torstai 31. joulukuuta 2015
Välivuosi.
Tältä näytti 12 tuntia ennen vuoden vaihtumista. Edelleen harmaata ja hämärää mutta ehkä se lumikin sieltä tulee narskumaan tossujen alle ja valaisemaan taivalta.
Tämän vuoden ensimmäisenä päivänä juoksin seitsemän kilometriä. Tänään, vuoden viimeisenä päivänä, juoksin kuusi kilometriä. Väliin mahtuu muutamia satoja tunteja liikuntaa ja monenlaista ajatusta siitä minne olen matkalla ja miten.
En juossut tavoittelemaani 1300 kilometriä vuoden aikana enkä osallistunut lopulta yhteenkään juoksutapahtumaan. Toisaalta juoksin syksyllä seitsemän puolimaratonia eli 150 kilometriä viikon aikana ja järjestin kaksi hienoa, pitkää polkujuoksuyhteislenkkiä. Mulla on ollut tavoitteena mennä pikkuhiljaa koko ajan eteenpäin mutta epäilen että tänä vuonna en kehittynyt yhtään. Toisaalta tuo kova määräviikko ja nuo pitkät polkulenkit, eka 5.5 tuntia ja toinen 8 tuntia, kertoivat siitä että se mulle tärkein mittari, kestävyyskunto, oli ihan kohtuullisella tasolla.
Jälkeen päin on helppo sanoa missä 1300 kilometrin vuositavoite meni mönkään. Lihaskuntokausi kesti aivan liian pitkään, sen olisi pitänyt olla ohi pari kuukautta aikaisemmin. Toisaalta syksy oli monella tapaa raskas eikä sellaisia asioita voi ennakoida tai suunnitella. Jos elämä antaa sitruunoita niin niistä pitää tehdä energiageeli.
Kuuden kuukauden aikana (kesäkuusta lokakuuhun + joulukuu) juoksin 821 kilometriä. Sillä tahdilla vuoden saldoni olisi ollut 1642 km.
Mutta vuoteen mahtui sellaiset kuukaudet kuin tammi-, helmi-, maalis-, huhti-, touko- ja marraskuu. Näiden saldo oli 352 km. Sillä tahdilla olisi kasassa ollut 704 km. Eli kyllä tämä mun lopullinen määräni, 1173 kilometriä, osuu aikalailla hyvin tuohon heikompien ja parempin juoksukuukausien haarukkaan ja sain tänä vuonna sen mitä harjoittelullani ansaitsinkin.
Kävin tänä vuonna lenkillä 130 kertaa ja tein 97 voima/lihaskuntotreeniä. Harjoituskertoja yhteensä 227. Viime vuonna oli yhdeksän enemmän, aika pieni ero mutta vähenemään päin sekin. Harjoitustunteja en ole laskenut mutta arvioisin että yksi treeni on kestänyt keskimäärin reilun tunnin joten 250 harjoitustuntia lienee aika lähellä totuutta.
Aloin vuoden alusta seuraamaan harjoitusviikkojen kuormittavuutta. Tavoitteena oli että joka kuukausi olisi yksi kevyt, yksi keskitason ja yksi kova viikko + yksi vapaavalintainen kuormitukseltaan. Kovia viikkoa kertyi lopulta 6, keskitason viikkoja 16 ja kevyitä 30. Näistä kuormittavimmista viikoista 14 oli tehty ennen kesäkuun loppua ja vaivaiset 8 sen jälkeen.
Tämä on se syy miksi tämä oli välivuosi. Okei, juoksumäärä laski ja harjoituskerrat vähenivät mutta ennen kaikkea mukana oli ihan liikaa löysää. Kevyillä viikoilla pysytään mukana pelissä mutta ei sillä pääse eteenpäin. Mopolla ei lennetä kuuhun.
En tiedä tarkkailenko enää ensi vuonna harjoittelun kuormittavuutta, soutuintervallien jäätyä pois yksi tärkeä ja erittäin kuormittava elementti pitää korvata ensisijaisesti kovemmilla juoksuharjoitteilla.
Vuonna 2016 harjoitteluni ja liikkumiseni muuttuu. En usko että teen viime ja tämän vuoden juoksuhaasteiden kaltaisia kovia yksittäisiä määräviikkoja vaan lähden hakemaan juoksutapahtumista motivaatiota juosta yksittäisiä pitkiä lenkkejä. Tuo tarkoittanee käytännössä sitä että juoksen useita maratoneja ilman aikatavoitetta pelkkinä pitkinä treeneinä.
Mulla on sellainen fiilis että vuonna 2016 menen reilusti eteenpäin kaikilla mittareilla. Hylkään erilaisia ennakkokäsityksiä ja dogmeja. Juoksen edelleen fiiliksen mukaan mutta tajuan kehittymisen vaatimat realiteetit. En usko että vielä ensi vuonna harjoittelen esimerkiksi kahdesti päivässä mutta pidän täysin mahdollisena että sekin vuosi vielä koittaa. Ajattelin aiemmin etten koskaan tule juoksemaan enempää kuin 1500 kilometriä vuodessa mutta tuo aiemmin tässä tekstissä ilmoille pöllähtänyt lukema 1642 km sai mut tajuamaan että tuollaistakaan ei kannata miettiä eikä päättää.
Aina ei voi mennä eteenpäin ja olen lopulta täysin tyytyväinen siihen miten kulunut vuosi meni. Alamäissä mennään kovaa ja ylämäissä pitää raataa ja nauttia maitohapoista mutta tasaisella ehtii ajattelemaan, oppimaan ja lopulta myös kehittymään. Jokainen harjoitus ei välttämättä kehitä mutta jokainen harjoitus on oppimisprosessi ja mahdollisuus oivaltaa jotain tästä hienosta seikkailusta jota myös elämäksi kutsutaan.
Toivotan kaikille lukijoille ja mukana matkassa kulkeneille kevyitä kilometrejä ja raskaita rautoja vuodelle 2016!
maanantai 28. joulukuuta 2015
Pakkaslenkkejä ja paketteja.
Stop the press - talvi on saapunut. Tai no ei lumesta ja sen sellaisesta ole vieläkään näköhavaintoja mutta pakkanen saapui viikonlopun aikana. Eilen lenkillä oli viis-kuus astetta pakkasta, en enää edes muistanut millaista on juosta viileämmissä olosuhteissa. Kivaahan se oli. Useamman päivän mässyttelyt ja mussuttelut takasivat sen että energiaa piisasi ja kolmentoista kilometrin lenkura oli jopa vähän lyhyt. Otan joulutauon takaisin nyt ihan kunnolla ja tarkoitus olisi juosta kolmena peräkkäisenä päivänä.
Tänään lähdin uusille urille. Vakiolenkkimetsässäni risteilee lukuisia reittejä mutta olen käyttänyt lähinnä kolmea parhaiten merkattua. Alkusyksystä sinne merkittiin uusi reitti maastopyöräilijöitä varten ja vihdoin tänään päätin käydä tsekkaamassa millainen se on. Kymmenen asteen pakkanen ja uudet polut oli mahtava yhdistelmä, lenkki oli fiilikseltään paras todella pitkään aikaan. Kun reittiä juoksi eteenpäin niin fiilis vain nousi kun tajusi miten siistin kohteen olin löytänyt tulevaisuutta varten. Tunne oli sama kuin asuisi unelmien talossa ja yhtenä päivänä löytäisi kellarista salaoven joka vie punttisalin, elokuvateatterin ja kylpylän yhdistelmään!
Näillä poluilla tulee varmasti vietettyä valtavasti aikaa tulevina vuosina. Reitti oli teknisempi kuin saman metsän juoksijoille suunnatut maastolenkit, reilusti kivikkoa, juurakoita, puunrunkoja, ojien ylityksiä. Jäätyneitä vesilammikoita, fillaristien renkaiden mutaan tekemiä uria jotka olivat jäätyneet koviksi muhkuroiksi. Tosi hyvä paikka treenata polkujuoksua, mun pitää ehdottomasti parantaa tekniikkaa ja saada varmuutta juosta myös haastavammissa kohdissa reippaammin. Ehkä tuolla voisi keväällä ja kesällä yrittää kellottaa omia pohja-aikoja ja puskea itseä uudella tavalla eteenpäin.
Jouluna tuli tosiaan syötyä hyvin ja otettua muutenkin ihan rennosti. Mahtoiko se pukki muuten muistaa mua ollenkaan..
No muistihan se, ilmeisesti tontut olivat olleet sopivaan aikaan ikkunan takana. Paketeista paljastui paljon sekalaista urheilu- ja liikuntavälinettä erilaisista vaatteista selättimeen ja aktiivisuusrannekkeeseen. En tiedä mitä tuolla Garminin Vivofitillä tekisin kun en ole mittari-ihmisiä, ehkä sitä voisi silti jossain vaiheessa testata. Niin ja tottakai perinne jatkui...
...ja sain uudet työkalut vuodelle 2016! Samalla New Balance M880 mallilla jatketaan siis jo kolmatta vuotta. Aiemmat ovat olleet tosin versiota numero 3 ja nämä ovat v5. Joidenkin kommenttien mukaan esimerkiksi lesti olisi muuttunut, aika näyttää istuvatko nämä yhtä hyvin omaan jalkaani kuin tuo kolmonen. Toivotaan! Jos kaikki menee hyvin niin vietämme yhdessä parisataa tuntia ja 1000+ kilometriä ensi vuoden aikana niin pakkasessa, helteessä, sorateillä kuin metsäpoluillakin.
Ja loppuun vielä yhdenlaiset selfiet by superjunnu & hänen kummitätinsä. Pitääkin tänään illalla syödä levytangot ja -painot pois, joku taisikin jo mussuttaa aamupalaksi toisen nostajan...
Tänään lähdin uusille urille. Vakiolenkkimetsässäni risteilee lukuisia reittejä mutta olen käyttänyt lähinnä kolmea parhaiten merkattua. Alkusyksystä sinne merkittiin uusi reitti maastopyöräilijöitä varten ja vihdoin tänään päätin käydä tsekkaamassa millainen se on. Kymmenen asteen pakkanen ja uudet polut oli mahtava yhdistelmä, lenkki oli fiilikseltään paras todella pitkään aikaan. Kun reittiä juoksi eteenpäin niin fiilis vain nousi kun tajusi miten siistin kohteen olin löytänyt tulevaisuutta varten. Tunne oli sama kuin asuisi unelmien talossa ja yhtenä päivänä löytäisi kellarista salaoven joka vie punttisalin, elokuvateatterin ja kylpylän yhdistelmään!
Näillä poluilla tulee varmasti vietettyä valtavasti aikaa tulevina vuosina. Reitti oli teknisempi kuin saman metsän juoksijoille suunnatut maastolenkit, reilusti kivikkoa, juurakoita, puunrunkoja, ojien ylityksiä. Jäätyneitä vesilammikoita, fillaristien renkaiden mutaan tekemiä uria jotka olivat jäätyneet koviksi muhkuroiksi. Tosi hyvä paikka treenata polkujuoksua, mun pitää ehdottomasti parantaa tekniikkaa ja saada varmuutta juosta myös haastavammissa kohdissa reippaammin. Ehkä tuolla voisi keväällä ja kesällä yrittää kellottaa omia pohja-aikoja ja puskea itseä uudella tavalla eteenpäin.
Jouluna tuli tosiaan syötyä hyvin ja otettua muutenkin ihan rennosti. Mahtoiko se pukki muuten muistaa mua ollenkaan..
No muistihan se, ilmeisesti tontut olivat olleet sopivaan aikaan ikkunan takana. Paketeista paljastui paljon sekalaista urheilu- ja liikuntavälinettä erilaisista vaatteista selättimeen ja aktiivisuusrannekkeeseen. En tiedä mitä tuolla Garminin Vivofitillä tekisin kun en ole mittari-ihmisiä, ehkä sitä voisi silti jossain vaiheessa testata. Niin ja tottakai perinne jatkui...
...ja sain uudet työkalut vuodelle 2016! Samalla New Balance M880 mallilla jatketaan siis jo kolmatta vuotta. Aiemmat ovat olleet tosin versiota numero 3 ja nämä ovat v5. Joidenkin kommenttien mukaan esimerkiksi lesti olisi muuttunut, aika näyttää istuvatko nämä yhtä hyvin omaan jalkaani kuin tuo kolmonen. Toivotaan! Jos kaikki menee hyvin niin vietämme yhdessä parisataa tuntia ja 1000+ kilometriä ensi vuoden aikana niin pakkasessa, helteessä, sorateillä kuin metsäpoluillakin.
2013-2015 joululahjaselfiet!
Ja loppuun vielä yhdenlaiset selfiet by superjunnu & hänen kummitätinsä. Pitääkin tänään illalla syödä levytangot ja -painot pois, joku taisikin jo mussuttaa aamupalaksi toisen nostajan...
keskiviikko 23. joulukuuta 2015
Toivon joen jota pitkin luistella.
Joulu on jo ovella. Enpä ole tälläkään kertaa sen suhteen stressannut, en ole edes hankkinut kenellekään ainuttakaan lahjaa. Uskoni joulupukkiin on niin vahva että tiedän hänen hoitavan pestinsä tänäkin vuonna. Nähtäväksi jää millaiseksi tontut ovat oman plus/miinus-tilastoni arvioineet.
Jouluun voi heittäytyä hyvillä mielin kun treenitkin ovat kulkeneet kuin reilun kokoisella porotokalla varustettu reki. Viime viikko oli mun paras treeniviikkoni sitten syys-lokakuun vaihteen. Ja tällä viikollakin on ollut menojalka kohdillaan.
Maanantaina kävin höntsäilemässä 13 kilometrin juoksulenkin, pisin siivu sekin moneen kuukauteen. Kevyeltä tuntui ja usko omaan kuntoon, erityisesti kestävyyskuntoon, alkaa palautua. Pari viikkoa sitten olisin sanonut että maratonin juokseminen helmikuussa on paksun sumuverhon takana. Nyt sekin maali on jo aikalailla kirkastunut mielessä.
Maanantaina en päässyt ihan helpoimmalla muutenkaan, punnerrushaasteessa kierrokset kävivät kuumana. Tähän asti on napsahdellut helppoja sarjoja, lällyimmillään 1x2 tai 2x4 toistoa. Jossainhan niiden kutostenkin piti luurata. Alea iacta est, pojalla oli ainakin hauskaa kun arpakuutiot olivat kädestä lattialle lentäneet. Pätkin sarjat 20 + 10 + 6 toistoon. Nopealla "nytkyttämisellä" olisi varmaan mennyt helpommin mutta pyrin mahdollisimman rauhallisiin ja puhtaisiin toistoihin. Kun alasmennessä nenänpään pitää osua ja pysähtyä lattiaan niin reippaammalla ryskäämisellä saatetaan ottaa senkka nenästä.
Eilen tiistaina sattui kohdalle nurinkurin päivä. Oltiin ensin pari tuntia uimahallissa. Kylmäallasta, saunomista ja poreallasta vuorotellen ja ristiin rastiin. Sen jälkeen suoraan painonnostosalille! :D Terävyys oli tuosta johtuen hukassa mutta sain treenin tehtyä kyllä muuten ihan niin kuin pitikin. Pystypunnerrus- ja saksityöntösarjat tuntuu olkapäissä melkoisena höpönä tällä hetkellä.
Nyt tekee hyvää vaan ottaa iisisti. Telkkarista tulee paljon kaikenlaista jouluohjelmaa mutta voisin heittää yhden mielenkiintoisen tärpin Yle Femin tarjonnasta. Maailman parhaat naishiihtäjät on peräti seitsenosainen sarja Norjan naisten hiihtomaajoukkueesta. Todella paljon kulissien takaista materiaalia niin harjoittelusta kuin elämästä ylipäätäänkin oman lajinsa kiistatta maailman ylivoimaisimmilta kestävyysurheilijoilta. Eka jakso löytyy Yle Areenasta ja toinen tuleekin jo jouluaattona klo 20.
Joululauluja kuunnellessa kannattaa myös ratkoa joulureen mysteeriä. "Virsta vielä tepsuttele pois" kelpaa hyvin tsemppauslauseeksi omillekin lenkeille.
Jouluruuat on ostettu ja laatikotkin sain tehtyä. Sitä joulu mulle paljolti onkin, hyvää ruokaa ja hienoa tunnelmaa jouluradion ja läheisten parissa. Täysin lumettomana ja mustana jouluna ei pääse pulkkamäkeen tai rakentamaan lumilinnaa joten pitää käydä iltaisin sitten vaikka kävelylenkeillä ihailemassa hienoimpia jouluvaloja.
Joni Mitchellin Riverin sanat sopii aika hyvin tähän jouluun:
Jouluun voi heittäytyä hyvillä mielin kun treenitkin ovat kulkeneet kuin reilun kokoisella porotokalla varustettu reki. Viime viikko oli mun paras treeniviikkoni sitten syys-lokakuun vaihteen. Ja tällä viikollakin on ollut menojalka kohdillaan.
Maanantaina kävin höntsäilemässä 13 kilometrin juoksulenkin, pisin siivu sekin moneen kuukauteen. Kevyeltä tuntui ja usko omaan kuntoon, erityisesti kestävyyskuntoon, alkaa palautua. Pari viikkoa sitten olisin sanonut että maratonin juokseminen helmikuussa on paksun sumuverhon takana. Nyt sekin maali on jo aikalailla kirkastunut mielessä.
Maanantaina en päässyt ihan helpoimmalla muutenkaan, punnerrushaasteessa kierrokset kävivät kuumana. Tähän asti on napsahdellut helppoja sarjoja, lällyimmillään 1x2 tai 2x4 toistoa. Jossainhan niiden kutostenkin piti luurata. Alea iacta est, pojalla oli ainakin hauskaa kun arpakuutiot olivat kädestä lattialle lentäneet. Pätkin sarjat 20 + 10 + 6 toistoon. Nopealla "nytkyttämisellä" olisi varmaan mennyt helpommin mutta pyrin mahdollisimman rauhallisiin ja puhtaisiin toistoihin. Kun alasmennessä nenänpään pitää osua ja pysähtyä lattiaan niin reippaammalla ryskäämisellä saatetaan ottaa senkka nenästä.
Eilen tiistaina sattui kohdalle nurinkurin päivä. Oltiin ensin pari tuntia uimahallissa. Kylmäallasta, saunomista ja poreallasta vuorotellen ja ristiin rastiin. Sen jälkeen suoraan painonnostosalille! :D Terävyys oli tuosta johtuen hukassa mutta sain treenin tehtyä kyllä muuten ihan niin kuin pitikin. Pystypunnerrus- ja saksityöntösarjat tuntuu olkapäissä melkoisena höpönä tällä hetkellä.
Nyt tekee hyvää vaan ottaa iisisti. Telkkarista tulee paljon kaikenlaista jouluohjelmaa mutta voisin heittää yhden mielenkiintoisen tärpin Yle Femin tarjonnasta. Maailman parhaat naishiihtäjät on peräti seitsenosainen sarja Norjan naisten hiihtomaajoukkueesta. Todella paljon kulissien takaista materiaalia niin harjoittelusta kuin elämästä ylipäätäänkin oman lajinsa kiistatta maailman ylivoimaisimmilta kestävyysurheilijoilta. Eka jakso löytyy Yle Areenasta ja toinen tuleekin jo jouluaattona klo 20.
Joululauluja kuunnellessa kannattaa myös ratkoa joulureen mysteeriä. "Virsta vielä tepsuttele pois" kelpaa hyvin tsemppauslauseeksi omillekin lenkeille.
Jouluruuat on ostettu ja laatikotkin sain tehtyä. Sitä joulu mulle paljolti onkin, hyvää ruokaa ja hienoa tunnelmaa jouluradion ja läheisten parissa. Täysin lumettomana ja mustana jouluna ei pääse pulkkamäkeen tai rakentamaan lumilinnaa joten pitää käydä iltaisin sitten vaikka kävelylenkeillä ihailemassa hienoimpia jouluvaloja.
Joni Mitchellin Riverin sanat sopii aika hyvin tähän jouluun:
It's coming on Christmas
They're cutting down trees
They're putting up reindeer
And singing songs of joy and peace
Oh I wish I had a river I could skate away on
But it don't snow here
It stays pretty green
They're cutting down trees
They're putting up reindeer
And singing songs of joy and peace
Oh I wish I had a river I could skate away on
But it don't snow here
It stays pretty green
Rauhallista ja tunnelmallista joulua kaikille!
perjantai 18. joulukuuta 2015
Terveiset Kurastaniasta.
Loppusyksyn/alkutalven paras harjoitusviikko alkaa olemaan paketissa. Maanantaina eka omatoiminen painonnostoharjoitus, tiistaina seitsemän kilsaa juoksua maastossa, keskiviikkona painonnostotreenit.
Eilen torstaina päätin juosta reippaan lenkin pitkästä aikaa. Lumisateessa kuus kilsaa "mukakovaa", eli just niin reipasta kuin tässä kunnossa pääsee vaikka hidasta se olikin. Jo kolmen kilsan jälkeen vauhti katosi ja olo oli tosi uupunut mutta sain generaattorin käyntiin ja vauhti kiihtyi uudestaan edes hippusen verran.
