tiistai 30. syyskuuta 2014

Sienimetsän supersankari ja Pão de Queijo.

Meidän keittiössä on vietetty viime päivinä todellisia kulinaristien herkkuhetkiä. Pari vuotta sitten ryhdyttiin ekaa kertaa etsimään sieniä, käytännössä suppilovahveroita, ja niitä poimittiinkin silloin ihan joulukuulle asti kuuran ja heiveröisten ensilumien alta. Viime syksynä kaikki olikin toisin emmekä löytäneet ainuttakaan suppista. Erilaisia vinkkejä hyvistä paikoista kyllä kuului mutta kun suhasimme metsään niin siellä ei ollut yhtään mitään.

Tämä syksy lienee taas parempaa aikaa ja avovaimo onkin kaverinsa kanssa hakenut viime päivinä useita korillisia suppilovahveroita. Lapsena en yhtään tykännyt sienistä, ne kun tarkoittivat silloin lähinnä säilykeherkkusientä. Nyt aikuisena olen tajunnut että kyseessä on sama asia kuin karsastaisi kaikkia hedelmiä coctail-kirsikoiden vuoksi. Suppiskastike onkin nykyään mun ja pojan suurinta herkkua. Pikkujannu valittelikin juuri viikko sitten miten kovasti haluaisi syödä suppilovahveroita ja onneksi nyt niitä on vihdoin tarjolla taas säännöllisesti.

Sunnuntaina illalla kun palasin lenkiltä takaisin kotona odotteli melkoiset palautteluruuat.


Sienipiirakka ja mustikkapiirakka samana päivänä poimituista metsän antimista! Nehän hemmottelee mut piloille.

Ehkä suppikset on mun salainen ase maratonilla? Kasvaahan Super Mariokin isoksi ja vahvaksi kun ottaa sienen matkaansa!

Toinen kulinaristinen löytö juontaa juurensa viime kevääseen kun oltiin laivaristeilyllä ja siellä oli Brasilia-viikot. Seisovasta pöydästä maistelin kaikkea mahdollista mitä kotona ei tule valmistettua: terriinejä, simpukoita.. Lopulta en koskaan päässyt siihen keskellä olevaan pääruokapöytään asti kun olin testaillut niin ahkerasti sivupöytien erikoisuuksia. Yksi niistä erikoisuuksista oli jossain leipien ja jälkiruokien välimaastossa majaillut pikkupallero.

Sen palluran nimi oli Pão de Queijo, joka tarkoittaa juustoleipää tai juustopullaa. Kyseessä on gluteeniton leipä joka on valmistettu maniokkipensaassa kasvavista mukuloista eli tapiokasta ja juustosta. Hands down - se oli parasta leipää, pullaa tai mitä tahansa leivonnaista jota olen koskaan syönyt. Mikään niistä risteilybuffetin huikeista ruokalajeista ja jälkiruuista ei ollut yhtä hyvää. Pienen hetken tajusin erittäin hyvin niitä ihmisiä jotka vuoraavat taskunsa elintarvikepusseilla kun lähtevät seisovaan pöytään mässyttelemään.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja kun laiva lipui kotisatamaan, minun ja pão de queijon tiet erkanivat. Luulin jo ettemme enää koskaan kohtaisi mutta niin vain kesän futiksen MM-kisat toivat joka paikkaan brasilialaisten herkkujen reseptejä. Eräässä lehtijutussa oli pão de queijon resepti! Metsästin aineksia, tapiokatärkkelystä ei ihan joka kaupasta löytynytkään, mutta lopulta koitti suuri päivä ja jumalaisen juustoleivän valmistus alkoi.

Ja sehän meni ihan mönkään. Taikina oli todella löysää, ei siitä mitään palluroita saanut. Syytän huonoa reseptiä mutta voi olla että mokasin sen jotenkin muuten. Siitä tuli kirjaimellisesti pannukakku, kaadettiin taikina leivinpaperilla vuoratun pellin päälle ja kypsyteltiin uunissa. Juustoinen tapiokapannukakku oli ihan ok ja kyllä se syötyä tuli mutta ei se ollut unelmieni pão de queijo, ehei, ei lähellekään.

Katkeran tappion nieltyäni päätin etten enää koskaan leivo mitään. Kunnes leivoin elokuussa uudestaan ja mönkäänhän se taas meni :D Mutta se onkin eri juttu josta kirjoitan todennäköisesti vielä joskus kun aika on kypsä.

Myöhemmin futiskisojen aikana joku linkkasi mulle paljon järkevämmältä kuulostavan reseptin, ainesosien määrät olivat nopeasti silmäiltynä selvästi paremmassa suhteessa kuin siinä lehdestä saksimassani versiossa. Tuo resepti löytyy blogista Ketunhäntä keittiössä . Jonain päivänä kokoan vielä itseni, ostan ainekset ja yritän uudelleen. Mut se päivä ei oo vielä tänään.

Sen sijaan sunnuntaina näin marketin pakastealtaalla näyn. Aivan kuin siellä heijastelisi jotain tuttua.

Pão de Queijo! Pakasteversiona! Hintalappua ei altaan reunassa näkynyt mutta mitä sitten, paketti lähtisi messiin vaikka se maksaisi miten paljon tahansa.


Kyseessä on täysin kotimainen, pienen Marisol-nimisen brasilialaisiin elintarvikkeisiin erikoistuneen yrityksen tuote.


Ohjeet on simppelit, ainesosat juuri sitä mitä pitääkin. Missäköhän kaikki lisäaineet ja muut heprealta kuulostavat mömmöt on? Eikö niitä olekaan pakko olla jotta tuote säilyy ja näyttää värikkäältä ja raikkaalta ja tekee valmistajalle törkeästi hilloa vai miten se olikaan.


Matkalla uuniin...


...ja uunista ulos!

Olivat juuri niin hyviä kuin villeimmmissä toiveissani vain uskalsin ajatella. Paketti maksoi 5.19 euroa Prismassa, sen sijainti oli muuten ainakin siinä kaupassa gluteenittomien pakasteiden keskellä. Yhdessä pakkauksessa on 17 palleroa. Hinta voi kuulostaa korkealta mutta kun ostaa paketillisen tapiokatärkkelystä, mozzarellaa ja parmesaania niin vitonen on aika nopeasti kulutettu. Ja jos on yhtä pätevä leipuri kuin minä niin erinomaisten ainesten haaskaaminen on hinnatonta.

maanantai 29. syyskuuta 2014

100 lenkkiä, 1106 kilometriä.

Hämäräpuuhat jatkuivat eilen. Nyt lenkki osui lähes täydelliseen aikaan, kun lähdin liikkeelle vähän ennen seitsemää oli vielä valoisaa mutta aurinko laski hyvin nopeasti ja tuli pimeys. Otsalamppu oli onneksi jälleen mukana mutta vähän pelotti kinttujen puolesta varsinkin maastopohjaisella polulla. Kuoppia, risuja ym. ei nähnyt juuri lainkaan joten hommassa oli vähän turhan paljon riskejä kun maratoniin on enää vajaa viikko.

Alkulenkistä voimia riitti hyvin mutta loppua kohti olin todella väsynyt. Jalat olivat aivan loppu jo ennen kymppiä. Päätin juosta vain 12 kilometriä. Toisaalta harmitti, olin kaavaillut viikolle kolmea 10-20km lenkuraa eli yhteensä 30-60 kilometriä mutta torstain, lauantain ja sunnuntain lenkeistä tuli vain reilut 38 kilometriä.

Eilisen lenkin myötä muuten juoksusaldokseni muodostui 1106 kilometriä ja siihen kului tasan sata lenkkiä, eilen olin siis sadatta kertaa tänä vuonna hölköttelemässä! Kun vuoden iso tavoite oli 1200 juostua kilometriä niin lauantain (toivottavasti) 42 kilometrin potti vie jo aika lähelle sitäkin. Viime vuonna juoksin ekaa kertaa elämässäni 1100 kilometriä ja siihen meni aikaa pari päivää vaille 12 kuukautta. Nyt pari päivää vaille 9 kuukautta :)

Olen juossut viimeisen 20 päivän aikana reilun satasen, ja se tuntuu hyvältä vaikka väsymys voisi laittaa pienen kysymysmerkin kunnon ylle. Oikeasti juoksen niin harvoin illalla - vain muutaman kerran vuodessa - että ne ovat melkein aina niitä vaikeimpia ja väsyneimpiä lenkkejä. Eilisen illan juoksut myös päättivät viisi päivää kestäneen treeniputken jossa paitsi olivat nuo 38 kilometriä niin myös kaksi kovaa voimatreeniä keskiviikkona ja perjantaina jotka molemmat sisälsivät paljon kyykkäämistä.

Tänään lepäilen, huomenna ja keskiviikkona vielä viimeiset liikunnat ennen maraa.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Pimeän metsän halki.

Liikunnassa on selvästi olemassa ruuhka-ajat ja hiljaiset hetket, on kyseessä sitten kuntosali tai lenkkipolut. Arki-iltaisin noin viidestä yhdeksään riittää paljon muitakin hikisiä liikkujia, viikonloppuisin kovimmat piikit taitavat ajoittua lauantain aamupäivään ja sunnuntai-iltaan. Ainoa selvä ero on sunnuntaissa, silloin aamulla ja aamupäivällä kuntosalit ovat aika tyhjiä mutta jos on hieno ilma niin lenkkeilijöitä ja talvella hiihtäjiä piisaa yllin kyllin. Viikon selvästi hiljaisin hetki on helppo nimetä: se on lauantai-ilta.

Tälle viikonlopulle osui poikkeuksellisen paljon erilaisia tapahtumia ja muita menoja, kalenterissa ei meinannut tila riittää kirjaamaan kaikkea edes ylös. Ohjelmassa oli kuitenkin juoksulenkki, koska sille ei tarvitse laittaa mitään erityistä kellon aikaa niin ajatuksena oli lähteä juoksemaan kun kaikki muut päivän menot on pulkassa. Lopulta pääsin poluille iltakahdeksan jälkeen.


