torstai 30. marraskuuta 2017

Lopetus harvoin on loppu.

Olen saapunut tänne toimistolle viitenä päivänä viikossa yli 16 vuoden ajan, lähes puolet elämästäni. Tänään avasin sen ulko-oven ja työkoneeni viimeistä kertaa.


Viime vuosina kirjoitukseni tänne blogiin ovat varmasti muuttuneet entistäkin pohdiskelevammiksi. Juna joka on kulkenut parikymmentä vuotta raiteillaan on pyrkinyt tiukoilla käännöksillä pudottamaan kyydistään. Olen menettänyt pitkään elämääni määrittäneitä asioita joista on ollut vapauttavaakin luopua ja toisaalta kokenut asioita joita en pysty hyväksymään ehkä koskaan.

On aika raskasta määritellä uudestaan ja uudestaan se kuka on ja minne on matkalla. Jokaisen ison elämänmuutoksen myötä joutuu rakentamaan uudestaan, välillä pienen julkisivuremontin verran, välillä perustuksia myöten. Elämä ei kai koskaan ole valmis mutta edes hetken voisi olla tyyntä. Katsella maisemaa käsissään pohjapiirrustus joka tuntuu oikealta. Kun parissa vuodessa tapahtuu enemmän muutoksia kuin sitä edeltäneen 30 vuoden aikana saa kai vähän ollakin hukassa.

Olen jo vähän turta vastaamaan kysymyksiin siitä mitä seuraavaksi. Tiedän sen mitä teen tänään, huomisestakin on jonkinlainen ajatus mutta ylihuominen alkaa jo hämärtää. En edes tiedä missä asun kun vuosi vaihtuu.

Mitä enemmän kokee, sitä enemmän ymmärtää elämää ja muita ihmisiä. Sitä miksi joku murtuu, tai sitä miksi joku toinen luopuu kaikesta ja lähtee erämaihin vaeltamaan. Se että kykenee ymmärtämään paitsi itseään niin myös toista, on lopulta suurinta mitä voi olla.

Vaikka olen teoriassa sisäistänyt kaikesta vapauttavan zeniläisen ajatuksen siitä että mikään muu ei ole pysyvää kuin muutos niin sekään ei ole tuonut levollisuutta. Vielä.


Mitä seuraavaksi? Hengitän.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Ei murusia.

Koska olen viimeksi käynyt pidemmällä lenkillä, edes puolta tuntia kauemmin? Silloin oli vielä kesä, se oli elokuun puoliväliä. Juoksin kyllä syyskuussa maratonin... jossain.. Jouduin miettimään monta minuuttia että keksin missä. Tampereellahan se oli. Niin ja Wihan ultra lokakuussa. Mutta ihan vain lenkillä edes puolta tuntia kauemmin? Ne voin laskea tältä vuodelta sormin ja varpain ihan yhdellä kertaa.


Pidän tästä kuvasta. Mutta miten monen kohdalla se pitää paikkansa? Millaista vapautta on elää sykemittarin tai harjoitusohjelman tahtiin? Minä en ole elänyt niiden kanssa koskaan hetkeäkään mutta silti kadotin vapauden juoksun kanssa. Kadottamisessa on onneksi se hyvä puoli että ellei kaipauksen kohde ole kuollut, sen voi löytää uudestaan.

Sen jälkeen kun päätin lokakuussa lopettaa ihan oikeasti juoksuharjoittelun, kaikenlaisen aikatauluttamisen, suunnitelmallisuuden ja vähäisenkin tavoitteellisuuden, en ole lähtenyt edes lyhyille lenkeille. Paitsi kerran.

Viime torstaina tasan kello 19.03 olin kävelemässä kirjastolta viiman ja hyisen sateen läpi kohti kotia ja tuli sellainen olo että voisi olla kiva juosta. Olisin voinut mennä uloskin hölkälle mutta muistin että kavereillani on sisähallissa harjoitusvuoro. Menin kotiin, vaihdoin collarit jalkaan ja lähdin. Kello 19.59 kiersin rataa.

Vauhdilla tai matkalla ei ollut merkitystä mutta ihan niin vapaa en ollut että olisin jättänyt huomiotta matkan jonka kuljen. Parin kierroksen välein kävin juomassa ja tein tukkimiehen kirjanpitoa ruutupaperille. Jäin vielä kiertämään rataa kun muut olivat lähteneet. 20 kierrosta tunnin aikana. Olisin voinut lopettaa koska vain - tai jatkaa miten pitkään tahansa.

En ala nyt selittämään miten juokseminen tuntui ylimaallisen upealta. Se tuntui ihan mukavalta. Parasta oli että lähdin juoksemaan vain ja ainoastaan koska teki mieli juosta.

Arto Lappi antologiassa Lungfuls of Silence


. 4215 / 5000.

torstai 9. marraskuuta 2017

Keräilymaratonit ja muut säännölliset maratontapahtumat.

Suurimmalle osalle ihmisistä maraton on iso unelma, kerran elämässä tapahtuva suuri satsaus jota muistella vanhainkodissa. Monille juoksuharrastajille se on usein myös jokaisen vuoden kohokohta. Joillekin se on kuitenkin arkisen säännöllinen, jopa viikoittainen tapa liikuttaa kehoaan.

Näitä elämäntapamaratoonareita varten järjestetään piskuisia tapahtumia ympäri Suomea tiheällä tahdilla ympäri vuoden. Koska keräilymaratonit ja muut useammin kuin kerran vuodessa järjestettävät maratonit ovat suurelle osalle ihmisistä vieraita, ajattelin esitellä ne tässä. Vaikka ei olisi tavoitetta juosta virallisia maratoneja usein, ne ovat hyvä tapa saada seuraa pitkään harjoitukseen valmiiksi järjestetyllä huollolla edullista osallistumismaksua vastaan. Ultramatkoille aikovien olisi syytä juosta silloin tällöin myös erittäin pitkiä harjoituksia, kuten maratoneja, ihan treenimielessä. Yksin juostuna 4-5 tunnin lenkki ei välttämättä houkuta joten olkaapa hyvä, tässä tietääkseni kattava esittely Suomen keräilymaratoneista marraskuussa 2017:


Littoistenjärven maraton , Kaarina

Juoksumatkan päässä Turun keskustasta sijaitsevassa Littoisissa on järjestetty säännöllisiä juoksutapahtumia keväästä 2016. Suunnilleen kerran kuussa juostavassa tapahtumassa juostaan tasaisella, reilun kymmenen kilometrin mittaisella reitillä. Hinta 5 euroa, voi juosta myös kympin tai puolikkaan.

Andi-maraton, Salo

Andi Mwegerano järjestää tapahtumiaan erittäin tiheään, usein sekä lauantaina että sunnuntaina. Reitti kiertelee Salon urheilupuistoa. Osallistumismaksu on vapaaehtoinen mutta käytännössä jokainen osallistuja maksaa Andille vähintään kympin.

Hassen maratonit (Tervasaari-hölkkämaratooni ja Megamaratooni), Helsinki

Legendaarisen Hassen maratoneilla ei ole varsinaisia kotisivuja mutta infoa löytyy tiedostoista http://www.100mc.fi/tapahtuma_infot/hasse-mega_kesa.txt sekä www.100mc.fi/hassen_saannot.doc . Jos jotain kysyttävää on tai haluaa tietää koska seuraavat tapahtumat järjestetään, kannattaa heittää Hasselle tekstaria. Parikymppiä maksavan kisan reitti on Suomen kaunein, kierteleehän se Merihaasta Suvilahteen. Kilpailua järjestävä Hans Mannstén on Suomen maratonlistan kakkosena, tätä kirjoittaessa juoksuja on kertynyt 1382. Hassen haastattelu parin vuoden takaa löytyy täältä ja Katjan raportti ekoilta Hassen maratoneiltaan puolestaan täältä .

Paloheinämaraton, Helsinki

Helsingin Paloheinässä on järjestetty reilun 10 vuoden aikana lähes 400 maratonia. Mies tapahtuman takana on Anders Colliander josta Helsingin Sanomat julkaisi henkilökuvan kesällä. Kierros on reilun viiden kilsan menopaluu, hinta 10-20 euroa matkasta riippuen.

Nyyttärimaraton, Helsinki

Stadin keräilymaratonien kolmas palanen on Nyyttäri joka järjestetään Malmilla silloin kun riittävä määrä (eli kolme) täyden matkan taapertajaa saadaan kasaan. Parhaiten tapahtumien järjestämisestä pysyy kärryillä sen facebook-ryhmässä. Kuten nimestäkin voi päätellä, tapahtumassa ei ole huoltoa vaan jokainen roudaa omat eväänsä. Ilmainen.

Petrin maraton, Kangasala 

Petri S. Juuti järjestää kotoaan virallisesti mitattua maratonia silloin kun se hänen omiin aikatauluihinsa sopii. Petri on tällä hetkellä Etelä-Afrikassa joten marraskuussa tapahtumia ei järjestetä mutta joulukuussa kylläkin. Maksu on vapaaehtoinen. Juoksin Petrin tapahtumassa elokuussa, raportti täältä .

Sorvan maraton, Nokia 

Team Rahola järjestää Nokian Sorvassa säännöllisesti tapahtumaa jossa voi juosta lyhympien matkojen sekä maratonin lisäksi myös ultran, 50 kilometriä. Matkasta riippumatta hinta on kympin. 

Tampereen maratonklubin kuukausimaratonit, Nokia

TreMK järjestää useita kertoja vuodessa maratoneja joiden kisakeskuksena toimii Nokian Eden. Osallistumismaksu on hieman korkeampi kuin keräilymaratoneilla mutta sisältää seisovan pöydän sekä saunomisen kylpylässä juoksun jälkeen. "Juoksin" TreMK:n joulumaratonin viime vuonna, tarinaa siitä täällä.

Sarvilahden maraton, Loviisa

Uusi tapahtuma joka järjestettiin lokakuussa ensimmäistä kertaa mutta siitä on tarkoitus tehdä säännöllinen, parin kuukauden välein käytävä tapahtuma. Puolimaratonin mittainen reitti, hinta 5 euroa.

100mc maraton, ympäri Suomea

100mc ei ole mikä tahansa motskarikerho vaan yli sata maratonia juosseiden oma yhdistys jonka jäsenet järjestävät tiheään tapahtumia ympäri Suomea. Muutamia "pääpaikkoja" tapahtumalla kuitenkin on, kuten sen puheenjohtajan Timo Marjomäen kotipaikka Kauhajoki. Siellä juostaan seuraavan kerran 18.11. ja ellei mitään järisyttävää tapahdu, tulen raportoimaan sieltä puolimaratonin merkeissä. Tapahtumien hinnat ja muut yksityiskohdat vaihtelevat maratonista riippuen, sivuja tutkimalla selviää. Keräilymaratoneilla ei yleensä jaeta mitaleja mutta sellainenkin hienous 100mc:lla on tarjolla.


Parhaiten Suomessa järjestettävistä maratoneista pysyy kärryillä seuraamalla osoitetta http://www.100mc.fi/

Suosittelen hyppäämään mukaan näihin tapahtumiin, pitkien lenkkien ohessa kunto kasvaa ja juttu luistaa!


.4090/5000

perjantai 3. marraskuuta 2017

Nuoret tyypit Porissa eli painonnoston PM-kisat.

Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus kun kirjoitin tänne. Onhan Wihastakin jo kuukausia.. eikun kaksi viikkoa. Viime viikkoina on tapahtunut niin paljon että tuntuu ihan mahdottomalta että tosiaan edellisestä kirjoituksesta on puolitoista viikkoa. Kiitos kaikille kommenteista tuohon Wiha-raporttiin niin täällä blogissa kuin muualla. Olisin voinut kirjoittaa vähän jälkifiiliksistä mutta ei ole ollut aikaa kirjoittaa eikä oikeastaan edes kuulostella niitä fiiliksiä. Ehkä kuvaavinta suhtautumiselleni ultramatkoihin ja elämääni on että en pitänyt sitä reissua kovinkaan raskaana. Olisin voinut jatkaa samaa raahustamista vaikka useammankin päivän. Se oli oikeastaan tosi kivaa. Loputon liike on turvasatama, kehä jonka ympäriltä kaikki muu katoaa ja josta ei haluaisi pois.

Olin vain pari päivää puolittain rampa - jalkapohjani ja jalkani muutenkin olivat hämmentävän hyvässä kunnossa - ja se olikin hyvä sillä elämäni isoin haaste urheilujohtajana odotti. Keväällä 2016 Painonnostoliiton seurallemme myöntämät 17- ja 20-vuotiaiden Pohjoismaiden mestaruuskisat olisivat vihdoin täällä. Kuukausien kova duuni huipentuisi yhteen viikonloppuun.

Tosielämän Peppi Pitkätossu, kolminkertainen pohjoismaiden vahvin tyttö eli meidän Suvi piirsi hienon kisalogon

 Tykkään hoitaa asiat ajoissa ja kunnolla. Oli kyseessä sitten kisaruokailuiden menu tai illallisbanketin ohjelma tai tekniset ratkaisut itse kisapaikalla niin tein ne niin paljon etukäteen kuin mahdollista. Joihinkin asioihin ei voi kuitenkaan itse vaikuttaa ja viime tippaan jäi muiden toimijoiden vuoksi pari aika isoakin asiaa. Koko perjantain istuin töissä miettien ehtiikö kisapaidat tai käsiohjelmat saapua ajoissa. Käsiohjelmat saapuivat klo 13.15, kisapaidat vähän ennen kolmea. Jos ne olisi saatu vasta viikonlopun jälkeen niin niillä ei olisi tehnyt enää yhtään mitään. Tuhansien eurojen arvoista uhkapeliä jossa onneksi ei jäänyt mustapekka käteen.


Itse pistin pystyyn kisatoimiston kilpailuhotelliin perjantaina kahden maissa ja eka maajoukkue saapuikin samantien. Kotimaisissa kisoissa kaikki kisoihin liittyvät asiat tapahtuvat urheilutalolla, olikin outoa että kun muu seuraväki rakensi itse kisapaikkaa niin olin toisaalla. Sain kuitenkin kuvia, viestejä ja puheluita pääpaikalta ja tiesin muutenkin että meidän väki hoitaa kaiken kuntoon. On helppo johtaa ja olla vastuussa kun voi luottaa omaan porukkaansa sataprosenttisesti.

Olin kotona kymmenen jälkeen illalla ja palasin kisahotellille kahdeksalta aamulla. En nukkunut käytännössä yhtään, mielestäni otin lungisti mutta alitajunta taisi stressata ja käydä kovilla kierroksilla. En ole ikinä ollut kansainvälisissä painonnostokisoissa saati järjestänyt sellaista joten uusia asioita tuli ilmi ihan viime hetkillä. Kello 8.45 sain kuulla että kansallislaulut ja lippuseremoniat vievät oman aikansa palkintojenjakojen yhteydessä. Joo, palkinnot toki olivat valmiina mutta mitkä kansallislaulut ja liput?! Eipä ollut kenellekään tullut mieleen että tottakai kansainvälisessä kilpailutapahtumassa on ihan erilaiset palkintoseremoniat kuin kotimaisissa kilpailuissa. Soitin kisapaikalle ja vaikka keskustelumme oli luokkaa "ei mitenkään ehditä mitään kansallislauluja eikä todellakaan mitään lippuja" niin pari tuntia myöhemmin nekin olivat kunnossa. 

Eka kisapäivä oli tolkuttoman pitkä. Pienien alkukangertelujen jälkeen tekniset ratkaisut toimivat kuin unelma ja kaikki sujui omalla painollaan. Illallisbanketin piti alkaa kisahotellilla klo 20 mutta oli selvää ettemme ehdi päättää kilpailua siihen mennessä. Olimme kyllä todella tehokkaita, levynvaihtajat juoksivat kilpaa lavalle ja sieltä pois koko pitkän päivän ajan ja esimerkiksi yhdellä teknisellä tauolla jaoin 6 minuutissa palkinnot neljän eri sarjan mitalisteille - siis soitimme myös neljä kansallislaulua - mutta vika palkintojenjako oli vasta noin klo 20.30. Aivan tolkuton väsymys painoi, meinasin pudota kun mut pyydettiin banketissa lavalle noutamaan ruotsalaisten kisavieraiden tervehdys.

Olin kotona klo 23 ja nukahdin saman tien. Nukuin todella hyvin ja seuraava päivä olikin helppo! Yksi lisätunti lepoa kellojen siirtämisestä johtuen osui tällä kertaa todella oikeaan paikkaan. Toka kisapäivä oli selvästi lyhyempi, pitihän muiden maiden joukkueiden ehtiä paluulennoilleen. Kello 15.30 annoin parhaan 20-vuotiaan poikanostajan palkinnon Tanskan huikealle Omed Alamille ja kaksi tuntia myöhemmin halli oli tyhjennetty ja kisapaikka purettu ja siivottu. 

Ennen kisoja olisin sanonut että en ole enää koskaan näin suuren kansainvälisen kilpailun johtajana. Omantoimen ohessa ilman kummempaa korvausta tehtynä aika kova savotta. Mutta tokan päivän helppuden jälkeen.. no, ei asiaa onneksi tarvitse miettiä ihan hetkeen. Pohjoismaiden mestaruuskisojen järjestelyt osuvat Suomelle noin viiden vuoden välein ja varmaan jollain muullakin seuralla on kiinnostusta niitä järjestää. 

Meidän jengi on järjestänyt jo pitkään Suomen parhaat kisat ja nyt teimme sen myös kansainvälisellä tasolla. Okei, olen ehkä hivenen puolueellinen kommenteissani mutta kaikki se palaute mitä sain kisojen aikana ja niiden jälkeen on ollut kyllä todella hienoa kuultavaa. Toki virallisissa puheissa kisajärjestäjiä kehutaan aina mutta kun Pohjoismaiden liiton puheenjohtaja sanoi että olemme järjestäneet parhaat pohjoismaiset kilpailut vuosikausiin niin hän puhui aivan varmasti totta.


Välillä syksyn aikana tuntui jo toivottomalta kun yritti saada pakettia kasattua mutta nää tyypit jätti lopulta kisoista sellaisen jälkimaun että lähden hyvillä mielin kohti vuotta 2018 ja uusia kisoja.

Pekka Paljakan upeita kuvia tyttöjen kisasta löytyy Urheilusuomesta
 

Myös poikien kisasta hieno kuvagalleria Urheilusuomessa

Satakunnan Kansassa juttuja ja videoita meidän seuran nostajista.


3995 / 5000

maanantai 23. lokakuuta 2017

Wihan kilometrit 2017 Nonstop ultra - Uusia lukuja.

One day I found a big book buried deep in the ground. I opened it, but all the pages were blank. Then, to my surprise, it started writing itself: 'One day, I found a big book buried deep in the ground…’ 
- Björk: Bachelorette


Hetkessä tuli talvi. Viikon puolivälissä kun ahdoin itseni täyteen energiaa, hiilihydraattia ja nestettä, lämpötila rojahti lähelle nollaa. Mitä lähempänä lauantai oli, sitä valmiimpi olin. Ei jännitystä, vain odotusta ja intoa. Jalat eivät malttaneet pysyä paikoillaan. Kohta ollaan taas kaikki yhdessä, juoksuperhe, ja nyt meillä on aikaa.

Kokoonnuimme jo perjantai-iltana yhteiselle illalliselle, viimeiselle ehtoolliselle. Pöytäseurueen koostumus oli sopiva sekoitus uusia ja vanhoja tuttavuuksia mutta kuin sattumalta kaikki olimme lähdössä taivaltamaan ultramittaista matkaa. Wihan kilometreillä on sarjoja puolimaratonista ja maratonista 50 kilometrin sarjan kautta aina 100 kilometriin ja täysin vapaaseen aikatauluun ja matkaan soveltuvaan nonstoppiin. Nonstopissa saisi lähteä liikkeelle aamulla klo 9 ja lopettaa pitäisi viimeistään illalla klo 21. Se oli minun tavoitteeni, olla tienpäällä kunnes iso viisari on tehnyt kaksitoista kierrosta ja pikkuviisari yhden.

Sillä aikaa kun olimme illallisella, kaupungin ylle laskeutui sumu. Ja se sama sumu leijui edelleen kun lähdimme juoksemaan lauantaina aamulla.

Kello 9.00

Huoltopöytä on täytetty omilla ja kavereiden eväillä. Ilma on hyinen, lähellä nollaa. Joku kysyy meinaanko lähteä toppatakissa matkaan - no en sentään mutta pidän sitä päällä viime hetkeen saakka. Kello on yhdeksän, taivallus voi alkaa.

Juoksu on yllättävän kevyttä ja rentoa. Mietin juoksevani noin 7 minuutin kilometrejä mutta kun saavun ensimmäiseltä kierrokselta, taulu näyttää 20 minuuttia ja 53 sekuntia. Koska kierros on 3.33 kilometrin mittainen, olen juossut 6.16 min/km vauhdilla. Minuutin nopeampaa kuin piti. Syke on kuitenkin tosi matalalla mutta otan varmuuden vuoksi pari napsua vauhdista pois.

Pidän sumusta, se on kaunis, unenomainen näky. Kun näen edessäni pitkällä, kilometrin mittaiselta tuntuvalla suoralla juoksijoita edelläni katoavan sumuun, mieleeni tulee kuva jota käytin blogin kuvituksena viitisen vuotta sitten.


Kello 10.11 - 10 kilometriä

Olen juossut ekan kympin täydellisellä vauhdinjaolla. Vauhti olisi voinut olla hitaampaakin mutta sykkeet ovat kävelytasolla. Suunnitelmanani on syödä 350 kaloria karkkia reilun tunnin välein. Syön ekan pussin vauhdissa, namit tarttuvat hampaisiin. Suosikkikarkkejani mutta ehkä väärä valinta tähän tilanteeseen.


Kello 11.23 - 20 kilometriä

Tokaan kymppiin käytän minuutin kauemmin kuin ekaan, tuollainen ero tulee helposti huoltoon käytetystä ajasta. Juon joka kierroksella vettä, vessassakin käyn aamupäivän aikana pari kertaa ilman kummempaa kiirettä. Tänään ei todellakaan ole kiirettä minnekään.

