perjantai 29. marraskuuta 2013

Roskaajat lenkillä.

Välillä tuntuu että joko lenkkeilijät itse tai muut ihmiset pitävät heitä jotenkin parempina ihmisinä. Kun jaksaa kuntoilla ja pitää huolta itsestään niin varmasti jaksaa pitää huolta muustakin ympäristöstään. Lopulta joku harrastus ei tee kenestäkään yhtään sen parempaa kuin muutkaan ja samanlaisia mulkkuja löytyy lenkkipoluilta kuin mistä tahansa muustakin paikasta.

Myönnän luulleeni joskus että poluilta ja metsiköistä löytyvät roskat ovat pahamaineisten mopopoikien tekosia. Varmaan ne osaksi onkin, tupakka-askit, limppari- ja kaljapullot tai karkkipaperit viittaa enemmän satunnaisiin kulkijoihin kuin johonkin maraton-harrastajaan. Kaupunkien laitamilla on usein metsiköitä joissa näitä pururatoja on ja tottakai siellä kulkee paljon muitakin kuin lenkkeilijöitä.

Mitä enemmän lenkkeilee, sitä enemmän huomaa sellaistakin rojua mikä on varmasti jäänyt joltain treenaajalta. Tyhjiä geelipaketteja, gainomax-tölkkejä, energiapatukoiden papereita.. Mitä helvettiä? Voiko jollekin oikeasti metsä ja ympäristö olla vain väline oman kunnon kehittämiseen, ei paikka jolle antaa arvoa ja josta haluaa pitää huolta? Jos jaksaa kuskata jonkun geelin tai patukan sinne lenkille niin luulisi että tyhjän paketin (joka on pienempi ja kevyempi kuin alkuperäinen pakkaus) saa tungettua johonkin taskuun ja vietyä kotiin roskikseen.

Pidin näitä roskaajalenkkeilijöitä vähän myyttisenä juttuna ennen kuin näin tätä touhua ominsilmin. Kuukausi sitten maratonilla ensin joku vanhempi juoksija meni kantatien reunaa juostessamme levikkeelle, otti jotain ylimääräistä vaatetta, teki siitä mytyn ja heitti sinne tienpenkalle. Ehkä se oli sen kotimatkalla ja palasi siihen levikkeelle hakemaan sen mytyn joskus kisan jälkeen. Mutta ehkä se oli joku vanha kauluri tms. jonka se ihan oikeasti päätti heittää ja jättää sinne. Vähän tulkinnanvarainen ja hämmentävä juttu. Luulisi kuitenkin että jos juoksee maratoneja niin osaa pukeutua sinne niin ettei kympin kohdalla tarvitse heitellä ojan penkoille ylimääräisiä vaatteita.

Sama kisa oli edennyt johonkin 20 kilometrin paikkeille, olin edennyt alusta asti samojen juoksijoiden kanssa. Yhtäkkiä yksi näistä miehistä joi geelin ja heitti tyhjän paketin jonnekin metsään. Siis mitä vittua? Kiehuin raivosta. Mulla oli puoli sekuntia aikaa miettiä miten reagoin. Ensimmäinen vaihtoehto oli sanoa että palaappas keräämään se roska nätisti tai palaat takaisin hakemaan sitä itkien. Tajusin kuitenkin heti että me ollaan edetty nyt parikymmentä kilometriä tismalleen samaa vauhtia ja voi olla että oltaisiin vielä pari tuntia yhdessä. Olin odottanut tätä hetkeä yli vuoden. Se oli mun juhlapäiväni ja yksi elämäni kohokohdista. Antaisinko jonkun mulkun ajattelettomuuden pilata sen niin että seuraavat pari tuntia voisi olla hyvinkin ikävää etenemistä puolin ja toisin?

En sanonut mitään. Vieläkin välillä mietin teinkö oikein... Jos kyseessä olisi ollut joku satunnainen lenkki ja oltaisiin vain kohdattu jossain pururadalla niin tilanne olisi ollut täysin toinen. Nyt valitsin välinpitämättömyyden koska olin itsekäs.

Yhden kerran näin mun vakiolenkkimestoilla myös roskaajan. Silloinkin homma meni ohi ilman puuttumista, olin noin sadan metrin päässä tilanteesta ja matkalla eri suuntaan. Joku nuori tyttö pälyili ympärilleen, ei huomannut muita ihmisiä, irrotti käsivarrestaan urheiluteipin tai laastarin ja heitti sen maahan.

En tietenkään ole itsekään täydellinen ihminen mutta onhan toi helvetin tyhmää käytöstä jota en vain pysty ymmärtämään tai hyväksymään. Toinen ääripää tästä ilmiöstä on syrjäisten autoteiden varsille hylätyt sohvat, kukkapöydät ja hyllyköt joita näkee ihan liian usein, viimeksi eilisellä myrskylenkillä.

Juoksutapahtumissa heittelen itsekin niitä huoltopisteiden mukeja maahan. Otan kupin pöydältä, hörpin sen omaan tahtiini ja heitän maahan. Joskus roskis on nerokkaasti noin 50 metrin päässä huoltopisteeltä, mutta joskus ohitan sen ja muki lentää sen jälkeen maahan. Mielestäni juoksutapahtumiin kuuluu se että huoltopisteiden läheisyydestä, useamman sadan metrin matkalta vähintään, kerätään ne mukit järjestäjien toimesta. Luulisin että kisan jälkeen myös joku partio käy läpi koko reitin ja keräilee vielä viimeisetkin mukit samalla kun kilometritolpat poistetaan. Käsittääkseni homma toimii lähes poikkeuksetta erinomaisesti eikä juoksutapahtumista jää roskia ympäristöön (pois lukien em. mulkut jotka heittelee omia roskiaan johonkin metsikköön keskellä korpea), Helsinki City Run tosin onnistui sössimään tämän kunnolla keväällä ja samalla aiheuttamaan pahaa verta juoksutapahtumia kohtaan.

Veikka Gustafsson on sanonut että kun hän käy vuorilla, häneltä ei jää sinne mitään muuta kuin jalanjäljet lumeen. Jos hän onnistuu siinä yli 8000 metrin korkeudessa, miten se voi olla vaikeaa lähimetsikön kuntopolulla?

Arttorius olkoon edelläkävijä ja esimerkki roskaajien vastaisessa taistelussa: http://hiljaajo.blogspot.fi/2013/08/ilkeat-sisakalut.html :-)

Siistiä viikonloppua kaikille!

torstai 28. marraskuuta 2013

Myrskyn ratsastaja ja Autiotuvan tyttö.

Myrskyvaroitus: Perämeri: Pohjoismyrskyä 23 m/s. Pohjois-Itämeri, Ahvenanmeri, Selkämeri ja Merenkurkku: Pohjoisen ja luoteen välistä myrskyä 21 m/s. Kovan tuulen varoitus: Suomenlahden länsiosa ja Saaristomeri: Luoteistuulta 19 m/s. Suomenlahden itäosa: Luoteistuulta 17 m/s. Saimaa: Luoteistuulta 14 m/s.
Aallokkovaroitus: Pohjois-Itämeren itäosassa, Selkämeren eteläosassa ja Perämeren eteläosassa esiintyy tänään kovaa aallokkoa, jossa merkitsevä aallonkorkeus ylittää 4 metriä. 

Tänään piti olla taas vuorossa se tavallinen aamupäivän lenkki. Yleensä kun asennoidun näin, lenkissä ei ole mitään tavallista.

 Seuraan sääennusteita tarkasti ja tiesin että tänään olisi tuulista. Mutta niinhän rannikolla aina on! Vuodessa on 360 tuulista päivää. Ne loput viisikin olisivat jollekin sisämaan asukille tuulisia, meille ne ovat tyyniä.

Tuuleen tottuu koska se on aina läsnä. Mulla oli lapsena reilun kolmen kilometrin koulumatka johon sisältyi kaksi kilometriä pitkä suora. Muistelen että aina kun pyöräilin kouluun tai koulusta kotiin, oli vastatuuli. Tuskin se on edes teoriassa mahdollista!

Tuulta on täällä opittu käyttämään hyödyksi, se mm. kuivaa pyykit nopeasti. Tosin pyykkipoikia ei parane säästellä tai sadan kilometrin päässä ihmetellään taivaalta satavia Craftin juoksutrikoita. Jos ei itse jaksa harventaa metsäänsä niin kyllä joku Tapani sen hoitaa.

No mutta takas siihen lenkkiin. Yleensä juoksen metsässä eikä siellä huomaa tuulta juuri koskaan, tuulen pitäisi puhaltaa juuri polun myötäisesti että se pääsisi kukistamaan puuston tarjoaman suojan. Mutta tänään olin päättänyt juosta pitkää suoraa soratietä peltojen reunoilla. Reilun puolentoista kilometrin prologi ja jälkikirjoitus, siinä välissä kolme kertaa päästä päähän tuo kahden kilometrin tie. Yhteenlaskettuna siitä tulisi viidentoista kilsan aamupäiväkirmaus.

Heti kun pääsin sen soratien alkuun, se iski. Uskomaton vastatuuli! Tuuli ja lippis on klassisen huono yhdistelmä lenkillä mutta mulla oli pipo! Tämä puhuri olisi repinyt piponkin päästä ellen olisi painanut käsiä korvia vasten. Tuuli tuli edestä niin suoraan kuin mahdollista, juoksin merta kohti ja sieltä se tuuli oli tänne matkalla.

Eteneminen oli jonkinlaista kaatumista eteenpäin samalla henkeä haukkoen. Olisin nauranut ellei olisi pitänyt keskittyä taistelemaan. Tunne oli kuin juoksumatolla jossa on 15% kallistus - tosin juoksin täysin tasaista tietä. Katsoin jalkoja, ne kyllä tekivät duuniaan mutta tuntui kuin olisin paikallani. Tosielämän juoksumattosimulaattori!


Nauratti sekin ajatus että just tänään ja just tällä tiellä päätin juosta 15 kilsaa. Tämä sama tolkuton tuulitunneli pitäisi vetää kuusi kertaa.

Tien päässä käännyin takaisin ja tajusin että hommahan toimii toisinkin päin. Aivan kuin joku tuuppaisi mua selästä eteenpäin! Kontrastia lisäsi se että aina myötätuuliosuudella aurinkokin paistoi kauniisti pilvien välistä. Fiilis oli kuin pomppisin Hipsun ja Tiivi-Taavin kanssa kukkakedolla käsi kädessä. Miten 180 asteen käännös juoksupolulla voi joskus vääntää ruuvin totaalisesti armottomosta auvoiseen? Levitin kerran kovan puuskan iskiessä käteni ja voin vaikka vannoa että lensin sata metriä eteenpäin vajaassa kymmenessä sekunnissa!

Tämä kaikki toistui kolmeen kertaan. Kolme kahden kilometrin vastatuuliosuutta, kolme kahden kilometrin myötätuuliosuutta. Lopussa olin väsynyt mutta onnellinen. Lehdettömät puut ovat minusta usein näyttäneet masentavilta mutta nyt nekin olivat kauniita, nostin katseen jaloista ja kuraisesta soratiestä ja ihastelin niiden taivasta vasten piirtyvää silhuettia.

Kun olin kolmannen ja viimeisen kerran kääntöpisteellä, joka oli erään sillan alla, katsoin sitä massiivista betonia tarkemmin ja muistin miksi se on yksi suosikkipaikoistani juoksulenkeillä.



Avovaimo lähtee tänään illan pimetessä otsalampun kanssa vaeltamaan metsäreiteille ja kokeilee millaista on yöpyä autiotuvassa talven kynnyksellä. Myrskyn ratsastajalla ja Autiotuvan tytöllä riittää varmaan huomenna paljon juteltavaa.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Crossfit Winter War 2014 lähestyy!

Suomessa alkaa olla jo ihan mukavasti crossfit-perinteitä vaikka laji on vielä hyvin nuori. Yksi merkki näistä pikkuhiljaa syntyvistä perinteistä on se että lajin (epäviralliset) SM-kisat järjestetään kolmannen kerran reilun kahden kuukauden kuluttua. Tapahtuman nimi on Crossfit Winter War ja mestaruuksista mitellään Tampereen Areenalla lauantaina 1. helmikuuta 2014.

Kisoihin karsitaan kuten viime vuonnakin, omalla crossfit-salilla tai ihan missä tahansa videoidulla karsintasuorituksella. Karsintalajeja on kolme ja ne paljastetaan viikon välein. Ensimmäinen laji julkistetaan tiistaina 3. joulukuuta ja se tulee olla suoritettuna viimeistään sunnuntai-iltaan mennessä.

Viime talvena karsintoihin osallistui 65 naista ja 154 miestä. Itse kisoihin selviytyi 64 parasta, 32 naista ja saman verran miehiä.

Ekan Winter Warin karsinta oli myös kolme-osainen mutta jokainen kolmesta lajista suoritettiin yhden harjoituksen aikana.

Ensin piti tehdä thrustereita (etukyykky+pystypunnerrus) kahdeksan minuutin ajan. Jos painot ei enää nouse mutta aikaa on jäljellä niin tangon yli hypittyjen thrustereiden määrä ratkaisee tasatilanteessa.