Metsän läpi kulkeva pururata on mulle tuttu juttu mutta juoksen siellä oikeastaan aina valoisaan aikaan. Illallakin sen pitäisi olla valaistu klo 23 saakka. No arvatkaapa oliko.. Onneksi olin pakannut otsalampun mukaan, muuten juoksusta ei olisi tullut yhtään mitään. Kahdeksan jälkeen oli jo aivan pilkkopimeää ja ilta muuttui koko ajan synkemmäksi.

Otsalamppukaan ei valaissut järin suurta aluetta mutta ainakaan en juossut ojaan tai puita päin. Kaikista jännintä oli juuri ajankohta: tuolla on aina kymmeniä muitakin ulkoilijoita mutta kukapa siellä olisi lauantai-iltana kahdeksasta kymmeneen? Muutama juoksija tuli vastaan heti alkumatkasta, olivat siis lähdössä jo kotiin ja lenkki oli pulkassa. Mutta sen jälkeen sain juosta kymmeniä minuutteja että näin ketään. Tunnelma oli kyllä todella aavemainen mutta yritin keskittyä polkuun ja juoksuun ja unohtaa möröt. Jossain vaiheessa edessä näkyi jotain, se oli jonkun kävelijän lenkkarin heijastin. Hieman edempänä oli kaksi naista ulkoiluttamassa koiraa, meinasivat saada sydänkohtauksen kun juoksin heidän ohitseen. Vaikka polku olisi kuinka suosittu niin tähän aikaan pilkkopimeässä ei todellakaan osaa odottaa eikä kuvitella kohtaavansa ketään muuta. Eikä ainakaan niin että joku tulee yhtäkkiä takaa..

Tarkoitus oli juosta 3 kilometrin polku kuudesti eli kolmeen kertaan sinne-ja-takaisin mutta illan edetessä se ei tuntunut enää niinkään hyvältä vaihtoehdolta. Koskakohan olin juossut viimeksi pimeässä? Ehkä joskus keväällä - valaistulla tiellä joka tapauksessa.

Päätin siirtyä 9 kilometrin jälkeen asfalttitien reunaan ja oli jotenkin paljon levollisempaa kun katuvalot valaisivat tietä. Eipä sielläkään juuri autoja liikkunut, ei varmaan ainuttakaan ensimmäiseen kymmeneen minuuttiin. Siirsin otsalampun päästä käsivarteen ja asetin sen vilkuttamaan valoa.


Ilma tuntui omituisen lämpimältä syyskyyn viimeisten päivien myöhäiseksi illaksi, olikohan 12-13 astetta lämmintä? Tuuli oli edelleen kova mutta sekin tuntui lämpimältä. Shortsit olivat juuri oikea valinta tällekin lenkille.

Tien valkoista reunaviivaa pitkin juostessa, välillä katseen ylös kohti kirkasta taivasta ja tähtiä kohottaen tuntui todella levolliselta ja rauhalliselta. Juuri siinä hetkessä oli hyvä juosta ja edetä taivalta. Muut olivat viettämässä lauantai-iltaa omalla tavallaan mutta minun piti olla juuri tässä. Peltojen viertä matkatessa ja tähtiä katsellessa, valtatien valovirran siintäessä jossain edessä, meni melkein kylmiä väreitä. Kuinka onnekkaalta erilaiset sattumukset ja polulta toiselle siirtymiset voivatkaan tuntua.

Viimeisiin lenkkeihin ennen maratonia sain todella paljon inspiraatiota ja motivaatiota seurattuani perjantain ja lauantain ajan Spartathlonin etenemistä. Kolmestatoista sisukkaasta suomalaisesta peräti yksitoista pääsi maaliin asti, hurja onnistumisprosentti kun kaikista matkaan lähteneistä juoksijoista 40% joutui keskeyttämään.

Tänään illan tullen laitan taas tossut jalkaan ja jännitän mihin tällä kertaa askeleet vie.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Kreikkalaiset pidot eli 246 raastavaa kilometriä Ateenasta Spartaan.

Noin 2500 vuotta sitten kreikkalainen aktiiviliikkuja Feidippides asetteli parhaita sandaaleitaan jalkoihinsa. Hänelle oli annettu tehtäväksi kipaista Ateenasta Spartaan hakemaan apuvoimia taistelussa Persiaa vastaan. Taivalta olisi edessä peräti 246 kilometrin verran. Tarina kertoo miehen olleen perillä jo seuraavana päivänä mutta ikävä kyllä tietoa keskisykkeistä tai kilometrivauhdeista minulta ei löydy.

Syksyllä 1982 joukko Britannian kuninkaallisten ilmavoimien herrasmiehiä ja muita upseereja ryhtyivät makustelemaan tarinan todenperäisyyttä. Olisiko se oikeasti mahdollista? Lopulta viisi miestä yritti urotekoa ja kolme heistä myös pääsi perille, John Scholtens parhaana ajassa 34 tuntia 30 minuuttia. Myös kaksi muuta Johnia, Foden ja McCarthy olivat perillä Spartassa alle 40 tunnissa eli seuraavan illan kuluessa. Siis seuraavana päivänä kuten taru kertoo!

Vuodesta 1983 lähtien onkin järjestetty Spartathlon, 246 kilometrin juoksu Ateenasta Spartaan läpi Kreikan helteisen maaseudun ja armottomien mäkien. Feidippides muuten juoksi myöhemmin myös erään reilun 40 kilometrin matkan Marathonista Ateenaan kun piti viedä sanaa siitä että peijakkaat persialaiset oli vihdoin lyöty. Arvaattekin varmaan mikä juoksumatka on nimetty tuon lenkin innoittamana.

Feidippidesin perintöä vaalii tänään alkaneessa Spartathlonissa jälleen joukko maailman kovimpia ultrajuoksijoita. Kisaan saa luvan ilmoittautua jos on esimerkiksi juossut 100 kilometriä alle 10 tuntiin 30 minuuttiin tai vaikkapa yli 180 kilometriä 24 tunnissa. Aamulla kello 7 Akropolis-kukkulalta lähti matkaan yli 350 juoksijaa joista peräti 13 on suomalaisia.

Reitin korkeuserot sekä tärkeimpien checkpointien takarajat
Jotta juoksu ei olisi turhan helppo, matka on jaettu 74 huolto- ja tarkistuspisteeseen. Jokaisella pisteellä on aikaraja ja jos et ole paikalla ajoissa, joudut keskeyttämään. Spartassa tulee olla perillä 36 tunnissa.

Kisa on erittäin rankka, näin maallikkona haasteen suuruutta on vaikea edes käsittää. Jotain kertoo mm. se että nesteitä kuluu matkan aikana noin litra tunnissa eli jopa 30-40 litraa juoksumatkan aikana! Keli voi olla kreikkalaiseen tapaan paahtavan helteinen mutta tänä vuonna mennään hieman viileämmissä olosuhteissa ja sadettakin on luvassa.

Osallistujalista on jälleen kerran todella mielenkiintoinen, mukana on mm. loistavan inspiroivan Ultramaratoonari-kirjan takana oleva Dean Karnazes. Naisista nostaisin esiin vaikkapa Espoon Endurance24-kisassa vuosi toisensa jälkeen kärkipaikan valloittaneen Sumie Inagakin joka on voittanut myös Spartathlonin kahdesti.

Suomalaisten poppoo on timantin kova. Janne Klasila on juossut 100 kilometriä aikaan 7:27 ja 24 tunnissa hurjat 240 kilometriä. Klasilan tavoin myös Jari Tompolla on hyvänä päivänä mahdollisuudet taistella kärkisijoituksista, Tomppo on juossut parhaimmillaan 24 tunnissa peräti 252 kilometriä ja 48 tunnissa 373 kilometriä!

Naisia on mukana kolme joista erityisesti Noora Honkalan suoritus kiinnostaa. Parikymppinen Noora vaihtoi muutama vuosi sitten jalkapallon ultrajuoksuun ja on edistynyt komeaa vauhtia. Hänen valmentajaan toimii Seppo Leinonen joka on selättänyt Spartathlonin peräti viisitoista kertaa.

Mukana on monenlaista yrittäjää, esimerkiksi tanskalainen Claus Rasmussen joka on ilmoittanut yrittävänsä juosta Feidippideksen tapaan koko matkan sandaaleissa!

Spartathlonia voi seurata tapahtuman kotisivujen kautta osoitteessa www.spartathlon.gr , mutta ainakin tällä hetkellä sivu on aivan tukossa ja livetuloksia väliaikapisteistä pääsee selaamaan vain ajoittain. Paremmin toimii Advenduren seuranta, siellä on myös kuvia ym. materiaalia jota päivitetään koko ajan.

Janne Klasilan ja Jari Tompon ennakkomietteitä kisasta voi lukea Kestävyysurheilu.fi-sivuston haastattelusta . Jari kirjoittaa myös mainiota blogia Ultrajuoksua ja muuta kestävyysurheilua.

Tällaiseen tapahtumaan pitää valmistautua ihan eri pieteetillä kuin pienempiin kekkereihin, Marko Forsellin blogissa käy ilmi mm. miten huoltoon pitää varautua: Matkalla Spartaan: Spartathlon valmisteluja.

Jos ja kun tapahtuman omat kotisivut eivät suostu latautumaan niin Juoksufoorumin keskustelu Spartathlon 2014 on hyvä kiintopiste. Sinne ilmestyy kommentteja paikan päältä ja muutenkin erittäin mielenkiintoista keskustelua niin suomalaisten kuin muidenkin etenemisestä. Wikipediassa on puolestaan kattava paketti mm. aiempien vuosien voittajia ja kaikkien aikojen parhaita aikoja reitiltä.

Ultrajuoksuseura Endurancen tietopaketti kisasta on huikeaa luettavaa:

Virallisessa ohjelmassa voi olla kaikenlaista kiertoajelua tms. turistiohjelmaa, mutta niitä ei välttämättä oikeasti järjestetä. Myös oikeasti järjestettävien tilaisuuksien kellonajat ja paikat ovat yleensä epäselviä. Epäselvistä asioista kannattaa kysellä kokeneilta spartathlonisteilta. Joissain tapauksissa myös kisajärjestelyihin osallistuvat kreikkalaiset saattavat tietää joistain asioista, mutta sen varaan ei kannata laskea.

Varma tieto on että kisa alkaa klo 7 perjantai-aamuna Akropolis-kukkulalta, muihin "faktoihin" kannattaa suhtautua varauksella. On syytä omaksua rennon välimerellinen asenne ja välttää panikointia.