Mietin miten jännää on että kaikki ultrani ovat alkaneet aamulla klo 9 ja jatkuneet osaltani noin 12 tunnin ajan. Minulla ei ole suuria tavoitteita, riittää että käytän koko sallitun ajan ja teen siinä ohessa uuden matkaennätykseni. Kesäkuun ultraintervallilla juoksin 65 kilometriä, nyt olisin tyytyväinen jo 70 kilometriin mihin pääsisin vaikka reippaasti kävelemällä. Hyvänä päivänä 80 kilometriäkin olisi mahdollinen, utopistisen hyvänä 90 kilometriä. Mutta olen vaatimaton ihminen. Minimi on aivan hyvä. En koe tarvetta tähtiin tai kuuseen kurkotteluun. Menen tälläkin kertaa sieltä missä aita on matalin.


Juoksuseura vaihtelee, paljon olen yksinkin. Mahtavan Jussin kanssa juttu luistaa aina ja tekisi mieli skipata suunniteltu pidempi huolto jotta voitaisiin jatkaa samaa vauhtia - joka muuten karkailee jatkuvasti vähän liian reippaaksi.

Huoltosuunnitelmassa pysyminen on elintärkeää, petollinen hyvän olon tunne tulee usein tässä kohtaa ja jäänkin rauhassa mutustelemaan karkkia ja kävelemään. Jussilla kuten monella muullakin näyttää tosi hyvältä.

Kello 12.39 - 30 kilometriä

Jaloissa tuntuu oudolta, kuin sukat ja kengät olisivat täynnä hiekkaa. En keksi miten se olisi mahdollista. No, outoja tuntemuksia ovat pitkät etapit täynnä. Jos joka kerta pysähtyisi ja alkaisi ottaa sukkia ja kenkiä pois jalasta kun tuntuu ikävältä niin eipä sitä ultrilla muuta tulisikaan tehtyä.

Joka kierroksen jälkeen katselen Pirkkahallin seinällä olevaa isoa kelloa ja sen viisareiden asentoa. Mietin että lopputulokseni voisi olla kahdella kerrottuna se kilometrimäärä mitä taululla on kun 5 tuntia on takana. 

Vanha tuttu, seinä, tulee vastaan. Ei haittaa, tiesin että tällä kunnolla se tulisi klassisesti noin kolmessakympissä. Olen hyvin aikataulussani, jopa sen edellä joten päätän ottaa seinän vastaan. Maratonilla seinän jälkeen on ehkä tunti maaliin, nyt matkaa olisi vielä yli kahdeksan tuntia. Ei järkeä taistella väkisin vastaan. Antaa seinän voittaa hetkeksi, hetken päästä kaikki on hyvin.

Edellisen päivän illallisella tutuksi tulleella Sarilla on tismalleen sama tilanne. Otamme seinän vastaan yhdessä, antaa tulla vaan. Tilanteemme on muutenkin samankaltainen, myös Sari on nonstopilla ja haaveilee noin 80 kilometrin taipaleesta. Välillä juostaan, välillä kävellään. Yhdessä on helppo jatkaa. Jälleen huoltoalueella suunnitelmamme ovat hieman erilaiset ja erkaannumme toisistamme.

Kello 14.17 - 40 kilometriä

Seinän jälkeen yhdistelen juoksua ja kävelyä, se tuntuu ihan hyvältä. Viidessä tunnissa olen päässyt noin 38 kilometriä joten aiemmin kehittelemäni laskukaavan mukaan loppuennusteeni on 76 kilometriä. Täydellistä! Vaikka vain kävelisin reippaasti niin pääsisin suunnilleen siihen, aikaa on vielä niin paljon jäljellä.

Maraton täyttyy noin 5 tunnin ja 45 minuutin kohdalla. Jalkapohjat ovat aivan rikki, minulla ei ole koskaan aiemmin ollut ongelmia jalkapohjien kanssa.

Wihalla on kaikkien aikojen ennätysmäärä osallistujia, ultramatkat kiinnostavat. Startista on kulunut kuusi tuntia ja yhä useampi heittää leikin kesken. Ongelmien ja vaivojen lista on loputon. Kun tavoite karkaa, on vaikea löytää syytä jatkaa ja mahdollisesti rikkoa itsensä ja paikkansa.

Mutta kun minulla on tavoitteena vain olla reitillä 12 tuntia, vauhdista riippumatta, on helppo jatkaa. Mikään muu ei ole mahdollista.

Juoksen kerran reitin lopussa olevan huoltokujan ja menen vessaan. Kun pysähdyn ja vaihdan juoksun kävelyksi, on vaikea pysyä pystyssä enkä saa käveltyä suoraan. Hetkellinen sykkeen nousu tekee oudon olon. Päätän olla juoksematta enää askeltakaan ja kävellä viimeiset 6 tuntia.


Kello 16.17 - 50 kilometriä

Olen edennyt tasan kahdessa tunnissa kymmenen kilometriä. Pää on kuin laskukone, jos olisin edennyt tätä vauhtia alusta asti, pääsisin 12 tunnissa 60 kilometriin. Olen kuitenkin juossut alussa monta tuntia joten 75 kilometriäkin pitäisi olla edelleen ihan hyvin haarukassa. 

Kävely sattuu, varpaaseen ilmestyy jättimäinen paukura joka myöhemmin katoaa. Jalkapohjat tuntuu edelleen hiekkaisilta. Kuin kävelisi lasinsirpaleilla, tunnista toiseen.

Suurin osa tutuista on lopettanut. Jussi kyselee joka kierroksella mitä tarvitsen. Tuntuu hyvältä että joku välittää ja on valmis jeesaamaan mutta en oikeastaan kaipaa mitään. Haluan vain jatkaa matkaa. Mutta yhtä asiaa mietin.. Jussin kanssa on puhuttu paljon särkylääkkeiden käytöstä kisoissa. Mulla on siihen ehdoton nolla-toleranssi, jos en voi juosta ilman särkylääkettä, en juokse ollenkaan. Mutta nyt en ole juoksemassa ja jalkapohjat ovat niin epämukavassa kunnossa että kävelykin on jo vaikeaa. Päädyn ottamaan buranan. Se taitaa hieman auttaa.

Ilma on todella kylmä. Olen pukenut jo pari tuntia aiemmin toisen juoksutakin ja nyt lisään päälle toppatakin. Olen silti aivan jäässä. Erityisesti reitin alussa olevalla pitkällä suoralla olen aina horkassa.

Kun doupataan, doupataan sitten kunnolla. Toista kertaa elämässäni kaivan kuulokkeet, puhelimen ja musiikin mukaan juoksulenkille. Eka kerta oli pääsiäisenä Lahden polku-ultrassa. Henkinen doping auttaa. Youtube ehdottaa ekaksi biisiksi Gettomasan Alun loppua. Aika osuvaa. Päivän taipaleesta alku on todellakin jo loppunut ja edessä on lopun alku.

Kello 17.30 - 55 kilometriä

Oletteko nähneet pingviiniä jolla on toinen räpylä rikki? Yhdellä jalalla vaappumassa jäälohkareelta toiselle. Pingu-jakso jota et koskaan nähnyt. No en minäkään ole sellaista nähnyt mutta eräänä lokakuisena iltapäivänä olin se pingviini.

Sen hyisen kylmän pitkän suoran päässä oli alkuosan kääntöpaikka, kohta jossa näet siis niitä jotka ohittavat sinut kohta.

Muutama sata juoksijaa uppoaa aika hyvin 3.33 kilometriä pitkälle reitille ja osaa kavereista en nähnyt kuin parin tunnin välein. Satuimme kuitenkin samaan aikaan samaan kohtaan Katjan ja Sarin kanssa. Totesin miten moni on keskeyttänyt. Itse asiassa käytännössä kaikki tuttumme. Sanoin että me tultiin tänne juoksemaan 12 tunnin nonstoppia eikä kukaan meistä enää lopeta tätä. Sitten käskin heidän lopettaa kävelyn ja jatkaa juoksua. Molemmat olivat niin hyvässä tikissä että meinasin pakahtua ylpeydestä. Miten upeiden juoksijoiden kanssa täällä reitillä saakaan edetä ja joka kerta kun minut ohitettiin kierroksella - ja sitä tapahtui jo todella usein - kaiken keskittymisenkin keskellä sain heiltä kannustusta ja tsemppiä. En unohda sitä koskaan.

Tuon kolmikollemme pitämäni puheen voisi tulkita tarkoittaneen sitä että olisin itse harkinnut keskeyttämistä. En sekuntiakaan koko päivänä. Sellaista vaihtoehtoa ei ollut olemassakaan. Käytin aikaa yhteen kilometriin lähes 15 minuuttia mutta liikuin edelleen. Kun liikut, olet elossa, ja olin täällä tunteakseni olevani elossa.

Kun kierros tuli täyteen ja katsoin sitä isoa kelloa, en toivonut että tämä olisi pian ohi. Itse asiassa aloin pelätä että aika loppuisi kesken. Mielestäni olin edelleen yli 70 kilometrin vauhdissa mutta eteneminen oli koko ajan vaikeampiaa. Vasemman jalan varpaat olivat kuin krampissa käpertyneinä alaspäin enkä voinut rullata askelta yhtään varpaille. Jalkapohjat olivat rikki. Astuessa lähes kaikki paino oli pelkästään kantapäillä joka toi niihin oman ikävän tuntemuksensa, kuin luupiikin. 

Kello 18.35 - 60 kilometriä

Yksi Wihan kilometrien kohokohdista on kun ilta hämärtyy ja kilpailun järjestäjät lähtevät kiertämään reittiä muovikassin kanssa. Se on täynnä ulkotulia. 

Jo aamulla mietin että haluaisin vain selvitä iltaan asti ja nähdä sen pitkän suoran ulkotulien valossa. Tajuta miten olen päässyt niin pitkälle.

Ulkotulet näyttivät jälleen upeilta mutta olin niin keskittynyt ja syvällä epämukavuusalueella etten aina edes huomannut niitä. Pari kertaa taisin olla jopa lähellä astua sellaiseen.

Aloin olla jo aika epätoivoinen. Kello kävi liian nopeasti. Mulla olisi kuitenkin lähes kaksi ja puolituntia aikaa viimeiselle kympille ja 70 kilometriin. Hieman alle 15 minuutin kilometrit riittäisivät. Päätin lopettaa lyhyetkin huoltotauot, en tarvitsisi enää energiaa tai juotavaa. Kävelin huoltopisteen ohi pysähtymättä. Jokainen kivi pitää kääntää että homma hoituu.

Kolme kierrosta jäljellä. Akku loppui puhelimesta kun ensimmäinen niistä oli täynnä. Ja se menikin reippaammmin kuin yksikään hetkeen. Reilun 12 minuutin kilsoja. Tästä tulee vielä hyvä.

63.3 kilometriä täynnä, toiseksi viimeinen kierros. Ja.. jalat eivät kestäneet yhtään enää kävelyä. Askel oli muuttunut niin kummalliseksi että koko kroppa kiertyili ja vääntyili ja tuntemuksia alkoi olla jo lonkassa asti. Tän jälkeen yksi enää!

Saavuin huoltokujan läpi. Katselin kelloa. Tiesin että nyt oli tullut hidas kierros. Mutta se mitä näin taululla.. 52 minuuttia 3.33 kilometriin. Olin ollut matkalla 11 tuntia 9 minuuttia. Liikkuminen oli niin vaikeaa että en pystyisi kiristämään tahtia sekuntiakaan, päinvastoin etenisin vieläkin hitaammin. Tuntui kuin koko päivä olisi ollut aivan turha. Minuutin tai parin marginaalilla, olisin ulkona deadlinesta.