Tänään oli vuorossa heti perään toinen lenkki kaverin kanssa. Alue oli periaatteessa tuttua mutta reitti vei kuitenkin mulle täysin uusille yksityisteille ja metsäpoluille.
Edellisen päivän lumi, räntä ja lopulta vesisateet tekivät alustasta mielenkiintoisen. Kolmesta plus-asteesta huolimatta oli jäätä, loskaa, sohjoa, vedenalaista jäämaailmaa ja tietysti kuraa. Kuravellin valtaamia sorateitä liukastellessa ei voinut kuin ihmetellä miksi joku juoksee juoksumatolla tai lähtee harjoitusmatkalle Kanarialle. Kyllä sateen sumentama näkökenttä ja harmaanruskea tienoo on parasta mitä voi olla!
Hyisen kuraveden täyttäessä juoksutossun voi vain kiitellä onneaan siitä ettei tarvitse käyskennellä millään helteisellä aurinkorannalla. Menisi hiekkaakin varpaiden väliin ja voisi tulla hiertymiä, ei hyvä.
Juostiin noin neljä kilometriä tällaista vekkulia tietä pitkin kunnes käännyttin metsään. Sitten oli edessä noin kilometrin verran kunnon metsäpolkuja, kalliolohkareita ja liukasta sammalta. Tällaisissa olosuhteissa piti köpötellä normaaliakin hitaammin kun ei yhtään tiennyt onko pinnalla jäätä vai onko se vain kosteudesta liukas. Käytiin kääntymässä keskellä ei mitään, täysin ilman opasteita sijaitsevalla laavulla ja palattiin samaa reittiä takaisin.
Kuvat ovat lenkin lähtöpaikalta, metsästä olisi voinut ottaa kuvia mutta kummallakaan ei ollut puhelinta mukana. Hyvä idea juosta keskelle ei mitään liukkaita metsäpolkuja pitkin ilman luuria. Just tällaisia neropatteja varten järjestetään etsintäpartioita. Jossain kohdassa kaveri sanoi että kallion päällä on jäännökset. Kyse oli kuitenkin jonkun muinaisen rakennuksen jäänteistä eikä edellisen paikassa liukastuneen polkujuoksijan susien kaluamista luista.
Lenkin lähtöpaikalla sijaitseva laskettelukeskus oli sangen talvinen näky. Joko on varattu joululoma etelän laskettelukeskuksesta? Äkkilähtöjä saa varmaan halvalla.
Kuran peittämiä lenkkikamoja ja läpimärkiä tossuja riisuessa oli hyvä fiilis. Kyllä näissä olosuhteissa voisi juosta enemmänkin. Ens viikolla uudestaan!
Eilen torstaina päätin juosta reippaan lenkin pitkästä aikaa. Lumisateessa kuus kilsaa "mukakovaa", eli just niin reipasta kuin tässä kunnossa pääsee vaikka hidasta se olikin. Jo kolmen kilsan jälkeen vauhti katosi ja olo oli tosi uupunut mutta sain generaattorin käyntiin ja vauhti kiihtyi uudestaan edes hippusen verran.
Tänään oli vuorossa heti perään toinen lenkki kaverin kanssa. Alue oli periaatteessa tuttua mutta reitti vei kuitenkin mulle täysin uusille yksityisteille ja metsäpoluille.
Edellisen päivän lumi, räntä ja lopulta vesisateet tekivät alustasta mielenkiintoisen. Kolmesta plus-asteesta huolimatta oli jäätä, loskaa, sohjoa, vedenalaista jäämaailmaa ja tietysti kuraa. Kuravellin valtaamia sorateitä liukastellessa ei voinut kuin ihmetellä miksi joku juoksee juoksumatolla tai lähtee harjoitusmatkalle Kanarialle. Kyllä sateen sumentama näkökenttä ja harmaanruskea tienoo on parasta mitä voi olla!
Hyisen kuraveden täyttäessä juoksutossun voi vain kiitellä onneaan siitä ettei tarvitse käyskennellä millään helteisellä aurinkorannalla. Menisi hiekkaakin varpaiden väliin ja voisi tulla hiertymiä, ei hyvä.
Juostiin noin neljä kilometriä tällaista vekkulia tietä pitkin kunnes käännyttin metsään. Sitten oli edessä noin kilometrin verran kunnon metsäpolkuja, kalliolohkareita ja liukasta sammalta. Tällaisissa olosuhteissa piti köpötellä normaaliakin hitaammin kun ei yhtään tiennyt onko pinnalla jäätä vai onko se vain kosteudesta liukas. Käytiin kääntymässä keskellä ei mitään, täysin ilman opasteita sijaitsevalla laavulla ja palattiin samaa reittiä takaisin.
Kuvat ovat lenkin lähtöpaikalta, metsästä olisi voinut ottaa kuvia mutta kummallakaan ei ollut puhelinta mukana. Hyvä idea juosta keskelle ei mitään liukkaita metsäpolkuja pitkin ilman luuria. Just tällaisia neropatteja varten järjestetään etsintäpartioita. Jossain kohdassa kaveri sanoi että kallion päällä on jäännökset. Kyse oli kuitenkin jonkun muinaisen rakennuksen jäänteistä eikä edellisen paikassa liukastuneen polkujuoksijan susien kaluamista luista.
Lenkin lähtöpaikalla sijaitseva laskettelukeskus oli sangen talvinen näky. Joko on varattu joululoma etelän laskettelukeskuksesta? Äkkilähtöjä saa varmaan halvalla.
Kuran peittämiä lenkkikamoja ja läpimärkiä tossuja riisuessa oli hyvä fiilis. Kyllä näissä olosuhteissa voisi juosta enemmänkin. Ens viikolla uudestaan!
tiistai 15. joulukuuta 2015
Uusi sivu kääntyy harjoittelussa.
Koko syksyn olen miettinyt sitä että talvikauden aikana tai viimeistään keväällä harjoitteluni tulee muuttumaan radikaalisti. Olen ollut jäsenenä samalla kuntosalilla neljä vuotta ja maksanut jäsenyyden aina kerralla vuodeksi eteenpäin. Nyt tuon jäsenyyden mielekkyys on kadonnut. Vietän urheilutalon painonnostosalilla 4-6 päivää viikosta enkä yksinkertaisesti ehdi, jaksa tai halua treenata sen lisäksi missään muualla. Kuntosalikortti maksaa 500 euroa vuodessa, painonnostoseuran jäsenyys ja sitä myöten päivittäiset harjoitusvuorot 80 euroa vuodessa. You do the math.
Yleensä käyn salilla aamupäivisin jolloin respa on suljettuna mutta jostain syystä viime perjantaina se oli auki jo aikaisin. Kävin tekemässä irtisanomisilmoituksen ja kysyin mihin asti olen maksanut jäsenyyttä. Vastaus oli että helmikuun alkuun. Menin vaihtamaan vaatteet pukkariin ja päätin että olen tällä salilla treenaamassa viimeistä kertaa. En tule harjoittelemaan enää siellä pelkästään siksi että puolitoista kuukautta olisi ollut vielä maksettuna. Teen asioita ensisijaisesti aina sydämen, en lompakon mukaan.
Oon pyöritellyt jo parin kuukauden ajan myös sitä millaisen ohjelman otan käyttöön ja se on tullut kirjattua valmiiksi mieleni sopukoihin mm. juoksulenkkien aikana. Olen tähän asti treenannut käytännössä samalla, silloin tällöin hieman muokkaillulla ohjelmalla jo viiden vuoden ajan. Käsipainoja, taljaa, kinesistä, penkkiä. Nämä kaikki saisivat nyt jäädä.
Kasasin yhteen kaksitoista liikettä ja jaoin ne kahteen päivään, ensimmäinen keskittyy tempaukseen ja toinen työntöön.
HARJOITUS 1
Tempausveto 5 x 5
Valakyykky 5 x 5
Raakatempaus 5 x 3
Takakyykky 5 x 5
Toes-to-bar 3 sarjaa
Leuanveto 3 sarjaa
HARJOITUS 2
Työntöveto 5 x 5
Etukyykky 5 x 5
Pystypunnerrus 5 x 5
Raaka rinnalleveto 5 x 3
Työntö saksiin 5 x 3
Vinovatsapenkki 3 sarjaa
Yhteen treeniin tulee noin sata toistoa mikä on jo aika messevä määrä. Ero on kuitenkin valtava perussalilla tehtäviin 5-15 toiston hiluvitkuttelusarjoihin. Nämä on isoja, pelkällä levytangolla tehtäviä koko kroppaa kuormittavia liikkeitä.
Ajatuksena toistomäärissä on että räjähtävimmät osuudet, eli saksaus, rive ja raakatempaus otetaan lyhyinä ja terävinä kolmosina. Perusvoimaa kehittävät liikkeet tehdään vitosina.
Jokainen sarja tehdään aina hieman edellistä raskaampana. Käytännön laskutoimitukset ja sarjojen progressiivisuus on tuttuun tapaan ulkoistettu Skopecin ohjelmalle http://www.joeskopec.com/five.html . Skopecin laskuri antaa vitosen sarjoja mutta sehän ei haittaa mitään, yhtä hyvin se voi olla kolmonen tai vaikka ykkönen. Esimerkiksi leuanvetoon saa tehtyä kehittävän ohjelman tuolla myös, maksimiksi laitetaan vaikkapa 10 toistoa ja minimilisäykseksi 1. Tein leuanvetoon ja vatsoihin tuolla tavalla progression jossa joka riviltä tehdään kolme ekaa toistomäärää.
Ekat treeniviikot ovat tässä ohjelmassa melko iisejä mutta joidenkin viikkojen tai kuukausien jälkeen hommaan tulee varmasti jo haastetta. Jos ja kun joskus käy niin ettei vitonen onnistu, tehdään kyseinen liike ja sarjapainot seuraavalla kerralla kolmosina. Jos tulee vieläkin ongelmia niin ykkösinä. Niissä sarjoissa joissa tavoitteena on kolmonen, otetaan failuren jälkeisessä harjoituksessa kakkonen tai jos sekään ei onnistu niin ykkönen.
Tein eilen painonnostosalilla ekan omatoimisen treenin koskaan! Aika jännää koska olen siellä kuluttanut aikaani jo kahden vuoden ajan. Aikaa tuohon ykkösharjoitukseen kului noin tunti, ihan sopiva aika vaikka toistoja on paljon. Tänään jalat tuntuivat normaaleilta kun juoksin aamulla seiskan maastossa, toki painotkin on vielä melko maltillisia kun tässä ohjelmassa ekat viikot lähinnä totutellaan kroppaa näihin liikkeisiin.
Tulen tekemään näitä harjoituksia pääasiassa kerran viikossa, ykkösharjoitus siis noin kahden viikon välein ja kakkonen samoin, mutta voimakaudella (tammikuu) molemmat saman viikon aikana. Tämän lisäksi on aina keskiviikkoisin valmentajan suunnittelema painonnostoharjoitus.
Tavoitteena on saada lihaksistoon taas pari pykälää enemmän potkua. Uskon, toivon ja tiedän että sitä tuleekin ihan eri tavalla kuin aiemmin kuntosalilla touhutessa. Eristävät bodausliikkeet nyt vain ovat jotain ihan muuta kuin kokonaisvaltaisesti kehoa kuormittavia ja kehittäviä.
Noin puolen vuoden päästä ollaan jo paljon viisaampia sen suhteen miten tämä käytännössä toimii. Omat odotukset on ainakin korkealla!
Yleensä käyn salilla aamupäivisin jolloin respa on suljettuna mutta jostain syystä viime perjantaina se oli auki jo aikaisin. Kävin tekemässä irtisanomisilmoituksen ja kysyin mihin asti olen maksanut jäsenyyttä. Vastaus oli että helmikuun alkuun. Menin vaihtamaan vaatteet pukkariin ja päätin että olen tällä salilla treenaamassa viimeistä kertaa. En tule harjoittelemaan enää siellä pelkästään siksi että puolitoista kuukautta olisi ollut vielä maksettuna. Teen asioita ensisijaisesti aina sydämen, en lompakon mukaan.
Oon pyöritellyt jo parin kuukauden ajan myös sitä millaisen ohjelman otan käyttöön ja se on tullut kirjattua valmiiksi mieleni sopukoihin mm. juoksulenkkien aikana. Olen tähän asti treenannut käytännössä samalla, silloin tällöin hieman muokkaillulla ohjelmalla jo viiden vuoden ajan. Käsipainoja, taljaa, kinesistä, penkkiä. Nämä kaikki saisivat nyt jäädä.
Kasasin yhteen kaksitoista liikettä ja jaoin ne kahteen päivään, ensimmäinen keskittyy tempaukseen ja toinen työntöön.
HARJOITUS 1
Tempausveto 5 x 5
Valakyykky 5 x 5
Raakatempaus 5 x 3
Takakyykky 5 x 5
Toes-to-bar 3 sarjaa
Leuanveto 3 sarjaa
HARJOITUS 2
Työntöveto 5 x 5
Etukyykky 5 x 5
Pystypunnerrus 5 x 5
Raaka rinnalleveto 5 x 3
Työntö saksiin 5 x 3
Vinovatsapenkki 3 sarjaa
Yhteen treeniin tulee noin sata toistoa mikä on jo aika messevä määrä. Ero on kuitenkin valtava perussalilla tehtäviin 5-15 toiston hiluvitkuttelusarjoihin. Nämä on isoja, pelkällä levytangolla tehtäviä koko kroppaa kuormittavia liikkeitä.
Ajatuksena toistomäärissä on että räjähtävimmät osuudet, eli saksaus, rive ja raakatempaus otetaan lyhyinä ja terävinä kolmosina. Perusvoimaa kehittävät liikkeet tehdään vitosina.
Jokainen sarja tehdään aina hieman edellistä raskaampana. Käytännön laskutoimitukset ja sarjojen progressiivisuus on tuttuun tapaan ulkoistettu Skopecin ohjelmalle http://www.joeskopec.com/five.html . Skopecin laskuri antaa vitosen sarjoja mutta sehän ei haittaa mitään, yhtä hyvin se voi olla kolmonen tai vaikka ykkönen. Esimerkiksi leuanvetoon saa tehtyä kehittävän ohjelman tuolla myös, maksimiksi laitetaan vaikkapa 10 toistoa ja minimilisäykseksi 1. Tein leuanvetoon ja vatsoihin tuolla tavalla progression jossa joka riviltä tehdään kolme ekaa toistomäärää.
Ekat treeniviikot ovat tässä ohjelmassa melko iisejä mutta joidenkin viikkojen tai kuukausien jälkeen hommaan tulee varmasti jo haastetta. Jos ja kun joskus käy niin ettei vitonen onnistu, tehdään kyseinen liike ja sarjapainot seuraavalla kerralla kolmosina. Jos tulee vieläkin ongelmia niin ykkösinä. Niissä sarjoissa joissa tavoitteena on kolmonen, otetaan failuren jälkeisessä harjoituksessa kakkonen tai jos sekään ei onnistu niin ykkönen.
Tein eilen painonnostosalilla ekan omatoimisen treenin koskaan! Aika jännää koska olen siellä kuluttanut aikaani jo kahden vuoden ajan. Aikaa tuohon ykkösharjoitukseen kului noin tunti, ihan sopiva aika vaikka toistoja on paljon. Tänään jalat tuntuivat normaaleilta kun juoksin aamulla seiskan maastossa, toki painotkin on vielä melko maltillisia kun tässä ohjelmassa ekat viikot lähinnä totutellaan kroppaa näihin liikkeisiin.
Tulen tekemään näitä harjoituksia pääasiassa kerran viikossa, ykkösharjoitus siis noin kahden viikon välein ja kakkonen samoin, mutta voimakaudella (tammikuu) molemmat saman viikon aikana. Tämän lisäksi on aina keskiviikkoisin valmentajan suunnittelema painonnostoharjoitus.
Tavoitteena on saada lihaksistoon taas pari pykälää enemmän potkua. Uskon, toivon ja tiedän että sitä tuleekin ihan eri tavalla kuin aiemmin kuntosalilla touhutessa. Eristävät bodausliikkeet nyt vain ovat jotain ihan muuta kuin kokonaisvaltaisesti kehoa kuormittavia ja kehittäviä.
Noin puolen vuoden päästä ollaan jo paljon viisaampia sen suhteen miten tämä käytännössä toimii. Omat odotukset on ainakin korkealla!
perjantai 11. joulukuuta 2015
Mitä viidessä vuodessa voi kunnolleen... elämälleen tehdä?
Siitä on nyt lähes päivälleen viisi vuotta kun nousin sohvalta ja lähdin liikkeelle. Ehkä olisi sopiva aika tehdä pieni katsaus siihen mitä kaikkea onkaan tapahtunut?
Ensimmäiset viikot ja kuukaudet talvella 2010-2011 lähinnä kävelin ja hölkkäilin muutamia kymmeniä tai satoja metrejä kerrallaan. Alku oli monella tapaa merkittävää aikaa, erityisesti kun huomasi miten nopeasti umpisurkea kunto lähtee kohoamaan. Iso juttu oli kun juoksin putkeen kilometrin, sitten kolme ja lopulta viisi. Tammikuussa 2011 juoksin viisi kilometriä 45 minuuttiin. Helmikuussa samaan matkaan kului 36 minuuttia.
Kokeilin myös ekan kerran cooperia sitten kouluaikojen - jolloin kävelin testin alusta loppuun - ja sain tulokseksi 2100 metriä. Maaliskuussa meni jo 2350m.
Toukokuussa osallistuin elämäni ensimmäiseen urheilutapahtumaan. Juoksin kympin tasan tuntiin. Kesäkuussa kovassa helteessä cooperissa meni taas sata metriä pidemmälle, 2450m.
Mulla alkoi pyöriä mielessä isoja tavoitteita. Jos vaikka joskus pystyisi juoksemaan puolimaratonin! Maratonista varmasti olisi turha haaveilla, ne on oikeiden urheilijoiden ja kovakuntoisten sporttaajien juttuja. Olisi siistiä jos voisi vetää vaikkapa vain yhden leuan.
Kävin ekaa kertaa elämässäni kuntosalilla, sain harjoitusohjelman ja neuvoja miten erilaisia liikkeitä tehdään. Syksyllä 2011 juoksin sen puolimaratonin. En kävellyt yhtään, juoksin vaikkakin hitaasti. Aikaa kului 2 tuntia 22 minuuttia. Viimeiset kilometrit toinen puoli kehostani oli kuin halvaantunut. En ollut koskaan juossut viittätoista kilometriä pidemmälle. Maalissa näytin siltä että perhe kuvitteli minun lysähtävän tajuttomana maahan. Siltä minusta myös tuntui. Mutta ekat sanat mitä sanoin maalissa tarjoiltua mehua litkiessäni oli että ensi syksynä juoksen kokonaisen maratonin. Puolimaratonin jälkeen kokeilin sinä syksynä vielä cooperia, 2550 metriä. Taas satku lisää.
Keväällä 2012 kokeilin uudestaan puolimaratonia. Debyytin ajasta napsahti pois 20 minuuttia. Syksyllä cooperissa meni jo 2850 metriä mikä oli enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitellakaan. Ja sitten oli se eka maraton. Ei se mennyt alkuunkaan niin kuin olin kuvitellut mutta pääsin maaliin ja selvisin hengissä. 26 kilometrin juoksemisen ja 16 kilometrin kävelemisen jälkeen aikaa oli kulunut reilusti yli viisi tuntia. En miettinyt maalissa juuri mitään. Kunhan sanoin että ensi syksynä uudestaan.
Vuonna 2013 juoksin neljä puolimaratonia, ne on edelleen mun viimeiset lappu rinnassa juostut puolimaratonini. Syksyllä ja talvella 2013-2014 juoksin myös pari cooperia noin 2950 metriin. Maratoniin kului syksyllä 2013 yli 400 nousumetrin reitillä 4 tuntia 28 minuuttia. Syksyllä 2014 juoksin manner-Suomen eteläisimmillä teillä Hangossa 42.2 kilometriä 4 tuntiin 14 minuuttiin. Parissa vuodessa debyytin loppuajasta oli kadonnut tasan tunti.
Juoksutapahtumien sijaan aloin kehittää itselleni ihan omia haasteita. Toukokuussa 2014 juoksin kolmessa viikossa 345 kilometriä. Tänä syksynä juoksin seitsemässä päivässä seitsemän puolimaratonia eli yhteensä 150 kilometriä viikossa.
Juoksupolkujen ohessa olen viettänyt paljon aikaa kuntosaleilla ja vuoden 2014 alusta lähtien myös painonnostosalilla. Olen halunnut olla monipuolisesti hyvässä kunnossa mutta vieläkin tärkeämpää on ollut se että olen saanut liikkua juuri niin kuin olen halunnut. En ole vieläkään käyttänyt yhdelläkään juoksumatkalla sykemittaria tai kelloa. En ole seurannut muiden tekemiä ohjelmia tai valmennusoppeja. Olen halunnut kehittää itselleni harjoitteita, kokeilla niitä käytännössä ja todeta miten ne toimivat. Joskus hyvin, joskus huonosti. Optimaalisia huipputuloksia ja kehittymistä en ole koskaan hakenut. Jokainen, pienikin, askel eteenpäin on tuntunut todella hyvältä.