Elekielellä useimmat asiat selviävät, ja monimutkaisempia juttuja varten voit pyytää ennen kisaa kielikoulutusta Suomen hitaimmalta. Turistisanastoista ei nimittäin löydy suoraan kreikannoksia todennäköisesti tarvittavista fraaseista kuten "xxx:ni ovat hiertyneet ja zzz:ni on tulessa, voitko auttaa?" tai "Sopiiko että oksennan tähän huoltopöydälle, nyt?"

Akropolis-kukkulalle paskantamista on ehkä syytä välttää. Jos hätä on suuri, jo reilun 10 km hölkyttelyn jälkeen löytyy suojaisia metsiköitä tien varrelta.   

:-D Näin kokeneet spartathlonistit opastavat tulokkaita. Jutut koonnut Esa Nurkka on tänäkin vuonna kisassa mukana, hänen oma bloginsa löytyy osoitteesta http://spartathlonitis.blogspot.fi/ .

Tätä kirjoittaessani on perjantain iltapäivä joten kisaa on takana noin 9 tuntia. Klasila ja Tomppo ovat odotetusti suomalaisista kovimmassa vauhdissa. Kisoja on vaikea analysoida tarkemmin ellei näe kuin väliajat mutta sijoitukset kertovat ultrajuoksussa paljon: jos sijoitukset putoavat tasaisesti jokaisella väliaikapisteellä juoksija on todennäköisesti ongelmissa. Järkevällä aikataululla etenevä ultraaja yleensä nostaa sijoitustaan pikku hiljaa pitkin kisaa - aivan terävimmässä kärjessä tämä ei tosin välttämättä päde kun revitellään todella kovaa alusta loppuun.

Hellas Canissa 81 kilometrin kohdalla Klasila oli ajassa 7:09, Tomppo 7:23. Nopeasti kaivoin arkistoistani että esimerkiksi Marko Forsell olisi ollut siellä viime vuonna ajassa 8:40 ja nyt 11 minuuttia nopeammin. Suomalaiset etenevät todella viisaasti yhdessä pieninä porukoina, 13 hengen "maajoukkueella" saadaankin jo kasaan monta eri vauhtia etenevää ryhmää joissa voi vuorotella vetovastuuta ja höpötellä ajankuluksi.

Lauantain aikana nähdään kuka lopulta voittaa ja moniko suomalainen pääsee suutelemaan Spartassa Kuningas Leonidaksen patsaan varpaita kuten tapaan kuuluu. Toivottavasti jokainen!

tiistai 23. syyskuuta 2014

Elämää suurempi syksy.

Kirjoitin jo muistaakseni elokuun puolella että syksy alkaa. No ei se kyllä alkanut. Kelit jatkuivat kesäisen lämpiminä tosi pitkään. En nyt ihan äkkiä muista koska syyskuun puolessa välissä olisi ollut jatkuvasti +20C astetta.

Nyt se syksy on kyllä ihan oikeasti täällä. Havahduin siihen ekan kerran kunnolla torstaina kun kävin juoksemassa melkein viikon tauon jälkeen. Polut olivat täynnä kuolleita lehtiä, les feuilles mortes. Joka päivä kun kävin sen jälkeen juoksemassa, lehtiä oli enemmän ja enemmän.

Äsken lämpötila oli nollassa ja pakkasetkaan ei taida olla yöllä ja aamulla kaukana. Laitettiin pojan kanssa eilen illalla puita uuniin ensimmäistä kertaa tänä syksynä .


Olen suunnitellut juoksevani shortseilla mahdollisimman pitkään, ainakin johonkin +5C keleihin asti. Juoksen yleensä aamupäivällä joten lämpötila ehtii nousta sen yli vaikka aamupalan aikaan olisi vielä nollakelit kuten tänään.

Eilen en juossut enkä treenannut muutenkaan. Vietin illan vähän toisella tavalla. Aamupäivällä olin kuullut suru-uutisen Peter von Baghin siirtymisestä ajasta ikuisuuteen. Peter suhtautui äärimmäisellä intohimolla ja palolla siihen mitä eniten rakasti eli elokuvaan. Juuri sellaisista ihmisistä pidän, on kyse sitten urheilusta tai mistä tahansa. Peter oli innostava ja inspiroiva hahmo joka omisti koko elämänsä asialleen ja jätti jälkeensä melkoisen henkisen perinnön. En koskaan tavannut häntä mutta suomalaisille elokuvaharrastajille hän oli yhtä tuttu hahmo kuin joku ystävä tai sukulainen. Kirjoissa, lehdissä, televisiossa, radiossa. Aina läsnä siellä missä puhuttiin elokuvan merkityksestä.


Heti aamupäivällä lähdin kirjastolle ja vietin aikaa elokuvakirjojen ja elokuvahyllyjen äärellä. Otin lopulta mukaani ehkä sen von Baghin tunnetuimman työn, Elämää suuremmat elokuvat, ja Truffautin klassikon 400 kepposta. En ollutkaan sitä vielä nähnyt.

Ja kuin sattumalta elokuvan viimeinen kohtaus oli yhdellä otoksella kuvattu kilometrin mittainen juoksu.


Syksyn ei tarvitse olla synkkää ja masentavaa aikaa. Joskus pitää olla hetken hämärää tai jopa pimeää että huomaa valon kun se alkaa taas sarastaa.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Maratoniin valmistavat kaksi viikkoa ja tavoitteista.

Tuntuu vähän hassulta kirjoittaa maratonille valmistavista viikoista koska käytännössä treenaan samoilla periaatteilla ja tavoilla ympäri vuoden. Tänään alkanut kahden viikon jakso mennään kuta kuinkin seuraavan kaavan mukaan:


Aika isolla haarukalla olen asettanut nuo lenkkien kilometrimäärät mutta se sopii mulle. En noudata mitään tarkkoja suunnitelmia vaan menen fiilispohjalta. Ihan kuten sitten maratonillakin. Avovaimo kyseli eilen että mikä mulla on tavoite maratonille. Ei sellaista oikeastaan ole.

Miten voisin asettaa vaikkapa jonkun neljän tunnin tavoitteen kun olen aina juossut ilman kelloa ja sykemittaria? Kun juoksee yli 42 kilometriä ilman käsitystä ajan kulumisesta niin lopputulos on aina suuri arvoitus. Jos juoksen minuutin kovempaa kuin viime syksynä niin se on ihan jees. Jos juoksen 10 minuuttia kovempaa niin se on kymmenen kertaa jees. Kehittyminen ja eteenpäin meneminen on mulle tärkeää, sillä miten suuria ne askeleet eteenpäin ovat ei ole hirveästi merkitystä kunhan niitä tulee jatkuvasti. Matkaan kuluu sen verran aikaa kuin kuluu, ei siitä kannata stressata tai miettiä tarkemmin. Jos aika on heikompi kuin viimeksi niin sitten rukataan harjoittelua ensi kertaa varten.

Maratonin aikaiset eväät on jo tiedossa mutta edeltävät päivät on vielä mietinnässä. En ole mitään tankkauksia koskaan kummemmin tehnyt, reilusti vaan normaalia ruokaa herkkuja unohtamatta. Ihan hulluna ei kannata mässytellä koska ei ole järkevää vetää pötsiä sekaisin päivää ennen noin isoa urakkaa.

Viikonloppu meni mukavasti liikunnan ja perheen parissa. Perjantaina punttia, lauantaina 6 kilometriä juoksua niin että sen aikana otin 3x 500 metriä sekä viimeisen 200 metrin ylämäen todella kovaa, eilen sunnuntaina 7 kilsaa palautellen mutta silti aika reippaasti. Lyhyt ja hidas ei oikein onnistu multa enää, väkisinkin menee laukalle kun kilometrit vähenee eikä malta ottaa yhtä rauhassa kuin pidemmillä.

Aijai kun kutkuttaa jo. Kymmenen päivää pitäisi vielä malttaa odotella. Kohta sitä herkkua saa koko rahan edestä :)

perjantai 19. syyskuuta 2014

Onko crossfitissä virhe?

Aika ajoin pulpahtaa pintaan keskustelua siitä onko crossfit ollenkaan järkevä liikuntamuoto tai onko se peräti vaarallinen suuren loukkaantumisriskin vuoksi. Järkevyyttä kyseenalaistetaan youtube-videoilla joissa yleensä amerikkalaiset aloittelijat tekevät ihan hirveällä tekniikalla erilaisia liikkeitä. Loukkaantumisalttiutta todistellaan erilaisissa tilastoilla jotka nekin ovat usein lähtöisin rapakon takaa.

Mielestäni crossfittiä on syytä kyseenalaistaa ja arvioida ihan samalla tavalla kuin kaikkea muutakin harjoittelua ja valmennusta mutta edellä mainitut argumentit eivät oikein kestä. Minkä tahansa lajin aloittelijoista saa tehtyä naurettavan videokoosteen. Tilastotkaan eivät kerro juuri mitään lajista yleisesti, crossfit-ohjelmointia, harrastajia ja valmennusta on niin moneen lähtöön että yleispätevää excel-taulukkoa vammoista on vaikea tehdä. Se on ihan totta että monet crossfit-urheilijat ja -harrastajat ovat usein rikki mutta niin on kaikkien muidenkin lajien harrastajat. Urheilu tekee paitsi hyvää niin myös vammauttaa joko tapaturmaisesti tai rasituksella jota paikat eivät kestä.

Mun mielestä ei ole mitään pointtia keskustelussa jossa eri lajien harrastajat dissaavat toisia eikä ole mitään merkitystä jos jonkun tutkimuksen mukaan crossfit-harrastajilla on 3.5 prosenttia enemmän olkavarren vammoja kuin käsipalloilijoilla. Ihan minkä tahansa lajin harrastajan ja valmentajan tulisi keskittyä sen oman harjoittelun kehittämiseen niin että vammautumisriski pienenee.

Crossfit-harjoittelussa parasta on monipuolisuus. Aerobinen ja anaerobinen kestävyys paranee metcon-harjoitteissa ja voimaosuudessa kehittyy lihaksisto ja voimantuotto. Voimistelulliset liikkeet parantavat kehonhallintaa ja mobility liikkuvuutta ja palautumista. Pirun hyvä paketti mielestäni.