Sillä hetkellä sydämeni särkyi.

Toki olisin voinut vetää vielä kierroksen, ehkä järjestäjien poikkeusluvalla minuutin tai parin "lisäajalla" tai epävirallisesti omin päin. Mutta en nähnyt siinä mitään mieltä. Koko ajan oli ollut selvää että lopetan kun en enää ehtisi täyttämään kierrosta 12 tunnin aikarajan puitteissa.

Sari tuli samoihin aikoihin huoltoon ja pyysi mua lähtemään vielä kierrokselle. Olisin niin kovasti halunnut sanoa että mennään vaan. Mutta aika loppui. Game over. En voinut enää lähteä. Lähetin Sarin matkaan.

En tiedä ymmärtääkö kukaan miten musertavalta lopettaminen tuntui. Olisi pitänyt olla onnellinen ettei tarvitse enää kävellä metriäkään mutta olisin antanut mitä vaan jos kellossa olisi ollut edes viisi minuuttia enemmän aikaa.

Ainoa tavoite oli edetä pidemmälle kuin koskaan ennen, siis vähintään 70 kilometriä. Lopputulokseni 66.7 kilometriä on virallisesti enemmän kuin kesäkuun 65 kilometriä mutta omassa mielessäni se mahtuu virhemarginaaliin. Varsinkin kun käytin näin paljon enemmän aikaa. Koko päivän.

Tutkin tulosseurantaa, Katja tulisi kohta maaliin omalta nonstopiltaan. Ja sieltä se tuli, maailman paras valmennettava yli maaliviivan. Halattiin ja itkettiin pitkään ja siinä purkautui niin paljon ettei sitä tässä voi kuvata. Sen saattaminen loppuun joka mureni vuosi sitten Katjan sairastuttua päivää ennen Wihan 100 kilometrin starttia. Oma pettymys siitä etten pystynyt parempaan. Suunnaton ylpeys siitä miten upeaa ultraurheilijaa saan olla halaamassa maaliviivalla.

Nonstopille lähti yli 80 juoksijaa. Olin ainoa mies joka käytti sallitun ajan kokonaan mutta naisia oli peräti viisi. Katja juoksi tasan 100 kilometriä ja myös Sari oli mukana loppuun asti juosten hurjat 83.3 kilometriä.


12 tuntia on pitkä aika mutta lauantaina se ei tuntunut pitkältä. Aika meni liian äkkiä enkä pysynyt sen kyydissä. En jaksa jossitella mutta jatkossa voisi harkita vastaavan sattuessa kenkien poisottamista, sukat olivat ihan oikeasti täynnä hiekkaa kun kengät illalla jaloistani pois otin.

Huonolle kunnolle ei voi enää kisapäivänä mitään. Jaloille ei voi mitään. Kaiken pettymyksen keskellä olen kuitenkin ylpeä siitä mitä tein koska tiedän etten olisi voinut jättää yhtään enempää sydämestäni reitille.

Jos jalkapohjat olisivat kestäneet, voisin kiertää sitä reittiä edelleen.

Kolme ultraa ja pari maratonia puolessa vuodessa, vuotena jolloin lopetin juoksuharjoittelun ja tunsin menettäväni kaiken.

Kiitos just sulle siellä ruudun toisella puolella kun olit tälläkin kertaa osa tätä matkaa. Nähdään taas.

Kuvat: Jarno Maimonen (paitsi vika Katja)

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Kisakausikiusa.

Lokakuukin on jo puolessa välissä. Se on ollut armottoman sateinen mutta juuri nyt paistaa aurinko. Ikävä kyllä en pääse siitä nauttimaan sillä mulla on tolkuttoman pitkä lista asioita hoidettavaksi. Kahden viikon päästä on painonnoston nuorten pohjoismaiden mestaruuskisat ja ne työllistää mua tällä hetkellä yhtä paljon kuin ihan oikeat siviilityöt. Kymmeniä sähköposteja ja puheluita joka päivä. Mielestäni olen hoitanut ihan kaiken mutta mitä jos jotain oleellista on unohtunut? En järkkää enää koskaan mitään tällaista! No, niin mä taisin sanoa puolitoista vuotta sitten SM-kisojenkin yhteydessä. Onneks en vuonna on omalla kontolla "vain" 17-vuotiaiden SM-kisat..

Ja koko ajan hektisen arvokisaurakan taustalla jyllää normaali seuratyö: punttikoulut, harjoitusleirit, valmennukset, harjoitusohjelmat, kisamatkat, tiedottaminen.. Uudet kotisivutkin pitäisi duunata asap. Tekstiilitkin pitäisi saattaa kuntoon. Eilenkin järjestimme kansallisen tason kilpailun mutta sellainen nyt hoituu jo aika iisisti. Korkeintaan kymmenen puhelua, viis sähköpostia ja 20 viestiä.. Tosi siistiä oli kun yksi valmennettavani debytoi eilen puolen vuoden yhteistyön jälkeen ja pärjäsi hienosti.

Smedjevikenin merenlahti, juuri sillä hetkellä kun peilityyni vaihtuu yhden tuulen henkäyksen myötä kovaksi sateeksi
Viime viikonloppuna onneksi pääsin hetkeksi irti puhelimista ja sähköposteista ja kisajärjestelyistä. Vietettiin mökkiviikonloppua Kirkkonummella. Kalastelua, saunomista, pelejä, herkkuja ja mitään-tekemättömyyttä. Juuri sellaista mitä tähän kohtaan kaipasikin.


Meillä oli tietysti myös tiivis yhteys Kolille ja Vaarojen maratonille. Palluroiden liikkumista reitillä tuli seurattua pitkin viikonloppua ja Johanna piti meidät hyvin ajantasalla myös siinä mitä ruudulta ei näkynyt. En tiedä mitä mulle ja kantapääopistolaiselle on tapahtumassa, maanrakoon vaipuneista maratonmatkailijoista onkin tullut hyvän mielen hölköttelijöitä?

Simpasen Juuso hoiti homman ylivoimaisesti kotiin ja youtubesta löytyy hieno lyhytelokuva voittoisasta kisamatkasta: https://www.youtube.com/watch?v=xNvsUMy-1m8

Mun ja suuren PM-kisaviikonlopun välissä ois vielä yksi viikonloppu. Mun pitäis juosta silloin 12 tuntia. Tai edes kävellä. Tai kontata. Tai edes pysyä hengissä puolen vuorokauden ajan ilman että tukehdun huoltopisteellä sipseihin.

Tiedättehän etten ole ottanut ainuttakaan juoksuaskelta pariin viikkoon? Läheltä piti tänäänkin mutta onnekseni emme saaneet kaverin kanssa aikatauluja sopimaan yksiin ja juoksupaasto pitää. Uhka on tosin olemassa että kaverit saa mut vielä ensi viikon aikana patistettua poluille :o


Ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin, tein just kahdessa vuorokaudessa 150 punnerrusta.

3860/5000

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Beamaa mut ylös.

Edessäni aukeni harvinainen, peräti seitsemän päivän tyhjiö odottamassa täyttymistään harjoituksilla ja liikunnalla. Alku olikin erinomainen, tein painonnostoharjoituksen perjantaina illalla ja lauantaina aamupäivällä. Sunnuntaina olisi pitänyt käydä lenkillä. En käynyt. Enkä maanantaina.

Ei huvittanut ja jäin mieluummin lämpimään peiton alle kuin lähtisin ulos sateeseen ja viimaan. Tiistaiksi olisi kyllä ryhdistäydyttävä ja mikäs sen parempi kuin ryhmäpaine. Polkaisin yhteislenkin pystyyn joka täyttyikin mukavasti osallistujista.

Koville mäkiharjoituksille on selvästi eniten tilausta ja järjestin sellaisen. Ikävä kyllä kuntoni ei vain sovi mitenkään sellaiseen. Juoksin kaksi kilometriä mäkiä ylös ja alas vaivoin, hännänhuippuna. Muut katosivat näköpiiristä. Keskeytin ja lähdin kotiin peiton alle. Muut olivat vetäneet samalla temmolla kymmenen kilometriä täyteen.

Minusta kaikenlaiset lopettamisilmoitukset ovat huomionhakuista skeidaa. On kyseessä sitten juoksuharrastaja tai muusikko niin lopeta ihmeessä mutta älä tee siitä numeroa. Mitä isommin elämöit, sitä varmemmin kuitenkin palaat.

Tekisi kuitenkin mieli sanoa että juoksu ei tällä hetkellä yksinkertaisesti kiinnosta minua. Tottakai viehätyn ultrajuoksuista ja rakastan juoksutapahtumissa hengailua ja myös niissä juoksemista. Yhdessä kokemista ja elämysten jakamista. Mutta mikään ei motivoi mua lähtemään yksin lenkille. Ei ole motivoinut enää pitkään aikaan kuin ajoittain. Mitä enemmän vietän elämässäni aikaa yksin, sitä vähemmän kaipaan harrastusta jossa olen keskellä metsää yksin. Ois tosi siistiä jos asia olisi toisin mutta en vain pysty olemaan sitä mieltä nyt.

Kyse ei ole vain eilisestä täysin mönkään menneestä oljenkorresta päästä takaisin kiinni juoksulaiffiin. Saman tasoisten ja samoja juoksuun liittyviä ambitioita omanneiden tyyppien katoaminen kotikonnuilta tietysti lamautti yhteislenkit. Kovin harva juoksuharrastaja tarkkoine ohjelmineen ja tavoitteineen on kiinnostunut rukkaamaan kalenteriaan päästäkseen höntsäämään hitaita kilometrejä.

Mua viehättää ajatus siitä että laitan loppuvuoden aikana enää kolme kertaa juoksutossut jalkaan. Wihan ultralla kahden ja puolen viikon päästä, kerran marraskuussa jossain tapahtumassa ja vielä viimeisen kerran joulukuussa esimerkiksi jollain maratonilla. Ja se on sitten siinä.

Ehkä tuo on epätodennäköistä mutta jos asiat menee noin niin ei mua haittaisi yhtään.

Tämä ei nyt tarkoita sitä että mua ei huvittaisi yhtään mikään.

Juoksu viehättää mua edelleen, on hienoa että sitä voi harrastaa missä tahansa ja koska vain ja juuri sellainen sopisi mulle nyt erinomaisesti. Mutta vapaus on näennäistä silloin kun se liittyy valintoihin joita et kaipaa.

Tuntui hyvältä nyt sanoa tämä ääneen vaikka eiköhän se ole toisaalta ollut rivien välistä luettavissa jo pitkään. Jos haluaisin juosta yksin ja treenata paljon, kyllähän se onnistuisi.

Mitä sitten jatkossa? Enpä tiedä. Päässä on muhinut jo jonkin aikaa ajatus selkeästä voimakaudesta ja painonnostoon keskittymisestä. Toisaalta mua kiehtoo ajatus neljän maratonin juoksemisesta neljän viikon aikana.

Kaiken taustalla häilyy tieto hyvin todennäköisesti lähitulevaisuudessa tapahtuvasta elämänmuutoksesta jonka myötä vapaa-aikaa on paljon enemmän kuin ennen. Nyt pitäisi vain tietää mihin sen kaiken ajan käyttää?


