Merkityksetön maraton.
Olin ennen lauantaita melko varma että tästä tulisi ensimmäinen maraton josta en kirjoittaisi raporttia. Ei huvittanut juosta ja maraton olisi parhaimmillaankin vain harjoituslenkki jonka tekisin lappu rinnassa. Enkä voisi jäädä enää poiskaan kun tämä olisi kallein juoksutapahtuma mihin olen koskaan osallistunut. Kavereita ja tuttuja olisi kuitenkin paikalla paljon mutta eipä siitäkään oikein juttua saa aikaiseksi. "Kävin juoksemassa ja näin kivoja tyyppejä". Ok.
Lähtö oli Ratinasta klo 11, mulla oli kylmä ja hengailin sisätiloissa collegehousut jalassa vielä varttia vaille. Sitten huomasin että laukkunarikkaan ja vessoihin oli melkoiset jonot ja molemmissa olisi käytävä. En stressannut enää näillä starttimäärillä ja tavoitteilla, olisiko sillä sitten merkitystä jos myöhästyisi lähtöpaukusta. Ehtiihän sitä reitille jälkijunassakin.
Lopulta jonot menivät äkkiä ja olin pari minuuttia vaille yksitoista satojen muiden kanssa seisoskelemassa mondolla. Niistä monista kavereista ja tutuista moni oli myös jäniksenä. Katja 4 tunnin, Ritva 4.45, Petri 5.30. Katja ehdotti että minäkin voisin olla joskus jänis. Se on sekunnin tarkkaa työtä ja kun en koskaan käytä kelloa niin ajatus on mahdoton. "Ehkä voisin olla random-jänis, minun matkaani kun lyöttäytyy niin lopputulos on arvoitus". Ihan hauskaa läppää. Lopulta startti tapahtui ja jäin ryhmän hännille.
Juoksin viisi viikkoa sitten Petrin järjestämällä keräilymaratonilla hänen kanssaan matkan alusta loppuun, aikaan 5.42. Samanlainen kelpaisi nytkin joten lyöttäydyin hänen 5.30 ryhmäänsä. Luulin aiemmin ettei sellaisiin vauhtiin olisi kiinnostuneita osallistujia mutta se oli itse asiassa yksi isoimmista jänisten peesiporukoista. Moni Tampereen maratonkoululainen oli aloittanut tammikuussa projektin joka huipentui tässä tapahtumassa ekaan maratoniin ja rauhallinen, tasainen debyytti oli monen haaveissa. Siihen sopi koutsi-Petrin hyväntuulinen juna.
Jo viiden kilometrin kohdalla ryhmästä erkani pari naista ja lähdin heidän mukaansa. Petrin jänistaktiikkaan kuului muutamien ylämäkien käveleminen ja menetetyn ajan takaisin ottaminen tasaisella ja alamäissä. Minä ja nämä pari naista halusimme juosta myös ylämäet samalla kevyellä temmolla.
Reittiä oli hieman muutettu viime vuodesta jolloin olin myös mukana. Tälläkin kertaa kuljimme läpi Hatanpään arboretumin, paikan johon minulla liittyi paljon muistoja. Asioita jotka halusin jo jättää taakse, muistoja joita en tälle maratonille kaivannut.
Ja kuin taikaiskusta, oli vain tämä hetki. Ei ollut muuta kuin askelia, sisään- ja uloshengityksiä. Kaikki mennyt ja tuleva katosi. Ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan elin vain siinä hetkessä joka oli läsnä.
Askel oli kevyt, juoksu ei tuntunut kävelyä kummoisemmalta. En tiennyt matkatovereiden kuntoa tai tasoa tarkemmin joten en uskaltanut vetää, seurasin heitä ja kerroin omia kokemuksiani maratoneilta.
Meni kierros, toinen, kolmas. Välillä tuli Katja vastaan, välillä
Poppis. Joku moikkasi jossain kohtaa ihan nimeltä mutta en nyt yhtäkkiä osaa sanoa kuka se oli. Näillä retkillä on tullut vastaan jo satoja upeita ihmisiä joiden nimiä tai ikävä kyllä edes kasvoja en enää muista. Ja sitten näin
Jussin jossain edessä, arboretumin rantapolulla. Pizzalaatikko kädessään. 36 kiloa painava rinkka selässään. "Otatko Mika pitsaa? Ota nyt slaissi!"