Ongelmallisena näkisin metconit joissa tehdään raskaita voimailuliikkeitä kuten maastavetoja tai takakykkyjä. Mielestäni tavallisen harjoittelijan ei tulisi tehdä niitä kelloa vastaan kiireellä puutteellisella tekniikalla. Hyöty on todella pieni riskeihin nähden. Metconit toimivat erinomaisesti mm. kehonpainoliikkeillä, voimaosuuden voi hyvin tehdä pelkästään erikseen.

CrossFit Openissa oli keväällä laji jossa tehtiin boksihyppyjä ja maastavetoja. Mave-tankoon lastattiin aina uudella kierroksella lisää romua. Kun toistoja tuli paljon ja niitä tehtiin vauhdikkaasti, kilpailijat tietysti väsyivät. Väsyneenä, piiputtavalla hengityksellä ja väsyneillä lihaksilla piti jokaisella rundilla tehdä entistä raskaampia maastavetoja. Se oli ongelma lajin kovimmillekin tähdille ja videoiduissa wodeissa näkyy karmeita selän asentoja ja väkisin repimistä. Pelottaa ajatellakin minkälaisia tyylinäytteitä parinsadan tuhannen karsintaan osallistuneen harrastajan joukosta pahimmillaan löytyikään jos maailman huipullakin mentiin pyöreällä kissanselällä. Suomalaisten kärkinimien suusta kuului tuon lajin jälkeen kommentteja että se ei ollut oikein mieleen ja selälle aiheutunut vaara oli konkreettinen.

Onko metconeissa pakko olla mukana raskaita voimaliikkeitä? Minusta tavallisella harrastajalla ei tarvitse. Kilpa-crossfitissa kilpailuiden järjestäjät määrittävät missä lajeissa kisataan ja tällä hetkellä tähän asiaan ei ole haluttu puuttua. Se on toisaalta ymmärrettävää, ne ovat näyttäviä kilpailulajeja rajuudessaan. Lajiliitoilta on tietoinen valinta että maantiepyöräilyssä ajetaan epäinhimillisiä kolmen viikon kilpailuja, väkivaltaisuuksista ei tule kummoisia pelikieltoja jääkiekossa tai naisten lentopallossa pitää käyttää mahdollisimman lyhyitä shortseja. Kyse on enemmän imagon rakentamisesta kuin oikeasti lajia palvelevista asioista. En usko että crossfit-kilpailuidenkaan tuloslistat muuttuisivat hirveästi jos metconeissa tehtäisiin "kevyitä" liikkeitä ja raakaa voimaa testattaisiin yksittäisissä lajeissa.

Kilpailu-urheiluun kuuluu aina äärirajoille pyrkiminen sillä vain oman kehon rajoja venyttämällä kehitys, erityisesti huippu-urheilussa, on mahdollista. Mielestäni crossfit on äärimmäisyyslaji - ainakin kilpatasolla - samalla tavalla kuin vaikkapa ultrajuoksu ja juuri se tekee siitä erittäin mielenkiintoisen. Tavallisen kuntoilijan näkökulmasta äärimmäisyys on vetoava asia mutta aika monelle liian kova pala purtavaksi. Minkälaisen hinnan on valmis menestymisestä ja onnistumisesta maksamaan, mihin asti kannattaa tähdätä? Jokainen vastaa omasta ratkaisustaan ja riskeistään itse eikä asiaa voi ulkoistaa sen enempää CrossFit inc.:lle kuin oman boksin valmentajillekaan.

Cut the crap, back to basics - tekniikka haltuun ja kiire pois!

torstai 18. syyskuuta 2014

Treeni palailee pätkittäin.

Viime viikonloppuna iskenyt pieni syysflunssa jäi onneksi nuhan tasolle eikä yltynyt pahemmaksi. Viikonloppu olisi joka tapauksessa mennyt kuuden perättäisen harjoituspäivän jälkeen lepäillessä mutta jatkoin huilailua vielä alkuviikon. Pidin koko ajan peukkuja pystyssä että olo paranee tasaisen varmasti jotta pääsisin keskiviikon painonnostotreeneihin. Toukokuun juoksukautta lukuunottamatta en ole ollut kertaakaan poissa tammikuun alussa startanneista harjoituksista enkä ollut nytkään!

Vähän mietitytti mikä on kondis monen päivän hölläilyn jälkeen. En ollut ottanut kertaakaan punttia edellisen keskiviikon jälkeen joten oli vähän yllätys mitä pystyisin tekemään. Mutta hyvin meni tälläkin kertaa! Jos viime viikolla sain ottaa koko ajan uusia ennätys-sarjapainoja niin sama jatkui tälläkin kertaa. Tehtiin ensin 3x rinnalleveto + 3 x työntö, sitten painoa lisää ja kakkoset ja lopulta ykköset. Tempauksia otettiin raakana, ensin kolmosia, sitten taas painoa lisää ja kakkosia ja lopulta maksimiykkösiä. Lopussa tehtiin maastavetoa tempausotteella kolmosina mutta niin että veto pysäytetään polven alapuolella kolmeksi sekunniksi.

Rivet ja työnnöt tuli aika hyvin, samoin raakatempaukset.  Pientä peeärrää pukkaili taas mukavasti. Jos aikaa olisi ollut enemmän niin edistymistä olisi tullut vieläkin enemmän. Pitää korottaa jatkossa vähän nopeammalla tahdilla. Edelleen ongelmia on paljon mutta silti erityisesti tällä ja viime viikolla on tuntunut että ehkä vielä joskus opin painonnostajaksi. Valmentajilta tuli erinomaisia kommentteja ja ohjeita ja välillä esimerkiksi noissa kolmen noston yhdistelmissä kesken sarjan tulleet vinkit saivat oikeasti uudet nostot onnistumaan paremmin. Ikävä kyllä vieläkin usein tajuan kyllä mitä pitäisi tehdä mutta viesti ei tunnu millään menevän  lihaksille perille.


Aina kun lopun voimaosuudessa on maastavetoa niin pyydän heti kaikki lähistöltä tarkkailemaan selkääni joka on aina ihan mutkalla. Eilen taisi parhaimmillaan kolme-neljä tyyppiä huutaa samaan aikaan MUTKALLA :D Tuli vähän sellainen fiilis kuin olisin pesäpallossa lukkarina. "VÄÄRÄ, oikein, VÄÄRÄ"! Pallon liikeradan sijaan tosin tarkkailtiin selkärangattomuuttani. En ole mavessa kovin suoraselkäinen kaveri.

Eräs uudempi harrastaja jonka kanssa nostettiin sanoi että mave on hänen heiniään ja häneltä tulikin heti erinomainen vinkki jossa päänasentoon keskittymällä sain pidettyä selän paremmin suorana. Hengitystäkin käytiin läpi, se on asia johon ilman muuta pitäisi isoissa voimaliikkeissä keskittyä enemmän. Tällä hetkellä tulee hengitettyä vähän miten sattuu nostojen aikana ja siitä on tullut kyllä paljon kommenttiakin.

Ajattelin ensin että palaan vähän kevyemmin takaisin enkä ota lopussa leuanvetoa mutta kun kondis oli noinkin hyvä ja vahva ja kun kaverikin pyysi mukaan niin tuli otettua vielä muutama sarja. Tuli juteltua mm. crossifitista ja sen suosiosta ja mahdollisesta loukkaantumisherkkyydestä. Todella hyvä aihe josta voisin yrittää ehtiä kirjoittamaan huomenna. Meidän aikuisten painonnostokoulu on erittäin suosittu, eilen taisi olla huimat 30 nostajaa, ja monet heistä ovat tulleet mukaan crossfitin kautta.

Tänään tuli käytyä hölköttelemässä eka juoksulenkki perjantain jälkeen ja otin senkin aika kevyesti ja kuntoa tarkkaillen. Juoksin vain noin neljä kilometriä mutta tahti oli suht rivakka. Olo tuntui ihan normaalilta mutta otan silti tällä viikolla vain alle kympin siivuja. Ens viikolla sitten reilummin, 3x 10-20km ja sitten onkin jo maratonviikko!

Illalla on muuten luvassa harvinaista futisherkkua kun suomalainen joukkue pelaa ensimmäistä kertaa koskaan eurooppaliigassa. FC Kööpenhamina - HJK tulee suorana JIM-kanavalta klo 20.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Kuuden päivän treeniputki vaihtui nuhaan.

Viime viikolla treenit tosiaan kulki erinomaisesti niin kuin ehdin jo tännekin hehkuttamaan. Sunnuntaista perjantaihin kertyi kuusi harjoitusta, yhteensä varmaankin noin 9 tuntia liikuntaa.

sunnuntai: 17 kilometrin juoksulenkki
maanantai: voimaharjoitus salilla
tiistai: 14 kilometrin juoksulenkki
keskiviikko: painonnostoharjoitus
torstai: 13 kilometrin juoksulenkki
perjantai: 18 kilometrin juoksulenkki

Yhteensä 62 kilometriä juoksua kuudessa päivässä! Yllättävän hyvin.

Vireys oli melkein koko ajan kohdillaan, vasta viimeisenä päivänä eli perjantaina vähän painoi jaloissa ja meno oli alussa väsynyttä. Loppua kohti juoksu rullasi paremmin ja pääsin aika hyvään flow-tilaan. Ennen lenkkiä nenä vähän vuosi ja epäilin että flunssaa olisi tulossa ja niinhän siinä sitten kävi. Ehkä sekin vähän jo painoi menoa tuolla perjantain pitkiksellä.

Pojalla oli ollut parin päivän ajan nuhaa edellisenä viikonloppuna, avovaimolla sama juttu alkuviikosta joten oma vuoro napsahti sitten nyt. Onneksi tämä ei vaikuta sen ärhäkkäämmältä lentsulta vaan parin päivän lepäilyn jälkeen ollaan varmaankin taas täydessä vauhdissa. Alunperin mun piti levätä lauantai ja sunnuntai mutta otan nyt vielä ainakin tänään maanantaina ja huomenna tiistaina iisisti. Todennäköisesti tämän kanssa voisi kyllä kevyesti treenatakin, pelkkä nuha ei ole mulla ennenkään estänyt sitä. Nenä ei ole tukossa joten nukkuminen ym. onnistuu hyvin, ainoa haitta on jatkuva niistäminen. Se on kyllä todella pieni haitta, voishan sitä vaikka maata sängyssä kuumeessa ja yskiä keuhkot pihalle. Hyvä tuuri jälleen kerran.