Silloin kun lähdin liikkeelle kehitin ajatuksen jonka mukaan viisi harjoitusta viikossa viiden vuoden ajan tekisi minusta hyväkuntoisen. Hyväkuntoinen on tolkuttoman abstrakti käsite enkä ole kyllä ihan viittä harjoitusta tehnyt joka viikko kuluneiden vuosien aikana. 1250 harjoituksen sijaan olen päässyt ehkä tuhanteen. Ja onhan sekin todella paljon. Tuhat enemmän kuin edellisen viiden vuoden aikana.
On tosi vaikea sanoa olenko nyt hyväkuntoinen. Tottakai olen lähtötilanteeseen nähden erinomaisessa kunnossa ja varmasti erilaisissa kuntotesteissä sijoittuisin paremmin kuin suurin osa kolmekymppisistä miehistä. Joissain asioissa olen edelleen heikko, joissain vähän parempi. Tällaisellä ajatusmallilla kuin minulla on ei voida tavoitella kuuta taivaalta. Enkä sitä rehellisesti sanottuna ole edes hakenut. Paras minä, joka ainoa päivä, on riittänyt tähän asti ja riittää myös jatkossa.
Olen saanut näiden viiden vuoden aikana uskomattoman paljon paitsi liikunnalta niin myös teiltä joiden kanssa olen keskustellut urheilutapahtumissa, saleilla, juoksupoluilla ja netissä. Liikunnan harrastaminen on muuttanut kaikin tavoin elämäni, mullistanut sen perinpohjin ja tehnyt minusta niin henkisesti kuin fyysisesti aina vain vahvemman. Eikä todellakaan vähiten teidän, hienojen ja innostavien ihmisten ansiosta! Olen saanut viime vuosien varrella paljon tuttuja, kavereita ja ystäviä. Harjoitussaleista ja metsäpoluista on tullut kuin toinen koti eikä kotia ole ilman ihmisiä joilla on sydän paikallaan. Kiitos teille.
Viime aikoina mulla on ollut monella rintamalla haastavaa mutta näiden useiden hyvien asioiden avulla olen pysynyt mukana kuvioissa. Ja aion pysyä myös tulevaisuudessa. Ajankäyttö vain asettaa haasteita sille miten paljon pystyn jatkossa esimerkiksi kirjoittamaan tätä blogia.
Sohvaperunasta ja urheilua telkkarista seuraavasta ihmisestä tuli ensin paitsi aktiiviliikkuja niin myös lopulta aktiivinen urheilutoimija. Yhden kotini löysin nimittäin painonnostosalilta. Toimin nykyään painonnostoseuramme johtokunnassa, valmennan ja ohjaan innokkaita junioreita ja tästä viikosta alkaen toimin myös seuran tiedottajana. Ensi helmikuussa järjestämme painonnoston SM-kisat ja käytännössä tulen vastaamaan kisojen markkinoinnista, mediayhteyksistä ja tiedottamisesta. Blogiani pidempään seuranneet varmasti tietävät että kyseessä on mulle intohimoinen sydämenasia, olenhan jo vuosia kirjoittanut tänne blogiin ennakoita ja raportteja mm. eri kilpailuista.
Asiat ovat menneet tosi nopeasti eteenpäin, olin ajatellut että hankin lajin parista ensin vuosien käytännön kokemuksen ennen kuin esimerkiksi alan valmentaa muita. Seura ehdotti minua painonnostoliiton valmentajakoulutukseen jo ensi kevääksi mutta se tulee vielä liian äkkiä. Haluan aina hoitaa kaikki lupaamani asiat juuri niin kuin pitääkin ja tällä hetkellä en halua mitään muuta kuin järjestää kaikkien aikojen parhaat painonnoston SM-kisat. Keskityn siis siihen täysillä tämän talven ajan ja valmentajakoulutus on edessä todennäköisesti ensi syksynä.
Varmasti tajusin jo lapsena että ei musta koskaan tule olympiaurheilijaa vaikka se oli hienointa mitä tiesin. Tällä hetkellä unelmani on paitsi liikuttaa itseäni sopivassa suhteessa niin myös toimia niin että saan pidettyä mahdollisimman monta lasta ja nuorta liikunnan parissa. Jos joku heistä joskus pääsee olympialaisiin, se olisi tietysti hieno juttu, mutta vielä hienompaa olisi jos edes osa heistä saisi urheilusta yhtä paljon hyvää kuin minä olen viimeisen viiden vuoden aikana saanut.
Ja jälleen on aika laittaa hyvä kiertämään. Viime kesän ja syksyn upeiden yhteispolkulenkkien hyvän palautteen innostamana järjestän Porissa tammikuun viimeisenä viikonloppuna erityisesti kestävyysurheilijoille suunnatun painonnostokoulutuksen josta muodostuu ihan täysiverinen harjoitusleiri. Kaikki ovat tervetulleita mukaan vaihtamaan ajatuksia liikunnasta ja harjoittelusta, jo eilen kun asiasta ekaa kertaa tiedotin sain huipuilta tyypeiltä ilmoittautumisia. Tulkaahan muutkin mukaan!
Jos joku mulle on valjennut niin se että lopulta se maali menettää merkityksensä. Ei mulle enää ole ratkaisevan tärkeää juoksenko joskus maratonin alle neljän tunnin, vedänkö viisikymmentä leukaa tai pääsenkö maaliin ultrajuoksukisoissa. Se olisi hieno juttu, kirsikka siellä kakun päällä, mutta lopulta ihan muut asiat ratkaisee.
Jatketaan matkaa!
Ensimmäiset viikot ja kuukaudet talvella 2010-2011 lähinnä kävelin ja hölkkäilin muutamia kymmeniä tai satoja metrejä kerrallaan. Alku oli monella tapaa merkittävää aikaa, erityisesti kun huomasi miten nopeasti umpisurkea kunto lähtee kohoamaan. Iso juttu oli kun juoksin putkeen kilometrin, sitten kolme ja lopulta viisi. Tammikuussa 2011 juoksin viisi kilometriä 45 minuuttiin. Helmikuussa samaan matkaan kului 36 minuuttia.
Kokeilin myös ekan kerran cooperia sitten kouluaikojen - jolloin kävelin testin alusta loppuun - ja sain tulokseksi 2100 metriä. Maaliskuussa meni jo 2350m.
Toukokuussa osallistuin elämäni ensimmäiseen urheilutapahtumaan. Juoksin kympin tasan tuntiin. Kesäkuussa kovassa helteessä cooperissa meni taas sata metriä pidemmälle, 2450m.
Mulla alkoi pyöriä mielessä isoja tavoitteita. Jos vaikka joskus pystyisi juoksemaan puolimaratonin! Maratonista varmasti olisi turha haaveilla, ne on oikeiden urheilijoiden ja kovakuntoisten sporttaajien juttuja. Olisi siistiä jos voisi vetää vaikkapa vain yhden leuan.
Kävin ekaa kertaa elämässäni kuntosalilla, sain harjoitusohjelman ja neuvoja miten erilaisia liikkeitä tehdään. Syksyllä 2011 juoksin sen puolimaratonin. En kävellyt yhtään, juoksin vaikkakin hitaasti. Aikaa kului 2 tuntia 22 minuuttia. Viimeiset kilometrit toinen puoli kehostani oli kuin halvaantunut. En ollut koskaan juossut viittätoista kilometriä pidemmälle. Maalissa näytin siltä että perhe kuvitteli minun lysähtävän tajuttomana maahan. Siltä minusta myös tuntui. Mutta ekat sanat mitä sanoin maalissa tarjoiltua mehua litkiessäni oli että ensi syksynä juoksen kokonaisen maratonin. Puolimaratonin jälkeen kokeilin sinä syksynä vielä cooperia, 2550 metriä. Taas satku lisää.
Keväällä 2012 kokeilin uudestaan puolimaratonia. Debyytin ajasta napsahti pois 20 minuuttia. Syksyllä cooperissa meni jo 2850 metriä mikä oli enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitellakaan. Ja sitten oli se eka maraton. Ei se mennyt alkuunkaan niin kuin olin kuvitellut mutta pääsin maaliin ja selvisin hengissä. 26 kilometrin juoksemisen ja 16 kilometrin kävelemisen jälkeen aikaa oli kulunut reilusti yli viisi tuntia. En miettinyt maalissa juuri mitään. Kunhan sanoin että ensi syksynä uudestaan.
Vuonna 2013 juoksin neljä puolimaratonia, ne on edelleen mun viimeiset lappu rinnassa juostut puolimaratonini. Syksyllä ja talvella 2013-2014 juoksin myös pari cooperia noin 2950 metriin. Maratoniin kului syksyllä 2013 yli 400 nousumetrin reitillä 4 tuntia 28 minuuttia. Syksyllä 2014 juoksin manner-Suomen eteläisimmillä teillä Hangossa 42.2 kilometriä 4 tuntiin 14 minuuttiin. Parissa vuodessa debyytin loppuajasta oli kadonnut tasan tunti.
Juoksutapahtumien sijaan aloin kehittää itselleni ihan omia haasteita. Toukokuussa 2014 juoksin kolmessa viikossa 345 kilometriä. Tänä syksynä juoksin seitsemässä päivässä seitsemän puolimaratonia eli yhteensä 150 kilometriä viikossa.
Juoksupolkujen ohessa olen viettänyt paljon aikaa kuntosaleilla ja vuoden 2014 alusta lähtien myös painonnostosalilla. Olen halunnut olla monipuolisesti hyvässä kunnossa mutta vieläkin tärkeämpää on ollut se että olen saanut liikkua juuri niin kuin olen halunnut. En ole vieläkään käyttänyt yhdelläkään juoksumatkalla sykemittaria tai kelloa. En ole seurannut muiden tekemiä ohjelmia tai valmennusoppeja. Olen halunnut kehittää itselleni harjoitteita, kokeilla niitä käytännössä ja todeta miten ne toimivat. Joskus hyvin, joskus huonosti. Optimaalisia huipputuloksia ja kehittymistä en ole koskaan hakenut. Jokainen, pienikin, askel eteenpäin on tuntunut todella hyvältä.
Silloin kun lähdin liikkeelle kehitin ajatuksen jonka mukaan viisi harjoitusta viikossa viiden vuoden ajan tekisi minusta hyväkuntoisen. Hyväkuntoinen on tolkuttoman abstrakti käsite enkä ole kyllä ihan viittä harjoitusta tehnyt joka viikko kuluneiden vuosien aikana. 1250 harjoituksen sijaan olen päässyt ehkä tuhanteen. Ja onhan sekin todella paljon. Tuhat enemmän kuin edellisen viiden vuoden aikana.
On tosi vaikea sanoa olenko nyt hyväkuntoinen. Tottakai olen lähtötilanteeseen nähden erinomaisessa kunnossa ja varmasti erilaisissa kuntotesteissä sijoittuisin paremmin kuin suurin osa kolmekymppisistä miehistä. Joissain asioissa olen edelleen heikko, joissain vähän parempi. Tällaisellä ajatusmallilla kuin minulla on ei voida tavoitella kuuta taivaalta. Enkä sitä rehellisesti sanottuna ole edes hakenut. Paras minä, joka ainoa päivä, on riittänyt tähän asti ja riittää myös jatkossa.
Olen saanut näiden viiden vuoden aikana uskomattoman paljon paitsi liikunnalta niin myös teiltä joiden kanssa olen keskustellut urheilutapahtumissa, saleilla, juoksupoluilla ja netissä. Liikunnan harrastaminen on muuttanut kaikin tavoin elämäni, mullistanut sen perinpohjin ja tehnyt minusta niin henkisesti kuin fyysisesti aina vain vahvemman. Eikä todellakaan vähiten teidän, hienojen ja innostavien ihmisten ansiosta! Olen saanut viime vuosien varrella paljon tuttuja, kavereita ja ystäviä. Harjoitussaleista ja metsäpoluista on tullut kuin toinen koti eikä kotia ole ilman ihmisiä joilla on sydän paikallaan. Kiitos teille.
Viime aikoina mulla on ollut monella rintamalla haastavaa mutta näiden useiden hyvien asioiden avulla olen pysynyt mukana kuvioissa. Ja aion pysyä myös tulevaisuudessa. Ajankäyttö vain asettaa haasteita sille miten paljon pystyn jatkossa esimerkiksi kirjoittamaan tätä blogia.
Sohvaperunasta ja urheilua telkkarista seuraavasta ihmisestä tuli ensin paitsi aktiiviliikkuja niin myös lopulta aktiivinen urheilutoimija. Yhden kotini löysin nimittäin painonnostosalilta. Toimin nykyään painonnostoseuramme johtokunnassa, valmennan ja ohjaan innokkaita junioreita ja tästä viikosta alkaen toimin myös seuran tiedottajana. Ensi helmikuussa järjestämme painonnoston SM-kisat ja käytännössä tulen vastaamaan kisojen markkinoinnista, mediayhteyksistä ja tiedottamisesta. Blogiani pidempään seuranneet varmasti tietävät että kyseessä on mulle intohimoinen sydämenasia, olenhan jo vuosia kirjoittanut tänne blogiin ennakoita ja raportteja mm. eri kilpailuista.
Asiat ovat menneet tosi nopeasti eteenpäin, olin ajatellut että hankin lajin parista ensin vuosien käytännön kokemuksen ennen kuin esimerkiksi alan valmentaa muita. Seura ehdotti minua painonnostoliiton valmentajakoulutukseen jo ensi kevääksi mutta se tulee vielä liian äkkiä. Haluan aina hoitaa kaikki lupaamani asiat juuri niin kuin pitääkin ja tällä hetkellä en halua mitään muuta kuin järjestää kaikkien aikojen parhaat painonnoston SM-kisat. Keskityn siis siihen täysillä tämän talven ajan ja valmentajakoulutus on edessä todennäköisesti ensi syksynä.
Varmasti tajusin jo lapsena että ei musta koskaan tule olympiaurheilijaa vaikka se oli hienointa mitä tiesin. Tällä hetkellä unelmani on paitsi liikuttaa itseäni sopivassa suhteessa niin myös toimia niin että saan pidettyä mahdollisimman monta lasta ja nuorta liikunnan parissa. Jos joku heistä joskus pääsee olympialaisiin, se olisi tietysti hieno juttu, mutta vielä hienompaa olisi jos edes osa heistä saisi urheilusta yhtä paljon hyvää kuin minä olen viimeisen viiden vuoden aikana saanut.
Ja jälleen on aika laittaa hyvä kiertämään. Viime kesän ja syksyn upeiden yhteispolkulenkkien hyvän palautteen innostamana järjestän Porissa tammikuun viimeisenä viikonloppuna erityisesti kestävyysurheilijoille suunnatun painonnostokoulutuksen josta muodostuu ihan täysiverinen harjoitusleiri. Kaikki ovat tervetulleita mukaan vaihtamaan ajatuksia liikunnasta ja harjoittelusta, jo eilen kun asiasta ekaa kertaa tiedotin sain huipuilta tyypeiltä ilmoittautumisia. Tulkaahan muutkin mukaan!
Jos joku mulle on valjennut niin se että lopulta se maali menettää merkityksensä. Ei mulle enää ole ratkaisevan tärkeää juoksenko joskus maratonin alle neljän tunnin, vedänkö viisikymmentä leukaa tai pääsenkö maaliin ultrajuoksukisoissa. Se olisi hieno juttu, kirsikka siellä kakun päällä, mutta lopulta ihan muut asiat ratkaisee.
Jatketaan matkaa!
torstai 10. joulukuuta 2015
Tuuli kulje kanssani.
Viimeinen kuukausi on ollut juoksun ja oikeastaan kaiken liikunnan osalta haastava. Juostut kilometrit ovat suorastaan romahtaneet.
Syyskuussa juoksin 13 kertaa, keskimäärin reilut 13 kilometriä joka lenkillä. Lokakuussakin 11 lenkkiä, keskimäärin 10.5 kilsaa. Mutta marraskuussa 11 juoksulenkillä kilometrejä kertyi 51. Reilusti alle vitonen per lenkura.
Marraskuu oli monin tavoin haastava ja olen rehellisesti sanottuna onnellinen siitä että liikuin noinkin paljon. Määrä ei ollut tärkeää, se että ylipäätään lähti liikkeelle oli iso juttu.
Nyt on kuitenkin tapahtunut pientä paluuta vanhaan. Olen juossut viimeisen viiden päivän aikana neljä lenkkiä. Sunnuntaina kolme kilsaa, maanantaina kaverin kanssa kutosen, tiistaina kutosen ja tänään seiskan. Ei kuulosta vieläkään mitenkään kovin hurjalta mutta oon nyt juossut muutamassa päivässä enemmän kuin viime viikkoina yhteensä!
Olosuhteet on olleet mulle just sopivia, kovaa tuulta ja sadetta. Myrskyävää puhuria on riittänyt melkein joka lenkille. Itsenäisyyspäivänä oli jopa aineksia hyvinkin eeppiselle lenkille kun sekä sade että tuuli oli ihan älyttömissä mitoissa. Ikävä kyllä sade loppui just kun lähdin liikkeelle ja jäi kokematta miltä tuntuisi köpötellä juoksumatolla autopesulassa.
Tämän päivän lenkin myötä meni rikki 1100 juostua kilometriä tänä vuonna. Tavoitteena ollut 1300 ei tule olemaan lähelläkään. Sen aika on sitten vaikka ensi vuonna.
On aika hieno tunne kun poluilla on hyvä olla ajatustensa kanssa, myös vähän pidemmissä erissä. Tätä mä olen jo vähän kaivannutkin.
Syyskuussa juoksin 13 kertaa, keskimäärin reilut 13 kilometriä joka lenkillä. Lokakuussakin 11 lenkkiä, keskimäärin 10.5 kilsaa. Mutta marraskuussa 11 juoksulenkillä kilometrejä kertyi 51. Reilusti alle vitonen per lenkura.
Marraskuu oli monin tavoin haastava ja olen rehellisesti sanottuna onnellinen siitä että liikuin noinkin paljon. Määrä ei ollut tärkeää, se että ylipäätään lähti liikkeelle oli iso juttu.
Nyt on kuitenkin tapahtunut pientä paluuta vanhaan. Olen juossut viimeisen viiden päivän aikana neljä lenkkiä. Sunnuntaina kolme kilsaa, maanantaina kaverin kanssa kutosen, tiistaina kutosen ja tänään seiskan. Ei kuulosta vieläkään mitenkään kovin hurjalta mutta oon nyt juossut muutamassa päivässä enemmän kuin viime viikkoina yhteensä!
Olosuhteet on olleet mulle just sopivia, kovaa tuulta ja sadetta. Myrskyävää puhuria on riittänyt melkein joka lenkille. Itsenäisyyspäivänä oli jopa aineksia hyvinkin eeppiselle lenkille kun sekä sade että tuuli oli ihan älyttömissä mitoissa. Ikävä kyllä sade loppui just kun lähdin liikkeelle ja jäi kokematta miltä tuntuisi köpötellä juoksumatolla autopesulassa.
Tämän päivän lenkin myötä meni rikki 1100 juostua kilometriä tänä vuonna. Tavoitteena ollut 1300 ei tule olemaan lähelläkään. Sen aika on sitten vaikka ensi vuonna.
On aika hieno tunne kun poluilla on hyvä olla ajatustensa kanssa, myös vähän pidemmissä erissä. Tätä mä olen jo vähän kaivannutkin.
maanantai 7. joulukuuta 2015
Painonnostoviikko.
Viime viikon omista treeneistä ei hirveästi jää jälkipolville kerrottavaa. Kävin juoksemassa pari kertaa lyhyen, kolmen kilometrin lenkin ja keskiviikkona oli painonnostotreenit. Siinä se. Sattuman ja toiston yhdistelmään perustuva punnerrustreeni on toki ollut päivittäin ohjelmassa ja se vaikuttaa erittäin mainiolta. Ekat pari päivää oli todella iisejä: 4, 12, 9. Sitten paukahtikin nopista 4x5 ja 5x4 ja joutui jo vähän tekemään töitäkin. Jos eteen tulee 20-36 toistoa niin täytyy varmaan sitten jo katkaista se pariin osaseen. Tavoitteena voisi olla kehittää vaikka sellainen lihaskestävyys että viisikymmentä toistoa tulee puhtaasti ilman taukoja.
Vaikka itse tulikin liikuttua kovin vähän niin silti painonnostosalilla tuli vietettyä paljon aikaa. Olin siellä lopulta tiistaista lauantaihin joka päivä. Tiistaina ja torstaina ohjasin junnujen treenejä, keskiviikkona oli tosiaan ne omat harjoitukset. Perjantaina oli punttikoululaisten oma kilpailu jossa olin päätuomarina ja tsemppaamassa omia harjoituskavereita. Ihan hyvää jälkeäkin tuli ja nyt kun on nähnyt heidän maksiminostojaan niin on helpompi lähteä taas antamaan harjoituksissa vinkkejä jotta tekniikkaa ja suorituksia saataisiin paremmaksi. Ihan selvältä vaikuttaa että mitä isompiin rautoihin mennään niin sitä varovaisemmaksi nostot muuttuvat ja räjähtävyys katoaa. Niin se on itsellänikin. Epävarmuus syö tekniikkaa ja lajissa jossa nopeus on valttia pienikin epäröinti vie onnistumismahdollisuuksia pois maksimisuorituksista. Olisi tärkeää löytää se oma taso jossa tekniikka alkaa hajoamaan ja työskennellä paljon siellä, arvioni mukaan yleisimmin se tarkoittaa noin 70-80 prosenttia maksimista. Mitä paremman tekniikan ja nostovarmuuden harrastaja omaa niin sitä korkeampi tuo prosentti käytännössä on.