10 x miehet 40kg / naiset 30kg
10 x miehet 50kg / naiset 35kg
10 x miehet 60kg / naiset 40kg
10 x miehet 70kg / naiset 45kg
10 x miehet 80kg / naiset 50kg
10 x miehet 90kg / naiset 55kg

Kisoihin selviytyneet miehet saivat kasaan 35-60 thrusteria. Mikko Aronpää oli ainoa joka teki 90 kilollakin kaikki kymmenen thrusteria ja vielä muutaman burpeen siihen päälle. Karsinnan läpäisseet naiset saivat kasaan 31-59 thrusteria. Paras tulos oli Essi Koskisen 59.

Tämän jälkeen oli 5 minuutin tauko.

Toisessa karsintalajissa piti tehdä 6 minuutissa mahdollisimman monta kierrosta:

20x Boksihyppy (miehet 60cm boksi/ naiset 50cm boksi)
10x Punnerrus (käsien irrotuksella ala-asennossa)
20x Tuplanaruhyppy

Kisalipun lunastaneiden miesten tulokset olivat välillä 145-256 toistoa, paras tulos tässäkin Aronpäällä. Viisi kokonaista kierrosta sai kasaan myös Matti Knaapi. Karsinnan 32 parhaan naisen tulokset olivat väliltä 101-253. Sari Rautiala ja Janika Jalonen saivat kasaan viisi kierrosta ja kolme boksihyppyä.

Jälleen oli 5 minuutin tauko ennen viimeistä karsintalajia.

4 minuutissa niin monta kierrosta kuin ehtii:

1x leuanveto
1x varpaat tankoon

Eli vuorotellen kahta perinteistä rekkitankoliikettä. Parhaat miehet ehtivät tekemään 51-88 toistoa, naiset 33-73.

Karsintojen parhaat olivat Mikko Aronpää ja Essi Koskinen, jotka myös voittivat itse kisoissa toiset perättäiset mestaruutensa. Mikko ja Essi ovat olleet viime vuodet kiistatta lajin kuningas ja kuningatar Suomessa.

Jos joku haaveilee kisoihin pääsystä mutta ei ole varma riittääkö oma taso, kannattaa tehdä nuo mainitsemani karsintalajit ja verrata tuloksia antamiini lukuihin. Laji on mennyt valtavasti eteenpäin joten taso tulee olemaan kuitenkin varmasti taas kovempi mitä vuosi sitten. Jos pystyy tekemään wodeja lähes poikkeuksetta ilman skaalauksia niin karsinnoissa voi olla hyvä paikka tsekata oma taso. Kuitenkaan esimerkiksi muscle-uppeja ei naisten sarjassa nähty kuin muutamalta parhaalta joten sen hallitseminen ei ole missään nimessä välttämättömyys karsinnoissa menestymiseen.

Itse olin mukana katsomassa jo ensimmäisiä SM-kisoja tammikuussa 2012. Karsintoja ei vielä silloin ollut vaan kuka tahansa sai osallistua, kilpailijoita oli lopulta 75, suurin osa silloinkin miehiä. Kisapaikalla oli jännä fiilis, tiesin kyllä lajista jo jonkin verran mutta monet liikkeet ja esimerkiksi kisojen ilmapiiri tuli yllätyksenä - se oli lähes taianomainen. Lajilegenda Mikko Salo toimi kuuluttajana ja kilpailunjohtajana. Huomasin myös että eräs tuttu oli kisaamassa vaikka en tiennyt että hän edes harrastaa crossfittiä. Lopulta hän selviytyi illan hurjaan finaaliin saakka. Mahtava päivä jonka lajeja ja tunnelmia tulee edelleen välillä katseltua dvd:ltä.

Winter War 2013 oli selvää jatkumoa SM-kisoille vaikka ilmeisesti crossfitin brändin omistajien toivomuksesta sitä ei saanut kutsua virallisesti suomenmestaruus-kisoiksi. Areena oli asteen isompi kuin ekalla kerralla ja cf-buumi oli tuonut yleisöä paljon ympäri maata. Aivan kuten ekatkin kisat, myös CF Winter War oli mulle iso ja tärkeä tapahtuma josta sai valtavasti buustia ja innostusta omaan harjoitteluun. Vaikka en lajia itse harrastakaan niin on silti selvää että sen fiiliksestä ja asenteesta on helppo löytää paljon potkua omaankin tekemiseen.

Olen seurannut tarkasti viime vuosien kotimaisia ja kansainvälisiä crossfit-tapahtumia, aiemmin ihan omaksi ilokseni ja nykyään paljon myös täällä blogissa. Tulen kirjoittamaan myös jatkossa näistä kohta alkavista Winter War-karsinnoista sekä aivan varmasti myös itse kisoista!

tiistai 26. marraskuuta 2013

Mielenkiintoisia bloggaajia telkkarissa.

TV2 on esitellyt parin tuotantokauden verran erilaisia blogeja Blogistania-ohjelmassaan. En ole hirveästi ohjelmaa seurannut, mutta se on edennyt aika vahvasti muoti-käsityöt-sisustus-leivonta-akselilla. Lifestyle-blogit prameine valokuvineen ovat suosittuja mutta onhan täällä paljon muutakin. Urheilu ja treeniblogit ovat jääneet aikalailla huomiotta, vaikka fitness-blogeja - myös ihan oikeasti omaperäisiä ja laadukkaita - ja sekalaisiin urheilulajeihin keskittyviä moneen suuntaan versovia harjoituspäiväkirjoja on paljon. Esimerkiksi triathlon-harrastuksen suosio on näkynyt siinä että hyviä ja aktiivisia triathlonistien päiväkirjoja tuntuu olevan hämmentävän paljon.

Tämän syksyn ajan TV2:ssa pyörinyt toinen tuotantokausi päättyy ensi viikolla. Eetteriin pyörähtää vielä kaksi jaksoa ja ne ovat minusta ylivoimaisesti kiinnostavimpia tähän mennessä.

Tänään 26.11. klo 19.30 vuorossa on Monkeyfood. En ole blogia hirveästi lukenut mutta esimerkiksi taannoin ylistämäni, pelkistä kananmunista koostuva pizzapohja on sieltä lähtöisin. Ennakkoluuloton ja simppeli mutta silti kyseenalaistava asenne on erinomainen lähtökohta blogille.

Ensi viikon tiistaina 3.12. sarjan päättää Lihastohtori. Olen Juha Hulmin kirjoitusten suuri ystävä, Jyväskylässä tehdään muutenkin loistavaa duunia urheilututkimuksen eteen. Montakohan kertaa olen tohtorin kirjoituksiin viitannut ja linkittänyt? Monta. Usein tuttujen bloggaajien kanssa aiheet menevät jatkuvasti ristiin, niin myös Hulmin kanssa. Juuri kun olin kirjoittanut miten vahva ja lihaksikas ei suinkaan tarkoita samaa asiaa niin tohtori tiivisti asian konkreettisemmin pakettiin: Voimakas ilman suurta massaa tai lihaksia. Miten se on mahdollista? Tekisi mieli listata muutkin omat suosikkini miehen kirjoituksista mutta niitä on niin paljon etten yksinkertaisesti tiedä mistä alkaisin. Lukekaa kaikki! :)


Voi olla että ohjelmaan on päätynyt erityisesti lifestyle-bloggaajia koska he ovat ehkä lähteneet helpommin mukaan kuin muut. Jos kuitenkin leikitellään ajatuksella että kaikki haluaisivat tuohon mukaan (mikä ei varmasti pidä paikkaansa!) niin mitkä blogit ja bloggaajat olisi mukava nähdä telkussa? Niitäkin on niin paljon.. Liikuntablogien personalliset hahmot, Rahkamuija ja Läskimaija tottakai. Steffin asenteesta liikuntaan ja terveisiin elämäntapoihin olen tykännyt koko ajan. Ja niistä kehumistani triathlon-blogeista Ninnin Energianurkkaus ja Jaanaban Liikuntapäiväkirja ovat olleet mun mielestä mukavaa seurattaa halki kisa- ja harjoittelukausien juuri sopivalla päivitystahdilla.

Ehkä seuraavaksi Tunna Milonoff ja Riku Rantala kehittävät Blogventures-konseptin jossa bamlataan raflaavia juttuja bloggaajien kanssa näiden omista suosikkiaiheista?

maanantai 25. marraskuuta 2013

Rennosti palautellen kohti viimeistä rutistusta.

Mun piti tehdä viime viikolla viiden treenipäivän putki arkena ja huilailla viikonloppuna pari päivää. Joskus suunnitelmista tulee kuitenkin entistä parempia kun muuttaa niitä vähän.

Päätin siirtää perjantain juoksulenkin viikonlopulle ja menin muun perheen kanssa pitkästä aikaa uimaan. Olipas muuten mahtavaa. En ole ollut uimahallissa kevään jälkeen ja jos avantoa ei lasketa niin kunnollisesta uimisestakin on useampi kuukausi, elokuussa oltiin maauimalassa ja syyskuussakin oli joku pikainen pulahdus järvessä. Mutta lämpimässä sisällä uiminen on ihan erilaista, ei tule vilu vaikka pulikoisi tuntikausia. Uin aluksi satasen ja se on kyllä mulle ihan sopiva matka, karmea tyylini on erittäin hidas ja kuluttaa voimat nopeasti loppuun :) Kyllä mä sen uinnin vielä jonain päivänä opettelen.. Pääpaino oli kuitenkin rentoutumisessa ja perheen kanssa touhuilussa: poreallasta, vesiliukumäkeä, lasten altaissa hassuttelua.  Monta kertaa kylmävesialtaassa, kolmessa erilaisessa saunassa.. Kyllä kroppa ja lihakset rentoutui. Loistava päätös skipata suunniteltu treeni!

Lauantaina palauttelu ja rentoutuminen jatkui, vietettiin avovaimon kanssa kahdenkeskistä laatuaikaa ja päätettiin tehdä todennäköisesti syksyn viimeinen pieni patikointiretki yhden piskuisen järven ympäri. Matkaa olisi reilu 4 kilometriä joten rauhassa köpötellen ja maisemia katsellen siihen kuluisi ehkä tunti tai pari.


Aurinko paistoi tosi hienosti kun lähdettiin liikkeelle mutta nopeasti se katosi pilvien taakse ja syksyinen harmaus otti vallan.


Ne pari senttiä lunta mitä oli edellisinä päivinä satanut oli pysynyt aika hyvin maassa täällä metsän keskellä.


Lumen ja lähellä nollaa majailevan lämpötilan myötä pitkospuut olivat ihan hullun liukkaita. Eteneminen ei todellakaan ollut mitään reipasta kävelyä vaan luistelun ja hiihtämisen välimuotoa - käsijarru päällä.


Luontopolusta iso osa eli noin 90% oli muuten pitkospuita, ihan uskomaton juttu ettei kumpikaan liukastuttu ja kaaduttu. Jalassa oli saappaat joten välillä oli järkevämpää kävellä pitkospuiden sijaan niiden vieressä.

Noin puolivälissä reittiä oli lintutorni.


Hienot maisemat, tää on kuulemma Suomen parhaita pieniä järviä lintujen bongaamiseen.


Polku oli välillä vähän omituinen, se kiersi rannan lähellä olevia taloja omaan makuuni liian kaukaa mm. pyöräteiden kautta joten poikettiin välillä polulta ja mentiin järven rantoja.. Pöljänpolku on mun vakiojuttuni, vaikka kuljettaisiin miten hyvin opastetuilla reiteillä niin aina tulee jossain vaiheessa lähdettyä ryteikköjen, ojien ja umpeen kasvaneen metsikön halki. Selvittiin ilman pahempia vaurioita, hypyt ojien yli onnistui ja ainakin syke vähän nousi ;)


Tiedättekö ne huvipuistojen pahviset taulut joissa hahmojen päiden kohdalla on reikä ja sinne saa työntää oman naaman tilalle? Tää taisi olla luonnon vastine sille. Tosi hauska bongaus.

Päätettiin lopussa mennä just sinne minne polun opasteet vei. Pettymys olikin suuri kun loppupätkä meni jotain soratietä talojen vieressä ja lopulta vaihtoehtoina oli mennä jonkun pihaan tai kävelle rautatien reunaa! Huh huh, opasteita ei näkynyt enää missään. Välillä nämä luontopolut ja retkeilyreitit on kyllä tosi heikosti hoidettu ja opastettu. Mentiin sitten radanviertä kun tiedettiin auton olevan noin puolen kilometrin päässä ja radan lähellä. Lopulta tämäkin reissu oli aika mukava lauantaiseikkailu :-)

Eilen sunnuntaina lähdin juoksemaan sitä perjantailta pois siirtämääni juoksulenkkiä. Alkuperäinen idea oli lähteä lenkille puoliltapäivin mutta viikonloppuisin ei tosiaan ole mihinkään kiire, lähdin juoksemaan tasan kolmelta :)

Se oli lopulta aika hyvä juttu, tajusin että aurinko laskisi jo puolen tunnin päästä, tämä tekisi lenkistä mukavan vaihtelevan olosuhteiden muuttuessa. Tarkoitus oli juosta noin 13 kilometrin metsälenkki käyttäen osaksi valaistuja kuntoratoja ja osaksi valaisemattomia maastopolkuja ja piti miettiä koska uskaltaa vielä lähteä metsä-etapeille. Olisi varmaan järkevää laittaa varmuuden vuoksi otsalamppu juoksutakin taskuun mutta minähän en ihan täydellä pakalla pelaa.