Viikonloppuna seurailin maantiepyöräilyn Espanjan ympäriajon viimeisiä etappeja, Alberto Contador oli jälleen kerran todella vahva ja vei voiton vaikka vasta heinäkuussa ajoi rajusti ulos Ranskan ympäriajossa ja mursi jalkansa. Sunnuntaina ehdittin vähän soutelemaan järvellä perheen kanssa, poika oli innoissaan kun sai soutaa ihan oikeaa venettä.Illan aikana tuli vielä reissattua autolla 560 kilometriä.


Stadio della Nordsjö eli Vuosaaren helmi, Heteniityn monttu. Oisko joku tunnistanut kuvasta? Idässä nousee ja laskee yhden sijasta peräti kolme aurinkoa ;)

Pääkaupunkiseudun pallokentillä on tullut pyörittyä aika paljon mutta tää oli eka kerta Vuosaaren pyhätössä. Menestyksen kääntöpuoli on hurja, muutama vuosi sitten tuolla oli yli 5000 katsojaa liigapelissä, nyt ehkä 150 henkeä. Liiga on vaihtunut ykkösdivariin ja tämän vuoden heikon menestyksen myötä ensi kesänä kakkoseen. Se on toisaalta juuri sitä urheilun draamaa, valoa ja varjoa, joka ainakin itseäni tässä koko touhussa viehättää ja iso syy siihen miksi en koskaan halua seurata urheilusarjoja jotka ovat suljettuja putoamisen ja nousemisen osalta. Niissä koko draamankaari on vesitetty koska se voisi heikon kauden myötä tuhota koko bisneksen. Urheilu on mulle ennen kaikkea tunnetta ja aitoa kilvoittelua noususta pohjilta kohti huippua ja aina myös jonkun tapauksessa toisinpäin.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Äärimmäisiä liikkujia Inhimillisessä tekijässä.

Tänään TV1 esittää mielenkiintoisen keskusteluohjelman jota olen odottanut jo jonkin aikaa. Inhimillisen tekijän vieraana on ultrajuoksija Pasi Koskinen, pitkänmatkankävelijä Mirja Kärnä ja vapaasukeltaja Simo Kurra. Kärnä on kävellyt pyhiinvaellusreittejä ja mm. viime vuonna 3600 kilometriä Suomesta Espanjaan. Kurra on suomalaisen vapaasukelluksen pioneereja, hän on esimerkiksi sukeltanut ilman laitteita 85 metriin ja pidättänyt hengitystään lähes 8 minuuttia. Pasi Koskisella on takanaan niin 24 tunnin, 48 tunnin, 100 kilometrin kuin 6 vuorokaudenkin juoksutapahtumia henkilökohtaisista haasteista puhumattakaan.

Koskinen on itselleni näistä tutuin henkilö hänen bloginsa Kolme kivestä kautta. Kun itse otin toukokuussa varovaisia askeleita ultrajuoksun suuntaan nostamalla reilusti juoksukilometrejäni Giro-juoksuhaasteessa, Pasi lähti juoksemaan Nuorgamista kohti Hankoa 1000 mailin eli reilun 1600 kilometrin matkallaan. Vaikka oma haasteeni oli Pasin matkaan verrattuna hyvin vaatimaton, se oli kuitenkin minulle raju hyppy tuntemattomaan ja sain suuren tuen kun tiesin että samaan aikaan toinen on tekemässä paljon hurjempaa taivallustaan. Tavallaan jokainen joka tavoittelee omia isoja haasteitaan ja tavoitteitaan antaa uskoa muille vaikka näiden oma taival olisikin erilainen. Lopulta kyse on aina samasta asiasta, omien rajojen koettelemisesta ja pyrkimisestä kohti maalia. Ja ennen kaikkea siitä henkisestä matkasta joka etapin, lyhyen tai pitkän, aikana kuljetaan.

Inhimillinen tekijä perjantaina 12. syyskuuta klo 22 TV1:llä, uusinta samalla kanavalla sunnuntaina 14.9. klo 17.10. Ohjelma pitäisi olla nähtävissä myös Yle Areenassa.

torstai 11. syyskuuta 2014

Vahvemmat päivät alkaneet on!

Viime viikkoina on mennyt vähän niin ja näin. Osa juoksulenkeistä on ollut aika väsynyttä taaperrusta, salilla on tullut haukoteltua ja ne kovat soutuvedotkin ovat olleet korkeintaan puolikovia. Hiki on kyllä lentänyt ja hengitys piiputtanut mutta tehot ovat jääneet puuttumaan. Mutta uusi viikko kaiken aina muuttaa voi!


Ensi merkit tuli maantaina omalla kuntosalilla. Tein hauiskääntöä joka ei ole mulle mitenkään erityisen merkityksellinen liike mutta joka on ollut ohjelmassa alusti asti. Joskus olen tehnyt sitä kerran viikossa, nykyään noin kerran kuukaudessa. Sarjana on ollut raskas 3 x 15 jota en ole onnistunut tekemään kertaakaan ilman että toinen tai kolmas sarja hajoaa pienempiin osiin ja tanko pitää laskea maahan välillä. No nytpä pystyin! Olen tehnyt tolla samalla painolla kaksi vuotta(!) ja nyt se meni. Uskomaton fiilis. Tuo on niitä harvoja liikkeitä joissa kehitys on ollut hyvin pientä tai lähes olematonta jo pitkään mutta koska hauiskääntö ei ole yhtään minkään mittari paitsi kovimmilla salijarmoilla niin en ole kiinnittänyt asiaan huomiota. Yhdistän tuon hauiksen kehittyneen lihaskestävyyden viime aikaiseen leuanvetoharjoitteluuni jossa jokainen rauhallinen toisto alkaa parin sekunnin suorin käsin riipunnalla.

Eilen tiistaina oli puolestaan vuorossa viikon painonnostoharjoitus ja kyllä kyllä, jälleen kulki paremmin kuin koskaan! Ensimmäisenä yhdistelmäharjoitteena oli kolme tempausta + kolme valakyykkyä, me jotka olemme olleet mukana harjoituksissa vähän pidempään saimme lisäksi ohjeen lähteä nousujohteisesti hakemaan kovempia rautoja ja lopulta ottaa ykkösiä. Omat tempauspainot on edelleen niin kevyitä etten edes ajatellut mitään kovaa ykköstä mutta 3 +3 yhdistelmässä pamautin sellaiset sarjapainot kehiin etten ole aiemmin tehnyt niitä edes ykkösinä. Kyllä tuntui hyvältä. Alku ei ollut edes lupaava: yleensä teen painonnostoliikkeitä niin kevyillä painoilla ettei pummeja tule mutta nyt jostain syystä viime viikkoina käyttämilläni sarjapainoilla pummasin kolmen tempauksen sarjasta kaksi ekaa. Sitten kokosin itseni, otin kolmannen hyvin ja sen jälkeen jokainen sarja onnistui alusta loppuun.

Varsinaista työntöä ei tehty eilen lainkaan vaan otettiin kaksi raakaa rinnallevetoa ja siihen päälle kolme vauhtipunnerrusta. Painot tuntui harvinaisen kevyiltä, otin käyttöön painot joilla en ole tuolla koskaan ennen touhunnut olynostoissa ja jälkikäteen ajateltuna olisi voinut olla ehkä enemmänkin rautaa jos aikaa olisi ollut useampaan sarjaan.

Viimeisenä otettiin voimaosuudessa takakyykkyvitosia ja jälleen napsauttelin kehiin uudet ennätykset sarjapainoissa. Meinasin jo tyytyä vähempään mutta kaverit sanoivat että heitetään vähän lisää ja kyllähän nekin sieltä tuli, vähän nelos- ja vitosnostoissa alkoi selkä jo taittumaan mutta annettakoon se nyt tämän yhden kerran anteeksi kun muuten yritän aina tehdä niin tarkasti ja maltilla.

Voiko treeni paremmin enää mennä jos vähän kaikessa tekee omia uusia ennätyksiään? Valmentajatkin huomasivat tämän ja tsemppausta tuli loistavasti. On meillä vaan upea meininki ja henki harjoituksissa.

Miten sitten onnistuu aamupäivän juoksulenkki kovan iltapuntin jälkeen? Se oli tänään melkoinen kysymysmerkki. Lisää epäilyksen pilviä kerääntyi taivaalle kun päätin vetää aika hapokkaan aamupalan: paahtoleipiä hunajalla ja maapähkinävoilla, purkillinen rahkaa ja purkillinen jugurttia, verigreippi, tuoremehua. Rahka, verigreippi ja tuoremehu laittoivat pötsin vähän ihmettelemään että yritätkö vinoilla. Ajatuksissa pyöri että lähdenkö juoksemaan, oksennanko vai teenkö molempia samaan aikaan. Päätin että mennään sitten vaikka viimeisellä vaihtoehdolla mutta ihan siihen asti ei tarvinnut mennä vaan parin röyhäyksen jälkeen vatsa rauhoittui heti kun lähdin juoksemaan eikä hermostunut edes lenkin aikana syömästäni proteiinipatukasta.

Eilen illalla lihakset olivat tuntuneet kuumilta, ei sentään kuumeisilta, mutta aika jänniltä. Ei lihaskipua tai jomotusta vaan sellaista hyvää pientä kuumotusta. Ja sama meininki jatkui lenkillä. Ruutitynnyri taisi antaa todellista superpotkua nimittäin juoksin reilut 13 kilometriä ehkä kovempaa kuin koskaan. Pystyin vetämään todella reippaita kilsoja ja lopussa suorastaan lentämään ylämäet, syke nousi mutta pysyi silti hallinnassa eikä alkanut piiputtaa tai hapottaa. Reidet loimottivat kuin grillihiilet ja välillä tuntui että messissä on rakettimoottori.

Miten tässä nyt näin kävi? Ehkä jokaisella vähän väsähtäneellä ja alavireisellä harjoituksella ja treeniviikollakin on tarkoituksensa. Ehkä ne pohjustavat tulevia urotekoja! ;)

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Hyvät eväät, parempi matka - myös maratonilla.