Lauantaina mun piti vain nopeasti käydä moikkaamassa tuttuja seurajoukkueiden SM-finaalissa. Hetki katsomossa ja sitten jatkamaan muuta päivän ohjelmaa. Ja lopulta kävi niin että..
...istuin koko kisan alusta loppuun - neljä tuntia - täyttämässä pöytäkirjoja toimitsijapöydän takana.
Seurajoukkuefinaalin hienous on siinä että se on nimenomaan joukkuekilpailu yksilölajissa. Painonnosto on todella yhteisöllinen laji jossa käytännössä kaikki harjoittelevat yhdessä, kun kunnollisia harjoituspaikkoja on hyvin vähän niin saman lajin ihmiset ajautuvat samaan paikkaan treenaamaan. Tästä johtuen yhteishenki on kova ja muita - niin oman kuin kilpailevankin seuran nostajia - tsempataan. Lajiväki on sitä kuuluisaa yhtä perhettä.
Meidän seura oli finaalin kakkonen, olemme siis kilpailullisesti Suomen toiseksi paras painonnostoseura. Monella osa-alueella, kuten junioritoiminnassa ja punttikouluissa, olemme olleet jo useamman vuoden ehdottomia ykkösiä. Toivottavasti pystymme vielä entisestään nostamaan tasoa, niin tavallisten kuntoilijoiden, lasten ja nuorten kuin maan parhaiden kilpanostajienkin osalta. Itse ainakin olen valmis tekemään sen eteen kaikkeni! Usko urheilun ja liikunnan voimaan ei tunnu kyllä millään horjuvan, oikeastaan päinvastoin.
Vaikka itse tulikin liikuttua kovin vähän niin silti painonnostosalilla tuli vietettyä paljon aikaa. Olin siellä lopulta tiistaista lauantaihin joka päivä. Tiistaina ja torstaina ohjasin junnujen treenejä, keskiviikkona oli tosiaan ne omat harjoitukset. Perjantaina oli punttikoululaisten oma kilpailu jossa olin päätuomarina ja tsemppaamassa omia harjoituskavereita. Ihan hyvää jälkeäkin tuli ja nyt kun on nähnyt heidän maksiminostojaan niin on helpompi lähteä taas antamaan harjoituksissa vinkkejä jotta tekniikkaa ja suorituksia saataisiin paremmaksi. Ihan selvältä vaikuttaa että mitä isompiin rautoihin mennään niin sitä varovaisemmaksi nostot muuttuvat ja räjähtävyys katoaa. Niin se on itsellänikin. Epävarmuus syö tekniikkaa ja lajissa jossa nopeus on valttia pienikin epäröinti vie onnistumismahdollisuuksia pois maksimisuorituksista. Olisi tärkeää löytää se oma taso jossa tekniikka alkaa hajoamaan ja työskennellä paljon siellä, arvioni mukaan yleisimmin se tarkoittaa noin 70-80 prosenttia maksimista. Mitä paremman tekniikan ja nostovarmuuden harrastaja omaa niin sitä korkeampi tuo prosentti käytännössä on.
Lauantaina mun piti vain nopeasti käydä moikkaamassa tuttuja seurajoukkueiden SM-finaalissa. Hetki katsomossa ja sitten jatkamaan muuta päivän ohjelmaa. Ja lopulta kävi niin että..
...istuin koko kisan alusta loppuun - neljä tuntia - täyttämässä pöytäkirjoja toimitsijapöydän takana.
Seurajoukkuefinaalin hienous on siinä että se on nimenomaan joukkuekilpailu yksilölajissa. Painonnosto on todella yhteisöllinen laji jossa käytännössä kaikki harjoittelevat yhdessä, kun kunnollisia harjoituspaikkoja on hyvin vähän niin saman lajin ihmiset ajautuvat samaan paikkaan treenaamaan. Tästä johtuen yhteishenki on kova ja muita - niin oman kuin kilpailevankin seuran nostajia - tsempataan. Lajiväki on sitä kuuluisaa yhtä perhettä.
Meidän seura oli finaalin kakkonen, olemme siis kilpailullisesti Suomen toiseksi paras painonnostoseura. Monella osa-alueella, kuten junioritoiminnassa ja punttikouluissa, olemme olleet jo useamman vuoden ehdottomia ykkösiä. Toivottavasti pystymme vielä entisestään nostamaan tasoa, niin tavallisten kuntoilijoiden, lasten ja nuorten kuin maan parhaiden kilpanostajienkin osalta. Itse ainakin olen valmis tekemään sen eteen kaikkeni! Usko urheilun ja liikunnan voimaan ei tunnu kyllä millään horjuvan, oikeastaan päinvastoin.
perjantai 4. joulukuuta 2015
Kiipeilyä Yosemitesta boulderiluolaan.
Alkusyksystä kävi erikoinen tapaus kun selailin tv-kanavien tarjontaa. En juuri koskaan katso Discoveryltä mitään, hieno kanava on pilattu aivan kuten MusicTV. MTV:lta ei tule koskaan musiikkia eikä Discoveryltä juuri koskaan laatudokumentteja vaan jotain autonrassausta ja muuta skeidaa. Nyt päätin kuitenkin heittää yhden ohjelman tallennukseen. Ohjelmaoppaassa luki pelkästään "Vuorten valloittajat", kaikista muista ohjelmista löytyi kuvaus mutta tästä ei mitään tietoa. Kestoa ohjelmalla oli lähes kaksi tuntia joten veikkailin että se voisi olla joku pätevä vuorikiipeilydokumentti, esimerkiksi Mount Everestiltä on tehty viime vuosina kiihtyvään tahtiin dokumentteja samalla kun erilaiset luonnonkatastrofit ovat kurmottaneet aluetta ja traagisesti vieneet siellä liikkuneiden henkiä.
Voi veljet mitä sieltä tallennuksesta lopulta löytyikään! Aivan tuore festivaaleilla ympäri maailmaa palkittu kalliokiipeilydokumentti Valley Uprising!
Dokkarissa keskitytään amerikkalaisen kalliokiipeilyn mekkaan, Yosemiten kansallispuistoon, ja kiipeilyn evoluution sen tarjoamilla huikeilla nousuilla. Dokumentti lähtee liikkeelle 1950-luvulta jolloin ensimmäiset kiipeilijät alkoivat löytää alueen tarjoamia mahdollisuuksia ja ryhtyivät kehittämään nykyaikaista kalliokiipeilyä. Alkuvuosina varusteita ja välineitä oli loputon määrä, reiteille hakattiin kiinni esimerkiksi niin pysyviä kuin väliaikaisiakin köysitikkaita. Reittejä joita pidettiin mahdottomina kiivetä lähdettiin haastamaan mutta huipulle pääsemiseen kului kuukausia tai jopa vuosia. Nykyään tuollainen reitti saatetaan kiivetä parissa tunnissa ilman minkäänlaisia varusteita tai välineitä.
Valley Uprising muistuttaa paljon Dogtown and Z-boysia, loistavaa skeittausdokkaria 2000-luvun alusta. Kerronta ja tyyli on samanlaista, kuvamateriaali koostuu harvojen videovälähdysten ohessa lukuisista lajin pioneerien haastatteluista ja valokuvista. Molempien kertojana toimii Hollywood-tähti, Dogtownissa Sean Penn ja Valley Uprisingissa Peter Sarsgaard. Tietysti molemmissa dokumenteissa kuvataan myös extreme-tyyppisiä urheilulajeja, niiden kehitystä suunnilleen samana aikakautena ja harrastajien vauhdikasta elämäntapaa. Sekä skeittaus että kalliokiipeily ovat nimittäin molemmat ehdottomasti elämäntapalajeja joissa hypätään pois oravanpyörästä ja käyttäytymisnormeista kohti mahdollisimman suurta vapautta ja samalla myös vastuuta omista valinnoista. Kymmenen vuotta sitten kirjoittamani juttu Dogtown and Z-boysista on luettavissa osoitteessa http://www.elitisti.net/artikkeli/2005/10/006605 .
Kalliokiipeilyn kehitys on ollut hurjaa. Lajia on ajanut eteenpäin keskinäinen kilpailu joissa erilaisia tyylisuuntia edustaneet kiipeilijät ovat lietsoneet toisiaan aina vain kohti kovempia suorituksia. Kun toinen meni edeltä ja halusi tuutata reitin täyteen pultteja, toinen tuli perässä ja nyppi joka ainoan pultin irti. Lopulta vuosien ja vuosikymmenten edetessä välineet katosivat ja jäi jäljelle vain oma vartalo ja kova kivi.
Dokumentti huipentuu kertomuksiin nyky-Yosemiten hurjimmasta kiipeilytekniikasta, free solo climbingista. Vapaassa soolokiipeilyssä ei ole köysiä, ei varmistajia. Se on boulderointia jossa alla ei ole patjoja eikä pelastajaa vaan virhe tarkoittaa välitöntä kuolemaa. Ainainen halu kohti hurjempia ja mahdollisimman äärimmäisiä kokemuksia on ajanut kiipeilijät roikkumaan sormenpäidensä varassa satojen metrien korkeudelle.
Vapaan soolokiipeilyn kovimpana nimenä pidetään Alex Honnoldia joka on mukana myös Valley Uprisingissa edustamassa nuorinta ja lahjakkainta kiipeilijäsukupolvea.
Tässä mykistävän kauniissa videossa Honnold kiipeää Yosemiten Heaven-nimisen reitin.
Osa kiipeilijöistä on alkanut hakea lisäfiilistä nousuihin pingottamalla vaijereita seinämien välillä ja kävelemällä nuoraa pitkin ja vieläkin useampi on löytänyt base-hyppäämisestä nopean ja päräyttävän keinon laskeutua takaisin maanpinnalle. Moni on luonnollisesti myös menettänyt henkensä näiden harrastusten parissa.
Valley Uprising saattaa joskus ilmestyä vielä joillekin tv-kanaville, ilmoittelen vaikka täällä blogissa jos sen jostain ohjelmatiedoista bongaan. DVD:n ja blurayn sekä digitaalisen latauksen voi hankkia osoitteesta http://senderfilms.com/productions/details/809/Valley-Uprising , traileri pyörii mm. Vimeossa.
Kiipeily on ollut mulle jo vuosia sellainen laji jota olisin halunnut kokeilla mutta ei ole vain tullut lähdettyä. Vanhalla kuntosalillani oli noin kymmenen metriä korkea kiipeilyseinä jota olisi saanut kiivetä vain valjaiden ja varmistajan kanssa mutta joskus kun kaikki muut olivat jo lähteneet jäin testailemaan.. Ihan pikkuisen vain, tottakai ;)
Viime tiistaina päädyttiin kuitenkin oman superjunnun ja kavereiden kanssa paikallisen kiipeily-yhdistyksen hallille, Caveen. Tarjolla oli noin neljä metriä korkeita boulderointiseinämiä, täällä ei siis käytetä mitään varmistuksia, valjaita tai välineitä vaan alla on patjoja joihin pudottaudutaan kun voimat ja taidot loppuvat.
Moni seinä näytti tosi haastavalta, erityisesti tietysti nämä negatiivisen kallistuksen tarjoamat seinät. Sellaisiakin nousuja oli onneksi useita joissa tällainen heikon puristusvoiman omaava noviisikin pääsi etenemään ihan kattoon asti. Tämän korkuisissa ja tyylisissä paikoissa ideana kai kuitenkin olisi liikkua enemmänkin sivusuunnassa ja rikkoa erilaisia haasteita ja pulmia. Niiden aika ei kyllä ollut mulle ihan vielä :)
En tiedä oikeasta tekniikasta yhtään mitään mutta maalaisjärjellä ajateltuna olisi varmaan helpointa jos onnistuisi pitämään kropan mahdollisimman lähellä seinää. Pienempiä otteita en osannut tai pystynyt hyödyntämään juurikaan, aina tuli etsittyä reitti jossa sai isompia motteja hyppysiin ja varpaiden alle. Homma toimi aina jos sai vähintään toisen käden ja toisen jalan tai molemmat kädet hyviin otepintoihin, yhdellä handulla tai pelkillä jaloilla olin pulassa.
Voi veljet mitä sieltä tallennuksesta lopulta löytyikään! Aivan tuore festivaaleilla ympäri maailmaa palkittu kalliokiipeilydokumentti Valley Uprising!
Dokkarissa keskitytään amerikkalaisen kalliokiipeilyn mekkaan, Yosemiten kansallispuistoon, ja kiipeilyn evoluution sen tarjoamilla huikeilla nousuilla. Dokumentti lähtee liikkeelle 1950-luvulta jolloin ensimmäiset kiipeilijät alkoivat löytää alueen tarjoamia mahdollisuuksia ja ryhtyivät kehittämään nykyaikaista kalliokiipeilyä. Alkuvuosina varusteita ja välineitä oli loputon määrä, reiteille hakattiin kiinni esimerkiksi niin pysyviä kuin väliaikaisiakin köysitikkaita. Reittejä joita pidettiin mahdottomina kiivetä lähdettiin haastamaan mutta huipulle pääsemiseen kului kuukausia tai jopa vuosia. Nykyään tuollainen reitti saatetaan kiivetä parissa tunnissa ilman minkäänlaisia varusteita tai välineitä.
Valley Uprising muistuttaa paljon Dogtown and Z-boysia, loistavaa skeittausdokkaria 2000-luvun alusta. Kerronta ja tyyli on samanlaista, kuvamateriaali koostuu harvojen videovälähdysten ohessa lukuisista lajin pioneerien haastatteluista ja valokuvista. Molempien kertojana toimii Hollywood-tähti, Dogtownissa Sean Penn ja Valley Uprisingissa Peter Sarsgaard. Tietysti molemmissa dokumenteissa kuvataan myös extreme-tyyppisiä urheilulajeja, niiden kehitystä suunnilleen samana aikakautena ja harrastajien vauhdikasta elämäntapaa. Sekä skeittaus että kalliokiipeily ovat nimittäin molemmat ehdottomasti elämäntapalajeja joissa hypätään pois oravanpyörästä ja käyttäytymisnormeista kohti mahdollisimman suurta vapautta ja samalla myös vastuuta omista valinnoista. Kymmenen vuotta sitten kirjoittamani juttu Dogtown and Z-boysista on luettavissa osoitteessa http://www.elitisti.net/artikkeli/2005/10/006605 .
Kalliokiipeilyn kehitys on ollut hurjaa. Lajia on ajanut eteenpäin keskinäinen kilpailu joissa erilaisia tyylisuuntia edustaneet kiipeilijät ovat lietsoneet toisiaan aina vain kohti kovempia suorituksia. Kun toinen meni edeltä ja halusi tuutata reitin täyteen pultteja, toinen tuli perässä ja nyppi joka ainoan pultin irti. Lopulta vuosien ja vuosikymmenten edetessä välineet katosivat ja jäi jäljelle vain oma vartalo ja kova kivi.
Dokumentti huipentuu kertomuksiin nyky-Yosemiten hurjimmasta kiipeilytekniikasta, free solo climbingista. Vapaassa soolokiipeilyssä ei ole köysiä, ei varmistajia. Se on boulderointia jossa alla ei ole patjoja eikä pelastajaa vaan virhe tarkoittaa välitöntä kuolemaa. Ainainen halu kohti hurjempia ja mahdollisimman äärimmäisiä kokemuksia on ajanut kiipeilijät roikkumaan sormenpäidensä varassa satojen metrien korkeudelle.
Vapaan soolokiipeilyn kovimpana nimenä pidetään Alex Honnoldia joka on mukana myös Valley Uprisingissa edustamassa nuorinta ja lahjakkainta kiipeilijäsukupolvea.
Tässä mykistävän kauniissa videossa Honnold kiipeää Yosemiten Heaven-nimisen reitin.
Osa kiipeilijöistä on alkanut hakea lisäfiilistä nousuihin pingottamalla vaijereita seinämien välillä ja kävelemällä nuoraa pitkin ja vieläkin useampi on löytänyt base-hyppäämisestä nopean ja päräyttävän keinon laskeutua takaisin maanpinnalle. Moni on luonnollisesti myös menettänyt henkensä näiden harrastusten parissa.
Valley Uprising saattaa joskus ilmestyä vielä joillekin tv-kanaville, ilmoittelen vaikka täällä blogissa jos sen jostain ohjelmatiedoista bongaan. DVD:n ja blurayn sekä digitaalisen latauksen voi hankkia osoitteesta http://senderfilms.com/productions/details/809/Valley-Uprising , traileri pyörii mm. Vimeossa.
Kiipeily on ollut mulle jo vuosia sellainen laji jota olisin halunnut kokeilla mutta ei ole vain tullut lähdettyä. Vanhalla kuntosalillani oli noin kymmenen metriä korkea kiipeilyseinä jota olisi saanut kiivetä vain valjaiden ja varmistajan kanssa mutta joskus kun kaikki muut olivat jo lähteneet jäin testailemaan.. Ihan pikkuisen vain, tottakai ;)
Viime tiistaina päädyttiin kuitenkin oman superjunnun ja kavereiden kanssa paikallisen kiipeily-yhdistyksen hallille, Caveen. Tarjolla oli noin neljä metriä korkeita boulderointiseinämiä, täällä ei siis käytetä mitään varmistuksia, valjaita tai välineitä vaan alla on patjoja joihin pudottaudutaan kun voimat ja taidot loppuvat.
Moni seinä näytti tosi haastavalta, erityisesti tietysti nämä negatiivisen kallistuksen tarjoamat seinät. Sellaisiakin nousuja oli onneksi useita joissa tällainen heikon puristusvoiman omaava noviisikin pääsi etenemään ihan kattoon asti. Tämän korkuisissa ja tyylisissä paikoissa ideana kai kuitenkin olisi liikkua enemmänkin sivusuunnassa ja rikkoa erilaisia haasteita ja pulmia. Niiden aika ei kyllä ollut mulle ihan vielä :)
En tiedä oikeasta tekniikasta yhtään mitään mutta maalaisjärjellä ajateltuna olisi varmaan helpointa jos onnistuisi pitämään kropan mahdollisimman lähellä seinää. Pienempiä otteita en osannut tai pystynyt hyödyntämään juurikaan, aina tuli etsittyä reitti jossa sai isompia motteja hyppysiin ja varpaiden alle. Homma toimi aina jos sai vähintään toisen käden ja toisen jalan tai molemmat kädet hyviin otepintoihin, yhdellä handulla tai pelkillä jaloilla olin pulassa.
Pojalla riitti energiaa vaikka tulimme kiipeilyhallille suoraan tunnin kestäneistä painonnostoharjoituksista.
Kiipeily oli tosi hauskaa ja haastavaa touhua ja kyynärvarsissa tuntui mojovalta seuraavana päivänä. Hallilla oli myös kiipeilijöiden oheisharjoitusvälineitä kuten katosta roikkuvia köysiä ja voimistelurenkaisiin kiinnitetyt pallot. Pienemmissä tennispallon kokoisissa boltseissa onnistuin jokusen leuan vetämään mutta isoihin palloihin en lähtenyt edes yrittämään. En olisi varmaan edes saanut roikuttua niissä. Huikeita urheilijoita nämä kiipeilijät! Mähän olen ollut jo vuosia Galina Parfenovin youtube-videoiden ystävä, ihan jäätävää harjoittelua ja sormien puristusvoimaa, tsekatkaa vaikka videot Training for Climbing ja Advanced Training for Climbing.
Seinäkiipeily voisi olla erinomaista oheisharjoittelua painonnostoon, molemmissa tarvitaan kehonhallintaa, liikkuvuutta, vahvaa pitoa sormista ja magnesiumia :D Toivottavasti ehditään käymään kiipeilyhallilla jatkossakin.
keskiviikko 2. joulukuuta 2015
Maltillinen marraskuu ja kohti joulua.
Marraskuu tuntui liikunnan osalta täysin erilaiselta kuukaudelta kuin mikään aiempi. Takki oli tyhjä ja niin kuin aiemmin avoimesti kirjoitin niin päätin olla täysin armollinen itselleni, unohtaa kaikki tiukat tavoitteet ja liikkua just sen verran kuin jaksan ja mikä tuntuu hyvältä.
Treenipäiväkirja kertoo kuitenkin ihan hyvää. Harjoituksia kertyi 18, saman verran kuin heinäkuussa ja jopa yksi enemmän kuin lokakuussa. Suurin ero aiempaan oli siinä että harjoitusten kuormittavuus oli matala ja juoksukilometrejä kertyi vähän, ainoastaan 51. Se on vain kolmannes elo- tai syyskuun lukemista mutta kun katson pidemmällä aikavälillä niin ei mitenkään poikkeuksellista.