Ekat kolme kilometriä valaistua polkua, kello taisi olla noin 15.20 kun siirryin valojen loisteesta pimeään metsikköön. Valoa oli vielä aika hyvin vaikka aurinko laskikin, polulla oli tosin niin vähän lunta että se ei kyllä juurikaan valaissut. Välillä jossain kaukana metsän keskellä pilkotti valaistun kuntoradan valot.

Kello oli noin 15.45 kun lenkki oli puolessa välissä ja piti päättää juoksenko viimeiset 6-7 kilometriä valaistua polkua vai vedänkö vielä yhden maastolenkin. Ei ollut vielä kovinkaan hämärää joten ei muuta kuin  metsikköön. Aukeilla osuuksilla oli tosi valoisaa, niissä kohdissa jossa puustoa oli enemmän tuli melkein täysin pimeää. Näin kuitenkin kaikki kivet ja juurakot ja eteneminen oli ihan normaalia hölkkäilyä.


10 kilometriä oli täynnä, kello oli arviolta 16:10 ja lähdin viimeiselle kolmoselle valaistua polkua pitkin kohti autoa. Olin just oikealla hetkellä oikeassa paikassa, metsä ympärillä oli pimeää ja valoista oli suurta hyötyä. Olin jo pettynyt kun ajattelin että tästä ei tulisikaan odotuksista huolimatta talven ekaa lumisadelenkkiä mutta just kilometriä ennen autoa alkoi sataa lunta.



On se vaan kaunista. Pimeä metsä taustana, valokeilassa lumisade.


Hienosta viikonlopusta oli hyvä lähteä viimeiseen rutistukseen, 1100 kilometrin vuositavoitteesta uupuu vielä 145 juoksukilometriä. Tänään kuitenkin voimailua salilla, rauta ja kroppa liikkui siihen malliin että viikonlopun rentoilut ja fiilistelyt olivat tehneet tehtävänsä. Olin iskussa!

Nyt on maanantain luistelujen ja PlushenkoBambi-hetkien vuoro, huomenna taas lenkkipoluille.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Voittoja ja valheita.

Olen kirjoittanut paljon urheilun eri puolista. Tietysti kuntoliikunnasta ja harjoittelusta mutta myös huippu-urheilusta, eri lajeista ja niiden suurimmista ja kauneimmista kilpailuista. Yksi asia on jäänyt kuitenkin käytännössä kokonaan ilman huomiota. Se on asia joka on liittynyt urheiluun niin kauan kuin kilvoittelua on ollut olemassa. Urheilukeskustelussa se on edelleen tabu josta puhutaan hyvin yksiulotteisesti ja hyvin harvoin jos koskaan analyyttisesti. Se on doping.


Olen lukenut viime aikoina Tyler Hamiltonin kirjaa Voittoja ja valheita (Otava, 2013). Sen alaotsikko on Salattu elämäni pyöräilyn huipulla - Suuren dopingkohun taustat. Tyler Hamilton voitti kultaa Ateenan olympialaissa 2004 maantiepyöräilyn aika-ajossa ja hän ajoi vuosia lajin huipulla mm. Lance Armstrongin tallikaverina ja kilpakumppanina.

Vanhempani eivät esittäneet meille monia ehdottomia vaatimuksia, paitsi että meidän oli aina puhuttava totta, oli mikä oli. Isäni kertoi minulle joskus, että jos meillä olisi koskaan sukuvaakuna, siinä olisi vain yksi sana: REHELLISYYS. 

Kirja etenee perinteisen elämäkerran tapaan, Tyler kertoo aluksi lapsuudestaan sekä perhetaustastaan. Tuli tuttu tunne kun hän kertoo siitä miten hän jumppasi ja treenasi jo pikkulapsena olohuoneessaan äitinsä kanssa. Tai kuinka he järjestivät pihallaan erilaisia urheiluturnauksia. Elämä oli liikuntaa ja rakkautta itsensä liikuttamiseen.

Tyler Hamilton oli laskettelijana lahjakas juniori mutta vammautuminen lopetti hänen uransa lajin parissa. Hän päätti keskittyä pyöräilyyn ja hän nousikin nopeasti kansalliselle huipputasolle. Tyler tajusi että hänellä oli ominaisuus joka oli lajissa suureksi eduksi: hän kesti kipua. Kipua ei voi työntää pois mutta sitä voi syleillä. Tuttu fiilis sekin.

Kukaan ei lähde lajin pariin haluten käyttää dopingia. Me rakastamme lajiamme sen puhtauden vuoksi; mukana ovat vain ajaja, pyörä, tie ja kilpailu. Ja kun lähtee maailmalle ja alkaa tuntua siltä, että dopingia käytetään, vaistomainen reaktio on sulkea silmät, painaa kädet korville ja tehdä vielä enemmän töitä. Luottaa vanhaan kilpapyöräilyn mysteeriin - työntyä äärirajoille, sitten vielä kauemmas, sillä kuka tietää, vaikka tänään sujuisi jo paremmin. Tiedän, että tämä kuulostaa oudolta, mutta oikeastaan ajatus siitä, että muut käyttivät dopingia, innosti minua aluksi; se sai minut tuntemaan itseni ylvääksi, koska olin puhdas. Menestyisin, koska puhtaus tekisi minut vahvemmaksi.

Lopulta siirtyminen Eurooppaan ja ammattilaistalleihin pakottaa avaamaan silmät. Kaikki parhaat käyttävät dopingia. Urheilijat (lajista riippumatta mielestäni) voidaan jakaan luokkiin: A, B, C, D jne. Doping ei nosta D-tason urheilijaa A-luokkaan vaan suunnilleen yhden tason ylöspäin, pääjoukon häntäpään kuskin pääjoukon keulille tai pääjoukon priimuksen kilpailun kärkeen.

Jotkut ajajat saivat niitä. Jotkut eivät. Kiinnitin siihen huomiota, kun näin valkoiset pussit ensimmäisen kerran. Kahden kilpailun jälkeen aloin seurata mitä tapahtui. Niitä annettiin vain vahvoille ajajille. Kavereille, joita pidin A-joukkueena. Silloin minulle valkeni masentava tosiasia: kuuluin B-joukkueeseen.

Amerikassa laji ei ollut lainkaan niin ammattimaista - siis käytännössä siinä ei liikkunut miljoonia ja taas miljoonia. Yhdysvaltojen alemman kategoriat kisat olivat jotain ihan muuta kuin Eurooppa lajin kruununjalokivineen - Tour de France, Giro d'Italia, Vuelta a Espana. Täällä on supertähdet, media ja ne miljoonat. Jokainen huippu-urheilija haluaa olla paras. Kukaan ei tähtää sijoille 100-120.

Tässä päätöksessä ei oikeastaan ollut kyse kunniasta tai luonteesta. Tunnen hienoja ihmisiä, jotka ovat käyttäneet dopingia; tunnen kyseenalaisia ihmisiä, jotka ovat päättäneet pysyä siitä erossa.  Minulle ainoa tärkeä asia oli se, että tuhannen päivän aikana minulta oli viety elinkeinoni, eikä näkynyt merkkiäkään siitä, että asiat muuttuisivat paremmaksi. Niinpä tein sen, minkä monet muut ovat tehneet ennen minua: liityin veljeskuntaan.

Tyler Hamilton rikkoo veljeskunnan omertan ja kertoo harvinaisen rehellisesti siitä mitä hän ja muut huiput käyttivät. EPOa, steroideja, hormoneja, verensiirtoja. Hän kertoo siitä miltä tuntuu kun verta otetaan pois, säilötään jääkaapissa ja laitetaan takaisin elimistöön viikkoja myöhemmin. Miten dopingia käytetään, miten sitä säilytetään. Miten testeissä ei jää kiinni ja mitä virheitä kiinnijääneet tekivät. Yllätystestit eivät voi onnistua jos sinua ei yllätetä - älä siis koskaan avaa ovea kenellekään. Lopulta koko systeemi on mätä, yllätystesteistä kerrotaan joillekin jopa etukäteen. Kärähtäneiden urheilijoiden tuloksia peukaloidaan tai asia lakaistaan maton alle ilman mediakohua. Lajin kansainvälinen liitto on mukana pitämässä yllä mielikuvaa puhtaasta lajista, samaan aikaan kun kilpailuissa vaaditaan yhä kovempia keskinopeuksia rankemmilla ja pidemmillä etapeilla.

"Isä, jos minun pitäisi joskus ottaa sitä kamaa voidakseni kilpailla, minä lopetan". Olin luullut, että isälle valehteleminen olisi vaikeaa; se osoittautui helpoksi. Katsoin häntä suoraan silmiin. Sanat tulivat niin vaivattomasti, että nyt minua hävettää ajatellakaan sitä. Totuus oli aivan liian monimutkainen kerrottavaksi. Sinä syksynä, kun muut ystäväni kysyivät Festinasta, vastasin heille samoin mutta vielä vakuuttavammin: Jos minun pitäisi joskus ottaa sitä kamaa voidakseni kilpailla, minä lopetan. Joka kerta tuntui hyvältä lausua ne sanat. Joka kerta valehteleminen muuttui helpommaksi. He halusivat uskoa, että olin puhdas, ja tavallaan niin halusin minäkin.

Kirja luotaa syvälle douppaajan mieleen. Miten ihminen voi elää itsensä kanssa kun hän tietää huijaavansa? Helposti. Tärkeintä on ymmärtää että Tyler tai muut eivät ajatelleet huijaavansa. Kun kaikki käyttävät, kaikki ovat samalla viivalla. Heidän maailmassaan kukaan ei huijannut ketään. Ne jotka eivät käyttäneet, olivat hölmöjä.

Kirjassa käsitellään tietysti paljon Lance Armstrongia. Tyler oli aluksi hänen kilpakumppaninsa, myöhemmin tallitoverinsa, naapurinsa, harjoittelukumppaninsa. Ja lopulta vihamiehensä.

Aloin itse seuraamaan kilpapyöräilyä 2000-luvun alussa, Lancen huippuvuosina. En koskaan pitänyt hänestä. OK, en koskaan pidä ylivoimaisista mestareista, olen aina pienemmän haastajan puolella. Mutta Lancessa oli jotain vastenmielistä. Hänestä paistoi aina jonkinlainen överiksi vedetty amerikkalainen ylimielisyys, hän oli kuin prototyyppi jostain elokuvan karikatyyrisestä hahmosta. Kirja vahvistaa tätä kuvaa. Lance on mulkkujen mulkku. Kuin työpaikkatyrannien tai koulukiusaajien kuningas joka vetelee naruista, huijaa opettajat ja pomot puolelleen ja pompottelee kaikkia ympärillään miten tahtoo. Joko teet kuten Lance sanoo tai tukit turpasi ja painut helvettiin. Ei ollut mitenkään tavatonta että Lancen tahtoa rikkonut huomasi seuraavana päivänä etteivät edes ne joiden piti olla kavereita puhuneet sinulle enää. Lance päätti kaikesta ja kaikista.

Toisaalta tämä on vain Tyler Hamiltonin näkemys Lancesta mutta kun samaa tarinaa toistetaan joka puolelta ja omatkin havainnot viittaavat samaan niin kuvasta on varmasti iso osa totta. Toisaalta Lance on hemmetin hauska hahmo ja hänen tempauksensa ja käytöksensä on erittäin viihdyttävää, ainakin näin kirjasta luettuna. Läheltä sen kokeneille oikeampi tunne on varmasti ahdistus.

Vaikka elämä pyöräilyn ohella oli myrskyistä, pyörän selässä meni hyvin. Tourin lähestyessä wattimääräni kohosi ja painoni aleni. Kesäkuun puolivälissä aloin nähdä merkkejä. Ensimmäiseksi käsivarteni ohenivat niin, että paidanhihat alkoivat lepattaa tuulenvireessä. Tunsin niiden värisevän hauista vasten. Seuraava merkki oli, että istuessani puisella ruokapöydän tuolilla minuun alkoi sattua. Takapuolessa ei ollut tippaakaan rasvaa; luuni painautuivat puuhun ja niihin sattui. Minun oli istuttava pyyhkeen päällä, jotta minulla olisi mukavampaa. Vielä yksi merkki: ihoni oheni ja alkoi näyttää läpikuultavalta. Haven sanoi, että hän alkoi nähdä sisäelinteni ääriviivat. Viimeinen merkki oli se, että ystäväni alkoivat sanoa, miten kurjalta näytän - että olin vain luuta ja nahkaa. Minun korvissani se kuulosti kohteliaisuudelta. Tiesin olevani lähellä.