Tämän piti alunperin olla bloggaus jossa teen yhteenvetoa syyskuun treeneistä. Sellaiset yhteenvedot ovat kuitenkin käyneet jo pitkään itseään toistaviksi harmitteluiksi siitä etten liiku yhtään. Niinpä luovun niistäkin.

Punnerrushaastetta toki seurataan sen loppuun asti. Nyt alkaa näyttää jo aika tukalalta.

3595/5000.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Dokkarivinkki: Ultra.

Kymmenen vuotta sitten jouluna olin masentunut. Elämälläni ei ollut suuntaa.

Olin eronnut ja paskatöissä. Luin jostain, että juoksu auttaa.

Vedin vanhat verkkarit jalkaan ja lähdin autiolle kadulle. Yhtäkkiä tunsin eläväni. Siksi en lopettanut.

Kaikki aloittavat pikku lenkeillä.

Juoksin aina vain enemmän.

Rakastin ja vihasin sitä. Kuin olisin katsonut peiliin.

Oli vain pakko.


Saa olla virkailija, insinööri tai elokuvantekijä. Yhdessä tien päällä emme ole ketään. 

Täällä ei ole voittajia.


Tuore ultrajuoksudokumentti Ultra nyt Yle Areenassa!

perjantai 22. syyskuuta 2017

Ääripolarisoitua ultraharjoittelua.

Lauantain maraton oli lopulta täydellinen harjoitus. Se oli kevyt sekä henkisesti että fyysisesti, hölkkäsin koko matkan rennosti läpi todella matalilla sykkeillä eikä juoksun jälkeen ollut minkäänlaisia tuntemuksia. Tuntui erikoiselta katsella Ratinan rappusissa tuskaisesti vaappuvia kanssajuoksijoita. Minäkin olin ennen tuollainen! Viime vuonna kaikilla kuudella maratonilla rappusissa tuntui pahalta ja kävely tasaisellakin oli päiväkausia hankalaa. Nyt olisin voinut hyppelehtiä raput ylös ja alas! Mitä ihmettä minulle oikein on tapahtunut?

Valmentajana olen tottunut selittämään harjoittelun ja kilpailutulosten välisiä korrelaatioita. "Kisat menivät todella hyvin ja kova työ näkyy" tai "Et treenannut kesällä juuri ollenkaan ja se näkyy suorituksissasi". Tuntuu aika vaikealta kirjoittaa järkevästi omasta tekemisestäni juuri nyt koska minkäänlaista järkevää korrelaatiota ei yksinkertaisesti ole.

Juoksin kaksi maratonia viiden viikon välein, 13.8. ja 16.9. Elokuun maratoniin käytin 5 tuntia 42 minuuttia ja tähän viimeisimpään 5 tuntia 7 minuuttia. Molemmat tuntuivat yhtä kevyiltä ja helpoilta, ajasta vain putosi 35 minuuttia, siis lähes minuutin per kilometri. Kun juoksu oli yhtä helppoa ja vaivatonta ja sykkeet matalia niin miten tämä oli mahdollista?

Polarisoidulla harjoittelulla tarkoitetaan tehoalueiden ääripäiden käyttämistä. Tällöin harjoittelu jakautuu runsaaseen hyvin matalatehoiseen harjoitteluun sekä vähäiseen erittäin kovatehoiseen harjoitteluun, näiden ääripäiden väliin jäävää laajaa tehoaluetta ei käytetä juuri ollenkaan.

Minulta ei tehoja ole löytynyt pitkään aikaan mutta samaa polarisoitumista on selvästi näkyvissä juoksemissani kilometrimäärissä.

Viiden viikon aikana - siis kahden maratonin välissä - kävin lenkillä 11 kertaa eli noin kahdesti viikossa. Juoksin yhteensä 39 kilometriä, siis vajaa neljä kilometriä per harjoitus. Tähän määrään sisältyy yksi kovatehoinen 8 kilometrin mäkinen juoksu sekä 10 kpl 2-4 kilometrin kevyitä, noin 7 min/km hölkkäpätkiä. Viiden viikon harjoittelujakson aikana juoksin yhteensä vain reilut neljä tuntia!

Muutakaan liikuntaa ei juuri ollut, noin kerran viikossa tein painonnostoharjoituksen. Sen aikana syke ei nouse käytännössä ollenkaan.

Oli aika huimaa pudottaa noin paljon ajasta pois lisäämättä tehoa tai harjoittelematta mutta on myös selvää että uudestaan se ei onnistuisi. Uskoisin että alle viiden tunnin maraton tulee vielä melko helposti mutta sen jälkeen pitäisi alkaa tehdä myös töitä kunnon eteen.

Harjoitteluni - tai siis harjoittelemattomuus - tähtää nyt Wihan kilometrien nonstop-sarjaan Tampereella 21.10. . Se on siis jälleen täysin sattumalta viiden viikon päästä edellisestä startista. Tavoitteenani on tehdä oma matkaennätykseni eli 65+ kilometriä. Olen jo läpäissyt kaksi noin 12 tunnin ultraa tänä vuonna ilman treenaamista joten ehkä se kolmaskin voisi onnistua?

Avain kahteen onnistuneeseen pitkään harjoitukseen eli maratoniin näin lyhyen ajan sisällä tai kahteen ultraan nollakunnossa ei löydykään fyysisestä harjoittelusta. Kuin ihmeen kaupalla olen saanut henkisen balanssin juuri oikealle mallille viime tipassa ja juuri sitä kautta päässyt tavoitteisiini.

Kun tämän tulevan viiden viikon periodin aikana olen samaan aikaan isoimpien haasteiden ja projektien parissa mitä olen urheilujohtamisen, tapahtumasuunnittelun ja kilpailuiden järjestämisen saralla kokenut niin vähän meinaa syke nousta. Mutta silloinkin pitää vain hengitellä rauhassa ja muistaa että osaan kyllä.


. 3465 / 5000. Niin, ja muistaa punnertaa.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Tampere Maraton 2017 - Jänis hatusta.

Merkityksetön maraton.

Olin ennen lauantaita melko varma että tästä tulisi ensimmäinen maraton josta en kirjoittaisi raporttia. Ei huvittanut juosta ja maraton olisi parhaimmillaankin vain harjoituslenkki jonka tekisin lappu rinnassa. Enkä voisi jäädä enää poiskaan kun tämä olisi kallein juoksutapahtuma mihin olen koskaan osallistunut. Kavereita ja tuttuja olisi kuitenkin paikalla paljon mutta eipä siitäkään oikein juttua saa aikaiseksi. "Kävin juoksemassa ja näin kivoja tyyppejä". Ok.

Lähtö oli Ratinasta klo 11, mulla oli kylmä ja hengailin sisätiloissa collegehousut jalassa vielä varttia vaille. Sitten huomasin että laukkunarikkaan ja vessoihin oli melkoiset jonot ja molemmissa olisi käytävä. En stressannut enää näillä starttimäärillä ja tavoitteilla, olisiko sillä sitten merkitystä jos myöhästyisi lähtöpaukusta. Ehtiihän sitä reitille jälkijunassakin.

Lopulta jonot menivät äkkiä ja olin pari minuuttia vaille yksitoista satojen muiden kanssa seisoskelemassa mondolla. Niistä monista kavereista ja tutuista moni oli myös jäniksenä. Katja 4 tunnin, Ritva 4.45, Petri 5.30. Katja ehdotti että minäkin voisin olla joskus jänis. Se on sekunnin tarkkaa työtä ja kun en koskaan käytä kelloa niin ajatus on mahdoton. "Ehkä voisin olla random-jänis, minun matkaani kun lyöttäytyy niin lopputulos on arvoitus". Ihan hauskaa läppää. Lopulta startti tapahtui ja jäin ryhmän hännille.

Juoksin viisi viikkoa sitten Petrin järjestämällä keräilymaratonilla hänen kanssaan matkan alusta loppuun, aikaan 5.42. Samanlainen kelpaisi nytkin joten lyöttäydyin hänen 5.30 ryhmäänsä. Luulin aiemmin ettei sellaisiin vauhtiin olisi kiinnostuneita osallistujia mutta se oli itse asiassa yksi isoimmista jänisten peesiporukoista. Moni Tampereen maratonkoululainen oli aloittanut tammikuussa projektin joka huipentui tässä tapahtumassa ekaan maratoniin ja rauhallinen, tasainen debyytti oli monen haaveissa. Siihen sopi koutsi-Petrin hyväntuulinen juna.

Jo viiden kilometrin kohdalla ryhmästä erkani pari naista ja lähdin heidän mukaansa. Petrin jänistaktiikkaan kuului muutamien ylämäkien käveleminen ja menetetyn ajan takaisin ottaminen tasaisella ja alamäissä. Minä ja nämä pari naista halusimme juosta myös ylämäet samalla kevyellä temmolla.

Reittiä oli hieman muutettu viime vuodesta jolloin olin myös mukana. Tälläkin kertaa kuljimme läpi Hatanpään arboretumin, paikan johon minulla liittyi paljon muistoja. Asioita jotka halusin jo jättää taakse, muistoja joita en tälle maratonille kaivannut.

Ja kuin taikaiskusta, oli vain tämä hetki. Ei ollut muuta kuin askelia, sisään- ja uloshengityksiä. Kaikki mennyt ja tuleva katosi. Ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan elin vain siinä hetkessä joka oli läsnä.

Askel oli kevyt, juoksu ei tuntunut kävelyä kummoisemmalta. En tiennyt matkatovereiden kuntoa tai tasoa tarkemmin joten en uskaltanut vetää, seurasin heitä ja kerroin omia kokemuksiani maratoneilta.

Meni kierros, toinen, kolmas. Välillä tuli Katja vastaan, välillä Poppis. Joku moikkasi jossain kohtaa ihan nimeltä mutta en nyt yhtäkkiä osaa sanoa kuka se oli. Näillä retkillä on tullut vastaan jo satoja upeita ihmisiä joiden nimiä tai ikävä kyllä edes kasvoja en enää muista. Ja sitten näin Jussin jossain edessä, arboretumin rantapolulla. Pizzalaatikko kädessään. 36 kiloa painava rinkka selässään. "Otatko Mika pitsaa? Ota nyt slaissi!"

Täydellisen absurdia mutta maratoniin ja kestävyysjuoksuun voi suhtautua niin kovin monella tapaa ja juuri se on minusta sen hienous. Mikään tapa ei ole toista oikeampi tai parempi.

Olimme jutelleet seuralaisteni kanssa niitä näitä mutta matkan edetessä hiljaisuus lisääntyi. Olimme kohdassa jossa he olivat päätyneet juoksuaskelin pidemmälle kuin koskaan ennen. He valittivat välillä väsymystä, jalat olivat tunnottomat. Mutta matka jatkui ja minun oli helppo juosta, olin vapaa kaikesta.

Kun kolme kierrosta ja 31.5 kilometriä täyttyi, he taisivat jo vihata juoksemista. Tiesin että nyt minun oli otettava jäniksen rooli ja lähdettävä vetämään. Katsoin koko ajan taakseni että he pysyivät kannassani. Vauhti voisi olla mitä tahansa, vain sillä oli merkitystä että porukka pysyisi kasassa.