Mielestäni sellaista mikä toimii ei kannata muuttaa. Tämä pätee varmaan aika monessa asiassa elämässä mutta erityisesti tämän blogin aihepiirissa eli harjoittelussa. Jos juoksu sujuu ilman vaivoja niin en missään nimessä lähtisi esimerkiksi muuttamaan askellusta vaikka joku guru sanoisi että se on vääränlaista. Oikea tapa on se mikä toimii itse kullakin.

Tällä samalla meiningillä lähestyn myös ensi kuun maratonia. Viime syksynä jaksoin juosta koko matkan hyvin kevyesti ilman ongelmia joten päätin ottaa samat eväät käyttöön tälläkin kertaa.


Viime kerralla mussutin matkan aikana Maximin energiageelejä ja proteiinipatukoita. Samat aikeet ovat tälläkin kertaa, patukat ovat tosin vaihtuneet Fastin tuotteisiin.

En löytänyt kaupasta enää Maximin isoa mansikkageeliä jota olen aiemmin käyttänyt. Ehkä sen valmistus on lopetettu? Sehän oli todella tuimaa kamaa eikä monikaan pystynyt sitä käyttämään. Sen maku oli äärimmäisen makea ja imelä mansikkaesanssi joka toi mieleen jonkun mansikan makuisen lääkkeen lapsuudesta.

Nyt makuja oli tarjolla paria erilaista joista muistaakseni appelsiiniin oli lisätty kofeiinia. En käytä koskaan kofeiinia joten skippasin sen, turha ottaa riskejä uusien juttujen kanssa. Sitruunassa ei ole mitään erikoista joten päädyin siihen.

Testasin tätä ekaa kertaa sunnuntain pitkiksellä ja maku oli mun mielestä hyvä, varmaankin monille helpommin lähestyttävä kuin se mansikka. Mansikkakin putosi mulle ihan hyvin, meni sujuvasti alas eikä koskaan pyrkinyt takaisin ylös. Tästä sitruunasta tulee mieleen joku överisti makeututtu sitruunalimppari. Geelithän ovat maultaan ja koostumukseltaan kuin jotain makusiirappia jolla voisi maustaa ja makeuttaa ison satsin jotain nestettä. Eihän näitä maun vuoksi käytetä vaan siksi että energiaa saa isoja määriä helposti ja toimivassa muodossa elimistön käyttöön.

 Itse tykkään käyttää mieluummin näitä isoja geelejä, tarvitsisin esimerkiksi maratonille viisi pientä geeliä jotta saisin niistä yhtä paljon energiaa kuin kahdesta isosta. Turhia ylimääräisiä pakkauksia. Geelin takana lukee että siinä on kolme annosta ja olen niitä kolmessa osassa käyttänytkin mutta mikäänhän ei estä ottamasta isompaa tai pienempää annosta - testamaallahan se selviää miten oma pötsi näitä sietää. Esimerkiksi tuolla sunnuntain 17 kilometrin lenkillä otin ekan annoksen 4 kilometrin kohdalla, toisen 7 kilometrin kohdalla ja viimeisen 14 kilometrin paikkeilla.

Yksi 100 gramman geeli sisältää 250 kaloria. Otan näitä maratonille mukaan kaksi kappaletta eli niistä saa yhteensä 500 kaloria. Proteiinipatukoita otan mukaan myös kaksi, yhdessä on 195 kaloria ja 19 grammaa proteiinia joten niistä kertyy pottiin 390 kaloria ja vajaa 40 grammaa proteiinia. Kahdessa geelissä ja kahdessa patukassa on yhteensä noin 1000 kaloria.

Erään laskurin mukaan kulutan maratonilla 3000-3500 kaloria. Viime syksyn perusteella riittää että siitä saa katettua kisan aikana noin kolmanneksen (eli juuri tuon tuhat kaloria) niin energiaa piisaa maaliviivalle asti, mitään isompaa seinää ei nouse eteen ja myös kisan jälkeen on aika freesi ja jaksava olo.

Tulen juomaan juoksun aikana tälläkin kerralla pelkkää vettä, geelien ja patukoiden alas kulauttaminen jollain urheilujuomalla kuulostaa jo aika tuimalta yhdistelmältä! :D

tiistai 9. syyskuuta 2014

Se on siinä - tonni!

Sunnuntain 17 kilometrin lenkuran jälkeen oli helppo hymyillä. Tai olisi ollut jos olisin muistanut mitä tuli tehtyä mutta oikeasti tajusin asian vasta eilen maanantaina. Juoksin 1000 kilometriä täyteen tänä vuonna!

Silloin kun aloitin 2010-2011 talvella kävelyllä ja lyhyillä hölköttelyillä pidin kyllä paperilla jotain päiväkirjaa etenemisestä mutta mitään tarkempia tavoitteita tai määriä ei jäänyt jälkipolville kerrottavaksi. Asetin kuitenkin vuodelle 2012 tavoitteen juosta vuoden aikana tuhat kilometriä. Onnistuin lopulta tavoitteessa ja tuhat kilsaa meni rikki uudenvuodenaattona ;)

Viime vuodelle nostin tavoitetta ja tähtäsin 1100 kilometriin. Sekin onnistui, tällä kertaa pari-kolme päivää ennen vuoden vaihtumista.

Kuluvalle vuodelle asetin luonnollisesti jälleen piirun kovemman tavoitteen eli 1200 kilometriä. Ja arvatkaapa mitä, se isoin ja kaikista komein palanen eli tonni meni rikki siis jo nyt! Mahtava juttu. Olen kolme kuukautta edellä aiempien vuosien juoksumääriä.


Tosta näkyy eri kuukausien kilometrimäärät. Kevään rajut kilometrimätöt tottakai selittää tän nopean karttumisen, pelkästään huhti-toukokuussa mittariin kertyi 538 kilometriä. Jos koko vuosi mentäisiin samalla tahdilla niin yli 3000 kilometriä olisi kasassa joulun jälkeen. Oikeasti en usko että juoksen koskaan noin paljoa.

Mittari näytti tänään jo 1020 kilometriä, kävin aamupäivällä nimittäin sateessa hilpaisemassa 14 kilsaa.

Mullahan on sellainen porkkana vuositavoitteessa että heti kun saldo on täynnä, vaihdan treenisykliä painottamaan voimailua. Uskon ja toivon että viimeistään marraskuussa otan punttia kolme kertaa viikossa ja juoksua tulee lyhyinä etappeina pari kertaa viikossa.


Mutta ei nyt mennä asioiden edelle. Jokainen kilometri pitää juosta ihan oikeasti - ja mielellään jokaisesta askeleesta nauttien.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Kilpapainonnostoa harvinaisen läheltä.

Viikonloppu oli jälleen kerran täynnä urheilua. Yksi kohokohdista oli painonnoston Etelä-Suomen mestaruuskisat joiden katsomoon käppäilin lauantaiaamuna hyvissä ajoin. Tarkoitus oli seurata nostoja niin pitkään kuin ehtisin, illaksi olin lähdössä Tampereelle futiksen pariin.

En ehtinyt kauaakaan olla paikalla kun multa tultiin kysymään ehtisinkö tulla levynvaihtajaksi. Siis lavalle kuormaamaan tankoja kilpailijoita varten. No mikä ettei, ei muuta kuin vaihtamaan meidän seuran kamppeet päälle ja hommiin.

Hälytys tuli kyllä täysin puuntakaa. En ole ollut levynvaihtajana edes pienissä salikisoissa ja nyt tuli mahdollisuus toimia kansallisen tason kovissa karkeloissa.

Levynvaihtaminen on hyvin pitkälti matematiikkaa. Kisoissa oli mukana yksi 8-vuotias nostaja jolla oli käytössä kahdeksan kilon tanko, naisilla 15 kilon tanko ja miehillä 20 kilon tanko. Jokaisen noston jälkeen pitäisi mahdollisimman nopeasti kuormata seuraava paino ja häipyä lavalta.

Meitä oli aluksi neljä vaihtajaa, myöhemmin kolme. Homma lähti pienen alkukankeuden jälkeen toimimaan yllättävän hyvin. Kuuluttaja ilmoitti seuraavan painon, tsekkasin sen melkein aina vielä varmuudeksi valotaululta, laskin miten kuormausta pitää korottaa, otettiin levyjä pois jos piti vaihtaa jonkun kiekon tilalle isompi ja tarkistettiin lukot. Naisten tankoa oli helppo kuormata, 15 kilon tanko ja molemmissa päissä 2.5 kilon lukot joten runkona oli aina tuttu kakskymppiä. Naisia ja tyttöjä oli mukana 19 joten nostoja tuli lähes 120. Korotukset olivat kuitenkin pieniä joten oli todella nopeaa vaihtaa vaikkapa 1 kilon levyjen tilalle 1.5 tai 2 kilon kiekot. Vaikka korotusta ei tulisikaan ja paino pysyisi samana niin lukot tuli tarkistaa ja kiristää jokaisen noston jälkeen ja siirtää tanko takaisin keskelle lavaa.

Olen katsonut niin monta tuhatta kisanostoa niin livenä kuin telkkarista että pääpiirteittäin kuormaamisen säännöt ovat tutut vaikka lajia en ole pitkään harrastanutkaan. Tiesin esimerkiksi että 2.5 kilon kiekot ja sitä isommat tulisi laittaa aina lukkojen sisäpuolelle, sitä pienemmät laitetaan lukkojen ulkopuolelle. Tai vaikkapa sen että tankoon kuormataan aina mahdollisimman vähän kiekkoja eikä siis esimerkiksi niin että tangossa olisi sekä kympin että vitosen kiekot vaan ne korvataan yhdellä 15 kilon levyllä.

Aluksi piti olla todella skarppina ja nostot menivät vähän ohi kun mietti jo tulevia mahdollisia korotuksia mutta nopeasti homma alkoi sujua niin hyvin että sai seurattua itse kisaakin. Tuntui hienolta nähdä todella kovia nostoja: Suvi Talasterä teki jälleen kerran 15-vuotiaiden suomenennätyksiä tempaamalla 69 kiloa ja työntämällä 83 kiloa. Jäätäviä tuloksia alle 60-kiloiselta nuorelta tytöltä! Samassa sarjassa arvokisanostaja Jenni Puputti otti voiton 76 kilon tempauksella ja 91 kilon työnnöllä ja hopealle tuli crossfit-kisoistakin tuttu Saara Leskinen, tempaus 71 kiloa ja työntö 86 kiloa. Saaran nostot olivat teknisesti erittäin hyviä, vasta parin vuoden lajiharjoittelu ja nuori ikä lupaavat tulevaisuudelta kovia rautoja.