Kilpapyöräily on äärimmäinen laji, ehkä maailman rankin. 3500 kilometriä pyöräilyä vuoristossa kolmen viikon ajan minimaalisella levolla. Se on epäinhimillistä. Huipun tavoittelu vei Tylerin paitsi douppaamaan myös syömishäiriöön, tai hyvin lähelle sitä. Edellä lainaamani sitaatti olisi voinut olla surullinen pätkä jostain anorektikkoblogista. Tyler oli lisäksi kärsinyt jo hyvin nuoresta asti masennuksesta eikä tämä kaikki voinut olla vaikuttamatta siihenkin.

Tyler paaluttaa lopulta isoksi motoksi: Ennemmin tai myöhemmin kaikki jäävät kiinni. Tyler, Lance, kaikki pyöräilyn huiput. Tämän voi myös laajentaa muuhunkin urheiluun tai vaikka koko elämään. Lopulta, ennemmin tai myöhemmin, kaikki jäävät kiinni. Mikään valhe ei ole ikuinen. Tai jos onkin, se on niin täydellinen että se muuttuu totuudeksi.

Mitä sinä tekisit? Olen iloinen, että esitin hänelle sen kysymyksen, koska mielestäni jokaisen, joka haluaa tuomita douppaajat, pitäisi pohtia sitä vaikka vain sekunnin. Kun on koettanut koko ikänsä päästä menestyksen partaalle, joutuu valitsemaan: liity mukaan tai lopeta ja palaa kotiin. Mitä sinä tekisit?

Tällaiset tarinat ovat tärkeitä. Emme opi ikinä mitään kieltämällä, vähättelemällä tai käryn käydessä polttamalla syylliset roviolla. Tai toteamalla että tämä koskee vain tiettyjä lajeja. Ei koske. Doping koskettaa kaikkea urheilua meistä sunnuntaikuntoilijoista maailman parhaisiin. Jokaisella kuntosalilla joku todennäköisesti douppaa vaikka kuinka haluaisit ajatella muuta. Samoin niistä urheilijoista joita ihailet.

Voiko tämän kirjan lukemisen jälkeen enää seurata urheilua, ihailla sitä? Rakastaa kuten minä?

Se oli minun tarinani. Ei mikään kiiltävä ja kaunis myytti supersankareista, jotka voittavat joka kerta, vaan inhimillinen totuus tavallisesta kaverista, joka yritti kilpailla vinoon menneessä maailmassa ja teki parhaansa; joka teki isoja virheitä mutta selviytyi. Sen tarinan minä haluan kertoa ja jatkan sen kertomista. Osaksi siksi, että se auttaa urheilua jatkamaan eteenpäin, ja osaksi siksi, että se auttaa minua jatkamaan eteenpäin.

Olen seurannut paljon kaikkea urheilua, paljon pyöräilyä. Olen saanut suuria tunteita ja elämyksiä, myötäelänyt voittoja ja tappioita. Putoaako tältä kaikelta pohja pois?

Minusta ei. En ole koskaan pitänyt urheilua täydellisenä ja olen aina tiedostanut dopingin olemassaolon. Maailma ei ole täydellinen, mikään inhimillinen ei ole. Ei tietenkään myöskään urheilu.

En voi elää epäillen kaikkea mutta en myöskään ummista silmiäni. Ihmiset tekevät pahoja ja vääriä asioita mutta elämää ei voi elää epäillen rakkaimpiaan ja odottaen koska he jäävät kiinni jostain vääryydestä.

Voittoja ja valheita on erittäin tärkeä kirja. Se kertoo yhdestä aikakaudesta joka toivottavasti on ohi, mutta, joka saattaa myös jatkua. Ei välttämättä pyöräilyssä mutta ehkä jossain toisessa lajissa. Minusta jokaisen tulisi ymmärtää että vaikka pyöräilyn maailma on äärimmäinen, se ei tarkoita että se olisi ainoa joka on täynnä mätää. Naiiveja kommentteja kuullaan jatkuvasti, niin katsojien kuin lajiliittojen ja itse urheilijoiden toimesta. En voinut kuin nauraa Cristiano Ronaldon väittäessä "jalkapallon olevan 100-prosenttisesti kielletyistä aineista puhdas laji". Eufemio Fuentes, pahamaineinen doping-tohtori, toimitti "valmennusoppia" Tyler Hamiltonin lisäksi myös mm. Barcelonalle ja Real Madridille.

Yksi pyyntö minulla kuitenkin olisi. Älkää koskaan olko tekopyhiä. Älkää kirotko dopingia mutta samalla vaatiko esimerkiksi suomalaisurheilijoilta menestystä. Aina se yhtälö ei ikävä kyllä ole mahdollinen. Joskus sija 10. tai 50. on hemmetin hieno juttu.

torstai 21. marraskuuta 2013

Oisko sulla ylimääräistä aikaa tammi-helmikuussa?

Alkaako tavalliset Lapin lomat tökkimään? Leville tai Ylläkselle skimbailemaan ja vähän after ski-rientoja, hohhoijaa? Mulla ois yks toisenlainen tapa viettää hiihtolomaa.

Rovaniemellä alkaa 22. tammikuuta Lapland Extreme Challenge Race. 900 kilometriä erämaassa läpi pakkasen ja hankien, yksin, ilman ulkopuolista huoltoa tai apua. Jalan, pyörällä, suksilla, lumikengillä. Sinä valitset. Kaiken tarvitsemasi kannat mukanasi - yksin. 14 päivää aikaa suoriutua 40 pakollisen välipisteen reitistä takaisin Rovaniemelle.


Tämä lienee yksi haastavimmista kisoista joka on koskaan järjestetty Suomessa. Jokainen voi miettiä millaisen arsenaalin rompetta tarvitsee selviytyäkseen kaksi viikkoa Lapin erämaassa keskellä kylmintä talvea. Tavaramäärä pitää kantaa koko ajan mukana ja joka ainoa päivä pitää kulkea lähes 65 kilometriä pysyäkseen aikataulussa.

Oikeasti meistä tätä lukevista ketään ei edes huolittaisi mukaan. Tällaiseen kisaan osallistuakseen pitää olla näyttöä siitä että pystyy selviytymään pitkistä taipaleista arktisissa olosuhteissa yksin. Pitää olla äärimmäisen kova kestävyys, omata retkeilytaitoja, tuntemusta napapiirin luonnosta, osata suunnistaa. Olla sataprosenttinen selviytyjä. Tällaiseen kisaan ei tietenkään ole tunkua, osallistujalistalla on vasta kaksi italialaista. Yksikin kisasta suoriutunut osallistuja olisi kova juttu.

Maailmalla on paljon erilaisia pitkiä ultra-juoksukilpailuja. Mont Blanc, Sahara, Amazon. Suurimmassa osassa, ja ainakin niissä kaikissa tunnetuimmissa, on tietysti järjestäjien huoltopisteet, yhteiset lepotilat etappien jälkeen jne. Lapissa ollaan yksin 900 kilometriä. Tämä ei ole juoksukisa vaan selviytymiskilpailu.

On hauska miettiä ajatusleikkinä mitä kaikkea tuollaiselle reissulle pitäisi pakata mukaan. Ei meistä kukaan sinne varmasti vapaaehtoisesti lähtisi mutta mitä jos olisi pakko? Olisi esimerkiksi jokin kriisitilanne ja selviytyäkseen pitäisi suunnistaa gps:n avulla 900 kilometriä läpi Lapin erämaiden. Mitä laittaisit rinkkaan? Tulisiko sukset tai lumikengät mukaan?

Sama järjestäjä on vastuussa myös vähän inhimillisemmästä ja helpommin lähestyttävästä kilpailusta, Rovaniemi 150 Arctic Winter Racesta. 14-16. helmikuuta käytävässä kisassa on 42 tuntia aikaa matkata 150 kilometriä joko pyörällä, suksilla tai jalan. Riittänee meistä suurimmalle osalle ihan hyvin haasteeksi? ;)

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Ylimenokausi ei ole mun juttu.

Monessa treeniblogissa on viime aikoina törmännyt ylimenokauteen. Sillä tarkoitetaan harjoitus- ja kisakauden jälkeistä aikaa jolloin otetaan rennosti, ei urheilla eikä yleensä edes mietitä mitään harjoitteluun liittyvää. Lataudutaan ja palaudutaan niin henkisesti kuin fyysisesti raskaan harjoittelun aiheuttamasta väsymyksestä ja rasituksesta ja palataan täydessä iskussa takaisin. Osa ei tee mitään liikunnallista ylimenokauden aikana, osa pitää lepoa päälajista joten esimerkiksi juoksija käy kevyesti uimassa tai pyöräilemässä.

Itse en ole pitänyt kertaakaan ylimenokautta enkä aio pitää nytkään. Syitä on oikeastaan useampia. 

Mielestäni harjoittelen lopulta aika vähän. 4-8 tuntia viikossa ei ole minusta paljoa, monissa blogeissa törmää 10 tai jopa 20 tunnin treenimääriin viikossa ja on selvää että kuukaudesta toiseen sellainen rassaa aika paljon ja kroppaan jää väkisinkin erilaisia lihasvaurioita joita yksittäiset välipäivät eivät ehdi korjaamaan. Aikaa ei välttämättä jää juuri mihinkään muuhun kuntoilun lisäksi kuin työ- ja perhe-elämään ja pitkän treenijakson jälkeen voi tuntua hyvältä tehdä jotain ihan muuta. Minä ehdin mainiosti harrastaa ja duunailla kaikenlaista kiinnostavaa näillä harjoittelumäärillä.

Monella on vain yksi päälaji joten kokonaisharjoitusmäärästä valtaosa on hyvin yksipuolista rasitusta. Jos juoksee yli 100 kilometriä viikossa niin ajoittain jalat ja muukin kroppa tarvitsee selkeän, pidemmän tauon juoksemisesta. Mulla harjoittelu jakautuu kahden hyvin erityyppisen liikuntamuodon, juoksun ja voimaharjoittelun välille. En juokse koskaan enempää kuin kolmena päivänä viikossa joten joka viikko tulee vähintään neljä juoksutonta päivää. Totaalisia lepopäiviä on aina vähintään kaksi joka viikko.

Henkisesti ois kuitenkin todella raskasta mennä tismalleen samalla kaavalla vuoden ympäri. Itse oon jakanut vuoden kahteen jaksoon. Eka jakso kestää aina vuoden vaihteesta huhtikuun alkuun ja silloin panostan hieman enemmän voimaharjoitteluun, viidestä treenipäivästä kolme kuluu kuntosalilla ja kaksi lenkkipoluilla.


Suurimman osan vuodesta eli huhtikuusta vuoden loppuun juoksen kolmena päivänä ja käyn salilla kahtena päivänä. Enemmän tai vähemmän säännöllisesti eteen tulee myös poikkeusviikkoja jolloin ehdin harjoittelemaan vain neljänä päivänä jolloin määrä jakautuu 50/50.

Joku keventelyjakso voisi olla hyvä idea jos harjoittelussa on välillä selkeästi raskaampia jaksoja mutta mulla tää touhu etenee aika tasaisesti. Väännän koko ajan ruuvia milli milliltä kireämmälle niin määrän kuin tehonkin suhteen, yhtäkkisiä hyppäyksiä ylös tai alas ei juuri ole. Tää on sopinut mulle tosi hyvin, voi olla että radikaalilla vaihtelulla kroppa olisi saanut kaipaamaansa shokkihoitoa ja kehitys olisi ollut hurjempaa mutta tää tosiaan on sopinut mulle.

Mun mielestä harjoittelun toimimisen voi todentaa parillakin eri tavalla. Kehittyminen on tietysti se ykkösjuttu, jos sykkeet on koko ajan juoksulenkeillä samoilla vauhdeilla matalammalla ja salilla nousee isompia rautoja niin aika hyvin on mennyt. Toisaalta jos pystyy pitämään kiinni omasta harjoitteluohjelmastaan ja treenihetket on pakkopullan sijaan odotettu nautinto niin sekin on tärkeä merkki. Tällaisessa amatöörikuntoilussa kaiken a ja o on se että tästä touhusta pitää. Tuloksia ei saa hurjalla startilla ja treenaamalla 30 kertaa kuukaudessa jos se into hiipuu yhtä kovalla vauhdilla kuin on alkanutkin. Mulle on ollut iso apu kun olen pitänyt jo pitkään treenikalenteria josta näen että kuukaudesta toiseen on tullut aina ne 15-20 harjoitusta, ei paria päivää pidempiä taukoja eikä toisaalta mitään älyttömiä 15 päivän treenijaksoja ilman lepopäiviä.

Odotan jo tosi paljon vuodenvaihdetta ja sitä että käyn enemmän salilla ja juoksen vähän vähemmän. Aion kokeilla muutamia uusia juttuja mm. nesteytyksessä ja voimaharjoittelun jälkeisessä ravinnossa. Teen myös mielenkiintoisia kokeiluja, esimerkiksi juoksen neljänä päivänä peräkkäin ja pidän sen jälkeen puolentoista viikon tauon juoksusta ja keskityn pelkkään saliin. Tällaisilla jutuilla suht samana pysyvä perusduuni oman kropan eteen tuntuu tosi virkistävältä ja mielenkiintoiselta. En malttais millään odottaa!