Musta tuntui marraskuussa että liikun ihan hirveän vähän, vähemmän kuin kertaakaan viime vuosina. Mutu-fiilistely meni kuitenkin pieleen, vuosi sitten marraskuussa juoksin 38 kilometriä vaikka olin ihan normaalissa kunnossa! Tämä kertoo paljon siitä miksi pitkäaikainen harjoituspäiväkirja on tärkeä, se kertoo totuuden siitä mitä on milloinkin oikeasti tehnyt eikä alavireinen fiilis pääse vääristelemään tilannetta.
Vaikka juoksu on antanut mulle valtavasti viime vuosina nimenomaan henkisellä puolella niin nyt se ei ole toiminut. Vajaan puolen tunnin hölköttely kerrallaan on ollut riittävää eikä ole ollut paukkuja juosta pitkään ja hartaasti. En kiirehdi asian kanssa, juoksen pidempiä siivuja sitten kun siltä tuntuu.
Punnerruksia tein päivittäin ja vaikka olo olisi ollut millainen niin se tuntui helpolta ja kevyeltä. Salillakin on sujunut monella tavalla helpommin kuin juoksulenkeillä, erityisesti yhdessä treenikavereiden kanssa harjoitellessa muut asiat ovat kadonneet ja on voinut todella elää vain hetkessä ja ottaa kaiken irti siitä mitä urheilu voi parhaimmillaan tarjota. Täydellistä kehon ja mielen harmoniaa.
Olen kirjoittanut blogissa usein siitä miten paljon urheilu minulle merkitsee ja niistä vahvoista tunteista joita sen myötä on voinut elää. Pitkän ja vaikuttavan uran koripallokentillä tehnyt Kobe Bryant ilmoitti lopettamispäätöksestään tällä viikolla erittäin koskettavalla tavalla, kirjoittamalla runon rakastamalleen lajille. Rakkauden tunnustuksen ja samalla erokirjeen voi lukea osoitteessa http://www.theplayerstribune.com/dear-basketball/ .
Kohti joulua kulkiessa kylmiltä väreiltä ei voi välttyä. Yhden sellaisen hetken tarjosi brittiläinen John Lewis tavaratalo perinteisellä vuosittaisella mainos-lyhytelokuvallaan jossa on kaikki kohdallaan. Oasiksen jo alunperin vaikuttavasta klassikkobiisistä tehty erittäin upea uudelleenversiointi on jo nyt alkanut elää omaa elämäänsä joululauluna ja on jatkuvassa soitossa Jouluradiossa.
Treenipäiväkirja kertoo kuitenkin ihan hyvää. Harjoituksia kertyi 18, saman verran kuin heinäkuussa ja jopa yksi enemmän kuin lokakuussa. Suurin ero aiempaan oli siinä että harjoitusten kuormittavuus oli matala ja juoksukilometrejä kertyi vähän, ainoastaan 51. Se on vain kolmannes elo- tai syyskuun lukemista mutta kun katson pidemmällä aikavälillä niin ei mitenkään poikkeuksellista.
Musta tuntui marraskuussa että liikun ihan hirveän vähän, vähemmän kuin kertaakaan viime vuosina. Mutu-fiilistely meni kuitenkin pieleen, vuosi sitten marraskuussa juoksin 38 kilometriä vaikka olin ihan normaalissa kunnossa! Tämä kertoo paljon siitä miksi pitkäaikainen harjoituspäiväkirja on tärkeä, se kertoo totuuden siitä mitä on milloinkin oikeasti tehnyt eikä alavireinen fiilis pääse vääristelemään tilannetta.
Vaikka juoksu on antanut mulle valtavasti viime vuosina nimenomaan henkisellä puolella niin nyt se ei ole toiminut. Vajaan puolen tunnin hölköttely kerrallaan on ollut riittävää eikä ole ollut paukkuja juosta pitkään ja hartaasti. En kiirehdi asian kanssa, juoksen pidempiä siivuja sitten kun siltä tuntuu.
Punnerruksia tein päivittäin ja vaikka olo olisi ollut millainen niin se tuntui helpolta ja kevyeltä. Salillakin on sujunut monella tavalla helpommin kuin juoksulenkeillä, erityisesti yhdessä treenikavereiden kanssa harjoitellessa muut asiat ovat kadonneet ja on voinut todella elää vain hetkessä ja ottaa kaiken irti siitä mitä urheilu voi parhaimmillaan tarjota. Täydellistä kehon ja mielen harmoniaa.
Olen kirjoittanut blogissa usein siitä miten paljon urheilu minulle merkitsee ja niistä vahvoista tunteista joita sen myötä on voinut elää. Pitkän ja vaikuttavan uran koripallokentillä tehnyt Kobe Bryant ilmoitti lopettamispäätöksestään tällä viikolla erittäin koskettavalla tavalla, kirjoittamalla runon rakastamalleen lajille. Rakkauden tunnustuksen ja samalla erokirjeen voi lukea osoitteessa http://www.theplayerstribune.com/dear-basketball/ .
Kohti joulua kulkiessa kylmiltä väreiltä ei voi välttyä. Yhden sellaisen hetken tarjosi brittiläinen John Lewis tavaratalo perinteisellä vuosittaisella mainos-lyhytelokuvallaan jossa on kaikki kohdallaan. Oasiksen jo alunperin vaikuttavasta klassikkobiisistä tehty erittäin upea uudelleenversiointi on jo nyt alkanut elää omaa elämäänsä joululauluna ja on jatkuvassa soitossa Jouluradiossa.
Hyvää alkanutta joulukuuta ja joulun odotusta kaikille!
maanantai 30. marraskuuta 2015
Luonnollisen liikkumisen parissa punnerrushaasteessa.
Marraskuun alussa lähdin hakemaan lisää harjoitusmäärää liikunnan välitilasta. Tarkoitus oli tehdä joka päivä ainakin yksi viiden kappaleen setti etunojapunnerruksia ja katsoa onko tuollaisella vaikutusta.
Kolmenkymmenen päivän jälkeen tuntuu siltä että kaikki punnertavat liikkeet ovat menneet eteenpäin. Pysty- ja penkkipunnerrukset sujuvat helpommin kuin aiemmin ja painonnoston työntökin on ehkä hieman aiempaa varmempaa.
Joinain päivinä olen tehnyt useammankin vitosen mutta koska tarkoitus oli pitää tämä mahdollisimman rentona ja suunnittelemattomana harjoituksena niin en ole niitä laskenut. Arviolta marraskuussa tuli tehtyä noin 200 etunojapunnerrusta. Eihän se mullistava määrä sinänsä ole mutta kun normaalisti niitä olisi tullut 0-10 niin onhan se valtava ero.
Parasta tällaisessa harjoittelussa on että sitä voi tehdä koska ja missä tahansa. Välillä punnersin heti herättyäni, välillä aamupalan jälkeen, joskus vasta ennen nukkumaan menoa ja välillä ihan keskellä päivää. Aikaa viiteen punnerrukseen kuluu vajaa kymmenen sekuntia vaikka teinkin ne hitaasti ja tarkasti, ala-asennossa nenä osui lattiaan ja pienen stopin jälkeen kädet suoristuivat täysin yläasennossa. Aikaa kului kuukauden aikana koko touhuun siis ehkä viisi minuuttia. Tämä olkoon oma vastineeni tv-shopin legendaarisille "vain viisi minuuttia riittää"-lupauksille :D
Viisi minuuttia päivässä, viikossa tai kuukaudessa on parempi kuin ei mitään ja omassa tapauksessani kyseessä on pienestä extrasta. Siinä on kyse myös luonnollisesta liikkumisesta.
Historiallisesti katsottuna ihminen on liikkunut ja pysynyt kunnossa sattuman tai jonkin tarpeen vuoksi. Menneiden aikojen ihminen ei juossut ja jahdannut saaliseläimiä vatsa kylläisenä vaan hirmuisen nälän tunteen vallitessa. Tyhjällä vatsalla tehty aamuaerobinen juontaa juurensa siis kenties noinkin kaukaa! :) Toisaalta luonnollinen liikkuminen on ollut hyvin täsmällistä: päivittäisiä loputtomiin asti toistuvia askareita pelloilla ja metsissä. Välillä on huilattu ja syöty juuri sen verran että on taas jaksettu painaa mahdollisimman pitkään kovaa fyysistä ponnistelua.
Tuskin olen lähtemässä liikuttamaan itseäni jatkossa pelkästään näiden kahden tavan voimin mutta joitain ajatuksia ne kuitenkin herättävät. Sattuman merkitys on vähentynyt, harjoitusten tempo, kesto ja ajankohta mietitään piirun tarkasti jo paljon etukäteen ja suunnitelmaa myös noudatetaan. Jos suunnitelmassa ei pysytä, harjoitus on ajatuksissa tuomittu epäonnistuneeksi.
Mietitäänpä saliharjoitusta jossa tietyt liikkeet tehdään aina tietyssä järjestyksessä. Millainen vaikutus lihaksistolle ja toimintakyvylle olisikaan jos harjoituksen järjestys syntyisikin arpomalla? Juoksulenkillä voisi ottaa kovan spurtin aina kun näkee linnun tai oravan eikä silloin kun sykemittari piippaa.
Marraskuun punnerrushaaste tuntui hyvältä ja mietin jatkavani sitä myös joulukuussa. Luonnollisten liikkumistapojen eli päivä toisensa jälkeen tapahtuvan toiston ja toisaalta sattuman voisi yhdistää tässä mainiosti. Mitäpä jos heittäisin kaksi noppaa ja kertoisin silmäluvut keskenään? Edessä voisi olla mitä tahansa 1 ja 36 punnerruksen välillä eikä tulevaa tietäisi koskaan etukäteen. Sillä tavallahan elämä muutenkin toimii.
Kolmenkymmenen päivän jälkeen tuntuu siltä että kaikki punnertavat liikkeet ovat menneet eteenpäin. Pysty- ja penkkipunnerrukset sujuvat helpommin kuin aiemmin ja painonnoston työntökin on ehkä hieman aiempaa varmempaa.
Joinain päivinä olen tehnyt useammankin vitosen mutta koska tarkoitus oli pitää tämä mahdollisimman rentona ja suunnittelemattomana harjoituksena niin en ole niitä laskenut. Arviolta marraskuussa tuli tehtyä noin 200 etunojapunnerrusta. Eihän se mullistava määrä sinänsä ole mutta kun normaalisti niitä olisi tullut 0-10 niin onhan se valtava ero.
Parasta tällaisessa harjoittelussa on että sitä voi tehdä koska ja missä tahansa. Välillä punnersin heti herättyäni, välillä aamupalan jälkeen, joskus vasta ennen nukkumaan menoa ja välillä ihan keskellä päivää. Aikaa viiteen punnerrukseen kuluu vajaa kymmenen sekuntia vaikka teinkin ne hitaasti ja tarkasti, ala-asennossa nenä osui lattiaan ja pienen stopin jälkeen kädet suoristuivat täysin yläasennossa. Aikaa kului kuukauden aikana koko touhuun siis ehkä viisi minuuttia. Tämä olkoon oma vastineeni tv-shopin legendaarisille "vain viisi minuuttia riittää"-lupauksille :D
Viisi minuuttia päivässä, viikossa tai kuukaudessa on parempi kuin ei mitään ja omassa tapauksessani kyseessä on pienestä extrasta. Siinä on kyse myös luonnollisesta liikkumisesta.
Historiallisesti katsottuna ihminen on liikkunut ja pysynyt kunnossa sattuman tai jonkin tarpeen vuoksi. Menneiden aikojen ihminen ei juossut ja jahdannut saaliseläimiä vatsa kylläisenä vaan hirmuisen nälän tunteen vallitessa. Tyhjällä vatsalla tehty aamuaerobinen juontaa juurensa siis kenties noinkin kaukaa! :) Toisaalta luonnollinen liikkuminen on ollut hyvin täsmällistä: päivittäisiä loputtomiin asti toistuvia askareita pelloilla ja metsissä. Välillä on huilattu ja syöty juuri sen verran että on taas jaksettu painaa mahdollisimman pitkään kovaa fyysistä ponnistelua.
Tuskin olen lähtemässä liikuttamaan itseäni jatkossa pelkästään näiden kahden tavan voimin mutta joitain ajatuksia ne kuitenkin herättävät. Sattuman merkitys on vähentynyt, harjoitusten tempo, kesto ja ajankohta mietitään piirun tarkasti jo paljon etukäteen ja suunnitelmaa myös noudatetaan. Jos suunnitelmassa ei pysytä, harjoitus on ajatuksissa tuomittu epäonnistuneeksi.
Mietitäänpä saliharjoitusta jossa tietyt liikkeet tehdään aina tietyssä järjestyksessä. Millainen vaikutus lihaksistolle ja toimintakyvylle olisikaan jos harjoituksen järjestys syntyisikin arpomalla? Juoksulenkillä voisi ottaa kovan spurtin aina kun näkee linnun tai oravan eikä silloin kun sykemittari piippaa.
Marraskuun punnerrushaaste tuntui hyvältä ja mietin jatkavani sitä myös joulukuussa. Luonnollisten liikkumistapojen eli päivä toisensa jälkeen tapahtuvan toiston ja toisaalta sattuman voisi yhdistää tässä mainiosti. Mitäpä jos heittäisin kaksi noppaa ja kertoisin silmäluvut keskenään? Edessä voisi olla mitä tahansa 1 ja 36 punnerruksen välillä eikä tulevaa tietäisi koskaan etukäteen. Sillä tavallahan elämä muutenkin toimii.
tiistai 24. marraskuuta 2015
Talvilenkkejä.
Ekat viitteet talvesta saapui länsirannikolle lauantaina. Lunta satoi selvästi vähemmän kuin ennusteissa oli povattu, muutama sentti valkoista kuitenkin riitti siihen että päästiin sunnuntaina ja eilen maanantaina pulkkamäkeen. Viime talvina on ehtinyt tottua siihen että pitää lähteä heti liikkeelle jos meinaa nauttia lumilystistä. Pari silmänräpäystä ja maa on taas musta.
Juoksin eilen puolitoista kilometriä, tänään kolme. Ekaa kertaa noin kymmeneen kuukauteen laitoin nastat juoksutossuihin kiinni.
Nämä Nordic Gripit ovat olleet mulla käytössä nyt tasan kaksi vuotta. Parin sadan kilometrin jälkeen toimivat edelleen erinomaisesti. Toisesta on irronnut kolme nastaa, toisesta ei ainuttakaan. En osaa sanoa mistä noin iso ero johtuu mutta pito on edelleen loistava. Jos talvet olisivat olleet kunnollisia niin nastatkin olisivat pysyneet paremmin kiinni, todella harvalla lenkillä koko reitti on ollut alusta loppuun lumen tai jään peitossa. Asvalttia, kovaa maata ja kivikkoa on ollut esillä ja ne saavat nastat kärsimään.
Jostain syystä moni juttu joka sopii mulla lenkkeilyyn on monien mielestä ehdottoman huono juttu. Nämä irtonastat ja esimerkiksi juomavyö ovat sellainen asia. Jos joku aloittelija kaipaa noihin vinkkejä niin suurin osa sanoo että mieluummin juoksee vaikka juomapullo kädessä tai ostaa talvijuoksukengät. Makuasioita tottakai mutta kun omat kokemukset on näistä vuosien ajalta pelkästään positiivisia niin vähän erikoiseltahan se tuntuu että yleinen mielipide on niin kovasti niitä vastaan.
Monille oikean juoksukengän valinta on ihan hirveän iso asia. Niin se on mullekin, kun olen sopivan tossun löytänyt niin käytän sitä vuodesta toiseen ja pyrin hankkimaan aina tismalleen saman valmistajan tietyn mallin. En tiedä dropeista, vaimennuksista, kenkien painosta tai lesteistä mitään, mulle riittää että tossut ei aiheuta ongelmia. Ei tule kipuja, rakkoja tai hiertymiä ja saa keskittyä itse asiaan eli juoksemiseen. Talvijuoksukenkiä on markkinoilla koko ajan enemmän mutta edelleen valmistajia ja malleja on hyvin vähän. Onkin aika yllättävää että jos kokee hankaluutta löytää satojen ja taas satojen juoksukenkien joukosta sopivaa niin muutamien talvijuoksukenkien joukosta se oikea pari jotenkin ihmeen kaupalla löytyisi. Näin se kuitenkin vaikuttaa muilla menevän.
Itse tykkään siitä että voin luottaa kenkääni ja tunnen sen. Se istuu tismalleen samalla tavalla niin kesähelteillä kuin pakkasellakin lumihangessa tarpoessa. Ois melkoista arpapeliä ostaa satasen tai parin talvijuoksukengät joiden käyttöaika on lyhyt ja joiden toimivuus tai toimimattomuus tulee todellisuudessa ilmi vasta ekan sadan kilsan jälkeen. Polkujuoksua harrastavat voivat hyödyntää polkutossujen hyvää pitoa myös talvella mutta harva juoksee varsinaisilla nastakengillä poluillakaan vaan kyse on enemmänkin pohjan kuvioinnista joka ei tietenkään auta liukkaimmilla jäillä.
Nastat voi unohtaa taas hetkeksi. Lämpötila nousee jo kovaa vauhtia plussan puolella. Tulevina päivinä sataa vettä kaatamalla, tuuli myrskyää ja lämpötila on +8C. Siinä ei tarvitse nastoja miettiä mutta toivottavasti oikeaa talveakin on edes jossain vaiheessa vielä luvassa.
Juoksin eilen puolitoista kilometriä, tänään kolme. Ekaa kertaa noin kymmeneen kuukauteen laitoin nastat juoksutossuihin kiinni.
Nämä Nordic Gripit ovat olleet mulla käytössä nyt tasan kaksi vuotta. Parin sadan kilometrin jälkeen toimivat edelleen erinomaisesti. Toisesta on irronnut kolme nastaa, toisesta ei ainuttakaan. En osaa sanoa mistä noin iso ero johtuu mutta pito on edelleen loistava. Jos talvet olisivat olleet kunnollisia niin nastatkin olisivat pysyneet paremmin kiinni, todella harvalla lenkillä koko reitti on ollut alusta loppuun lumen tai jään peitossa. Asvalttia, kovaa maata ja kivikkoa on ollut esillä ja ne saavat nastat kärsimään.
Jostain syystä moni juttu joka sopii mulla lenkkeilyyn on monien mielestä ehdottoman huono juttu. Nämä irtonastat ja esimerkiksi juomavyö ovat sellainen asia. Jos joku aloittelija kaipaa noihin vinkkejä niin suurin osa sanoo että mieluummin juoksee vaikka juomapullo kädessä tai ostaa talvijuoksukengät. Makuasioita tottakai mutta kun omat kokemukset on näistä vuosien ajalta pelkästään positiivisia niin vähän erikoiseltahan se tuntuu että yleinen mielipide on niin kovasti niitä vastaan.
Monille oikean juoksukengän valinta on ihan hirveän iso asia. Niin se on mullekin, kun olen sopivan tossun löytänyt niin käytän sitä vuodesta toiseen ja pyrin hankkimaan aina tismalleen saman valmistajan tietyn mallin. En tiedä dropeista, vaimennuksista, kenkien painosta tai lesteistä mitään, mulle riittää että tossut ei aiheuta ongelmia. Ei tule kipuja, rakkoja tai hiertymiä ja saa keskittyä itse asiaan eli juoksemiseen. Talvijuoksukenkiä on markkinoilla koko ajan enemmän mutta edelleen valmistajia ja malleja on hyvin vähän. Onkin aika yllättävää että jos kokee hankaluutta löytää satojen ja taas satojen juoksukenkien joukosta sopivaa niin muutamien talvijuoksukenkien joukosta se oikea pari jotenkin ihmeen kaupalla löytyisi. Näin se kuitenkin vaikuttaa muilla menevän.
Itse tykkään siitä että voin luottaa kenkääni ja tunnen sen. Se istuu tismalleen samalla tavalla niin kesähelteillä kuin pakkasellakin lumihangessa tarpoessa. Ois melkoista arpapeliä ostaa satasen tai parin talvijuoksukengät joiden käyttöaika on lyhyt ja joiden toimivuus tai toimimattomuus tulee todellisuudessa ilmi vasta ekan sadan kilsan jälkeen. Polkujuoksua harrastavat voivat hyödyntää polkutossujen hyvää pitoa myös talvella mutta harva juoksee varsinaisilla nastakengillä poluillakaan vaan kyse on enemmänkin pohjan kuvioinnista joka ei tietenkään auta liukkaimmilla jäillä.
Nastat voi unohtaa taas hetkeksi. Lämpötila nousee jo kovaa vauhtia plussan puolella. Tulevina päivinä sataa vettä kaatamalla, tuuli myrskyää ja lämpötila on +8C. Siinä ei tarvitse nastoja miettiä mutta toivottavasti oikeaa talveakin on edes jossain vaiheessa vielä luvassa.
perjantai 20. marraskuuta 2015
Liikettä niveliin ja painonnoston MM-kisat käyntiin.
Suuri kiitos kaikille kommenteista edelliseen postaukseen. Päivä ja hetki kerrallaan askeleet alkaa toivottavasti osua tuttuihin merkkeihin eikä tarvitse rämpiä suossa, ellei sitten todella mieli suojuoksun pariin.