Suomen tämän hetken ykkösnaisnostaja Anna Everi oli punnituksessa reilut 800 grammaa liian painava omaan sarjaansa eli 63-kiloisiin mutta kotimaassa päihittäjää ei löydy myöskään 69 kiloisten sarjasta. Oli hienoa olla kuormaamassa tankoon tempauksessa 88 kiloa ja työnnössä 109 kiloa eli Annan uudet komeat omat ennätysraudat! Yhteistulos 197 kiloa on jo todella lähellä maagista 200 kilon rajaa, josko marraskuun Kazakstanin MM-kisoissa nuo raudat napsahtaisivat kohdilleen?

Kello kävi tiuhaan tahtiin enkä ikävä kyllä ehtinyt olemaan vaihtamassa levyjä miesten kilpailun loppuun asti. Neljä tuntia tuli omaksi työrupeamakseni ja täytyy myöntää että touhu oli erittäin mukavaa, mieluummin katson kisoja metrin päästä katsomon sijaan. Hankalinta oli vaihto naisten tangosta miesten tankoon. Kun oli kolme tuntia kuormannut 15 kilon tankoa niin 20 kilon tanko tuntui ihan omituiselta ja painojen vaihtaminen muuttui aikalailla arpomiseksi mutta tuomareiden avustuksella homma meni tietysti lopulta aina oikein. Korotukset olivat välillä isoja ja pyrin ennakoimaan sitä mm. laskemalla valmiiksi miten erään nostajan 117 kilon avauspaino saataisiin nopeimmin kasaan. No, se tilanne tulikin aika nopeasti ja korotus oli lähes 20 kilon verran, pää tyhjeni ja se mun erinomaisesti laskettu kuormaus katosi päästä kokonaan :D

Päivän lopuksi levynvaihtajat olivat saaneet kuormata huikeat 200 kiloa tankoon mutta superraskaan sarjan Teemu Roinisen tulokseksi jäi tällä kertaa 197 kiloa. Komea määrä kiekkoja on siinäkin! Kolme punaista 25 kilon kiekkoa molemmissa päissä ja vielä lisänä kahdet kympin ja kahdet 2.5 kilon kiekot. Siinä tankokin jo taipuu!


Naisten kisan aikana katsojia oli ihan mukavasti mutta ikävä kyllä miesten nostoja seurasi hyvin vähän ihmisiä, ainakin siinä vaiheessa kun itse lähdin. Harmi. Crossfit on tuonut lajiin mukaan paljon uutta verta niin seuroihin harrastajiksi, kilpailijoiksi kuin katsojienkin joukkoon mutta crossfit-kisojen yleisömassoista ollaan kaukana. Parkanon SM-kisoissa keväällä ja Noormarkun suomen cupin finaalissa viime joulukuussa oli kyllä mukavasti väkeä joten markkinoinnistakin riippuu tietysti paljon.


Painonnostokisoista luikin nopeasti kotiin syömään ja lähdin kohti Tamperetta ja kenties Suomen komeinta futisstadionia. Tammelan kenttä hämärtyvässä syysillassa on todella kaunis ja tunnelmallinen paikka katsoa jalkapalloa.

Eilen kruunasin sporttiviikonlopun ja kävin sunnuntain ratoksi juoksemassa reilut 17 kilometriä ja testailin tulevia maratoneväitä. Niistä voisin kirjoittaa myöhemmin tällä viikolla, samoin tuosta lenkistä ja maagisista kilometrilukemista jotka pyörähtivät mittariin.

Tässä työnteon ja bloggaamisen lomassa pyörii reilun 6 tunnin tallenne painonnostokisoista. Pitänee katsoa se pariinkin kertaan, ensin analysoida nostot ja sen jälkeen levynvaihtajien touhut? ;)

perjantai 5. syyskuuta 2014

Kevyet kilometrit, raskaat raudat jr. kisakauden keskellä.

Mun oma kisakalenteri eli käytännössä osallistumiset eri juoksutapahtumiin painottuu usein syksyyn. Tänä vuonna en ole juossut vielä yhdessäkään tapahtumassa kun keskittyminen oli suunnattu muualle mutta se vuoden ainoa ja jo kovasti odotettu maraton alkaa hetken päästä häämöttämään. Jälkikasvun tilanne on tismalleen sama, kisakausi on kovin lyhyt ja painottuu syksyyn.

Lapsilla jotka eivät ole mukana seuratoiminnassa on ainakin täällä meillä todella vähän mitään urheilukilpailuja, käytännössä Hippo-kisat ovat ainoa täky kalenterissa. Melkein jokaisessa maakunnan pitäjässä pidetään kisat parin viikon aikana joten teoriassa voitaisiin olla viivalla melkein joka ilta mutta ihan niin kahjo en ole :D Kahdet hipot riittää, omat ja naapurikaupungin.

Joku voi kysyä pitääkö lapsille edes olla urheilukilpailuja? Mun mielestä pitää jos lapset niistä itse pitävät. Meillä ainakin ollaan onnesta soikeana kun joskus pääsee itsekin juoksemaan eikä vain katsomaan kun iskä on mukana jossain tapahtumassa. Kilpailut jännittää eikä jonossa malttaisi millään odottaa omaa vuoroa mutta hienoahan se on kun saa lopulta kuunnella ihan oikean starttipistoolin pamausta ja lähteä katsomaan miten hurjaan lentoon vauhti kiihtyy. Eikä sillä ole ollut koskaan väliä onko sijoitus viides vai kolmaskymmenesviides, kisamehu riittää palkinnoksi.

Monista lajeista on yritetty häivyttää lapsilta kilpailullisuutta, mm. jalkapallossa ainakin joskus oli puhetta jopa siitä että maaleja ei laskettaisi. Se tuntui aika hullulta pelissä jossa ideana on tehdä maaleja. Jos jollekin lapselle on kova paikka se ettei voita tai tee maalia niin pitääkö sääntöjä muuttaa vai lapsen opetella käsittelemään pettymyksiä? Jos kilpailemisesta tulee liian rumaa tai raadollista niin syy on kyllä aikuisissa, vanhemmissa ja valmentajissa, eikä itse kilpailussa tai lapsessa.

Kahdesta kisaillasta on riittänyt meille iloa ja hauskoja tarinoita uskomattoman paljon. Toisessa kisassa oli mukana pari 6-7 vuotiasta jotka juoksivat hirveää vauhtia ja superjunnu pysyi silti aika hyvin peesissä. Myöhemmin huomattiin että niillä pikkujätkillä oli piikkarit! :D En ollut edes tajunnut että niin pieniä piikkareita tehdään, mutta miksei, onhan meidänkin nappulalla nappulakengät. Toisessa kilpailussa juoksussa hurjinta vauhtia piti poika joka juoksi tartanilla paljain jaloin. Ehkä paljasjalkajuoksu on nouseva trendi myös hippokisojen juoksumatkoilla? ;)

Ikävä kyllä tilanne on tosiaan se että mitään sopivia kisoja tuskin on seuraavaan vuoteen. 3-4 vuotiaana oltiin mukana hippohiihdoissa mutta lumitilanne on ollut viime talvina niin heikko että kisoja ei ole järjestetty. Toivottavasti tulevana talvena pääsisi hiihtämään edes vähän, viime talvena ostetut monot ja uudet sukset olivat käytössä kerran tai pari.

Pojan kanssa liikkuminen ja ulkoilu on yksi asia mikä saa nykyään pitämään paljon kaikista vuodenajoista. Vaikka kelit nyt muuttuivatkin takaisin kesäisiksi niin ei tunnu mitenkään ahdistavalta että parin kuukauden päästä ollaan sirklailemassa tekojääradalla.

Tämä kesä oli mahtava, kun ilma ja uimavedet olivat lämpimiä niin järvissä ja meressä viihtyi tuntikausia ja kuin vahingossa 6-vuotias oppi uimaan ja kellukkeet sai jättää varastoon.

Usein sanotaan että lapsen ekat vuodet on hienoa seurattavaa uusien oppien karttuessa konttaamisesta kävelemiseen mutta mun mielestä se jatkuva kehittymisen ja oppimisen kierre on koko ajan vain jatkunut. Pari viikkoa sitten alkoi eskari, viime viikolla irtosi eka hammas. Mitäköhän temppuja opitaan seuraavaksi?

torstai 4. syyskuuta 2014

Näkökulmia painonnostoon ja kehonpainotreeniin, harjoitteluun ja valmennukseen.

Sportmagasinet on ylivoimaisesti Suomen paras urheilu- ja liikunta-aiheinen tv-ohjelma. Vuodesta ja viikosta toiseen se luotaa mielenkiintoisella ja analyyttisellä tavalla niin kuntourheilua kuin huippu-urheiluakin ja saa ainakin minut kiinnostumaan myös sellaisista lajeista jotka eivät muuten tunnu kiinnostavilta. Tämän viikon Sportmagasinet oli tosin täynnä asiaa juuri niistä lajeista jotka ovat minusta niitä kaikkein kiinnostavimpia.

Yle Areenassa syyskuun loppuun asti nähtävillä olevassa jaksossa keskitytään painonnoston nykytasoon ja valmennukseen sekä kehonpainoharjoitteluun. Painonnostosta puheenvuoron saavat legendaarinen bulgarialainen valmentaja Ivan Abadjiev, Karoliina Lundahl sekä Miika Antti-Roiko. Abadjievin opeilla on nostettu 12 olympiavoittoa, 57 maailmanmestaruutta ja 64 euroopanmestaruutta. Karoliina Lundahl on Suomen kaikkien aikojen naispainonnostaja joka saavutti maailmanmestaruuden kahdesti 1990-luvulla ja saavutti arvokisoissa yhteensä kymmeniä mitaleja. Miika Antti-Roiko on tämän hetken Suomen ykkönostaja joka oli mukana Lontoon olympialaisissa ja viimeksi keväällä Tel Avivissa taisteli EM-mitaleista jääden lopulta työnnössä niukasti neljänneksi.