Loppuvuosi on kuitenkin vielä jäljellä ja keskityn nyt ennen kaikkea siihen. Tänään mun piti juosta eka yli 10 kilometrin lenkki maratonin jälkeen mutta vähän lipsahti, lenkin jälkeen mittailin kartasta että reilut 14 kilometriä tuli talsittua :) Upea keli, kolme astetta lämmintä, aurinko paistoi, joki oli peilityyni. Polku kulki jatkuvasti joen vartta ja se oli uskomattoman kaunis, ei minkäänlaista poretta tai virtaa, vain kirkas peilikuva kaikesta mitä sen rannoilla on.

Joskus ihan tavallinen keskiviikkoaamupäivän rutiininomainen lenkkikin voi olla huikea matka. Tämän harrastuksen parissa ei kyllä koskaan tiedä mitä saa ja juuri siksi kannattaa aina lähteä ja ottaa siitä selvää!

tiistai 19. marraskuuta 2013

Bambi ja bambino.


Sain viime syksynä isänpäivälahjaksi luistimet. Se oli aika merkittävä lahja, en ollut luistellut nimittäin 15 vuoteen. Oli aika huteraa menoa ja eilen kun aloitettiin tämä luistelukausi meno oli ihan yhtä (epä)varmaa :D Huh huh. Luisteluni on kuin Disneyn jääshow, tosin versiona se liukasteleva Bambi. Askelsarjat, lutzit ja ritti-tulppi-yhdistelmät taitaa jäädä tänäkin talvena muille.


Jännää mennä luistelemaan kun talvesta ei ole ihan vielä merkkiäkään. Joidenkin mielestä tekojäärata plussakeleillä on hirveää haaskausta, niin rahan kuin ympäristönkin. Enpä minäkään ole mikään yhteisten varojen tuhlailun ystävä mutta liikunnan kohdalla tekisin kyllä poikkeuksen. On kyseessä sitten uimahalli tai vaikka tekojäärata niin liikunnan tuomaa iloa, hyvää mieltä ja terveyttä ei voi rahassa mitata.

En tiedä pitääkö jäähallien olla käyttökunnossa kesähelteillä mutta eipä nuo hallitkaan monipuoliseen jääurheiluun riitä. Ne eivät kelpaa jääpalloon tai pikaluisteluun ja niihin mahtuu paljon vähemmän luistelua opettelevia kuin futiskentän kokoiselle tekojääradalle.

Tekojäärata saatiin tänä vuonna käyttökuntoon viime viikonloppuna. Sitten kun talvi ja pakkaset oikeasti tulee päästään käyttämään urheilukentille, kaukaloihin ja puistoihin jäädytettäviä luistelukenttiä. Sitten luistelemaan pääsee ihan ilmaiseksi ja koska tahansa eikä tarvitse odottaa yleisöluisteluvuoroja.


Pojasta taitaa tulla parempi luistelija kuin isästään. Olin tosi huono lapsena kaikessa liikunnallisessa, enkä koulussakaan osannut juuri luistella tai uida. Nyt oon pyrkinyt korjaamaan asian uuden sukupolven kanssa ja ollaan käyty säännöllisesti uimassa ja luistelemassa.

Viime ja toissatalvena alettiin opettelemaan luistelua mutta sitä läpimurtoa ei oikein tullut. Käsistä tai kainaloista tukemalla se vaan ei muistuta luistelua eikä lapsi pääse hakemaan itse oikeaa asentoa ja tasapainoa. Tekojääradalla on rautaisia luistelutukia jotka on ihan mainioita mutta niin raskaita että niilläkin meno on aika hankalaa. Palaset alkoi loksahdella paikoilleen kun kuultiin vinkki, kannattaa hankkia tyhjä juomakori ja ottaa se mukaan. Viime talvena luistelu tosiaan alkoi sujua ilman mitään tukia tai apukeinoja kun oli korin kanssa opeteltu oikeanlainen potkuttelu ja tuntuma jäähän löytyi. Niin hienoa, voi sitä vanhempien ylpeyden määrää kun poika luisteli jouluaattona ympäri meidän lähijäärataa pelkkä maila kädessään! :-)


Tekojääradan reunalla näki että talvi ei tosiaan ole vielä tullut, nurmi vihersi ja jäänhoidossa syntynyt lumi suli saman tien kun se oli työnnetty kasaan. Sääennusteiden mukaan talvi taitaa kuitenkin jo kolkutella tänne eteläisempäänkin Suomeen. Koko loppuviikko tullaan varmasti kuulemaan kuinka talvi yllätti autoilijat.

Luistelukausi on avattu!

perjantai 15. marraskuuta 2013

Kilpajuoksua pokaalinkiilto silmissä.

Siitä on kaksi ja puoli vuotta kun osallistuin ekaan juoksutapahtumaani. Olin ihan uudella maaperällä, pelkkä ilmoittautumislomake netissä oli täynnä kysymysmerkkejä. Matka oli vielä helppo valita: kymppi. Mutta entäs sarja? On kuntosarjaa, kilpasarjaa, M35, M40, M45, M50, M55, M60 jne. Olin hölkkäillyt pari kuukautta joten kilpasarja ei tainnut olla oikea osoite. Kolmevitoseenkin on vielä jonkin verran matkaa joten ajattelin ton kuntosarjan olevan oikea paikka. Ihmettelin kuitenkin miksi tarvitaan niin monta sarjaa? Eihän tässä mistään suomenmestaruuksista mitellä.

Olen nyt osallistunut reilun parin vuoden aikana noin kymmeneen juoksutapahtumaan ja ihmettelen edelleen miksi sarjoja pitää olla niin paljon. Joissakin tapahtumissa sarjat on jaoteltu viiden, joissakin kymmenen vuoden välein. Mutta miksi? Onko ikä joku mittari joka jakaa ihmiset tasaisiin ryhmiin? No ei varmasti ole!

Monessa tapahtumassa ikämies- ja -nais-sarjoissa juostaan kovempia aikoja kuin kuntosarjoissa tai kilpasarjoissa. Joissain tapahtumissa kilpasarjaan osallistuu viisi juoksijaa. Joskus kuntosarjojen parhaat voisivat olla pokaaleilla kilpasarjoissa. Pienissä tapahtumissa juoksijoita on niin vähän että joissain sarjoissa pokaaliin, tai jopa voittoon, riittää pelkkä osallistuminen. Mutta miksi näin pitää olla?

Siihen on kai yksi syy: pokaalit. Viimeksi Rautaveden maratonilla pyörittelin päätäni katsellessani palkintopöytää. Pitääkö muutaman sadan juoksijan tapahtumassa todella jakaa 50 pokaalia?

Eri ikäisten lisäksi voisi olla omat sarjat erimerkkisillä tossuilla juokseville, kyllähän ne vaikuttaa paljon suoritukseen. Oma sarja niille jotka juoksevat alle 500 kilometriä vuodessa, 500-1000km vuodessa, 1000-1500km vuodessa. Omat sarjat positiivisesti ajatteleville ja synkkyyteen taipuvaisille, onhan kestävyysjuoksu henkinen kamppailu ja posiitiviset pärjää paremmin kuin tilannettaan surkuttelevat. Aina mukana on niitä jotka ovat just tervehtyneet flunssasta. Tai mykoplasmasta tai plantaarifaskiitista. Voisko niille järjestää myös oman sarjan? Pienemmissä tapahtumissa olisi yksi yhteinen sekalaisten toipilaiden sarja ja HCM:lla jokaiselle diagnoosille oma sarjansa.

Joku varmaan ajattelee että olen katkera kun en ole koskaan saanut pokaalia. No en tosiaan ole saanut, eikä mun mielestä mun olisi kuulunutkaan saada. Joskus olen ollut viimeinen, joskus puolessavälissä tuloslistaa, kesällä yhdessä kisassa pokaali jäi parin sekunnin päähän ja olin neljäs. Mutta ei se kyllä jäänyt kaivelemaan, en todellakaan olisi mielestäni ansainnut mitään pokaalia! Olen vielä täysi raakile ja aloittelija, pelkkä sunnuntaihölkkäilijä. Enkä muutenkaan halua kilpailla ketään vastaan, juoksutapahtumissa muut osallistujat tsemppaavat ja kannustavat tekemään parhaimpani, eivät he ole mitään vihollisia tai vastustajia.

Mitä jos juoksutapahtumissa ei olisikaan perinteisiä tuloslistoja ja paremmuusjärjestyksiä? Olisi vain nimet aakkosjärjestyksessä ja perässä aika. Se riittäisi ainakin mulle mainiosti ja luulen että monelle muullekin osallistujalle. En edes muista mitään sijoituksiani, ajat kyllä. Eräs tuttu kysyi maratonin jälkeisenä päivänä mikä mun sijoitus oli. En osannut vastata, ei mulla ollut hajuakaan. Se aika kyllä painui mun mieleeni niin tarkasti että tuskin koskaan unohtuu. Varmaan ne oikeat juoksijat jotka taistelee pokaaleista muistaa sijoituksetkin.

Monessa lajissa tää on ihan oikea ongelma. Harrastajia tai ainakin kilpailuihin osallistuvia on niin vähän että mitaleille pääsee pelkästään osallistumalla kuten Ylen urheilutoimittajalle kävi naisten penkkipunnerruksen SM-kisoissa pari vuotta sitten. 40 kilon penkkipunnerruksella taisi irrota SM-pronssia. Toisissa lajeissa SM-tason kilpailut eivät ole avoimia vaan kilpailuun päästäkseen täytyy suorittaa tarpeeksi hyvä tulos, näin toimitaan mm. painonnostossa. Täten SM-mitaliin vaaditaan jo tietty perustaso, pelkkä kisapaikalle saapuminen riitä.

Juoksijoita on kuitenkin Suomi täynnä, eihän täällä muuten järjestettäisi noin 600 juoksutapahtumaa vuodessa. Mitä jos pienemmissä tapahtumissa oltaisiin ihan vaan yhdessä sarjassa, korkeintaan jako voisi olla naisiin ja miehiin mutta eipä sekään olisi välttämätön. Pienemmissä tapahtumissa parhaat naiset pärjäävät kyllä miehillekin.


 Kun menen viivalle ja laitan numerolapun rintaan, yritän olla parempi kuin ennen, en parempi kuin muut. Paras minä riittää mulle.

torstai 14. marraskuuta 2013

Puhtaita toistoja vai cheattiä - ovatko vajaat toistot voimaharjoittelun hyvis vai pahis?

Taannoin kirjoitin siitä miten hyödyllistä voimaharjoittelussa on tehdä niin raskaita sarjoja että ne menevät rikki. Mutta entäs jos yksittäiset toistotkin hajoavat? Onko se aina paha juttu? Pitääkö aina pyrkiä puhtaisiin, laadukkaisiin toistoihin?


Lähes jokaisessa voimaharjoituksessani joudun ainakin jonkun liikkeen kohdalla miettimään toistojen puhtautta. Se voi olla joku keskiraskas liike jota teen esimerkiksi 2-3 x 15 sarjoja ja viimeisten tiukkojen vääntöjen kohdalla joudun miettimään jätänkö liikeradan vajaaksi vai keskeytänkö, pidän pienen tauon ja teen sitten ne pari-kolme toistoa puhtaina.

Tiistaina jouduin miettimään penkatessa miten toimin. 16 viikon penkkiohjelmassani oli jo menossa viikko numero 13. jolloin viimeinen 5x5-setin sarjasta tehdään 91% kuormalla yhden toiston maksimistani. Se on jo niin rankkaa kamaa että puhdas vitonen ei yksinkertaisesti onnistu. Vaihtoehtona on tehdä esimerkiksi viisi mahdollisimman puhdasta ykköstä pienillä palautustauoilla tai tehdä vitonen vajaana. Päädyin tällä kertaa jälkimmäiseen. Joskus olen tehnyt puhtaita ykkösiä mutta ne aiemmat kaksikymmentä 75-80% 1RM kuormalla tehtyä toistoa ovat väsyttäneet käpälät jo sen verran pahasti että joskus on jämähtänyt rinnalle. Eipä silti hätää, jos olet yksin niin älä käytä lukkoja vaan kippaa kiekot alas. Jos joku muukin on lähistöllä niin yleensä apua tulee ihan pyytämättäkin nopeasti.

Moni tekee esimerkiksi kyykyssä selvästi epäpuhtaita puolikyykkyjä, ns. niiauksia. Selityksenä on kehno liikkuvuus. Siinä tapauksessa kehotan tekemään syväkyykkytestini , jos tulos on heikko niin ei muuta kuin parantamaan liikkuvuutta kyykkäilemällä vaikka pelkän kepin avulla. Syy voi toki olla myös fysiologinen jolloin apu löytyy pätevältä fysioterapeutilta. Mutta jos kyykkysyvyys on ihan eri luokkaa kun kuormana on 50kg tai 100kg, syy ei ole liikkuvuudessa.