Tiistaina ohjasin junnujen harjoituksia ja keskiviikkona kävin itse rehkimässä painonnostoharjoituksissa. Se vaatii niin suurta keskittymistä että kaikki muu ympäriltä ja ajatuksista katoaa, on vain nostoja kommentoivat treenikaverit ja levytanko. Joitain uusia ahaa-elämyksiäkin syntyi, niiden myötä toivottavasti pääsee teknisesti taas vähän eteenpäin.
Eilen torstaina olin tuomaroimassa kilpailua, nostajia ei ollut kuin seitsemän mutta olihan vaan hienoa miten useampikin teki omia ennätyksiään ja rikkoutui myös erään meidän seuran mimmin hartaasti jahtaama SM-raja. On se vaan hieno tunne kun tietää että joillain on lahjoja ja kykyä ja sitten kun kaikki menee nappiin niin myös se unelma osuu kohdille. Ei kai voi olla parempaa kun siinä tilanteessa saa tuomarina antaa alas-komennon ja nostaa valkoisen merkin hyväksytyn noston merkiksi? SM-tulosrajoja taotaan varmasti lähiaikoina esiin enemmänkin, näyttöjähän voi antaa aina tammikuun loppuun asti.
Kävin eilen myös hölkkäilemässä kolmisen kilometriä, tänään otin aamulla ensin punttitreenin salilla ja sen jälkeen lähdin vielä tunniksi metsään kävelylle. Outoa touhua, olen samoja metsäpolkuja juossut satoja kertoja mutta enpä ole niillä pariin vuoteen kävelyaskelia ottanut. En ole tainnut koko reittiä edes kävellä koskaan aiemmin alusta loppuun. Vauhdilla on merkitystä, läpeensä tuttu maisema oli omalla tavallaan erilainen kuin juostessa jolloin keskittyy etenemiseen ihan eri tavalla.
Huomiseksi on luvattu tänne meidän seudulle ekan kerran lumisadetta. Talven tullessa kaikki muuttuu mutta mikään ei muutu. Pakkasen puraistessa ja lumen valaistessa hämärää metsää halkovia polkuja liikunta on kuitenkin vain liikuntaa. Samalla tavalla syke nousee vuodenajasta riippumatta ja se on niitä liikunnan hienoja puolia, tuttuja toistettavia elementtejä joiden rytmiä voi rikkoa tai olla rikkomatta kulloisenkin fiiliksen mukaan. Harjoittelin tällä viikolla neljä kertaa ja juoksukilometrejä kertyi yhtä monta, täysin poikkeuksellista mulle kun en kuitenkaan ole ollut sairaana. Se tuntuu hyvältä ja samalla tavalla päivä ja askel kerrallaan etenen jatkossakin. Ei paineita eikä tiukan aikarajan omaavia tavoitteita.
Huomenna saapuu paitsi talvi niin myös painonnoston MM-kisat. Houstonissa Texasissa nostellaan rautoja reilun viikon verran, tuttuun tapaan kevyimmät miehet ja naiset aloittavat ensin ja sunnuntaina 29.marraskuuta superraskaat kaverit taputtelevat homman kasaan.
Kisoista tulee suoria lähetyksiä suomenkielisellä selostuksella joka ilta ja yö Eurosportin kanavilta ja koosteitakin pitkin päivää. Erittäin hyvä nettiseuranta löytyy ATG:n kisasivustolta osoitteessa http://www.allthingsgym.com/2015wwc/ . Tuonne on jo päivittynyt paljon videoita MM-kisojen harjoitushallista ja kisakuume on noussut ainakin itselläni valtavaksi.
Videoilla mm. Viron Mart Seim ottaa takakyykkynä 3x 320 kg ja työntää 235 kiloa. Tapasin miehen kesällä kun olin toimitsijana ja tuomarina kisoissa joihin hän osallistui, oli erittäin vaikuttavaa nähdä tuon tason tekemistä läheltä. Toivottavasti Mart on kisalavalla parhaimmillaan, kaiken onnistuessa nimittäin mitalikin on mahdollinen suoritus. Martin videoilla näkyy tuttuja kasvoja, Anna Everi ja Milko Tokola ovat harjoitelleet kesän jälkeen Tallinnassa yhdessä hänen kanssaan ja he ovat myös Houstonissa samalla porukalla. Milkolla on ollut vammoja eikä hän kilpaile mutta Anna on MM-kisalavoilla mitä ilmeisimmin huippuvireessä, todisteena siitä kotimaisittain hurja 200 kilon yhteistulos pari viikkoa sitten.
Tässä Espanjan Lydia Valentin näyttää Houstonin reenihallissa miten kyykätään! Taustalla pousailemassa muuten edellämainittu kolmikko ja Seimin faija joka on siis Martin valmentaja.
Anna Everin lisäksi Suomea edustaa Sini Kukkonen 53-kiloisissa, Jenni Puputti 58-kiloisissa, Anni Vuohijoki 69-kiloisissa, Meri Ilmarinen 75-kiloisissa, Miika Antti-Roiko sekä Eero Retulainen 94-kiloisissa sekä Teemu Roininen yli 105-kiloisissa. MM-kisat ovat jo erittäin merkittävä karsintatapahtuma Rion ensi kesän olympialaisia ajatellen mutta todennäköisempää on että Suomen mahdolliset maapaikat ratkeavat vasta keväällä Norjan EM-kilpailuissa. Käytännössä vain isoimmat ja vahvimmat painonnostomaat saavat olympiapaikkoja Houstonista.
Suomalaiset nostavat painoluokkiensa C- ja D-ryhmissä ja näitä nostoja voi seurata netin kautta ilmaiseksi osoitteesta http://www.teamusa.org/USA-Weightlifting/live , nostoryhmien aikataulut maajoukkueemme osalta löytyy liiton sivuilta.
Ei muuta kuin valtavasti tsemppiä matkaan Suomen joukkueelle, luvassa on varmasti jälleen huikeat kisat!
Tiistaina ohjasin junnujen harjoituksia ja keskiviikkona kävin itse rehkimässä painonnostoharjoituksissa. Se vaatii niin suurta keskittymistä että kaikki muu ympäriltä ja ajatuksista katoaa, on vain nostoja kommentoivat treenikaverit ja levytanko. Joitain uusia ahaa-elämyksiäkin syntyi, niiden myötä toivottavasti pääsee teknisesti taas vähän eteenpäin.
Eilen torstaina olin tuomaroimassa kilpailua, nostajia ei ollut kuin seitsemän mutta olihan vaan hienoa miten useampikin teki omia ennätyksiään ja rikkoutui myös erään meidän seuran mimmin hartaasti jahtaama SM-raja. On se vaan hieno tunne kun tietää että joillain on lahjoja ja kykyä ja sitten kun kaikki menee nappiin niin myös se unelma osuu kohdille. Ei kai voi olla parempaa kun siinä tilanteessa saa tuomarina antaa alas-komennon ja nostaa valkoisen merkin hyväksytyn noston merkiksi? SM-tulosrajoja taotaan varmasti lähiaikoina esiin enemmänkin, näyttöjähän voi antaa aina tammikuun loppuun asti.
Kävin eilen myös hölkkäilemässä kolmisen kilometriä, tänään otin aamulla ensin punttitreenin salilla ja sen jälkeen lähdin vielä tunniksi metsään kävelylle. Outoa touhua, olen samoja metsäpolkuja juossut satoja kertoja mutta enpä ole niillä pariin vuoteen kävelyaskelia ottanut. En ole tainnut koko reittiä edes kävellä koskaan aiemmin alusta loppuun. Vauhdilla on merkitystä, läpeensä tuttu maisema oli omalla tavallaan erilainen kuin juostessa jolloin keskittyy etenemiseen ihan eri tavalla.
Huomiseksi on luvattu tänne meidän seudulle ekan kerran lumisadetta. Talven tullessa kaikki muuttuu mutta mikään ei muutu. Pakkasen puraistessa ja lumen valaistessa hämärää metsää halkovia polkuja liikunta on kuitenkin vain liikuntaa. Samalla tavalla syke nousee vuodenajasta riippumatta ja se on niitä liikunnan hienoja puolia, tuttuja toistettavia elementtejä joiden rytmiä voi rikkoa tai olla rikkomatta kulloisenkin fiiliksen mukaan. Harjoittelin tällä viikolla neljä kertaa ja juoksukilometrejä kertyi yhtä monta, täysin poikkeuksellista mulle kun en kuitenkaan ole ollut sairaana. Se tuntuu hyvältä ja samalla tavalla päivä ja askel kerrallaan etenen jatkossakin. Ei paineita eikä tiukan aikarajan omaavia tavoitteita.
Huomenna saapuu paitsi talvi niin myös painonnoston MM-kisat. Houstonissa Texasissa nostellaan rautoja reilun viikon verran, tuttuun tapaan kevyimmät miehet ja naiset aloittavat ensin ja sunnuntaina 29.marraskuuta superraskaat kaverit taputtelevat homman kasaan.
Kisoista tulee suoria lähetyksiä suomenkielisellä selostuksella joka ilta ja yö Eurosportin kanavilta ja koosteitakin pitkin päivää. Erittäin hyvä nettiseuranta löytyy ATG:n kisasivustolta osoitteessa http://www.allthingsgym.com/2015wwc/ . Tuonne on jo päivittynyt paljon videoita MM-kisojen harjoitushallista ja kisakuume on noussut ainakin itselläni valtavaksi.
Videoilla mm. Viron Mart Seim ottaa takakyykkynä 3x 320 kg ja työntää 235 kiloa. Tapasin miehen kesällä kun olin toimitsijana ja tuomarina kisoissa joihin hän osallistui, oli erittäin vaikuttavaa nähdä tuon tason tekemistä läheltä. Toivottavasti Mart on kisalavalla parhaimmillaan, kaiken onnistuessa nimittäin mitalikin on mahdollinen suoritus. Martin videoilla näkyy tuttuja kasvoja, Anna Everi ja Milko Tokola ovat harjoitelleet kesän jälkeen Tallinnassa yhdessä hänen kanssaan ja he ovat myös Houstonissa samalla porukalla. Milkolla on ollut vammoja eikä hän kilpaile mutta Anna on MM-kisalavoilla mitä ilmeisimmin huippuvireessä, todisteena siitä kotimaisittain hurja 200 kilon yhteistulos pari viikkoa sitten.
Tässä Espanjan Lydia Valentin näyttää Houstonin reenihallissa miten kyykätään! Taustalla pousailemassa muuten edellämainittu kolmikko ja Seimin faija joka on siis Martin valmentaja.
Anna Everin lisäksi Suomea edustaa Sini Kukkonen 53-kiloisissa, Jenni Puputti 58-kiloisissa, Anni Vuohijoki 69-kiloisissa, Meri Ilmarinen 75-kiloisissa, Miika Antti-Roiko sekä Eero Retulainen 94-kiloisissa sekä Teemu Roininen yli 105-kiloisissa. MM-kisat ovat jo erittäin merkittävä karsintatapahtuma Rion ensi kesän olympialaisia ajatellen mutta todennäköisempää on että Suomen mahdolliset maapaikat ratkeavat vasta keväällä Norjan EM-kilpailuissa. Käytännössä vain isoimmat ja vahvimmat painonnostomaat saavat olympiapaikkoja Houstonista.
Suomalaiset nostavat painoluokkiensa C- ja D-ryhmissä ja näitä nostoja voi seurata netin kautta ilmaiseksi osoitteesta http://www.teamusa.org/USA-Weightlifting/live , nostoryhmien aikataulut maajoukkueemme osalta löytyy liiton sivuilta.
Ei muuta kuin valtavasti tsemppiä matkaan Suomen joukkueelle, luvassa on varmasti jälleen huikeat kisat!
tiistai 17. marraskuuta 2015
Armoa.
Henkistä ja fyysistä vahvuutta, kestävyyttä ja kanttia voi kehittää viikosta ja vuodesta toiseen mutta sekään ei tee kenestäkään superihmistä. Suohon voi upota vaikka olisi minkälaisessa tikissä mutta ehkä sieltä on helpompi nousta ylös jos on harjoittanut itseään henkisesti ja fyysisesti.
Blogin kirjoittaminen ei ole viime aikoina juurikaan kiinnostanut. Olo on ollut uupunut, sietokyky ja kuormitus tullut täyteen. Kun ei saa nukuttua eikä jaksa syödä ollaan lähellä pohjaa. Eikä siitä ole kuin yksi suunta, ylöspäin.
Liikunta on erinomainen tapa joka auttaa jaksamaan niin henkisesti kuin fyysisesti. Torstaina aamupäivällä olin lähdössä 18 kilometrin lenkille, mukana oli riittävästi juotavaa ja energiaa jotta lenkki sujuisi mukavasti. Jaksoin juosta nipin napin kuusi kilometriä, minkäänlaisia voimia ei ollut jatkaa pidemmälle. Perjantaina olisi ollut salitreenipäivä. Aamulla sängystä ylösnousemiseen kului kolme tuntia, aamupalan tekemiseen kaksi. En mennyt treenaamaan.
En tiedä kauanko kestää että olen takaisin polulla joka vie eteenpäin. Olen itselleni armollinen ja elelen päivä kerrallaan. Ehkä treenaan, ehkä en. Tämän vuoden tavoitteet ja suunnitelmat on unohdettu ja pois pyyhitty. Ei ole tarvetta harmitella. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita.
Mulla on suuria unelmia ja suunnitelmia ensi vuodelle eikä minkäänlaista aikomusta luopua niistä. Ne ovat kuitenkin jossain kaukana tulevaisuudessa.
En ole uuvuttanut itseäni liikunnalla tai treenaamisella, nyt on vain sellainen tilanne ettei paukut riitä samaan aktiivisuuteen kuin aiemmin. Tilanne voi olla eri huomenna, ensi viikolla tai parin vuoden päästä.
Kun tangossa on liikaa painoa, ei pohjalta pääse ylös. Joku osaa tulla itse pois sillasta, heittää tangon pois ja hypätä sen musertavan taakan alta turvaan. Joku toinen tarvitsee varmistajat jotka jakaa taakkaa.
Lauantai-iltana mua pyydettiin mukaan salille ja päätin lähteä käymään. Ei harjoituspäiväkirjaa, ei suunnitelmaa. Hieman liikettä joka avasi lihaksia ja antoi mielelle oikeansuuntaisia signaaleja. Kyykkyjä aivan pohjaan, ja sieltä ylösnousemista.
Tänään aamulla kävin juoksemassa puolitoista kilometriä yön läpi jatkuneen sateen myötä liejuksi muuttuneella pururadalla. Valaistusta reitistä huolimatta pimeässä aamussa askel juuttui mustaan mutaan, se hidasti mutta ei pysäyttänyt. Kun juoksu oli ohi, valkeni taas uusi päivä.
Blogin kirjoittaminen ei ole viime aikoina juurikaan kiinnostanut. Olo on ollut uupunut, sietokyky ja kuormitus tullut täyteen. Kun ei saa nukuttua eikä jaksa syödä ollaan lähellä pohjaa. Eikä siitä ole kuin yksi suunta, ylöspäin.
Liikunta on erinomainen tapa joka auttaa jaksamaan niin henkisesti kuin fyysisesti. Torstaina aamupäivällä olin lähdössä 18 kilometrin lenkille, mukana oli riittävästi juotavaa ja energiaa jotta lenkki sujuisi mukavasti. Jaksoin juosta nipin napin kuusi kilometriä, minkäänlaisia voimia ei ollut jatkaa pidemmälle. Perjantaina olisi ollut salitreenipäivä. Aamulla sängystä ylösnousemiseen kului kolme tuntia, aamupalan tekemiseen kaksi. En mennyt treenaamaan.
En tiedä kauanko kestää että olen takaisin polulla joka vie eteenpäin. Olen itselleni armollinen ja elelen päivä kerrallaan. Ehkä treenaan, ehkä en. Tämän vuoden tavoitteet ja suunnitelmat on unohdettu ja pois pyyhitty. Ei ole tarvetta harmitella. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita.
Mulla on suuria unelmia ja suunnitelmia ensi vuodelle eikä minkäänlaista aikomusta luopua niistä. Ne ovat kuitenkin jossain kaukana tulevaisuudessa.
En ole uuvuttanut itseäni liikunnalla tai treenaamisella, nyt on vain sellainen tilanne ettei paukut riitä samaan aktiivisuuteen kuin aiemmin. Tilanne voi olla eri huomenna, ensi viikolla tai parin vuoden päästä.
Kun tangossa on liikaa painoa, ei pohjalta pääse ylös. Joku osaa tulla itse pois sillasta, heittää tangon pois ja hypätä sen musertavan taakan alta turvaan. Joku toinen tarvitsee varmistajat jotka jakaa taakkaa.
Lauantai-iltana mua pyydettiin mukaan salille ja päätin lähteä käymään. Ei harjoituspäiväkirjaa, ei suunnitelmaa. Hieman liikettä joka avasi lihaksia ja antoi mielelle oikeansuuntaisia signaaleja. Kyykkyjä aivan pohjaan, ja sieltä ylösnousemista.
Tänään aamulla kävin juoksemassa puolitoista kilometriä yön läpi jatkuneen sateen myötä liejuksi muuttuneella pururadalla. Valaistusta reitistä huolimatta pimeässä aamussa askel juuttui mustaan mutaan, se hidasti mutta ei pysäyttänyt. Kun juoksu oli ohi, valkeni taas uusi päivä.
keskiviikko 11. marraskuuta 2015
(Väli)matka.
Juoksin elämäni parhaan juoksukesän. Sitä piti seurata elämäni kovin juoksusyksy ja uskoin olevani paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen. Uskon että sitä myös monilla mittareilla olin. Kesällä juostiin 5.5 tuntia poluilla, syksyllä 8 tuntia. Sitten juoksin 150 kilometriä viikossa. Valmistauduin henkisesti ja myös fyysisesti rikkomaan omia vaatimattomia haamurajojani. Neljän tunnin maratonia, kolmen tonnin cooperia.
Sitten tuli joku pieni vaatimaton köhä joka sai lopulta nostamaan kädet pystyyn ja peruuttamaan maratonin. Juoksisin sen myöhemmin syksyllä, lähempänä talvea. Cooperin testikin olisi edessä. Mutta minä en enää päässyt kuntoon.
On mahdoton sanoa onko kipeä vai ei kun ero sen varsinaisen flunssan ja normaalin olon välillä on niin pieni. Limaa voi erittyä pitkäänkin ilman että se vaikuttaisi suorituskykyyn. Juoksin maanantaina kuusi kilometriä vettyneellä ja mäkisellä purtsilla. En juossut kovinkaan lujaa mutta uskoin matkan taittuneen 30-35 minuuttiin. Aikaa olikin kulunut noin 39 minuuttia. Ja seuraavana päivänä olisi cooper. Se seuraava päivä oli eilen.
Mietin paljon peruutanko osallistumiseni. Tiesin että minulla pitää olla täydellinen päivä että juoksen sen kolmetuhatta metriä eikä sellaisesta ollut tietoakaan. Olen juossut cooperin yhdeksän kertaa viime vuosien aikana ja niistä viisi viimeistä kertaa noin 2900 metriin. En haluaisi olla luovuttaja, otetaan tämä sitten testinä ensi viikon maratonia varten. Jos olo pahenisi noin kovan vedon jälkeen niin olen edelleen kipeä, jos olo on hyvä niin mitään todellista estettä 42.2 kilometrin lenkille ei olisi.
Pelkäsin etten pääsisi edes seitsemää kierrosta mutta lopulta olin jälleen tutuilla 2900 metrin viivoilla pillin soidessa. Enkä ollut yhtään pettynyt. Urheilu on siitä hienoa että usein saat sen mitä ansaitset. Elämässä niin ei aina ole.
Tällä hetkellä tuntuu siltä että fyysisten haasteiden sijaan tämä syksy muuttuu lopulta henkisen jaksamisen taisteluksi ja lopputulos on sumuverhon takana. Silloin voittamista tai onnistumista tärkeämpää on pysyä pystyssä.
Sitten tuli joku pieni vaatimaton köhä joka sai lopulta nostamaan kädet pystyyn ja peruuttamaan maratonin. Juoksisin sen myöhemmin syksyllä, lähempänä talvea. Cooperin testikin olisi edessä. Mutta minä en enää päässyt kuntoon.
On mahdoton sanoa onko kipeä vai ei kun ero sen varsinaisen flunssan ja normaalin olon välillä on niin pieni. Limaa voi erittyä pitkäänkin ilman että se vaikuttaisi suorituskykyyn. Juoksin maanantaina kuusi kilometriä vettyneellä ja mäkisellä purtsilla. En juossut kovinkaan lujaa mutta uskoin matkan taittuneen 30-35 minuuttiin. Aikaa olikin kulunut noin 39 minuuttia. Ja seuraavana päivänä olisi cooper. Se seuraava päivä oli eilen.