Abadjievin opit olivat aikoinaan hurjia. Maksiminostoja otettiin kolme kertaa päivässä, kuutena päivänä viikossa. Nostajat asetettiin viikoittain toisiaan vastaan harjoituskilpailuissa ja omasta treenikaverista tuli pahin vihollinen. Kiellettyjä aineitakaan ei kaihdettu.


Sportmagasinetissa näytetyt arkistokuvat ovat reilun tunnin mittaisesta School of Champions-dokumentista jonka voi katsoa Youtubesta.

Mitä noista ajoista sitten voidaan ammentaa nykypäivänä? Abadjiev puhuu tulostason rajusta laskusta mutta se on suoraa seurausta dopingin käytön vähentymisestä. Sama ilmiö muuten näkyi yleisurheilun EM-kisoissa pari viikkoa sitten ja moni urheilupiireissä toimiva otti ilolla vastaan "luomukisat" joiden tulostaso oli inhimillinen.

Abadjievin ajatus maksiminostojen ottamisesta useammin ja päivittäisten harjoitusmäärien nostaminen on varmasti validi. Se on myös riskinottoa, joko urheilijan kroppa hajoaa tai tulostaso lähtee nousukiitoon. Juuri tällä veitsenterällä, usein kirjaimellisesti ortopedin ja urheilulääkärin veitsenterällä, huippu-urheiluvalmennuksen suunnittelussa liikutaan.

Sportmagasinetin toinen juttu kertoo Jukka Rajalasta, kehonpainoharjoittelun gurusta, jonka näkökulma on täysin vastakkainen Abadjieviin. Kun bulgarialainen valmennusguru puhuu yhden lajin äärimmäisestä harjoittelusta, Rajala katsoo urheilua tavallisen kuntoilijan ja omaa kroppaansa monipuolisesti paremmaksi ja toimintakykyisemmäksi haluavan silmin. Kehonpainoharjoittelu vaatii ja kehittää liikkuvuutta ja motorisia taitoja joka mahdollistaa koko ajan laajemman skaalan erilaisia harjoitteita. Spesifisyyteen, eli yhden osa-alueen erinomaisuuteen, ei pyritä vaan kehon toimintakykyä katsotaan laajemmin.

Reilun tunnin kovan painonnostoharjoituksen jälkeen katsottuna ohjelma oli parasta mahdollista iltapalaa tuhdin pihvin ja rahka-annoksen kera. Painonnostohan on äärimmäistä liikkuvuusharjoittelua kovilla painoilla kun lattiaa hipovasta syväkyykystä täytyy tulla aina ylös - joko painot suorille käsille pään yläpuolelle ojennettuna tai rinnalla. Jokainen noston osa-alueista vaatii liikkuvuutta ja kehon hyvää hallintaa. Painonnoston ja Rajalan oppien valitseminen samaan jaksoon oli siis lopulta aika täydellinen haku Ylen ruotsinkieliseltä urheilutoimitukselta.

Meidän painonnostoharjoitukseen kuului eilen kolme liikettä jotka ovat itselleni ehkäpä kaikkein hankalimpia. Tempaus maasta niin että tanko pysähtyy polven alla kolmeksi sekunniksi ennen kuin vetoa jatketaan. Kahden tempauksen päälle aina kaksi valakyykkyä. Työnnöissä tehtiin identtinen rinnalleveto, tanko lähti jälleen maasta mutta pysäytettiin polven alle ennen vedon jatkamista, lopuksi kaksi työntöä saksauksella. Voimaliikkeenä maastavetoa tempausotteella. Todella haastava setti ja jatkuvaa taistelua tekniikan kanssa.

Loppuun vielä perinteinen 1+2+3+4+3+2+1 leuanvetoharjoitus ja varpaita tankoon. Oman elämäni School of Champions oli keskiviikolta valmis.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Voimaleipää.

Innostuin pari viikkoa sitten mustikoista ja söin niitä niin aamu- kuin iltapalallakin rahkan ja jugurtin kanssa. Metsässä ei ole tullut vähään aikaan käytyä muuten kuin juoksemassa joten on pitänyt kehitellä jotain uutta supervälipalaa.

Resepti on monimutkainen kuten mulla aina.

Ota kaksi palaa paahtoleipää. Voitele toinen leivistä hunajalla ja toinen maapähkinävoilla. Lätsäytä puoliskot yhteen. Voimaleipä on valmis.


Voimaleipä on todellinen luonnon treenibuusteri. Ruokalusikallisessa hunajaa on 50 kaloria, samassa määrässä maapähkinävoita on 90 kaloria ja lisäksi 5 grammaa proteiinia. Näitä kun mussuttaa ennen harjoitusta, sen aikana ja jälkeen niin ei ole energiasta pulaa.

Maapähkinävoista saa mainioita rasvoja ja proteiinia ja tottakai paljon energiaa. Hunaja puolestaan on sokerikoostumukseltaan erinomainen, siinä on 38 prosenttia fruktoosia joka imeytyy hitaasti ja ylläpitää verensokeria pitkään sekä 31 prosenttia nopeasti imeytyvää glukoosia.

Söin tänään aamupalaksi kuvassa näkyvän setin, kulhollisen hedelmäsalaattia ja tattaripuuroa. Sen jälkeen juoksin 14.5 kilometriä. Olisin voinut juosta paljon pitempäänkin. Nyt oli energiaa!

Hyvä ruoka, parempi treeni.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Elokuun 23 harjoitusta ja nollaenergiaratkaisu.

Elokuun treenit ovat takana ja fiilikset on vähän kaksijakoiset. Alkukuusta harjoitukset, varsinkin juoksulenkit, oli aika lyhyitä ja kevyitä. Kelien viilentyessä määrää alkoi tulla lisää. Toisaalta loppukuun treeneissä oli välillä vähän väsynyttäkin meininkiä.

Treenipäiviä kertyi yhteensä 23 joissa juoksulenkkejä 12 ja voimaharjoituksia 10. Sitten oli se vuosisadan erikoisuus eli 38 kilometrin pyörälenkki kun lipsautin parin kilsan työmatkaan vähän reilumman mutkan. Harjoituskertojen määrä oli tämän vuoden eliittiä, myös tammikuussa ja toukokuussa harjoituksia oli yhtä monta. Ei liene sattumaa että nuo ovat 31 päivän kuukausia, treenejä mahtuu siis ainakin se yksi enemmän kuin muihin kuukausiin.

Juoksua kertyi 118 kilometriä, yli tuplasti enemmän kuin vaikkapa heinäkuussa. 118 km / 12 lenkillä = keskimäärin 9.83 kilometriä per lenkura. Elokuun alku oli tosiaan vielä vahvasti hölläilyä ja esimerkiksi kuun viimeisten neljän päivän aikana juoksin tuosta kokonaissaldosta 37 kilometriä: torstaina 17km, lauantaina 13km ja eilen sunnuntaina 7km.

Lihaskunto- ja voimatreeneistä seitsemän oli omatoimisia ja kolme meidän painonnostoseuran harjoituksia. Elokuun alussa seuran harjoitusvuorot olivat vielä kesälomalla joten jatkossa tuo määrä tulee jakautumaan aikalailla tasan 50/50 omien ja valmennettujen harjoitusten välillä.

Olen juossut tänä vuonna 975 kilometriä eli noin 28 kilometriä viikossa. Tonni menee varmaankin tällä viikolla rikki ja se on sitten jonkinlaisen juhlan paikka. Eiköhän siitä tule sitten blogattua tarkemmin.

Juoksu ei ole kyllä ollut viime aikoina pelkkää juhlaa. On ollut vaikea palata kesä-heinäkuun lyhyempien lenkkien jälkeen pidemmille etapeille. En ole valmistautunut niihin kunnolla, joko energiaa ja vettä ei ole ollut lenkillä mukana tai sitten olen syönyt ihan liian vähän ennen juoksuja.

Esimerkiksi eilen lähdin juoksemaan viideltä. Tarkoitus oli juosta 14 kilometriä. Olin koko ajan ihan puhki vaikka juoksin rentoa ja rauhallista vauhtia. Polttoainetta ei vain ollut tarpeeksi moottorin käyttöön. Vitosen kohdalla mietin että voisin juosta vaikka 11 kilometriä. Hetken päästä tajusin että vatsa mouruaa nälkää eikä ole mitään järkeä jatkaa kovinkaan pitkään. Kahden 7 kilometrin kierroksen sijaan juoksin vain yhden. Tavallaan luovutin.

Mutta mitä hyötyä olisi ollut purra hammasta ja mennä voimattomana zombina suunniteltu lenkki loppuun asti? Eipä se tee takuulla hyvää sen enempää kropalle kuin mielellekään. Joskus on hyvä viedä itseään pois mukavuusalueelta ja katsoa miten pärjää mutta 14 kilometrin juokseminen nollaenergialla ei ole mulle mikään juttu. Se vain ärsyttää mutta ei ole mikään haaste. Olemattomilla energiavarastoilla olen aiemmin mennyt paljon pidempiäkin matkoja, ikävä kyllä. Ei se ole mikään saavutus tai tavoiteltava asia. Kertoo enemmänkin juoksijan tyhmyydestä jos ei tajua olla tankattuna liikenteessä.

Tänään aamupäivä kului heitellessäni neljä mottia polttopuita kellariin, huomenna on juoksun kanssa uusi yritys.  Otan revanssin 14 kilometrin peruslenkistä ja näytän sille kuka on kuka.


Tiukan tilastoinnin, analysoinnin ja tympeän lenkin jälkeen tuntui hassulta että joku oli päätynyt blogiini hakusanalla "hauska liikuntablogi". En tiedä hauskasta mutta toivottavasti jonkinlainen ikuinen optimismi ja usko siihen että jokainen askel kannattaa välittyy muillekin. Aina on hyvä päivä yrittää uudestaan, ehkä välillä horjahtaa ja jopa kaatuakin mutta kuitenkin ottaa aina se uusi askel. Seuraava askel, on se sitten eteen, taakse tai sivulle, määrittää suunnan, ei se miten askelsi eilen tai joskus aiemmin.

Olkoon syyskuu täynnä nautinnollisia kilometrejä ja onnistumisen hetkiä!