Saavuimme viimeisen kerran arboretumiin. Olin ollut siellä tänään jo kolmesti mutta vasta nyt huomasin pienen kyltin valaisinpylväässä laiturin vieressä. Paikassa johon liittyi eniten muistoja koko reitillä.

Kyltissä luki: Älä turru rakkauteen.

Häivähdyksen omaisen hetken ajan valahdin kalpeaksi, valmiina murtumaan, mutta jatkoin matkaa. Ei ollut mitään muuta kuin tämä hetki ja nämä askeleet.

Matkanteko oli jo todella hiljaista, pitkiin aikoihin ei kuulunut mitään. Puuskuttavaa hengitystä, ajoittainen kirosana. Olen ollut itse samassa jamassa monta kertaa joten tiesin että kyse oli äärimmäisestä keskittymisestä, selviytymisestä ja taistelusta uupumusta ja kolotuksia vastaan.

Maratondebytanttien perheet ilmestyivät reitille kannustamaan ja liikutus oli todella koskettava. Kun matkaa oli jäljellä enää pari-kolme kilometriä sain pyynnön: "Mika, nyt voisit puhua jotain".

Se oli päivän ja maratonini vaikein hetki! Millä tavoin puhkoa hiljaisuutta silloin kun se on ainoa mitä sinulta pyydetään?

Ohitimme loppumatkasta hyytyneitä ja vaivoissaan eteenpäin linkuttavia ja olin todella ylpeä siitä miten hyvävoimainen kaksikko oli kaikesta väsymyksestä huolimatta. Tultiin stadionin porteista sisään, siirryin taka-alalle. Tämä oli heidän hetkensä.

He spurttasivat radan ympäri ja juoksivat läheistensä syleilyyn. Tulin maaliin, vaihdoin vaatteet, söin ja join hieman. Lähdin kotimatkalle. Tulospalvelusta huomasin että ekaa kertaa koskaan olin juossut negatiivisen splitin eli maratonin jälkimmäinen puolisko (2:32) oli nopeampi kuin eka (2:35). Viimeinen kierros neljästä (1:14) oli kaikista nopein! Loppuaika oli siis 5:07. Eka kierros mentiin vauhtia 7.20 min/km, toka ja kolmas kierros vauhdilla 7.26 min/km ja vika kierros vauhdilla 7.03 min/km.

Sain itselleni hyvän pitkän harjoituksen lähes liikkumattomana vietetyn viiden viikon jälkeen, kevyillä kävelysykkeillä, ilman hikeä tai kyyneleitä. Hyvällä mielellä, ilman seinää, vaivoja, murheita tai väsymystä.

Olin sittenkin jänis, omalla satunnaisen suunnittelemattomalla tavallani.

Kyllä, tämäkin oli merkityksellinen maraton.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Riittää.

Oon juossut syyskuussa noin kymmenen kilometriä. Muutaman kerran kaksi, kolme, neljä kilometriä. Lauantaina on maraton. Puin lenkkivaatteet päälle jo ennen seitsemää aamulla mutta en ole ottanut juoksuaskeltakaan. Enkä taida ottaa ennen lauantaita. Lounastauolla löysin itseni lenkkipolun sijaan kirjaston lehtienlukusalista. Raw View, Black & White ja Arte, selailun hetkellinen zen.



torstai 7. syyskuuta 2017

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta.

Blogia on takana lähes 900 kirjoituksen verran enkä oikein tiedä mihin tämä on menossa. Olen huomannut monien läheisten ja kauan seuraamieni tuttujen blogeissa saman ilmiön, kirjoitustauot venyvät ja tekstiä syntyy vähemmän. Se voi johtua elämäntilanteen muutoksista ja kiireistä tai siitä että kaikki on jo sanottu. Olen käsitellyt hirveän monia aiheita vuosien varrella ja vaikka olen pyrkinyt olemaan muodoista ja rajoitteista vapaa, olen miettinyt mistä kaikesta olen valmis kirjoittamaan. Toisaalta, jos alan laittamaan filtteriä päälle, tämän sivun voi sulkea ja sanoa heipat.

Maanantaista 21.8. - sunnuntaihin 3.9. tein 11 harjoitusta 14 päivässä. Parempaa ja energisempää tekemistä kuin yli puoleen vuoteen. Tiesin että tämä viikko olisikin haastavampi ja liikuntaan riittäisi aikaa vain satunnaisesti, pienissä pätkissä siellä täällä. Kalenterissa oli paljon kivoja juttuja mutta aina tapahtuu jotain yllättävääkin.

Illalla voimistuvaa, aamulla heikkenevää tuulta. Matalapainetta, korkeapainetta. Sadekuuroja, enimmäkseen hyvää näkyvyyttä. Sumua. Pimeyskin tulee vääjäämättä. Toivottavasti Bengtskärissä on valot päällä.

Säästä on helppo puhua, mutta se on kovin sattumanvarainen luonnonlaki. Tärkeämpää olisi puhua henkisen ilmaston kylmyydestä, siihen voimme vaikuttaa enemmän kuin ilmakehään.

Maanantai oli ihan tavallinen maanantai. Aamutoimia, kouluun ja töihin lähtöä. Olin ollut koko viikonlopun huolissani yhdestä läheisimmästä ystävästäni. Maanantaiaamuna viestien sävy muuttui vieläkin synkemmäksi. Jossain aamutoimien ja töiden välissä, soitin hänelle, käskin ulos asunnostaan, kävin hakemassa ja vein hoitoon. Niinhän jokainen ihminen joka välittää läheisistään tekee, vie turvaan ja auttaa. Jokainen tarvitsee apua joskus, mitä enemmän elämme, koemme ja tunnemme, sitä valmiimpia meidän pitäisi olla näkemään toisen hätä, ojentamaan käsi tai vaikka halaamaan. Silloin harjoituspäiväkirjoilla tai treenisuunnitelmilla ei ole merkitystä.


Tein eilen puolikkaan painonnostotreenin, äsken juoksin lounastunnilla kolme kilsaa. Elämäni seuraava ultramatka on jo lähellä ja elämä, se se vasta onkin ultramatka.

Kohdataan huoltopisteillä, voidaan puhua muustakin kuin säästä. Kun mulla vauhti hidastuu, voin olla sun peesissä. Kun virkistyn ja sulle tulee heikompi hetki, voin olla majakka. Yhdessä me selvitään kyllä.


3310 / 5000

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Paluu sporttilaiffiin.

Arvaatteko mitä? Olen treenannut. Ihan oikeasti.

Mulla oli viime viikolla kesän vika lomaviikko ja poikkeuksellisesti käytin sen ihan vain kotoiluun ja treenailuun. Vaikka on ollut hienoa tehdä kesän aikana useita mieleenpainuvia reissuja niin päätös pysytellä nyt vain omilla kulmilla oli varmasti oikea.

Lomaa edeltäneen viikonlopun olin kyllä reissussa, huoltamassa nostajiamme painonnoston nuorten SM-kilpailuissa Kuusankoskella. Se reissu oli kaikinpuolin täysosuma, aina ulkoiluhetkistä Kouvolan metsiköissä lukuisiin suomenmestaruuksiin. Kooste meidän huikean tiimin tekemisistä löytyy youtubesta . Vaikka ollaan käyty paljon seuran sisäistä keskustelua siitä ettei junioritoimintamme ole riittävää niin nämä kisat sinetöivät tänäkin vuonna sen että juniorityömme on edelleen Suomen parasta. Joku toinen seura pärjää kenties paremmin yksittäisessä ikäluokassa mutta kun katsotaan koko spektriä ikäluokissa 8-23 vuotta niin olemme edelleen ykkösiä. Se ei tietenkään ole itsestään selvää ja joka päivä teen töitä sen eteen että näin on myös tulevaisuudessa ja jokainen lajista innostunut lapsi ja nuori saisi juuri itselleen sopivaa valmennusta. Ja ennen kaikkea iloa ja onnistumisen tunnetta!

Kisoista palattuani aloitin parhaan treeniviikon aikoihin:

ma painonnostoharjoitus (kevyt työntöpainotteinen treeni)
ti mäkijuoksu 8 km
ke pari tuntia kävelyä jonka päälle 3 km juoksua
to painonnostoharjoitus (keskitason tempauspainotteinen treeni)
pe/la lepo
su 2 km juoksua

Hyvä putki on jatkunut tällä viikolla, eilen ja tänään 4 kilometrin aamulenkit ennen töihin menoa.

Yksittäisistä harjoituksista on jäänyt parhaiten mieleen viime tiistain yhteistreeni paikallisessa laskettelurinteessä ja sen kupeilla polveilevalla purtsilla.


Oksetti koko vajaan tunnin kestäneen treenin ajan. Eikä olo kohentunut ees kotimatkan aikana. Ihan hirveä reitti, ei minkäänlaista mahdollisuutta palautua ennen seuraavaa mäkeä. Lenkin alkupuoliskon olin ihan yössä ja roikuin porukan viimeisenä mutta mitä pidemmälle mentiin niin sitä enemmän aloin nousta letkan kärkipäähän.



Kuvat eivät kyllä kerro alkuunkaan totuutta, tässä kuvassa tullaan sitä laskettelurinnettä ylös. Parinsadan metrin matkalla noustaan 25 metriä ylöspäin.


Sellanen reittiprofiili. Tuota kun hinkkaisi säännöllisesti niin kunto vois olla ihan kohtuullinen.

Kuvista kiitos Curro Ergo Sum-blogia kirjoittavalle Jounille.

Jos kaikki menis nappiin niin tälle viikolle voisin saada jopa kuusi harjoitusta... Pienehköä aikataulukikkailua se vaatii kun tälle viikolle osuu päivätöiden lisäksi myös peräti kolme tuleviin painonnoston nuorten pohjoismaiden mestaruuskisoihin liittyvää kokousta ja palaveria, Suomi-Islanti futismatsi Tampereella ja erinäisiä taidehäppeningejä. Mut eiköhän aina jonkun lyhyen lenkin ehdi kipaista kun on intoa ja nyt just sitä tuntuisi taas olevan!


. 3210 / 5000

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Vuoden eka maraton.

Aivokäyräni viime viikoilta lienee melko kiero käkkärä. Sydänkäyrä samoin. Voimattomuus ja toivottomuus kääntyikin lopulta sellaiseksi että päätin juosta elokuun kisana jonkun puolimaratonin tai vastaavan kevyellä hölkkävauhdilla, pitkiksenä jota en ole kesäkuun ultraintervallin jälkeen tehnyt.

Juoksukalenterista ei oikein löytynyt sopivaa tapahtumaa, siispä siirryin maan alle, maratonkeräilijöiden verkostoon. Otin yhteyttä Tampereen seudulla maratoneja järjestävään Petriin johon tutustuin Nokian joulumaratonilla viime talvena. Hän järjestää omaa nimeään kantavia maratoneja Kangasalla jossa kisakeskuksena toimii miehen koti. Lauantaina olisi kuulemma startti klo 9 mutta se ei oikein houkutellut, edeltävä yö kun kuluisi räppikeikalla. Eikö sunnuntainakin voisi olla starttia? Petri lupasi miettiä ja palata asiaan seuraavana päivänä, kuitenkin jo tunnin kuluttua tuli viesti: pidetään maraton myös sunnuntaina.