Täydellisen absurdia mutta maratoniin ja kestävyysjuoksuun voi suhtautua niin kovin monella tapaa ja juuri se on minusta sen hienous. Mikään tapa ei ole toista oikeampi tai parempi.
Olimme jutelleet seuralaisteni kanssa niitä näitä mutta matkan edetessä hiljaisuus lisääntyi. Olimme kohdassa jossa he olivat päätyneet juoksuaskelin pidemmälle kuin koskaan ennen. He valittivat välillä väsymystä, jalat olivat tunnottomat. Mutta matka jatkui ja minun oli helppo juosta, olin vapaa kaikesta.
Kun kolme kierrosta ja 31.5 kilometriä täyttyi, he taisivat jo vihata juoksemista. Tiesin että nyt minun oli otettava jäniksen rooli ja lähdettävä vetämään. Katsoin koko ajan taakseni että he pysyivät kannassani. Vauhti voisi olla mitä tahansa, vain sillä oli merkitystä että porukka pysyisi kasassa.
Saavuimme viimeisen kerran arboretumiin. Olin ollut siellä tänään jo kolmesti mutta vasta nyt huomasin pienen kyltin valaisinpylväässä laiturin vieressä. Paikassa johon liittyi eniten muistoja koko reitillä.
Kyltissä luki:
Älä turru rakkauteen.
Häivähdyksen omaisen hetken ajan valahdin kalpeaksi, valmiina murtumaan, mutta jatkoin matkaa. Ei ollut mitään muuta kuin tämä hetki ja nämä askeleet.
Matkanteko oli jo todella hiljaista, pitkiin aikoihin ei kuulunut mitään. Puuskuttavaa hengitystä, ajoittainen kirosana. Olen ollut itse samassa jamassa monta kertaa joten tiesin että kyse oli äärimmäisestä keskittymisestä, selviytymisestä ja taistelusta uupumusta ja kolotuksia vastaan.
Maratondebytanttien perheet ilmestyivät reitille kannustamaan ja liikutus oli todella koskettava. Kun matkaa oli jäljellä enää pari-kolme kilometriä sain pyynnön: "Mika, nyt voisit puhua jotain".
Se oli päivän ja maratonini vaikein hetki! Millä tavoin puhkoa hiljaisuutta silloin kun se on ainoa mitä sinulta pyydetään?
Ohitimme loppumatkasta hyytyneitä ja vaivoissaan eteenpäin linkuttavia ja olin todella ylpeä siitä miten hyvävoimainen kaksikko oli kaikesta väsymyksestä huolimatta. Tultiin stadionin porteista sisään, siirryin taka-alalle. Tämä oli heidän hetkensä.
He spurttasivat radan ympäri ja juoksivat läheistensä syleilyyn. Tulin maaliin, vaihdoin vaatteet, söin ja join hieman. Lähdin kotimatkalle. Tulospalvelusta huomasin että ekaa kertaa koskaan olin juossut negatiivisen splitin eli maratonin jälkimmäinen puolisko (2:32) oli nopeampi kuin eka (2:35). Viimeinen kierros neljästä (1:14) oli kaikista nopein! Loppuaika oli siis 5:07. Eka kierros mentiin vauhtia 7.20 min/km, toka ja kolmas kierros vauhdilla 7.26 min/km ja vika kierros vauhdilla 7.03 min/km.
Sain itselleni hyvän pitkän harjoituksen lähes liikkumattomana vietetyn viiden viikon jälkeen, kevyillä kävelysykkeillä, ilman hikeä tai kyyneleitä. Hyvällä mielellä, ilman seinää, vaivoja, murheita tai väsymystä.
Olin sittenkin jänis, omalla satunnaisen suunnittelemattomalla tavallani.
Kyllä, tämäkin oli merkityksellinen maraton.