Mun mielestä ei silti ole väärin tehdä epäpuhtaita toistoja. Oikeastaan se on todella hyvä tapa tutustuttaa lihaksisto isoon taakkaan. Jos pyrkii aina tekemään puhtaita sarjoja ja puhtaita toistoja niin ei välttämättä kehity ja sarjapainot jäävät junnaamaan paikoilleen, kyse voi olla enemmän henkisestä kynnyksestä kuin oikeasti siitä ettei lihakset jaksaisi kovempaa duunia.

5x5 ohjelmat joita teen tälläkin hetkellä valakyykyssä ja penkissä ovat oiva tapa lähteä lähestymään isompia kuormia. Joka viikko rasitus ja kuorma kasvaa maltillisesti ja puhtaista toistoista voi pitää kiinni hyvinkin pitkään. Vasta viimeisillä viikoilla kun tehdään vitosia lähellä omaa vanhaa ykkösmaksimia, toistot alkavat olla vajaita. Ne viimeistenkin viikkojen ekat sarjat ovat kuitenkin sen verran kevyitä että niillä tehdään edelleen puhtaita toistoja. Täten jokaiseen harjoitukseen tulee sekä puhtaita toistoja keskiraskaalla taakalla että enemmän tai vähemmän vajaita hyvin raskaalla kuormalla.

Onko nämä toistot sitten oikeita vai huijausta, ns. cheat-toistoja? Ympyrä sulkeutuu, joskus kirjoitin ruokavaliokeskusteluiden "cheat day"-käsitteen hölmöydestä. Jälleen voisin toistaa saman kysymyksen: ketä huijataan? Onko eri tavalla harjoitteleminen huijaamista ja jos on niin kenen? Ollaanko tässä tilivelvollisia muille ihmisille siellä salilla vai kenelle? Erilaiset toistot ja erilaiset harjoitukset tuovat erilaista ärsykettä ja samalla kehitystä. Dogmaattinen toistojen ja liikeratojen puhtauteen ripustautuminen ei välttämättä ole se paras eikä ainakaan ainoa tie.

Huijaus-keskustelua voidaan ruokkia lähtemällä mukaan maksimien vertailuun, joko täällä netissä tai ihan oikeassa maailmassa. Itseäni vertailu ei kiinnosta tässäkään asiassa, mua ei kiinnosta muiden maksimit eikä niiden suhteuttaminen omiini vaan pyrin katsomaan mitä pystyin tekemään aiemmin ja mihin pystyn nyt. Esimerkiksi penkkipunnerrusta teen niin omintakeisella tavalla että se ei vertaudu varmasti yhtään kenenkään maksimiin. Se on kuitenkin mulle luonnollinen ja luonteva tapa enkä koe tarvetta muuttaa sitä sillä aikomuksenani ei ole osallistua sen enempää voimanosto- kuin penkkipunnerrus-kisoihinkaan :D


Ennen kuin oli leuanvetoon suunniteltuja avustavia laitteita tai kuminauhoja - neandertal gymin aikakaudesta siis puhutaan? - leuan vetäminen opittiin epäpuhtailla toistoilla. Alussa ehkä hypättiin tankoon ja sillä alkuponnistuksella saatiin tarpeeksi vauhtia vetää leuka yli tangon. Tai tehtiin "nykytyksiä" tangossa roikkuen, ala-asennossa otsa oli tangon kohdalla. Moni oppi sillä tavoin vetämään leukaa ihan oikeita puhtaita toistoja, jopa kymmenittäin.

Montakohan kertaa olen kirjoittanut että "totuus on varmasti jossain siellä välimaastossa"? ;) Jos joku jaksaa käydä läpi kaikki nämä vajaat 400 kirjoitusta niin antaa tulla, on varmaan iso määrä. Kyllähän se tähänkin pätee erinomaisesti. Ei siellä salilla myöskään nimittäin kehity lastaamalla isoja kuormia tankoon ja tekemällä minimaalisella liikeradalla enemmän omaa egoa kuin lihaksistoa kasvattavia sarjoja. On myös selvää että jos yhtäkkiä heittää parikymppiä lisää rinnalleveto-painoihin niin ranteille voi sanoa vähäksi aikaa heipat.

Maltilla kohti huippua niin ei tulla ryminällä alas!

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Bear Grylls ja tosielämän selviytyjät.

Jos mun pitäisi selvitä tundran, sademetsän tai aavikon halki ja mukaan saisi valita vain yhden ihmisen niin valinta olisi helppo.

Edward Michael Gryllsin kohtalo taisi olla sinetöity viikon vanhana kun hän sai siskoltaan lempinimen Bear. Lapsuus kului partiossa, teini-ikäisenä hän harrasti purjehdusta, kiipeilyä, laskuvarjohyppyjä ja hankki mustan vyön karatessa. Hän kiipesi Mount Everestille 23-vuotiaana, nuorimpana brittinä siihen mennessä, ja liittyi muukalaislegioonaan. Sen jälkeen Bearin elämä on ollutkin pelkkää seikkailua maanosasta ja maastosta toiseen.


Bear Gryllsistä tuli selviytyjien superjulkkis Discovery Channelin ohjelman Hiuskarvan varassa (Born Survivor / Man vs. Wild) myötä. Seitsemän kauden ja 70 jakson aikana hän on kolunnut suurimman osan maapallon kolkista, ainakin ne vaarallisimmat, ja opettanut miten erilaisissa hätätilanteissa voi selviytyä. Ohjelma on poikkeuksellisen mukaansatempaava ja viihdyttävä, yleensä en tämän tyyppisiä ohjelmia jaksa pahemmin seurata. Bear vain on tolkuttoman karismaattinen ja sympaattinen kaveri jonka touhuista on vaikea olla pitämättä.

Sarjaa on kritisoitu siitä että se ei ole totta. Bear asuu oikeasti hotelleissa ja kuvausryhmällä on messissä kylmälaukullinen safkaa. Joillekin tulee ilmeisesti yllätyksenä että kaikki televisiossa esitettävä ei ole totta vaan kohtauksia dramatisoidaan. En ole ainakaan itse koskaan käsittänyt että tämä ohjelma olisi jonkinlaista dokumentaatiota oikeasta selvitymiskamppailusta vaan kokoelma erilaisia vinkkejä ja vihjeitä siitä mikä on mahdollista.

Syksyn mittaan Discoveryllä esitettiin Bearin selviytymiskilpailua, Get Out Alive, jossa kymmenen paria kamppailivat 100 000 dollarin palkinnosta ja ehkä ennen kaikkea Bearin myöntämästä selviytyjän tittelistä. Todella loppuunkaluttu lähtöasetelma, yhdessä parissa oli pariskunta, toisessa parhaat kaverit, isä ja poika, isä ja tytär, äiti ja tytär.. Hohhoijaa. Paitsi että ohjelma oli erinomaisesti tehty, tässä ei nähty mitään juonittelua vaan jokaisessa jaksossa porukan piti selvitä annetuilla varusteilla paikasta A paikkaan B ylittämällä esteitä kuten koskia ja kallioita, hankkimalla ruokaa, sytyttämällä tulen hankalilla menetelmillä, rakentamalla yöpymispaikan löytämistään luonnonmateriaaleista jne. Jokaisen tehtävän jälkeen Bear passitti sen parin kotiin jolla hän näki olevan pienimmät mahdollisuudet selviytyä todellisessa tilanteessa.


Kaksi viikkoa sitten tuli ensi-iltaan miehen uusin ohjelma jossa hän on enemmänkin kertoja kuin pääosassa. Pako helvetistä (Escape from Hell) kertaa eri teemaan liittyviä tosielämän tapauksia. Ekassa jaksossa käytiin läpi viidakkoon ja toisessa lumiseen erämaahan ja vuoristoon eksyneiden ihmisten kokemuksia. Miten viidakosta voi selvitä oltuaan kuukauden täysin eksyksissä? Tai pakkasessa viikon ilman varusteita? Nämä kaverit ovat todellakin tosielämän selviytyjiä. Osa heistä oli jo heittänyt toivon selviytymisestä, hyvästelleet mielessään läheisensä ja valmistautuneet kuolemaan. Muutama oli lähtenyt tietoisesti seikkailemaan ja vaeltamaan mutta suurin osa tapauksista voisi tapahtua melkein kenelle tahansa. Lumilautailureissu,  hiihtolenkki tai hotellin viereiseen kukkulaan tutustuminen vain päättyy tilanteeseen jollaista kukaan ei halua kokea.

Uusi jakso esitetään aina keskiviikkoisin Discoveryllä ja uusintoja tulee pitkin viikkoa. Tänään tulee kolmas jakso joka sijoittuu aavikolle. En tiedä millaisia tapauksia on luvassa, mutta itse olisin kiinnostunut kuulemaan Mauro Prosperin tapauksesta. Prosperi osallistui vuoden 1994 Saharan ultrajuoksuun, Marathon des Sablesiin, ja hiekkamyrskyssä eksyi reitiltä. Hän harhautui reitiltä lopulta 300 kilometrin verran ja oli eksyksissä 9 päivää. Hän selviytyi juomalla omaa virtsaansa ja syömällä lepakoita ja käärmeitä. Hän yritti jopa itsemurhaa mutta veri oli paksuuntunut tilanteen seurauksena niin vahvasti ettei ranteiden viiltäminen tuonut lopullista ratkaisua - onneksi. Paikallinen heimoperhe löysi Prosperin hylätystä moskeijasta aavikolta ja pelasti hänet.

Bear Grylls on tehnyt itsestään ison tavaramerkin ja brändin, hänen BG-retkeilytuotteitaan saa suomalaisistakin kaupoista. Bear tuo vahvasti esille itselleni tärkeää asennetta, henkistä ja fyysistä valmistautumista erilaisiin tilanteisiin. On kyse sitten arkielämän haasteista tai selviytymisestä erämaassa.

En ole mikään retkeilijä mutta tämän kaverin kanssa voisin lähteä vähän patikoimaan.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Paluu poluille ja raudan pariin.

Viime viikko oli aika rankka, tavallaan.. Välillä ei edes tajua miten paljon tähän touhuun on kiintynyt mutta maratonin jälkeen itse itselleni langettaman viiden päivän lepojakso sen taas toi hyvin ilmi. Kädet syyhysivät levytankojen ja painojen kimppuun ja jokunen lenkkikin olisi ollut mukava juosta.

Lopulta kuitenkin pidin nuo lepopäivät ja nautinkin niistä. En pidä vuoden aikana muita selkeitä lepojaksoja tai tietoisesti kevyempiä harjoitusviikkoja joten eiköhän se tehnyt ihan hyvää. Erittäin hyvää itse asiassa.

Perjantaina palasin salille enkä oikein tiedä oliko palautuminen vielä kesken. Syke tais vähän nousta ja sarjojen väliset tauot oli pitkiä mutta ehkä ne olisivat olleet muutenkin, pitkät 15 toiston sarjat on aika uuvuttavia ja jopa aerobisia harjoitteita. Ehkä sykkeet ja tauot olivat ihan tavallisella tasolla, ne vain tuntuivat erityisiltä koska kiinnitin niihin eri tavalla huomiota.

Lauantai oli mahtava päivä, se ei sisältänyt varsinaista liikuntaa mutta käytiin mm. meidän perheen ja yhden ystävän voimin pienellä retkellä eräässä metsässä. Keskeltä metsikköä löytyi taas mielenkiintoinen paikka, ehkä toistasataa vuotta vanhat kartanon eläinsuojan rauniot. Ikivanha kaivokin löytyi, ilman sen kummempia merkkejä tai varoituksia. Todellakin ikiajoiksi hylätty paikka ja juuri siksi niin mielenkiintoinen. Jatkettiin päivää vielä lintutornilla, sää oli kerrankin suosiollinen. Viime aikoina täällä on satanut keskimäärin kuutena päivänä viikossa ja kovaa tuultakin on ollut jatkuvasti.

Isänpäivä on tietysti nykyään yksi vuoden kohokohdista, tälläkin kertaa sain huikeita askartelutöitä, lahjoja ja herkkuja. Vaikka millaisilla ylisanoilla hehkutan tässäkin blogissa liikuntaa, urheilua ja niistä saatuja tunteita ja elämyksiä niin lopulta isyys on kuitenkin se hienoin asia tässä elämässä. Se joka antaa ne kaikista huikeimmat fiilikset ja perspektiiviä kaikkeen muuhunkin tekemiseen.

Isänpäivä oli jo kääntymässä illaksi kun sidoin juoksutossut jalkaan ja lähdin ekalle lenkille maratonin jälkeen. Kolmen kilometrin kevyt lenkki on niin lyhyt harjoitus että poikkeuksellisesti pysyin kaupungissa enkä lähtenyt metsäpoluille tai pururadoille. Ajattelin juosta lähikortteleita ympäri maasto-gps kädessä mutta sepäs pentele sekosikin. Ensin se antoi ihan järkeviä välimatkoja, mutta jossain vaiheessa 2.36 kilometriä vaihtui 3.36 kilometriin, sitten 4.36 kilometriin. Ilmeisesti signaali oli niin heikko että sadan metrin sijaan laite lisäsi kuljettua matkaa aina kilometrillä. Sekoittikohan se putoava satelliitti signaalia vai oliko taivas muuten vain tukossa? Toi on yksi syy miksi en ehkä koskaan hanki mitään mittaria tai gps-vempainta lenkkikaveriksi, usein kuulee tarinoita katkeavasta signaalista tai täysin päättömistä 50km/h juoksunopeuksista joita ne mittaa. Mittailen uudet metsälenkkini jatkossakin tuolla vanhalla maasto-gps:lla ja urbaanimmilla lenkeillä piirrän reitin MapMyRunilla. Lopulta juoksin reilut 20 minuuttia jotta tiesin kolmosen täyttyneen. Illan mittaan lämpötila oli jo laskenut aika alas eikä noin lyhyellä lenkillä ehtinyt muutenkaan oikein lämpenemään joten sauna kruunasi kyllä illan totaalisesti.