Sain oman kisan kirjaimellisesti kuin tilauksesta mutta kunto oli arvoitus. Puolikas varmasti menisi helposti mutta tietynlainen paine oli olemassa. Maraton on virallinen vain jos sillä on kolme maaliin juoksevaa osallistujaa. Eli jos osallistujia olisi vähän - kuten keräilymaratoneilla joskus on - saattaisin olla se puuttuva kolmas lenkki. Jos näin kävisi, olin tottakai valmis vaikka kävelemään 42 kilometriä että tuloslista on virallinen ja keräilijät saavat maratonpisteensä.

Keli oli ihan hirveä sekä perjantaina että lauantaina. Sunnuntaina aamulla kun ajelin lähtöpaikalle satoi niin paljon että tietä ei meinannut nähdä ja kadut lainehtivat vettä. Muutama satametriä ennen kisakeskusta ohitin ensin Suomen maratoonareiden ykkösen Kalevin (2100+ maratonia) ja naisten ykkösen Ritvan (800 maratonia) jotka olivat aloittaneet omat juoksunsa jo aiemmin aamulla. Kisapaikalla katseltiin Petrin kanssa hurjaa sadetta ja odoteltiin josko vielä muutama saapuisi lähtöön. Kuin ihmeen kaupalla sade loppui kaksi minuuttia ennen lähtöä ja peloton muotoutui: Petri (160 maratonia), Timo (263 maratonia), Mikko (334 maratonia) ja minä (9 maratonia).

Osallistujia oli siis sen verran että painetta maratonin läpäisyyn ei ollut ja lähdin vain hölkkäilemään kevyttä vauhtia muiden mukana kävelysykkeillä. Tarkoituksena oli pitää samaa vauhtia mahdollisimman pitkään ja lopettaa jos touhu ei kiinnosta.

Reitti oli 3.5 kilometriä sinne ja saman verran tänne, suunnilleen puoliksi asvalttia ja puoliksi soratietä. Mäkeä oli jonkun verran mutta edestakaisena lenkkinä toki saman verran ylös- kuin alaspäinkin.  Ilma oli täydellinen, puolipilvinen ja lämmin mutta aurinkoisinakaan hetkinä ei ollenkaan kuuma. Syke pysyi matalana lähes loppuun asti, porukkamme käveli ylämäet ja välillä tuntui että konkareiden mielestä jokainen kalteva kohta oli ylämäki :D

Mieli tuntui keveältä, samoin jalat, ja tiesin että tänään ei tarvitsisi lopettaa. En tarvinnut edes energiaa tai nestettä, ensimmäisen 21 kilometrin aikana join noin desin vettä. Jostain sisältäni pulppusi esiin jotain joka sai matkan taittumaan kuin itsestään. Zen ja juoksemisen taito.

Puolimatkassa otin geeliä, taisin koko matkan aikana juoda kaksi isoa geeliä enkä mitään muuta parin vesimukillisen lisäksi. Energiat eivät loppuneet missään kohtaa ja mieli oli rauhallinen ja tyyni. Juoksimme alusta loppuun yhtenä porukkana ja kun kuudes lenkki oli lopuillaan, olisin voinut tehdä saman kierroksen vielä kerran tai pari.


Kymmenes maratonini oli ylivoimaisesti myös helpoin mitä olen koskaan juossut. Toki se oli myös vauhdiltaan erittäin rauhallinen (8 minuutin kilsoja) mutta niinhän se on että minä juoksen aina maratonilla matkaa enkä aikaa.

Sama helppous jatkui kotiin asti. Ei ankkakävelyä, ei kipua polvissa, ei mitään vaivoja. Olin jo heti seuraavana päivänä lähes täydessä terässä, mitä nyt nälkä oli melkoinen koko ajan. Varmasti noin 4000 kaloria oli kulunut pelkästään juoksun aikana ja palautuminen ja taustakulutus jatkuu kovana vielä päivän tai pari suorituksen jälkeenkin.

Olen juossut nyt tänä vuonna 514 kilometriä josta reilusti yli 200 juoksukisoissa ja -tapahtumissa. Siis lähes puolet! Maratonia edeltävän kuukauden aikana juoksin vajaa 50 kilometriä, eli noin kahdesti viikossa 2-7 kilometrin kevyen hölkän.

Jos joku haluaa juosta maratonin (tai puolikkaan) rennoin mielin vaikkapa pitkänä harjoituslenkkinä muiden seurassa, suosittelen lämpimästi Petrin maratoneja Kangasalla. Huolto ja palvelut ovat hämmentävän kattavat vaikka maksu on vapaaehtoinen! Tapahtumia on useamman kerran kuukaudessa ja niistä löytyy vihiä ainakin Doodlesta.

Tämä maraton virkisti ja loi uskoa siihen missä ja miten menen. Kun mieli on kevyt, jalat kantavat kyllä ja matka jatkuu.


.2930/5000

torstai 10. elokuuta 2017

Hämärästä aamunkoittoon.

50 kilometriä juoksua viimeisen 30 päivän aikana josta 6 kilometriä elokuussa.

Viime tiistaina neljä kilometriä erittäin mäkisellä pururadalla, sunnuntaina kaksi kilometriä lähikortteleiden ympäri. Maanantaina eka painonnostotreeni viikkokausiin. Normaalisti noin 1.5 tuntia kestävään harjoitukseen meni kaksi tuntia. Kevyt harjoitus tuntui kyllä kevyeltä mutta palautustauot venyivät ja touhu oli verkkaista.

Elämä on kuin kolmen tonnin esteet. Välillä kierros menee lennokkaasti ja yleisö hurraa, välillä makaat naamallasi vesiesteessä, kengänjälkiä selässä ja katsojat keskittyvät mieluummin kuulantyönnön karsinnan alkuverryttelyyn.

Kaikki tuntuu menevän aina sykleissä, joko seuraa hyviä juttuja peräkkäin tai sitten menetät kaiken kerralla. Yhtenä hetkenä paistaa aurinko ja kaikki on selvää ja toisena hetkenä tulevaisuus on pelottava musta aukko jota kohti ei haluaisi jatkaa.

Ajatukset ja tunteet ovat ristiriitaisia sointuja. Samaan aikaan tuntuu jännittävältä kun ei tiedä mitä tapahtuu ja samalla pelottaa. Tämä on ollut kylmä kesä - tuntuisi väärältä sanoa että huono kesä kun on ihan mahtaviakin hetkiä ollut paljon. Silti musta tuntuu siltä. Kaikkea leimaa tunne siitä etten oikein tunnista itseäni mikä johtuu siitä että elän uudenlaista tilannetta pyrkimyksenä löytää onni ja tasapaino itsestäni muiden sijaan.

Mutta aina, kaikesta huolimatta, sarastaa uusi päivä. Vielä maanantaina olin täysin tietämätön missä juoksen elokuun lappujuoksuni. Haaste 12 juoksutapahtumasta tänä vuonna ei ole ahdistanut missään vaiheessa ja se on vähän yllättävää. Nyt on kuitenkin ollut hankaluuksia löytää aikatauluihin, mielialaan ja kuntooni sopivaa juoksutapahtumaa. Tapahtumia sinällään on paljon mutta haluan että jokaisella startilla ja askeleella on tarkoitus. Näin rapakuntoisena en näe mieltä ajaa paria tuntia johonkin 5 kilometrin rykäisyyn. Nyt tuntuisi siltä että tiedän missä juoksen, kysymysmerkki on vain että MITEN siellä juoksen. Eiköhän se selviä kun saan taas juoksukengät jalkaan.

Vaikka liikunnan kanssa olen romahtanut, joissain muissa asioissa tapahtuu katoavan pieninä hetkinä kehitystä. Kirjoitin keväällä addiktioista ja sen jälkeen olen monissa keskusteluissa eri kaverien ja tuttujen kanssa todennut etten todellakaan ole yksin. Varsinkin some- ja älypuhelinriippuvuus leimaa miltei jokaista. Viikonloppuna olin 12 tuntia puhelin sammuksissa, maanantaina 10 tuntia. Tavoitteena ois pistää puhelin kiinni 24 tunniksi mahdollisimman pian.

Niin ja olin myös kolme viikkoa karkkilakossa. Ne jotka tuntee mut, tietää että se oli melkoinen saavutus.

Miten sairaassa jamassa olemmekaan kun muutama tunti ilman puhelinta ja nettiä tai pari viikkoa ilman namuja on mukamas joku saavutus josta odotetaan pokaalia ja suitsutusta?

 

Kaikesta huolimatta, ollaan armollisia itsellemme ja toisillemme. Kerron teille kohta taas lisää siitä miten askel vie eteenpäin ja miten vuoden kahdeksannessa etapissani kävi.


2840 / 5000


keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Peukaloisen retket.

Näin leutoina kesäiltoina on hyvä ratsastaa, sanoi Ronja. Ja hän ajatteli: Miksi ei metsässä voi aina olla kesä? Ja miksi minä en saa olla iloinen?

Hänhän rakasti metsäänsä ja kaikkea mitä siellä oli. Kaikkia puita, kaikkia pikku järviä ja lampia ja puroja, joiden ohi he ratsastivat, kaikkia sammaleisia kallionnyppylöitä, kaikkia mansikka-aukioita ja mustikkapaikkoja, kaikkia kukkia, kaikkia eläimiä. Miksi sitten olo oli aika ajoin niin surullinen, ja miksi kerran piti tulla talvi?

En ole juurikaan viime aikoina kirjoitellut, enkä myöskään juossut. Viime viikolla jaksoin käydä kerran salilla ja se vei kaikki voimani. Maanantaina taistelin itsestäni irti kilometrin verran hölkkää. Olisi niin kovin helppo jäädä vain peiton alle kun tuntuu ettei missään ole mieltä. Eilen oli kuitenkin pakko lähteä juoksemaan.

Viime kesä oli monilta osin täydellinen. Jokaisella pilvellä on reunuksensa mutta koin asioita ja tunteita joita en tiennyt olevan olemassakaan. Sitten tuli elokuu. Olin löytänyt kesän aikana upeita ystäviä ja heistä jokainen muutti pois. Yksi, kaksi, kolme. Tuli syksy ja vaikka elämä jatkui, kaikki oli myös toisin kuin koskaan ennen.

Tasan vuosi ja kuukausi sitten järjestin yhteislenkin. Eräästä osallistuneesta tuli säännöllinen lenkkikaveri, juoksimme yhdessä lähes viikoittain läpi talven ja kevään. Pikkuhiljaa lenkkikaveruudesta syveni ystävyys. Tänä kesänä emme ehtineet kertaakaan yhdessä lenkille mutta ajattelin että kohta tulisi taas syksy ja aamuiset yhteislenkit. Viikonloppuna sain tietää että hän sai unelmatyöpaikkansa ja muuttaisi elokuussa pois.

Joskus on niin kovin kivuliasta tuntea niin paljon.

Katselimme maanantai-iltana merta ja hän sanoi että huomenna kuudelta hän odottaisi minua paikassa josta lähdimme aina yhteisille lenkeille. Saapuisin tai en, hän odottaisi.

Hän tiesi etten jaksaisi lähteä lenkille ja minä tiesin myös. Mutta me molemmat tiesimme että kaikesta huolimatta lähtisin.

