Ilonpilaajat.

Ihminen on luotu liikkumaan. Sen voi mielestäni päätellä siitä että lapsi joka on oppinut kävelemään, juoksee mieluummin ympäriinsä kuin istuu paikallaan. Varmaan poikkeuksiakin on mutta uskoisin että pääsääntöisesti liikkumattomuus alkaa versomaan jossain vaiheessa ihmiselämää eikä ole mikään syntymälahja. Niin kauan kuin ihmisrotu on olemassa, se on juossut. Muuten ei ole saanut ruokaa tai pedot ovat syöneet. Se on meidän geeneissä, ihan jokaisen.

Ilo liikkumiseen voi mennä pilalle monellakin tavalla. Joku huono kokemus kuten loukkaantuminen joka jää käsittelemättä. Motorinen puute tai heikkous johon kiinnitetään huomiota vahvuuksien sijaan. Nykyään pihapelejä tai puissakiipeilyjä on vähemmän kuin menneinä aikoina, iso osa lasten liikkumisesta on ohjattua. Käytännössä siis aikuinen ohjaa ja sanelee lapsille miten liikutaan ja urheillaan. Se on ihan hyvä asia kun ohjaus on pätevää eikä kaikki liikunta ole sitä aikuisen sanelemaa vaan päivään mahtuu täysin omaehtoistakin touhuamista. Aikuisten lapsille ohjaaman liikunnan suurin ongelma on usein just se aikuinen. Koska tämä on mun blogi ja saan kirjoittaa ihan mitä haluan niin voin sanoa sen ihan suoraan. Suurin ongelma on mulkku aikuinen.

Viimeksi pari viikkoa sitten mulla meinasi kuppi mennä nurin ihan kunnolla. Eräänä arki-iltana kello oli vähän yli kahdeksan, olin saanut omat kovat juoksuvetoni vedettyä, puin takkia päälle ja olin lähdössä urheiluhallista ulos. Juoksuradan keskellä olevalla pallokentällä oli ollut usean eri seuran ja ikäluokan jalkapalloharjoituksia. Vuoro kentällä oli päättynyt ja lapset valmentajineen siirtyivät loppuverryttelyyn ja venyttelyyn kentän ulkopuolelle. Erään poikaryhmän valmentaja meuhkasi kovalla äänellä ja erittäin vittumaiseen äänensävyyn miten poikien olisi pitänyt tajuta juoda juomapulloistaan samalla kun kävelivät kentältä pois eikä siinä verryttelyn alkaessa. Sitä tapaa miten ilkeästi tämä valmentaja pojille koko ajan puhui on vaikea edes kuvailla. Lähdin nopeasti pois koska olin aivan hiilenä enkä olisi kyennyt antamaan asiallista palautetta.

On ihan selvää että pariakymmentä 5-10 vuotiasta poikaa tai tyttöä voi olla vaikea saada ohjattua ja ryhmää pidettyä kurissa. Tässä tilanteessa ei kuitenkaan ollut mitään riehumista, pari poikaa vaan sattui juomaan pullostaan väärällä hetkellä.

Lasten parissa toimiminen ei vain sovi kaikille. Kun on herännyt kuudelta aamulla, tehnyt työpäivän ja lähtee sen jälkeen valmentamaan junioriryhmää, alkaa olla hermo kireällä. Ymmärrän tämän. Toisaalta nämä nappulatkin ovat menneet ehkä kahdeksaksi kouluun, olleet siellä kolmeen tai neljään, käyneet kotona syömässä ja lähteneet treeneihin. Mun mielestä aikuiselta saa ja pitää odottaa enemmän kuin alle 10-vuotiaalta.

Olen seurannut paljon lasten ja nuorten urheilua ja treenejä. Seuroissa tehdään todella hyvää työtä ja niissä toimii hemmetin paljon aikuisia jotka antavat ison osan vapaa-ajastaan lasten urheilun ohjaamiselle ja tukemiselle. Mutta on tunnustettava että tosi monet eivät sovellu alkuunkaan ohjaamaan lapsia. Pedagoginen käsitys on täysin puutteellinen ja ainoa tapa puhua on joko käskevä tai moittiva. "Mitä sä oikein teet? Miksi sä tonne potkaisit, ei siellä ketään ole. Ajattele vähän" ilkeään sävyyn sanottuna kuusivuotiaalle futaajalle on mun mielestä todella heikkoa valmentamista. Miten olisi "yritä löytää oma pelaaja tarkemmin, missä kaverit on"?

Seuroissa on huutava pula valmentajista ja juniorijoukkueiden vastuuhenkilöistä. Ei tarvitse omata omaa lajitaustaa, tietoa harjoittelun suunnittelusta ja lajin perusteista saa erilaisista koulutuksista. Hyvä juniorivalmennus syntyy ennen kaikkea näkemyksestä miten lapsiryhmää kuuluu ohjata ja miten palautetta tulee antaa.

Mun mielestä on tosi surullista millaisen kuvan urheilusta ja aikuisista nämä ilonpilaajat lapsille antavat. Urheilun kuuluu olla hauskaa, tsemppaavaa, kannustavaa, innostavaa! Paloa, nautintoa, intohimoa. Hikeä ja kyyneleitä. Onnistumisen tunteita jokapäiväisissä treeneissä ja vuoden kohokohdissa kuten turnauksissa ja kilpailuissa.

On kuultu ihan liian monta tarinaa siitä miten koulun liikunnanopettaja tai joku nälvimällä auktoriteettia hakeva valmentaja on pilannut innon liikuntaan ja liikkumiseen.  Mitenköhän moni noista näkemäni valmentajan ohjaamista pojista ei kohta haluakaan mennä harjoituksiin? Pahimmassa tapauksessa tulee vastareaktio ja urheilu ja liikunta jää kokonaan.

Toivottavasti mahdollisimman moni vanhempi ja aikuinen menee mukaan seurojen toimintaan. Siellä on todella tarvetta ja kysyntää hyville tyypeille. Vallataan liikunta takas pahiksilta hyviksille!