Eilen maanantaina oli salipäivä, tuntui taas erittäin hyvältä pelmuta rautojen parissa. 16 viikon penkkiohjelmassa ollaan sarjapainoissa jo todella lähellä maksimeita. Samoin leuanvedon 7 + 7 + 8 sarja oli aika tiukka. Tänään onkin ollut koko yläkroppa aikalailla runneltu :D Se on vekkulia se kun voimapäivän jälkeisenä päivänä menee lenkille ja käsien heiluminen juostessa tekee melkoista muikulaa.

Tänään aamupäivällä piiskaavassa sateessa ja tuulessa kuutisen kilometriä kuntopolulla, eipä ollut juuri vastaantulijoita :D Melkoinen keli, ilma on jo niin viileän tuntuinen että sadekin tuntui jäävedeltä eikä miltään raikkaalta syyssateelta. Mukavasti kuitenkin kulki niin kuin näissä raaemmissa ilmoissa aina mulla kulkee.

Huomenna lepäilyä ja sitten kolmen päivän tiukka treeniputki.

Salil eka, maral vika, still alive Mika. Täst se lähtee taas!

perjantai 8. marraskuuta 2013

Heikkolaatuinen ruoka on halpaa koska se on suosittua koska se on halpaa.

Ravinto, treeni, lepo. Tärkeysjärjestyksen jokainen asettaa itse mutta nämä kolme peruspilaria tulisi olla jokaisella kuntoilua harrastavalla kunnossa. Levon ja treenin suhteen olen usein aikalailla asian ytimessä, ravinto on usein vähän sinnepäin. Tunnen tilanteen välillä vähän hankalaksi: kun treenaa paljon, tarvitsee paljon ravintoa. Ravinnon tulisi olla hyvälaatuista mutta laadukas ruoka myös maksaa paljon. Vai maksaako? Kyllä ja ei.

Jos avaa sanomalehden ja lueskelee tarjouksia niin halvat ruuat voidaan jakaa aika karkeasti kahteen luokkaan. Eineksiä, mikropizzoja ja -hampurilaisia, on jatkuvasti myynnissä 5 kpl 2 eurolla tyyppisillä tarjouksilla. Toisaalta perunoita saa 50 centillä kilo eikä muutkaan juurekset hirveästi maksa. Leipä, myös tumma leipä, on halpaa. Hedelmiä saa usein tarjouksesta alle eurolla kilon. Makaroni on klassisen halpa ostos eikä laadukas täysjyväpastakaan hirveästi maksa.

Proteiini, erityisesti eläinperäinen, on kallista. Pelkkä maito on kyllä minusta aika halpaa, samoin monet maitojalosteet. Mutta pitäisikö esimerkiksi lihan edes olla halpaa? Mikä on elävän olennon arvo päivittäiskauppatavarana? Jos liha on halpaa niin silloin pitää hyväksyä ajatus että sitä myös tuotetaan halvalla. Halpa hinta syntyy aina jostain, joku antaa periksi ja kärsii halvan hinnan nahoissaan - lihan ollessa kyseessä vieläpä kirjaimellisesti. Ilmaisia lounaita ei ole olemassakaan eikä markkinatalous ole mitään hyväntekeväisyyttä.

Edullista ravintoa on siis käytännössä kahdenlaista, pitkälle jalostettuja, mahdollisimman halvalla tuotettuja eineksiä ja toisaalta raaka-aineita, jotka eivät vielä yksistään ole mitään aterioita vaan joita pitää itse valmistaa. Aika on rahaa sanotaan, kahdella eurolla koko perheelle mikropizzat eikä tarvitse kökkiä keittiössä. Mutta miten ravinteikasta safkaa se sitten on? Saako siitä tarpeeksi ravintoaineita, energiaa? Onko aterioinnin jälkeen pirteä ja hyvä olo vai väsynyt ja ärtynyt?

Ehkä einesruoka ja snacksit alkaa tuottaa jaksamisen lisäksi muitakin ongelmia - pötsi ei toimi. Ilmavaivoja ja vuorotellen ummetusta ja ripulia. Mutta muuttuuko ruokavalio? No ei, onhan niitä jugurtteja joilla ruuansulatus taas luistaa. Sanotaanhan siinä mainoksessakin että "nyt voin syödä taas mitä tahansa ilman murheita". Niinpä.

Vanhempana näille jutuille tietysti antaa vielä paljon enemmän arvoa. Jos lapsi on koko ajan ärtynyt ja kiukkuinen, voisko se johtua muustakin kuin vääristä leluista? Taidan olla onnellinen kun meidän poika mussuttaa koko ajan hedelmiä ja syö päivittäin kalaa. Se vetää hepulit jos ei saa santsata ruusukaalia aikuisen lautaselta. Ei se ravinto mihinkään vaikuta!? Jaa-a, eipä poika myöskään ole ollut koskaan kipeä, ihan hyvä saldo viisi-ja-puoli-vuotiaaksi.

Pikaruokapaikat mainostaa usein erilaisia tarjouksia, euron juustoa ja sitä-sun-tätä-aterioita. Ootteko huomanneet että terveellisimmät vaihtoehdot ei ole koskaan tarjouksessa? On totuttu ajattelemaan että terveellisestä ruuasta pitääkin maksaa enemmän. Ja tottakai ihminen jota ravinnon laatu kiinnostaa myös maksaa helpommin enemmän. Meidän toimistolle haetaan välillä lounasta Hesburgerista, otan yleensä burger-salaatin. Se on vähän kuin kerroshampurilainen mutta ilman niitä sämpylöitä. Sen valmistuskustannus on siis jonkin verran alempi kuin sen hampparin. Hinta on kuitenkin melkein kaksinkertainen.

Pidän itseäni nuorena mutta silti ruokakaupat ovat kokeneet ihan järjettömän muutoksen mun lapsuudesta. Silloin kaupat meni lauantaisin kiinni yleensä kahdelta, sunnuntaiaukioloaika oli ennenkuulumaton. Leikkeleitä oli ehkä kolmea erilaista, jugurtteja kymmenen. Nyt cittarissa on noin 74 erilaista leikkelettä ja jugurttihylly on juoksuradan etusuoran mittainen. Valinnanvapautta pitää olla - vai pitääkö? Mitä se lisää? Onnellisuutta? Onko ihmiset onnellisempia nyt kuin silloin mun lapsuudessa?

Ennen puolivalmistelihapullat tarkoitti sitä että haettiin kaupasta jauhelihaa ja tehtiin lihapullia, ei siis ihan joka kerta vedettykään lihanpalaa ensin myllystä läpi - tai teurastettu possua tai lehmää. Nyt puolivalmis tarkoittaa sitä että pitää saksia muovipaketti auki, kaataa lihapullat lautaselle ja lämmittää ne mikrossa.

Mun lapsuudessa oli myös paljon yksityisiä pieniä ruokakauppoja, ihmiset kävivät kauppahalleissa ja toreilla. Jos maito oli loppu ja illalla tuli kahvivieraita, sitä haettiin grilliltä. Kioskit myi karkkia, röökiä ja lehtiä ja elivät aika paksusti. Kymppikioski ja tuhannet pienet Raijan Kioskit katosi, nyt on enää se R.

Ruokakaupoissa on enää aika vähän valinnanvaraa, melkein joka paikassa on vain K ja S. Monilla isommillakaan paikkakunnilla ei ole oikeasti varaa valita juuri mistään muusta. Itse olen todella onnellisessa asemassa, meillä on täällä parikin yksityistä elintarvikekauppaa joiden valikoima on halvempi kuin Prismassa ja valikoima samaa luokkaa kuin K-Supermarketissa. En ole moneen vuoteen ostanut isoilta ketjuilta muuta kuin luomutuotteita. Pienet elintarvikeliikkeet on nopeita ja nokkelia, ne pystyy tekemään sellaista mitä isot ei pysty. Ostamaan maahantuojien ja tukkujen nurkkiin jääneen varaston pilkkahinnalla ja myymään sen myös todella halvalla eteenpäin.

Viime viikolla hamstrasin kaapin täyteen 40 senttiä paketilta maksaneita luomutattarista valmistettuja voileipäkeksejä. Loppukesän hiilaritankkaus sujui 50 senttiä maksaneilla gluteenittomilla tiikerikakuilla jotka niissä K- ja S-kaupoissa maksaa vitosen. Maximin proteiinipatukat ostan 60 sentillä. Eilen ostin saman firman palautusjuomia laatikollisen hintaan euron tölkki. On todella surullista että suurimmalla osalla suomalaisista ei ole mahdollisuutta valita eikä ole pääsyä tällaisiin ostoksiin. Isot ketjut myyvät koko maassa samaa ruokaa samoilla katteilla. Jos hyllyyn pääseekiin joku paikallinen pientuottaja niin se hinta on kova, onhan kyseessä lähiruoka josta pitää maksaa paljon. Kauppahallissa ja torilla saman tuottajan safka maksaa puolet siitä. Isoille ketjuille vaan on helpompaa että kaikki tavara tulee Hakkilankaaren varastoilta, ei pakettiautolla lähituottajan pellolta.

Pienet, kotimaiset tuottajat ei pysty tuottamaan isoille ketjulle vaadittuja määriä. Jos pystyisivät niin eihän ne enää mitään pientuottajia olisikaan. Harva ehkä tajuaa että Suomessa edelleen tehdään esimerkiksi kenkiä, mutta niitä ei tietenkään pystytä tuottamaan niin isoja määriä ja niin halvalla että niitä olisi jokaisessa ketjuliikkeessä. Tajusin tänään että melkein kaikki meidän pojan käyttämät kengät on tehty Suomessa. Uskomaton juttu mutta totta se on, välillä on kyllä vaadittu vähän oma-aloitteisuutta, olen soitellut esimerkiksi suoraan tehtaalle ja tilannut popoja sieltä. Jos jonkun mielestä lapsen ravinnolla tai vaikka just kengillä ei ole väliä niin voidaan tietysti kysyä onko millään mitään väliä?

Meillä pitää nykyään olla hienot autot, isot asunnot, lomamökit ja kaukomatkat. Sitten sanotaan että ruokaan ei ole varaa. Totta, kaikilla ei ole. Mutta iso osa meistä vain laittaa sen prioriteettilistan pohjalle vaikka sen pitäisi olla selkeästi se ykkösjuttu. Onko niistä hienoista vempaimista sitten iloa jos on koko ajan väsynyt ja masentunut sen harmaan einesruokansa äärellä?

"Mikään ei koskaan muutu". Itse asiassa melkein kaikki on muuttunut suomalaisessa ruokabisneksessä viimeisen 20 vuoden aikana.

Kukaan tuolta ylhäältä ei päätä yhtään mitään ellei me suostuta siihen, jokainen ostos ja teko on ihan oikeasti valinta johonkin suuntaan.

torstai 7. marraskuuta 2013

Maratonin jälkipuintia ja tulevia tavoitteita.

Jos on epäonnistunut jossain suorituksessa tai tavoitteessa, kannattaa tietysti aina hyvin analysoida se miksi läpimurto jäi suorittamatta. Silloin vuosi sitten kun olin pulassa ekalla maratonillani, tiesin heti mistä ongelmat johtuivat. Mulla oli yli vuosi aikaa miettiä miten tehdä asioita toisin - ja todellakin mietin. Varmaan kaikilla noin sadalla lenkilläni viimeisen vuoden aikana olen kelannut näitä juttuja.

Heti sen ekan maratonin aikana päädyin neljään virheeseen joiden jokaisen ajattelin tuoneen loppuaikaan noin kymmenen minuuttia lisää..

- Liian haastava ja mäkinen reitti

Pitkään sanoin että toisen maratonini juoksen kyllä tasaisella reitillä - ensimmäisen 42 kilometrin taisteluni läheltä nähnyt avovaimoni suorastaan vaati sitä :-) Niinhän sen pitikin mennä, lokakuussa Kankaanpään maraton, yksi Suomen nopeimmista ja tasaisimmista reiteistä. Lopulta sen edelle meni muuta ainutkertaisempaa ja seuraava sopiva kisa oli tuo Rautavesi. Kankaanpään täysi vastakohta - yksi Suomen kovimmista reiteistä! Muilla kotimaisilla maantiemaratoneilla nousumetrejä kertyy 0-100, Rautaveden maratonilla noustaan yli 400 metriä.