Juoksimme lenkin jollaisesta olin aina haaveillut mutta joka oli aina jäänyt tekemättä. Reittien ulkopuolella, polulta toisella harhautuen, jyrkkiä ylämäkiä, korkealle kohoavan heinikon läpi, nokkosten poltellessa paljaita sääriä ja uusien polkujen, tuntemattomien ja aiemmin kulkemattomien reittien halkoessa niin kovin tuttua metsää. Näin sen pitikin loppua.

Kiitos kaikesta, ystävä, ja onnea uusille poluille.

On varhainen aamu. Yhtä ihana kuin maailman ensimmäinen aamu. Karhuluolan uudisasukkaat vaeltavat metsänsä halki, ja heidän ympärillään on kevään koko ihanuus. Kevät elää kaikissa puissa ja vesissä ja kaikissa vehreissä näreiköissä, se visertää ja suhisee ja murahtelee ja laulaa ja solisee, kaikkialta kuuluu kevään raikas, villi laulu.

Ja he tulevat luolaansa, kotiinsa erämaassa. Ja kaikki on niin kuin ennenkin, tuttua ja turvallista, joki tuolla alhaalla, metsä aamunkoitteessa, kaikki on ennallaan.

Kevät on uusi, mutta kaltaisensa.

- Älä säikähdä, Birk, Ronja sanoi. - Nyt tulee minun keväthuutoni!

Ja Ronja kirkaisi, kirkkaasti kuin lintu, huusi riemuhuudon niin että se kuului kauas metsään.

Astrid Lindgren - Ronja, ryövärintytär

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Viikot juoksee.

Sinne meni taasen kolme viikkoa. Sen verran on kulunut edellisestä kirjoituksesta, enpä ole parin kesälomaviikon aikana tietokoneeseen koskenutkaan. Nyt olen taas vuorostaan pari viikkoa toimistolla ja näppäimistöä on pakkokin näpytellä.

Viimeisen kolmen viikon aikana olen nähnyt paljon kavereita, ollut paljon ulkona, käynyt erilaisissa taidehässäköissä ja jonkun verran juossutkin. Sellaista elämää kuin kesällä pitääkin viettää siis. Ilmat ovat olleet sen verran viileitä ja epävakaita että uiminen on jäänyt väliin, viime sunnuntaina pääsin sentään jo kahlaamaan järveen. Ehkä elo-syyskuu on viikkokausia kestäviä helteitä täynnä ja uin joka aamu joessa, päivällä järvessä ja illalla meressä. Passais.

Juoksemassa olen käynyt pari-kolme kertaa viikossa ja viimeisen kahden viikon aikana mittariin on tullut 46 kilsaa. Ihan ok määrä tällä hetkellä. Viime lauantaina oli myös tämän vuoden 7. lappujuoksuni kun kävin kellottamassa juoksuposseni kanssa Jazz-hölkässä 7.7 kilometrin matkan aikaan 37.30. Lähdin tosi rauhallisesti liikkeelle ja monta kilsaa meni lähes pk-sykkeillä, keli vain oli niin kuuma ja aurinkoinen että raskaalta tuntui niissä kohdissa joissa ei ollut varjoa. Tavoitteena oli saada eheä suoritus joka ei hiipuisi ja sen sain, tasaisen reipasta vauhtia ja revittelyä vasta loppukirissä. Oli kiva juosta lappu rinnassa reittejä joita olen juossut satoja kertoja! Todellinen kotikisa.


Tosta taulukosta näkyy juostut kilsani viikoittain. Aika paljon ihan pyöreän nollan tai vaikka yhden (1) kilometrin viikkoja. Piikkeinä huhtikuun pitkä polkulenkki ja Lahden pääsiäisultra sekä Lattomeren ultraintervalli. Jos joskus vielä kokisin juoksuvuoden jossa heikoimmat viikot on tuolla 20 kilsan paikkeilla ja säännölliset piikit 50-100 kilometrin välissä niin oisin varmasti hyvässä iskussa.

Painonnostotankoon en ole tarttunut kolmeen viikkoon mutta tänään ajattelin korjata asian. Syksy ja päivittäiset valmentajan hommat lähestyy ja olishan se ihan kiva pitää edes jonkinlainen omakohtainen tuntuma lajiin. Tällä viikolla onkin jo tullut useampi kysely syksyn punttikouluista, vaikka itse olenkin vielä pitkään totaalisessa kesämoodissa niin siistiä että väki on jo nyt innolla merkkailemassa kalentereihinsa sitä koska pääsee oppimaan lihashuollon kuningaslajia!


2600 / 5000

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Matkalla.

Oletko koskaan lähtenyt matkalle tietämättä minne olet menossa? Pakannut tavarasi ja lähtenyt tietämättä koska tai edes minne saavut? Oletko kokenut vapautta reiteistä ja suunnitelmista, ainoina rajoitteina itä, länsi, pohjoinen ja etelä väli-ilmansuuntineen? Puolitoista viikkoa sitten minäkin olisin sanonut "en ole". Nyt voin sanoa tietäväni millaista on oikeasti olla reissussa niin että matka on tärkeämpi kuin päämäärä.

Tein kuten Nuuskamuikkunen syksyllä ja ensiksi suuntasin kohti etelää.



Hautvuori, Laitila

Vihreän vehreä linnake keskellä ei mitään. Loputtomiin luolia, rotkoja, kiipeiltävää ja tutkittavaa. Tuntuu kuin olisin ainoa ihminen maailmassa, täysin yksin luonnon ihmeiden äärellä kunnes näen linnakkeen toisella puolella keski-ikäisen pariskunnan kävelemässä. Suuntaan kulkuni heidän peräänsä mutta en näe heitä uudestaan. Aavemainen tunnelma, aivan kuin geologinen ihme olisi imaissut heidät sisäänsä. Seison muurahaisia kuhisevan kallion päällä, syön sipsejä ja juon kokista. Ultraintervallin huoltopöydän jämät muodostaisivat matkani perustarpeiston


Kallavuoren rotkot, Mynämäki

Pari tuntia myöhemmin löysin itseni Mynämäeltä, hieman vähemmän ei-keskeltä-mitään. Ajo-ohjeiden perusteella en ensin meinannut löytää mitään kummempaa, sitten bongasin toiselta puolelta tietä jonkinnäköistä kalliomuodostumaa ja lopulta vielä sieltä toiseltakin puolelta tietä ilmeisesti ne varsinaiset Kallavuoren rotkot. Ihan varma en voi olla mutta ilma oli kaunis ja maisemat vaikuttavia joten mitäpä pienistä. 
Härmälän rotko, Masku

Seuraavaksi jatkoin matkaa Turkuun, noukin pari kaveria kyytiin ja suuntasimme kauniin kesäillan viimeiselle ajelulle. Härmälän rotko on vain parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä Turun keskustasta mutta silti ilmeisen moni paikallinen on siitä täysin tietämätön. Käsittämätöntä. Perillä meitä odotti kenties Varsinais-Suomen komeimmat näköalat. Tämä vetää vertoja jopa Kolin kansallismaisemalle, totesi Lieksasta kotoisin oleva kaverini.


Paikalla on hyvät opasteet mutta tämänkin kohteen voi toki kiertää monella tavalla. Meidän leuat jatkuvasti auki loksauttava kierroksemme alkoi opastauluilta ja jatkui tikkaita pitkin suoraan massiivisen järkäleen sisuksiin ja lopulta sen päälle. Kallion takaa löytyy helpompia patikointivaihtoehtoja huipulle, suoraan edestä pääsee vain boulderoimalla.

Kuus kautta viis.

 
Varesjoenkuru, Salo 
 
Lähdin seuraavana aamuna kohti nousevaa aurinkoa, itää. Salo on paitsi kaunis järvenrantakaupunki Pohjois-Italiassa niin myös Turun työmatkalähtiö, laaja alue jossa ei kai ole juuri mitään. Päädyin kuitenkin tänne, kurun pohjalle ja sen reunoja kierteleville poluille. Näin valtavan muurahaiskeon. Ja jatkoin matkaa, kuten Salossa kai on tapana.

Le Noux - Nuuksion kansallispuisto 
 
Olen ajanut autolla kymmeniä tai ehkä jopa satoja kertoja Luukin ulkoilualueiden ohi. En ole koskaan käynyt siellä. Olen kuullut kymmeniä tai satoja tarinoita Nuuksiosta. En ollut koskaan käynyt myöskään siellä. Kun on matkalla joka voi viedä minne tahansa,  kaikki tiet vievät Nuuksioon. Se sijaitsee Espoossa joka on Helsingille sama kuin Salo Turulle.

Jantso Jokelin kirjoittaa esseekokoelmassaan "Matkaopas ei-minnekään" miten navigaattorit ja gps-paikantimet ovat vieneet meiltä harhailun ja eksymisen tuoman uuden löytämisen riemun. Tämä ei aivan päde jos autossa on 15 vuotta vanha navigaattori, silloin jokainen uusi liittymä ja moottoritien pätkä on kuin yllättäen eteen pomppaava seikkailu. Nuuksiossakin päädyin olemaan iloinen siitä että oli sateinen tiistai eikä ulkoilijoita ollut juurikaan liikkeellä. Puolustuksekseni totean kuitenkin että en nähnyt ajoneuvot kieltävää liikennemerkkiä.

Kaksi päivää 65 kilometrin ultrailun jälkeen jalat eivät oikein olleet retkeilykunnossa joten kuljin vain parin kilometrin mittaisen Nahkiaispolun joka lähti Haukkalammelta. Mahtava oli sekin! Ja miten olisikaan tehnyt mieleni juosta niitä polkuja... otinkin pari juoksuaskelta. Täydellistä! Siltoja, rappusia, pitkospuita. Täydellistä polkujuoksumaastoa silmänkantamattomiin.

Ymmärsin heti miksi Don muutti Nuuksion laidalle. Tänne minäkin vielä palaisin.

 
Rakokallio, Mikkeli
 
Seuraavaksi suuntasin vieläkin syvemmälle kohti myyttistä itää. Päivät olivat todella sateisia, usein vain istuin autossa ja lueskelin kirjoja. Kuitenkin aina kun lähdin maastoon, sade taukosi ja aurinko alkoi paistaa. 

Upeita polkujuoksumaastoja oli täälläkin, Mikkelin Anttolassa Sydänmaan retkeilyreitillä. En kulkenut reittiä kokonaan, vain ampumaradalta rotkolle ja takaisin. Todella kauniita maisemia, upeaa luontoa ja vaihtelevaa maastoa. Rotkolla on laavu ja reitti on merkitty hyvin. Ampumaradalla opasteita ei ole mutta reitille pääsee sen taaimmaisesta nurkasta, räiskimiskopin takaa.


Matkani jatkui vielä erilaisiin kohteisiin, Lappeenrannan urheilutalon painonnostotreeneistä Myllykoskelle ja Saviniemen futispyhättöön ja juoksuhiekasta kotieläinpihalle.

Niin, ihan täysin vapaana kaikesta ilman minkäänlaista päämäärää ei mikään matka voi koskaan alkaa, vähintään suunta pitää aina valita. Minulla oli matkassani mukana Suomen rotkot-kirja sekä mielessäni juoksuhiekkaa, paikkoja jotka vetävät aina kaikesta huolimatta puoleensa ja joita en vain voi vastustaa.


.2295/5000