Mietin paljon peruutanko osallistumiseni. Tiesin että minulla pitää olla täydellinen päivä että juoksen sen kolmetuhatta metriä eikä sellaisesta ollut tietoakaan. Olen juossut cooperin yhdeksän kertaa viime vuosien aikana ja niistä viisi viimeistä kertaa noin 2900 metriin. En haluaisi olla luovuttaja, otetaan tämä sitten testinä ensi viikon maratonia varten. Jos olo pahenisi noin kovan vedon jälkeen niin olen edelleen kipeä, jos olo on hyvä niin mitään todellista estettä 42.2 kilometrin lenkille ei olisi.
Pelkäsin etten pääsisi edes seitsemää kierrosta mutta lopulta olin jälleen tutuilla 2900 metrin viivoilla pillin soidessa. Enkä ollut yhtään pettynyt. Urheilu on siitä hienoa että usein saat sen mitä ansaitset. Elämässä niin ei aina ole.
Tällä hetkellä tuntuu siltä että fyysisten haasteiden sijaan tämä syksy muuttuu lopulta henkisen jaksamisen taisteluksi ja lopputulos on sumuverhon takana. Silloin voittamista tai onnistumista tärkeämpää on pysyä pystyssä.
perjantai 6. marraskuuta 2015
Automaattiohjauksella.
Vuoristoratamainen meno jatkuu, erinomaisen lenkin ja fiiliksen jälkeen mentiinkin jo vauhdilla toiseen laitaan. Illalla alkoi viluttaa, aivastuttaa ja nenäkin vähän vuoti. Ilmeisesti kehissä on round two, poika oli kipeänä noin kuukausi sitten, sen jälkeen terveenä pitkään ja nyt alkuviikosta taas flunssaisena.
Kai tuo kuuluu tähän vuodenaikaan, vaikuttaa siltä että lentsua on melkein kaikilla. Ehkä mulla on vähän hasardi asenne kun kasaan melkein kaikki vuoden liikunnalliset haasteet ja tavoitteet aina syksyyn. Viime syksyn maratonilla olin esimerkiksi itse kyllä terve mutta poika tuli kipeäksi edellisenä iltana ja heräiltiin läpi starttia edeltävän yön. Ajoitus oli täydellinen, tuo kun oli viime vuoden ainoa kerta kun junnu oli kipeänä. Meillä ei ole yleensä juuri sairasteltu, päiväkotipoissaoloja taisi olla neljän vuoden aikana yhteensä kahden tai kolmen päivän verran.
Olo on kuitenkin sen verran hyvä että menin tänään aamulla salille. Tein kompaktin treenin, lähdin pukuhuoneesta klo 9.05 ja palasin sinne 9.50. Alkulämppää ja kolme liikettä. Kulki kyllä hyvin, tatsi alkaa löytyä juoksuputken ja aiemman sairastelun jälkeen. En tehnyt mitään sykettä kohottavaa. 5 x 3 toistoa valakyykkyä, 5 x 5 toistoa pystypunnerrusta ja 5 x 3 penkkiä. Se oli sitten siinä. Hyvä ja vahva olo.
Oli muuten sellainenkin tunne kuin olisin ollut salilla just pari päivää sitten. Siitä oli oikeasti kulunut tasan viikko. Toisaalta tuntui siltä ettei esimerkiksi penkki ole kulkenut näin hyvin pitkään aikaan, ehkä kesällä viimeksi. Treenipäiväkirjaa selaamalla totesin että kaks kuukautta sitten syyskuun alussa otin kyllä ihan samoja sarjoja :D
Aika katoaa jonnekin vinhaa vauhtia. Koko ajan viikko on paketissa ja alkaa viikonloppu. Taas uusi viikko, uusi kuukausi ja uusi vuosi. Vaikka kuinka koittaa elää täysillä niin silti tuntuu että hetket vain katoaa. Ehkä se johtuukin juuri siitä. Jos ei tekisi mitään niin ajankulu hidastuisi. Eikä mulla tosiasiassa ole edes kalenteri mitenkään täynnä, kunhan vain päivittäin on sopivasti erilaista puuhastelua. Superjunnu aloitti just pari päivää sitten koulun (kolme kuukautta sitten), ja tällä ajantajulla ja kulumisella se varmaan lähtee kohta mopolla kaupungille ja muuttaa pois kotoa. Tässä elämä on.
Kai tuo kuuluu tähän vuodenaikaan, vaikuttaa siltä että lentsua on melkein kaikilla. Ehkä mulla on vähän hasardi asenne kun kasaan melkein kaikki vuoden liikunnalliset haasteet ja tavoitteet aina syksyyn. Viime syksyn maratonilla olin esimerkiksi itse kyllä terve mutta poika tuli kipeäksi edellisenä iltana ja heräiltiin läpi starttia edeltävän yön. Ajoitus oli täydellinen, tuo kun oli viime vuoden ainoa kerta kun junnu oli kipeänä. Meillä ei ole yleensä juuri sairasteltu, päiväkotipoissaoloja taisi olla neljän vuoden aikana yhteensä kahden tai kolmen päivän verran.
Olo on kuitenkin sen verran hyvä että menin tänään aamulla salille. Tein kompaktin treenin, lähdin pukuhuoneesta klo 9.05 ja palasin sinne 9.50. Alkulämppää ja kolme liikettä. Kulki kyllä hyvin, tatsi alkaa löytyä juoksuputken ja aiemman sairastelun jälkeen. En tehnyt mitään sykettä kohottavaa. 5 x 3 toistoa valakyykkyä, 5 x 5 toistoa pystypunnerrusta ja 5 x 3 penkkiä. Se oli sitten siinä. Hyvä ja vahva olo.
Oli muuten sellainenkin tunne kuin olisin ollut salilla just pari päivää sitten. Siitä oli oikeasti kulunut tasan viikko. Toisaalta tuntui siltä ettei esimerkiksi penkki ole kulkenut näin hyvin pitkään aikaan, ehkä kesällä viimeksi. Treenipäiväkirjaa selaamalla totesin että kaks kuukautta sitten syyskuun alussa otin kyllä ihan samoja sarjoja :D
Aika katoaa jonnekin vinhaa vauhtia. Koko ajan viikko on paketissa ja alkaa viikonloppu. Taas uusi viikko, uusi kuukausi ja uusi vuosi. Vaikka kuinka koittaa elää täysillä niin silti tuntuu että hetket vain katoaa. Ehkä se johtuukin juuri siitä. Jos ei tekisi mitään niin ajankulu hidastuisi. Eikä mulla tosiasiassa ole edes kalenteri mitenkään täynnä, kunhan vain päivittäin on sopivasti erilaista puuhastelua. Superjunnu aloitti just pari päivää sitten koulun (kolme kuukautta sitten), ja tällä ajantajulla ja kulumisella se varmaan lähtee kohta mopolla kaupungille ja muuttaa pois kotoa. Tässä elämä on.
torstai 5. marraskuuta 2015
Kevyitä kilometrejä.
Alkuviikosta rikottiin lämpöennätyksiä, 12-14 astetta on hurja lukema marraskuussa ja kertoo omalta osaltaan siitä ettei sääkään ole niin kuin ennen. Musta tuntuu että melkein aina kun vuodenaika vaihtuu toiseen niin joudun kirjoittamaan siitä miten poikkeuksellisia säät ovat olleet. Tuolla lenkeillä sen huomaa ihan konkreettisesti. Pakkasin jo kuukausi sitten lyhyet juoksushortsit talviteloille kaapin perukoille mutta maanantaina ja tiistaina niillä olisi ihan hyvin voinut käydä lenkillä.
Tänään oli jo vähän vuodenaikaan sopivampi fiilis kun aamulla oli ollut pari astetta pakkasta. Vielä aamupäivän edetessäkin hengitys höyrysi, neulasten ja pudonneiden lehtien värittämällä polulla oli kuuraa. Silti ei ollut liukasta vaan tossu piti hyvin.
Maisema vaihtui ja metreistä tuli kilometrejä kuin itsestään. Tällä lenkillä en miettinyt yhtään vauhtia, tarkoitus oli vain tehdä parin vesittyneen lenkin jälkeen ehjä harjoitus. Endorfiini pulppusi, ajatukset samoin. Miten helppoa liike parhaimmillaan voikaan olla ja miten hienolta se voikaan tuntua. Aamupäivän kaksitoista kilometriä oli silkkaa rakkautta ensisykkeestä.
Viisitoista tuntia aikaisemmin olin painonnostoharjoituksissa ja jalat saivat tutusti kyytiä. Kovia nostoyhdistelmiä: tempausveto maasta + tempausveto riipusta + tempaus kyykkyyn + valakyykky. Kaksi rinnallevetoa kyykkyyn + kolme työntöä saksiin. Viiden etukyykyn sarjoja. Tee näitä hartaudella tunnin ajan ja näet valon - tai ainakin vahvat reidet joskus tulevaisuudessa. Jumi ei ehtinyt juoksua höystämään, illasta oli kulunut liian vähän aikaa, myöhemmin tänään tilanne voi ollakin jo ihan toinen. Tai huomenna aamupäivällä kun menen salille.. olisi vähän kyykkyjäkin tehtävänä..
Siellä kirpeän raikkaassa syysaamussa tai magnesiumin pöllytessä ja rautojen kolistessa meinaa välillä ihan pakahtua siitä miten siistiä tämä on. Liikkeellä on hyvä olla.
Tänään oli jo vähän vuodenaikaan sopivampi fiilis kun aamulla oli ollut pari astetta pakkasta. Vielä aamupäivän edetessäkin hengitys höyrysi, neulasten ja pudonneiden lehtien värittämällä polulla oli kuuraa. Silti ei ollut liukasta vaan tossu piti hyvin.
Maisema vaihtui ja metreistä tuli kilometrejä kuin itsestään. Tällä lenkillä en miettinyt yhtään vauhtia, tarkoitus oli vain tehdä parin vesittyneen lenkin jälkeen ehjä harjoitus. Endorfiini pulppusi, ajatukset samoin. Miten helppoa liike parhaimmillaan voikaan olla ja miten hienolta se voikaan tuntua. Aamupäivän kaksitoista kilometriä oli silkkaa rakkautta ensisykkeestä.
Viisitoista tuntia aikaisemmin olin painonnostoharjoituksissa ja jalat saivat tutusti kyytiä. Kovia nostoyhdistelmiä: tempausveto maasta + tempausveto riipusta + tempaus kyykkyyn + valakyykky. Kaksi rinnallevetoa kyykkyyn + kolme työntöä saksiin. Viiden etukyykyn sarjoja. Tee näitä hartaudella tunnin ajan ja näet valon - tai ainakin vahvat reidet joskus tulevaisuudessa. Jumi ei ehtinyt juoksua höystämään, illasta oli kulunut liian vähän aikaa, myöhemmin tänään tilanne voi ollakin jo ihan toinen. Tai huomenna aamupäivällä kun menen salille.. olisi vähän kyykkyjäkin tehtävänä..
Siellä kirpeän raikkaassa syysaamussa tai magnesiumin pöllytessä ja rautojen kolistessa meinaa välillä ihan pakahtua siitä miten siistiä tämä on. Liikkeellä on hyvä olla.
tiistai 3. marraskuuta 2015
Nihkeitä kilometrejä.
Tarkoitus oli pistää tuulemaan heti marraskuun alkajaiksi ja alkaa juoksemaan vähän reippaammin kun olo tuntuu jo täysin terveeltä, sainhan mä jo viime viikollakin kasaan viisi harjoituspäivää vaikka melko kevyitä ne olikin.
Suunnitelmana oli juosta tällä viikolla maanantaina 12 kilometriä reipasta, tiistaina 6 kilsaa reipasta ja torstaina 12 kilometriä fiiliksen mukaan ihan millä tahansa vauhdilla. Eilisen lenkin aikana tuntui erikoiselta, syke pysyi reippaassakin vauhdissa melko matalana mutta rinnassa oli painostavaa tunnetta. Vaikka yskä onkin jo ohi niin vieläkin limaa irtoaa välillä ja toi outo tunne varmaan johtui keuhkoista. Juoksin vain 6 kilometriä.
Muuttuneen tilanteen vuoksi ajattelin juosta tänään tuon 12 kilometriä mutta kevyellä ja hitaalla vauhdilla. Jostain syystä oli nihkeä tämäkin päivä, juoksin hitaasti mutta silti tuntui ihan skeidalta koko eteneminen. Juoksin taas lopulta vain tuon 6 kilometriä mutta kiihdytin loppumatkasta niin että reilu puolet tuli juostua reipasta vauhtia. En nähnyt mitään hyötyä siinä että olisin juossut noin lyhyen lenkin hitaasti.
Vastoinkäymisiä on monenlaisia ja eilisen ja tämän päivän heikkojen juoksufiilisten syyt olivat täysin erilaisia ja riippumattomia toisistaan. Kun on ollut pikkuisen kipeänä mutta ei ihan kunnolla niin on todella vaikea päättää miten pitkään täytyy ottaa iisimmin ja millä tavalla pientenkin oireiden tulee näkyä liikkumisissa.
Vuotta on enää vajaa kaksi kuukautta jäljellä mutta silti mulla on kolme isoa tavoitetta odottamassa. Ajan ja harjoitusten määrä hupenee koko ajan, täytyisi vaan pitää pää kylmänä mutta kun koko ajan on pelko mielessä että kuntokin kylmenee jos ei pysty joka päivä parhaimpaansa...
Jos noiden tavoitteiden kanssa kävisi lopulta huonosti niin pitää vain ymmärtää syyt siihen eikä vain tuijottaa lopputulosta.
Suunnitelmana oli juosta tällä viikolla maanantaina 12 kilometriä reipasta, tiistaina 6 kilsaa reipasta ja torstaina 12 kilometriä fiiliksen mukaan ihan millä tahansa vauhdilla. Eilisen lenkin aikana tuntui erikoiselta, syke pysyi reippaassakin vauhdissa melko matalana mutta rinnassa oli painostavaa tunnetta. Vaikka yskä onkin jo ohi niin vieläkin limaa irtoaa välillä ja toi outo tunne varmaan johtui keuhkoista. Juoksin vain 6 kilometriä.
Muuttuneen tilanteen vuoksi ajattelin juosta tänään tuon 12 kilometriä mutta kevyellä ja hitaalla vauhdilla. Jostain syystä oli nihkeä tämäkin päivä, juoksin hitaasti mutta silti tuntui ihan skeidalta koko eteneminen. Juoksin taas lopulta vain tuon 6 kilometriä mutta kiihdytin loppumatkasta niin että reilu puolet tuli juostua reipasta vauhtia. En nähnyt mitään hyötyä siinä että olisin juossut noin lyhyen lenkin hitaasti.
Vastoinkäymisiä on monenlaisia ja eilisen ja tämän päivän heikkojen juoksufiilisten syyt olivat täysin erilaisia ja riippumattomia toisistaan. Kun on ollut pikkuisen kipeänä mutta ei ihan kunnolla niin on todella vaikea päättää miten pitkään täytyy ottaa iisimmin ja millä tavalla pientenkin oireiden tulee näkyä liikkumisissa.
Vuotta on enää vajaa kaksi kuukautta jäljellä mutta silti mulla on kolme isoa tavoitetta odottamassa. Ajan ja harjoitusten määrä hupenee koko ajan, täytyisi vaan pitää pää kylmänä mutta kun koko ajan on pelko mielessä että kuntokin kylmenee jos ei pysty joka päivä parhaimpaansa...
Jos noiden tavoitteiden kanssa kävisi lopulta huonosti niin pitää vain ymmärtää syyt siihen eikä vain tuijottaa lopputulosta.
sunnuntai 1. marraskuuta 2015
Urheilukasvatusta.
Olen kirjoittanut vuosien aikana usein siitä miten paljon saan inspiraatiota ja innoitusta kaikenlaisen urheilun seuraamisesta. Vaikka harrastettu laji olisi mikä tahansa niin harjoittelun, onnistumisten ja pettymysten tuomat tunteet ovat lopulta hyvin samankaltaisia. Blogia on ollut helppo kirjoittaa kun en ole koskaan asettanut rajoja sille mistä urheilulajeista kirjoitan tai erottanut urheilullista elämäntapaa eri karsinoihin joiden ääripäissä ja vastakkaisina tapoina olisivat urheilun harrastaminen itse ja urheilun seuraaminen katsojana.
Mulla ei ole ollut tästä yhtälöstä mitään laajempaa näyttöä, mulle on riittänyt se että saan itse niin valtavan paljon urheilun eri aspekteista. Viime viikolla kuitenkin törmäsin Urheilusanomien (43/2015) erinomaiseen kirjoitukseen "Tänään on maailman tärkein matsi" jossa kerrotaan lasten ja nuorten urheilutapahtumiin osallistumisen kautta siitä miten nämä eri tasot todella ovat sidoksissa toisiinsa laajemminkin.
Artikkelissa kerrotaan keväällä julkaistusta tutkimuksesta "Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa", jonka mukaan niin urheilun harrastamisen kuin urheilutapahtumiin katsojana osallistumisen laskeva käyrä on hyvin identtinen. Vuonna 1991 lähes 80 prosenttia nuorista oli käynyt edellisen vuoden aikana jossain urheilutapahtumassa, vuonna 1999 enää alle 60 prosenttia ja viime vuonna luku oli pudonnut jo alle puoleen. Samaan aikaan lasten ja nuorten liikkuminen on niin vähäistä että se on kansanterveydellinen riski ja tikittävä aikapommi. Ennen kaikkea se on surullinen tragedia jos ja kun se tarkoittaa lukemattomien ihmisten rapautunutta kuntoa ja romahduksen partaalla heiluvaa terveydentilaa.
Paikan päällä koettu urheilutapahtuma on yhteisöllinen tilaisuus jossa urheilijat ovat naapureita, sukulaisia tai muita helposti samaistuttavia ihmisiä mainosten supertähtien sijaan. Salibandy- tai futisliigan matsin jälkeen pelaajat antavat läpyjä ja nimmareita innokkaille pienille ihailijoille vaikka nämä eivät aikuisille olisikaan minkäänlaisia julkkiksia, ihan vaan tavallisen hyvän pelurin antama huomio riittää tuomaan lisävirettä pihapeleihin ja antamaan uskoa siihen että itsekin voi kehittyä harjoittelemalla yhtä hyväksi - tai vielä paremmaksi - pelaamalla samoissa urheiluhalleissa ja kentillä kuin ne omat idolitkin.
Norjalaisen sosiologin Johan Galtungin mukaan "urheilu on yksi vahvimmista kulttuurin siirtomekanismeista, joita ihmiskunta on koskaan luonut." Urheilun innostus on aiemmin siirtynyt kuin itsestään sukupolvelta toiselle ulkona liikkumisen ja leikkimisen - eli juuri niiden klassisten pihapelien - sekä isojen koko kylän tai kaupungin kokoavien tapahtumien ja kisojen kautta mutta nykyään maailma on kovin toisenlainen. Lapsi voi elää ja kasvaa lähes vuodattamatta hikipisartakaan ja urheilla pelkästään virtuaalisesti. Uimahalleista ja urheilutaloista tulee vieraita laitoksia joissa on vaikea olla kotonaan yhtään missään roolissa.
Urheilusanomien somessakin ylistetty kirjoitus kuvaa yhden viikonlopun tapahtumia Jyväskylässä. Toimittaja käy JJK:n, Happeen ja JYPin matseissa ja piirtää kokonaiskuvaa yhdessä urheilijoiden, vanhempien ja tutkijoiden kanssa. Salibandyliigaa Happeen paidassa pelaava liikunnanopettaja Jaska Kunelius pyrkii kollegojensa kanssa saamaan kaupunkinsa tulevaan liikunnan ainealueen opetussuunnitelmaan pakolliseksi osaksi liikuntakulttuuriin kasvattamisen. Tavoitteena on osallisuuden vahvistaminen, tapahtuu se sitten niin että luokka menee yhdessä johonkin urheilutapahtumaan tai vaikkapa järjestämällä sellaisen itse oppilaiden kanssa. Kunelius on hyvä esimerkki siitä mitä urheilun mukaansa tempaava vaikutus voi olla: kun liigamatsi on ohi, hän ei lähdekään pukukoppiin vaan siirtyy maalin eteen ja alkaa torjumaan ottelua katsoneiden lasten laukauksia.
Olen usein nähnyt läheltä miten matsia katsovat junnut seuraavat ja kannustavat tiettyjä pelaajia. He ovat olleet niitä jotka ovat valmentaneet heidän juniorijoukkueitaan. Niistä ihmisistä on tullut heille tärkeitä ihmisiä joita tsempataan ja joiden puolia pidetään aivan kuin kyseessä olisi oma kaveri tai vanhempi.