Maalialueella muutama konkari puhui että Rautavedellä aikaa kuluu noin vartin enemmän kuin tasaisilla reiteillä. Itse rakastan nousuja ja ylämäkiä, ne tuovat reittiin luonnetta joka pitää oman mielenkiintoni yllä ja askeleeni innostuneena. Tasaisella reitillä voisin tylsistyä ja vauhti hiipuisi samaa vauhtia mielialan kanssa. Nousut ja mäet herättävät sisäisen taistelijani ja saan voimaa kun huomaan että tosi kevyellä ja rennollakin askelluksella olen nousuissa vahvempi kuin muut samaa tahtia etenevät. Ei mulla mitään bodarin pohkeita ja reisiä ole mutta ilmeisesti niissä on kuitenkin sen verran potkua että mäkijuoksu sujuu leikitellen.

- Tankkasin liian vähän energiaa kisan aikana

Tämä on pitkillä matkoilla se tärkein asia. Vaikka puolimaraton sujuisi mainiosti pelkällä vedellä ilman varsinaista ravintoa niin että maratonilla pitää syödä. Koko kesän testasin erilaisia tuotteita ja yhdistelmiä. Yritin olla ennakkoluuloton, vaikka käytin suosittuja energiageelejä niin löin niiden kylkeen esimerkiksi halvaa. Alunperin mulla piti olla kolmeen eri ravintoaineeseen vahvasti keskittyvää evästä: halvaa (rasva), geeliä (hiilihydraatti), patukoita (proteiini). Vedin halvan voimin raskaita lenkkejä ja sen käyttö lenkkieväänä vaatii ehdottomasti lisää paneutumista mutta päätin kuitenkin mennä itse kisassa yksinkertaisemmalla setillä.

Kolme sadan gramman energiageeliä ja kaksi proteiinipatukkaa tarjosivat noin 1200 kaloria energiaa, söin niitä tasaisesti pieninä annoksina parin kilometrin välein kun matkaa oli edetty 5-40 kilometriä. Keskimäärin söin siis noin 250-350 kaloria tunnissa.

Sykkeeni, ja siis myös kalorinkulutukseni, oli todennäköisesti aika matalaa. En käytä mitään mittareita mutta veikkaisin sykkeeni olleen tasaisella keskimäärin 130-140 ja nousuissa 140-150. Ehkä kalorinkulutukseni oli jotain väliltä 2000-3000? Energiaa riitti erittäin hyvin reitin alusta loppuun. Usein pitkillä matkoilla voi olla ongelmia energian imeytymisessä, nesteet hölskyy tai vatsa menee sekaisin, mulla kaikki sujui jopa paremmin kuin tavallisilla harjoituslenkeillä.

Sekä geelit että proteiinipatukat ovat mun keholleni hyvin tuttuja tuotteita. Harva syö proteiinia maratonilla mutta mulle se sopii, on olemassa näyttöä että jo suorituksen aikana nautittu proteiini nopeuttaa palautumista ja vähentää lihasvaurioita. Olen niin hyvässä kunnossa maratonin jäljiltä että uskallan epäillä noilla proteiinipatukoilla olleen positiivinen vaikutus. Ja kukapa ei haluaisi syödä suklaata lenkillä? ;)

- Liian kova alkuvauhti

Pahin syntini juoksutapahtumissa. Lähden aina paukusta täysiä liikkeelle. Nyt olin sisäistänyt niin hyvin oikeanlaisen aloituksen ja vauhdinjaon tärkeyden että olin viimeinen joka sinne porukan hännille startissa jäi. Aika nopeasti juoksutapahtumissa löytyy myös sopivan vauhtista juoksuseuraa, varsinkin alkumatkasta, kun ryhmä ei ole vielä täysin hajonnut. Matkan aikana pitää olla kuitenkin viisautta joko jättää tämä muu porukka taakseen tai jättäytyä siitä itse jos vauhti on liian kovaa. Pitää pystyä konkreettisesti käyttämään hyväkseen sitä tietoa omasta tasosta jota on harjoituslenkeillä kerännyt.

Sykemittari varmasti auttaa tässä, niihin voi ohjelmoida etukäteen suunnitellun vauhdin. Itse kun en mitään mittareita tai kelloa käytä niin vauhdinjakoon liittyy aina pieni riski, pitää vain luottaa itseensä ja olla tosi kylmäpäinen. Kisafiiliksen ja endorfiinien ei saa antaa päättää vauhtia, pitää laskelmoida mahdollisimman tarkkaan jo etukäteen oma tahti ja pitää siitä kiinni. Mitä pidempi matka, sitä tarkempaa on luoda etukäteen mahdollisimman tarkka ja realistinen suunnitelma.

- Liian vähän treenikilometrejä ja varsinkin pitkiä lenkkejä

Kokemuksen ja kuntopohjan merkitys on toki suuri mutta ei ratkaiseva. Jos pystyy läpäisemään puolimaratonin niin todennäköisesti oikeanlaisella vauhdinjaolla ja riittävällä energiansaannilla maratonkin onnistuu.

Ennen ekaa maratoniani olin harrastanut liikuntaa reilu puolitoista vuotta, se on lopulta aika vähän. Kunto voi olla jo sen perusteella sopiva mutta todellinen pohja pitkille matkoille on vielä aika ohut, niin henkisesti kuin fyysisesti. Mielestäni tämä kohta oli kuitenkin vähiten syyllinen siihen ekan maratonin uupumiseen.

Olen juossut tänäkin vuonna naurettavan vähän oikeita, yli 15 kilometrin, pitkiksiä. 90% lenkeistäni tuntuu olevan 12-13 kilometriä pitkiä ja mulla oli paha ennakkofiilis että se ei riitä näin pitkille matkoille. Onneksi olin väärässä, lopulta lenkkien yhteispituus on tärkeämpää kuin yksittäisten harjoitusten pituus.

Juoksin tänä vuonna oikeastaan neljä puolimaratonia, yhden hallissa, kaksi huhti-toukokuussa ja yhden vähän puolikasta pidemmän maastojuoksun syyskuun lopussa. Parasta harjoitusta juoksutapahtumiin on juoksutapahtumat, suosittelen muillekin niiden runsasta harrastamista myös ihan treenimielessä, ei vain elämän kovimpia aikoja ja suorituksia metsästäen.

- Entäs nyt?

Lopulta maraton ei runnellut kehoa eikä ainakaan mieltä sen kummemmin. Sama fiilis kuin jonkun pitkän sunnuntailenkin jälkeen.

Olen ihan rehellinen, mulla on ollut koko viikon kova polte treenaamaan ja liikunnan pariin. Päätin kuitenkin että minimilepo on viisi päivää ja sen jälkeen menen salille. Ainoa kohta joka on ollut vähän tukossa eli jalat aukesivat eilen, ehkä sen avannon myötävaikutuksella, ja huomenna perjantaina tosiaan ois tarkoitus vetää normaali salitreeni, jalkaprässiä, askelkyykkyjä, pitkä soutuharjoitus jne. Jännä nähdä miten sujuu. Juoksun pariin palailen toivottavasti isänpäivänä joten juoksutaukoa tulisi viikko, ajattelin hölkkäillä noin kolme kilometriä kevyesti.


Lännen kovin mies palailemassa maratonilta kotiin eiku.


Nyt ois tarkoitus keskittyä vetämään se 1100 kilometrin vuositavoite täyteen, lauantaina maaliviivalla täyttyi 900km. 200 kilometriä seitsemässä viikossa kuulostaa ihan mainiolta.

Vuodenvaihteen jälkeen keskityn enemmän voimaharjoitteluun, kolme salipäivää viikossa ja pari juoksuharjoitusta sitten sihen päälle. Voimailulinjalla mennään kolmisen kuukautta jonka jälkeen juoksumäärät kasvaa kohisten. Lopulta toukokuussa pyrin juoksemaan niin hurjan tavoitteen ja unelman todeksi että uskalsin puhua siitä lähipiirillekin ekaa kertaa vasta nyt maratonin jälkeen. Varovainen suostumus tuli ja voin alkaa henkisestikin paneutua siihen ihan kunnolla. Kirjoittelen siitä varmasti tarkemmin vasta lähempänä enkä halua vielä avata yksityiskohtia. Varmaan jätän sen aihepiirin toistaiseksi kokonaan käsittelemättä ettette ärsyynny "enpäs kerrokaan enempää"-bloggauksista :D 

Maratonin läpäiseminen näin kevyesti, sekä henkisesti että fyysisesti, antoi paljon uskoa siihen että tulevaisuuteni voi tosiaan olla ultramatkoilla. Siis minun tulevaisuuteni, minun, joka ei koskaan uskonut edes juoksevansa kymppiä ja jolle vajaa kolmisen vuotta sitten 100 metriä tuntui raskaalta hölkkämatkalta.

Se joka sanoo että "koskaan ei ole liian myöhäistä toteuttaa unelmiaan" on vain nolo fraasi, ei ole koskaan uskaltanut unelmoida tai ei ainakaan yrittää toteuttaa niitä.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Talviavantokylmävesisyysuintikausi alkoi.

Juttelin pojalle maanantaina että taas alkaa avantouintikausi. Tarkensin että avanto tarkoittaa oikeastaan jäässä olevaa aukkoa jossa uidaan eikä tämä touhu vielä ole ihan oikeaa avantouintia kun ei ole sitä jäätäkään. Mietittiin jos sitä voisi sanoa talviuinniksi mutta tajuttiin heti että eipä vielä ole talvikaan. Poika ehdotti syysuintia. No joo, siitä tulee mieleen joku elokuun lopun tai syyskuun alun aurinkoinen mökkipäivä jolloin käydään vielä viimeisen kerran uimassa luonnonvesissä. Kylmävesiuinti ois paras termi mutta onhan se aika kankea. Ja siitäkin tulee ekana mieleen uimahallin kylmävesiallas. Menikö nyt vähän turhan vaikeaksi? :D

Mulla kesti melkein kolmekymmentä vuotta tajuta tuonkin asian hienous. Tajuta että sitä voi oikeasti itsekin kokeilla ja harrastaa eikä vain pällistellä television This Is Finland-ohjelmassa löylynheittokisojen ja eukonkannon ohessa.

Kokeilin talviuintia vajaa kolme vuotta sitten. Se oli kyllä tosi hienoa mutta jotenkin ei vain tullut lähdettyä uudestaan. Seuraavanakaan talvena en käynyt kertaakaan vaikka aina piti. Viime syksynä päätin ettei tämäkään hienous kyllä saa jäädä saamattomuuden vuoksi kokematta ja asetin itselleni haasteen, käydä syksystä kevääseen vähintään kerran kuukaudessa avannossa. Se myös toteutui, eka kerta oli loka-marraskuun vaihteessa ja viimeinen huhtikuussa.

Eilen oli tämän talviuintikauden eka kerta mun vakiopaikassani, piskuisessa järvessä joka on enemmänkin lampi kuin mikään järvi. Ihan niin kuin vuosi sitten ekalla kerralla, nytkään ei ollut lumesta, jäästä tai pakkasesta tietoakaan vaan pulahtamaan mentiin syysmyrskyssä.


Mahtavalta tuntui taas! Eipä ois ajoitus voinut olla parempi kun lihakset oli vielä melkoisessa käymistilassa maratonin jäljiltä. Kylmän veden vaikutuksista palautumiseen tai vammojen ehkäisyyn on monenlaista näyttöä mutta itse ainakin uskon sen voimaan, aivan kuten saunankin. Monissa lajeissa on ihan normaalia mennä jäillä täytettyyn sammioon seisomaan esimerkiksi monta suoritusta sisältävän päivän aikana. Eilen mulla oli jalat  vielä aika tukossa ja kävelyä kankeaa mutta tänään on jo ihan eri meininki. Kylmä vesi ja saunominen nopeuttivat varmasti lihasten palautumista.

Porukkaa oli vielä aika vähän, naisia selvästi enemmän kuin miehiä, mutta eiköhän ihmiset taas löydä tämän harrastuksen kun talvi laskeutuu ja tulee se ihan oikea avanto. Mun mielestä avantouinti on lenkkeilyn ja muun ulkoilun tavoin hieno tapa seurata syksyn, talven ja lopulta kevään etenemistä. Nyt ilma tuntui tosi lämpimältä kun tuli vedestä pois, pakkaskeleillä vesi puolestaan on selvästi ilmaa lämpimämpää.

Kävin pulahtamassa viis kertaa enkä edes huomannut että aikaa kului saunomisten kanssa reilusti yli tunti. Ajantaju katoaa, lihakset ja mieli rentoutuu totaalisesti.

Usein avantopäivinä mulla on koko päivän vilu ja pieni tärinä. Sitten kun menee pukkariin, riisuutuu ja vaihtaa päälle pelkät uikkarit ja tassuttelee ulos kylmyyteen, ei olekaan enää yhtään kylmä. Adrenaliini ja endorfiinit jyllää ja lämpö täyttää kehon.

Avantouinnissa on monta aspektia, ja kyllähän siinä tiettyä extreme-fiilistä on. Vähän kuin laskuvarjohyppy tai benji mutta toi ei maksa juuri mitään ja sitä voi tehdä usein. Se on epämukavuus- ja mukavuusalueen välisellä kapealla rajalla astelemista. Just sellaista mistä minä tykkään :)