Lapsena meidän perheessä ei käyty urheilutapahtumissa tai harrastettu urheilua kun olin lapsi. Penkkiurheilua seurasin innostuneesti mutta kului vuosikymmeniä että konkreettisia asioita alkoi tapahtua. Urheilullinen elämäntapa on ollut nyt aikuisena omalle perheelleni itsestäänselvyys jo vuosien ajan ja olen käynyt pojan kanssa seuraamassa valtavasti erilaisia urheilulajeja paikanpäällä. Niiden lajien joissa olen itse mukana eli juoksun ja painonnoston lisäksi ollaan käyty katsomassa niin yleisurheilua, jalkapalloa, jääpalloa, triathlonia, voimamieskisoja, crossfittia, pikaluistelua, maantiepyöräilyä kuin montaa muutakin. Mielessäni on loputtoman pitkä lista lajeja joita olisi kiva käydä katsomassa kunhan vain sopiva tapahtuma osuu kohdalle. Kaikille kisakatsomokäynneille yhteistä on se että niiden jälkeen on urheiltu ja leikitty näitä kaikkia lajeja. Triathlon-reissujen jälkeen on juostu ja pyöräilty vuorotellen ympäri pihaa - näiden välissä on tosin maattu pihapenkillä ja kauhottu "aallokossa" eteenpäin. Kalevan kisoissa seurattiin SM-mitalien ratkaisemista aivan läheltä mm. kuulantyönnössä ja estejuoksussa ja niinpä oman pihan kisoissa olikin sen jälkeen paljon pallon heittelyä ja "kuulan" työntöä ja toki juoksemiseenkin piti saada mukaan ylitettäviä esteitä.
Kolmas roolini urheilussa liikkujan ja katsojan ohessa on vasta kehittymässä. Olen ollut ohjaamassa ja valmentamassa innokkaita painonnostojunioreita kahdesti viikossa koko kuluneen syksyn ajan. Siinä on konkreettisesti nähnyt miten huonossa kunnossa moni noin kymmenvuotias jo on, pelkkä kyykkyyn meneminen ja sieltä ylösnouseminen on elimistölle vieras ja vaikea asia. Toisaalta ne lapset jotka harrastavat monipuolisesti erilaisia lajeja ovat heti ensimmäisissä harjoituksissaan hyvin mukana ja pystyvät lähes mihin tahansa.
Urheiluharrastuksen tarkoitus ei ole vain parantaa kuntoa ja tehdä lapsista urheilullisia vaan jo näin lyhyessä ajassa on huomannut miten monta puolta myös harrastus- ja seuratoiminta pitää sisällään. Toisilleen vieraat lapset muuttuvat kavereiksi jo parin harjoituskerran myötä ja heistä muodostuu yhteisö jossa muita kannustetaan ja tsempataan. Kaikki ovat samalla viivalla ja ennen kaikkea samalla puolella, oppimassa uutta ja kehittymässä eteenpäin. Välillä harjoitusten kiivaassa rytmissä tulee myös suvantokohtia joissa ehdin olla se aikuinen jolle voi kertoa koulukiusaamisesta tai tulevaisuuden haaveista.
Varmasti on niitä ihmisiä joille urheilukulttuuriin kasvattaminen on myös kauhistus. Silloin urheiluun liittyvät negatiiviset asiat ovat saaneet mielessä vallan ja ehkä oma urheiluun kasvaminen ja kasvattaminen on aiemmin mennyt syystä tai toisesta pieleen.
Urheilun tehtävä on ruokkia innoitusta ja inspiraatiota, kehittää ja opettaa, nostaa askel askeleelta ylöspäin ja toisaalta myös näyttää millaista on kun horjahtaa korkealta vähän alemmas. Urheilun positiivisten ja negatiivisten puolien loppusumma on kuitenkin lopulta meidän jokaisen ratkaisuista, asenteista ja toimintatavoista kiinni!
Mulla ei ole ollut tästä yhtälöstä mitään laajempaa näyttöä, mulle on riittänyt se että saan itse niin valtavan paljon urheilun eri aspekteista. Viime viikolla kuitenkin törmäsin Urheilusanomien (43/2015) erinomaiseen kirjoitukseen "Tänään on maailman tärkein matsi" jossa kerrotaan lasten ja nuorten urheilutapahtumiin osallistumisen kautta siitä miten nämä eri tasot todella ovat sidoksissa toisiinsa laajemminkin.
Artikkelissa kerrotaan keväällä julkaistusta tutkimuksesta "Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa", jonka mukaan niin urheilun harrastamisen kuin urheilutapahtumiin katsojana osallistumisen laskeva käyrä on hyvin identtinen. Vuonna 1991 lähes 80 prosenttia nuorista oli käynyt edellisen vuoden aikana jossain urheilutapahtumassa, vuonna 1999 enää alle 60 prosenttia ja viime vuonna luku oli pudonnut jo alle puoleen. Samaan aikaan lasten ja nuorten liikkuminen on niin vähäistä että se on kansanterveydellinen riski ja tikittävä aikapommi. Ennen kaikkea se on surullinen tragedia jos ja kun se tarkoittaa lukemattomien ihmisten rapautunutta kuntoa ja romahduksen partaalla heiluvaa terveydentilaa.
Paikan päällä koettu urheilutapahtuma on yhteisöllinen tilaisuus jossa urheilijat ovat naapureita, sukulaisia tai muita helposti samaistuttavia ihmisiä mainosten supertähtien sijaan. Salibandy- tai futisliigan matsin jälkeen pelaajat antavat läpyjä ja nimmareita innokkaille pienille ihailijoille vaikka nämä eivät aikuisille olisikaan minkäänlaisia julkkiksia, ihan vaan tavallisen hyvän pelurin antama huomio riittää tuomaan lisävirettä pihapeleihin ja antamaan uskoa siihen että itsekin voi kehittyä harjoittelemalla yhtä hyväksi - tai vielä paremmaksi - pelaamalla samoissa urheiluhalleissa ja kentillä kuin ne omat idolitkin.
Norjalaisen sosiologin Johan Galtungin mukaan "urheilu on yksi vahvimmista kulttuurin siirtomekanismeista, joita ihmiskunta on koskaan luonut." Urheilun innostus on aiemmin siirtynyt kuin itsestään sukupolvelta toiselle ulkona liikkumisen ja leikkimisen - eli juuri niiden klassisten pihapelien - sekä isojen koko kylän tai kaupungin kokoavien tapahtumien ja kisojen kautta mutta nykyään maailma on kovin toisenlainen. Lapsi voi elää ja kasvaa lähes vuodattamatta hikipisartakaan ja urheilla pelkästään virtuaalisesti. Uimahalleista ja urheilutaloista tulee vieraita laitoksia joissa on vaikea olla kotonaan yhtään missään roolissa.
Urheilusanomien somessakin ylistetty kirjoitus kuvaa yhden viikonlopun tapahtumia Jyväskylässä. Toimittaja käy JJK:n, Happeen ja JYPin matseissa ja piirtää kokonaiskuvaa yhdessä urheilijoiden, vanhempien ja tutkijoiden kanssa. Salibandyliigaa Happeen paidassa pelaava liikunnanopettaja Jaska Kunelius pyrkii kollegojensa kanssa saamaan kaupunkinsa tulevaan liikunnan ainealueen opetussuunnitelmaan pakolliseksi osaksi liikuntakulttuuriin kasvattamisen. Tavoitteena on osallisuuden vahvistaminen, tapahtuu se sitten niin että luokka menee yhdessä johonkin urheilutapahtumaan tai vaikkapa järjestämällä sellaisen itse oppilaiden kanssa. Kunelius on hyvä esimerkki siitä mitä urheilun mukaansa tempaava vaikutus voi olla: kun liigamatsi on ohi, hän ei lähdekään pukukoppiin vaan siirtyy maalin eteen ja alkaa torjumaan ottelua katsoneiden lasten laukauksia.
Olen usein nähnyt läheltä miten matsia katsovat junnut seuraavat ja kannustavat tiettyjä pelaajia. He ovat olleet niitä jotka ovat valmentaneet heidän juniorijoukkueitaan. Niistä ihmisistä on tullut heille tärkeitä ihmisiä joita tsempataan ja joiden puolia pidetään aivan kuin kyseessä olisi oma kaveri tai vanhempi.
Lapsena meidän perheessä ei käyty urheilutapahtumissa tai harrastettu urheilua kun olin lapsi. Penkkiurheilua seurasin innostuneesti mutta kului vuosikymmeniä että konkreettisia asioita alkoi tapahtua. Urheilullinen elämäntapa on ollut nyt aikuisena omalle perheelleni itsestäänselvyys jo vuosien ajan ja olen käynyt pojan kanssa seuraamassa valtavasti erilaisia urheilulajeja paikanpäällä. Niiden lajien joissa olen itse mukana eli juoksun ja painonnoston lisäksi ollaan käyty katsomassa niin yleisurheilua, jalkapalloa, jääpalloa, triathlonia, voimamieskisoja, crossfittia, pikaluistelua, maantiepyöräilyä kuin montaa muutakin. Mielessäni on loputtoman pitkä lista lajeja joita olisi kiva käydä katsomassa kunhan vain sopiva tapahtuma osuu kohdalle. Kaikille kisakatsomokäynneille yhteistä on se että niiden jälkeen on urheiltu ja leikitty näitä kaikkia lajeja. Triathlon-reissujen jälkeen on juostu ja pyöräilty vuorotellen ympäri pihaa - näiden välissä on tosin maattu pihapenkillä ja kauhottu "aallokossa" eteenpäin. Kalevan kisoissa seurattiin SM-mitalien ratkaisemista aivan läheltä mm. kuulantyönnössä ja estejuoksussa ja niinpä oman pihan kisoissa olikin sen jälkeen paljon pallon heittelyä ja "kuulan" työntöä ja toki juoksemiseenkin piti saada mukaan ylitettäviä esteitä.
Kolmas roolini urheilussa liikkujan ja katsojan ohessa on vasta kehittymässä. Olen ollut ohjaamassa ja valmentamassa innokkaita painonnostojunioreita kahdesti viikossa koko kuluneen syksyn ajan. Siinä on konkreettisesti nähnyt miten huonossa kunnossa moni noin kymmenvuotias jo on, pelkkä kyykkyyn meneminen ja sieltä ylösnouseminen on elimistölle vieras ja vaikea asia. Toisaalta ne lapset jotka harrastavat monipuolisesti erilaisia lajeja ovat heti ensimmäisissä harjoituksissaan hyvin mukana ja pystyvät lähes mihin tahansa.
Urheiluharrastuksen tarkoitus ei ole vain parantaa kuntoa ja tehdä lapsista urheilullisia vaan jo näin lyhyessä ajassa on huomannut miten monta puolta myös harrastus- ja seuratoiminta pitää sisällään. Toisilleen vieraat lapset muuttuvat kavereiksi jo parin harjoituskerran myötä ja heistä muodostuu yhteisö jossa muita kannustetaan ja tsempataan. Kaikki ovat samalla viivalla ja ennen kaikkea samalla puolella, oppimassa uutta ja kehittymässä eteenpäin. Välillä harjoitusten kiivaassa rytmissä tulee myös suvantokohtia joissa ehdin olla se aikuinen jolle voi kertoa koulukiusaamisesta tai tulevaisuuden haaveista.
Varmasti on niitä ihmisiä joille urheilukulttuuriin kasvattaminen on myös kauhistus. Silloin urheiluun liittyvät negatiiviset asiat ovat saaneet mielessä vallan ja ehkä oma urheiluun kasvaminen ja kasvattaminen on aiemmin mennyt syystä tai toisesta pieleen.
Urheilun tehtävä on ruokkia innoitusta ja inspiraatiota, kehittää ja opettaa, nostaa askel askeleelta ylöspäin ja toisaalta myös näyttää millaista on kun horjahtaa korkealta vähän alemmas. Urheilun positiivisten ja negatiivisten puolien loppusumma on kuitenkin lopulta meidän jokaisen ratkaisuista, asenteista ja toimintatavoista kiinni!
perjantai 30. lokakuuta 2015
Lokakuun treenit takana.
Tänään taputtelin kuukauden harjoitukset kasaan kun vietin aamupäivän salilla. Pienestä sairastelusta ja peruuntuneesta maratonista huolimatta kuukaudesta jäi ihan hyvä fiilis. Lokakuu alkoi puolimaratonviikon neljän vikan etapin voimin joten 1. - 4.10. kertyi mojovat 84 juoksukilometriä. Sen jälkeen keventelin viikon verran ja tarkoitus oli alkaa latautua kohti maratonia mutta sen kanssa sitten kävi miten kävi. Käytännössä menetin yhden kokonaisen juoksuviikon.
Mulla oli tavoitteena juosta kaikkien aikojen juoksukesän jälkeen kaikkien aikojen juoksusyksy, tähtäimessä oli 450 kilometriä syyskuun alusta marraskuun loppuun. Käytännössä tuon heikomman jakson myötä olen nyt perässä tuota tavoitetta noin 40 kilometriä - eli just sen maraton verran - ja luotto on vähän heikko sen suhteen että se onnistuisi. Marraskuulle jäi peräti 160 kilometriä juoksua enkä oikein tiedä huvittaako sellainen määrä tällä hetkellä. Todennäköisemmin päädyn johonkin 100-150 kilsan väliin. No, katotaan nyt millainen fiilis on vaikkapa ensi viikolla. Jos tossu on syönnillä niin kaikkihan on mahdollista.
Olen jo useampana vuonna juossut jostain syystä syksyisin vähemmän ja vähemmän. Vuonna 2012 333 kilometriä, 2013 303 kilometriä ja viime vuonna 243 kilometriä. Eiköhän tuo laskeva trendi joka tapauksessa tule nyt murskattua ja vaikka en ehkä siihen 450 kilometriin pääsekään niin tästä on tulossa mun kaikkien aikojen juoksusyksyni kilometrimäärässä mitattuna.
Lokakuussa harjoituspäiviä oli 17. Painonnostotreenejä kolme, omatoimisia salitreenejä samoin kolme ja niitä juoksulenkkejä siis 11 kappaletta. Yhteensä tossut kuluttivat polkuja ja teitä 116 kilometrin verran.
Tässä vaiheessa kautta huomaan että voimatasot ovat varmasti alimmillaan tänä vuonna. Kevään jälkeen olen ottanut punttia joka kuukausi kuusi kertaa ja samalla kun juoksumäärät ovat lisääntyneet niin on tultu reilusti alaspäin sarjapainojen maksimitasoissa. Se toki kuuluu asiaan.
Juoksuun pitäisi panostaa reilusti vielä parin kuukauden ajan ja sitten on pienehkön voimajakson aika. Se tulee olemaan reilusti lyhyempi kuin viime syksynä alkanut ja lopulta puoli vuotta kestänyt voimaan ja lihaskuntoon painottunut jakso. Ehkä punttiin tulee talvella keskityttyä vain noin kuukauden verran jotta juoksu pysyisi paremmin hanskassa läpi koko ensi vuoden.
Vaikka se 450 kilometrin juoksusyksy tuntuu jo nyt menetetyltä niin eipä se iso isompikaan tavoite kovin iisisti täyty. Tälle vuodelle aikomistani 1300 juoksukilometristä uupuu nimittäin vielä 271 joten pitää toivoa että mitään takapakkeja ei enää tulisi!
Mulla oli tavoitteena juosta kaikkien aikojen juoksukesän jälkeen kaikkien aikojen juoksusyksy, tähtäimessä oli 450 kilometriä syyskuun alusta marraskuun loppuun. Käytännössä tuon heikomman jakson myötä olen nyt perässä tuota tavoitetta noin 40 kilometriä - eli just sen maraton verran - ja luotto on vähän heikko sen suhteen että se onnistuisi. Marraskuulle jäi peräti 160 kilometriä juoksua enkä oikein tiedä huvittaako sellainen määrä tällä hetkellä. Todennäköisemmin päädyn johonkin 100-150 kilsan väliin. No, katotaan nyt millainen fiilis on vaikkapa ensi viikolla. Jos tossu on syönnillä niin kaikkihan on mahdollista.
Olen jo useampana vuonna juossut jostain syystä syksyisin vähemmän ja vähemmän. Vuonna 2012 333 kilometriä, 2013 303 kilometriä ja viime vuonna 243 kilometriä. Eiköhän tuo laskeva trendi joka tapauksessa tule nyt murskattua ja vaikka en ehkä siihen 450 kilometriin pääsekään niin tästä on tulossa mun kaikkien aikojen juoksusyksyni kilometrimäärässä mitattuna.
Lokakuussa harjoituspäiviä oli 17. Painonnostotreenejä kolme, omatoimisia salitreenejä samoin kolme ja niitä juoksulenkkejä siis 11 kappaletta. Yhteensä tossut kuluttivat polkuja ja teitä 116 kilometrin verran.
Tässä vaiheessa kautta huomaan että voimatasot ovat varmasti alimmillaan tänä vuonna. Kevään jälkeen olen ottanut punttia joka kuukausi kuusi kertaa ja samalla kun juoksumäärät ovat lisääntyneet niin on tultu reilusti alaspäin sarjapainojen maksimitasoissa. Se toki kuuluu asiaan.
Juoksuun pitäisi panostaa reilusti vielä parin kuukauden ajan ja sitten on pienehkön voimajakson aika. Se tulee olemaan reilusti lyhyempi kuin viime syksynä alkanut ja lopulta puoli vuotta kestänyt voimaan ja lihaskuntoon painottunut jakso. Ehkä punttiin tulee talvella keskityttyä vain noin kuukauden verran jotta juoksu pysyisi paremmin hanskassa läpi koko ensi vuoden.
Vaikka se 450 kilometrin juoksusyksy tuntuu jo nyt menetetyltä niin eipä se iso isompikaan tavoite kovin iisisti täyty. Tälle vuodelle aikomistani 1300 juoksukilometristä uupuu nimittäin vielä 271 joten pitää toivoa että mitään takapakkeja ei enää tulisi!
keskiviikko 28. lokakuuta 2015
Lisää harjoitusmäärää liikunnan välitilasta.
Suurin osa meistä harrastaa liikuntaa kahdella tavalla. Ensisijainen muoto tavoitteellisesti harjoittelevilla on suunnitellut treenit, esimerkiksi juoksulenkit jotka kiertävät jonkin reitin ja palaavat takaisin lähtöpaikkaan tai vaikka salitreeni jolla on tietty kesto ja suunniteltu sisältö. Toinen yleinen liikunnan muoto on arki- ja hyötyliikunta. Paikasta toiseen voidaan liikkua kävellen, juosten tai pyörällä ilman että sen takana on sen kummempaa liikunnallista tavoitetta tai niin että esimerkiksi juoksemalla työmatkat pyritään lisäämään harjoitusmäärää samalla kun pitää joka tapauksessa siirtyä paikasta toiseen.
Ääritapauksissa liikunta tapahtuu vain ja ainoastaan suunnitellusti. Lihaskuntoa harjoitetaan vain kuntosalin seinien sisäpuolella tasan kolme kertaa viikossa tunnin ajan, muuten elämässä ollaan kuin liukuhihnalla korvaten rappuset hissillä ja apostolin kyyti autolla. Mutta mitäpä jos pyrkisi löytämään harjoitusmuotoja hyötyliikunnan ja suunnitellun treenin välistä?
Omana tavoitteenani on olla hyvässä kunnossa ihan aina, pystyä ainakin teoriassa tekemään samat treenit ja harjoitteet vaikka keskellä yötä. Kun haluaa olla monipuolisesti hyvässä kunnossa päivästä toiseen, yksittäiset harjoitukset viikon aikana eivät välttämättä riitä.
Olen alkanut tekemään spontaanisti erilaisia lyhyitä treenejä pitkin päivää. Viisi etunojapunnerrusta tai viisi vatsalihasrutistusta vie aikaa noin viisi tai kymmenen sekuntia riippuen suoritustekniikasta. Mutta vaikkapa viisi punnerrusta päivässä tarkoittaa 150 punnerrusta kuukaudessa kaiken muun harjoittelun päälle. Se ei mitenkään hidasta tai estä palautumista tai kuormita elimistöä mutta se tekee liikkeestä koko ajan helpomman ja helpomman.
Otetaan esimerkiksi leuanveto. Sen sijaan että treenaat leuanvetoa pari kertaa viikossa kuntosalilla voisit pultata tangon olohuoneeseen ja vedellä leukoja aina kun kävelet tangon ohi ja todennäköisesti liike muuttuu hyvin nopeasti paljon helpommaksi - tai oikeammin sinä ja lihaksistosi muuttuu paremmaksi - huomattavasti nopeammin.
Siinä vaiheessa kun varsinaisia harjoituksia tehdään useita päivässä, on ne sitten juoksulenkkejä tai punttia tai mitä tahansa, niin harjoittelua pitää suunnitella hyvin tarkasti jotta isosta harjoitusmäärästä on todella hyötyä. Tässä ajattelemassani treenin ja arkiliikunnan välimuodossa yksittäinen harjoitus on niin lyhyt että se on tässä mielessä täysin turvallista.
Tein eilen noita viiden punnerruksen sarjoja useampia. Sillä aikaa kun tein päivällistä. Ennen iltapalaa, iltapalan jälkeen. Ennen hampaiden pesua, hampaiden pesun jälkeen jne. Varmasti ainakin kymmenen kertaa. Lähes huomaamatta ilman sen kummempaa vaivaa tein ainakin 50 etunojapunnerrusta. Ja jos tuon setin tekisi joka päivä niin se olisi taas kuukaudessa... 1500 punnerrusta kaiken muun harjoittelun päälle.
Viisi toistoa ei tuollaista liikettä tunnu miltään joten ehkä kohta voisi kokeilla kymmentä. Sitten viittätoista tai mitä tahansa. En tiedä miten pitkälle tätä kannattaa suunnitella tai toistoja laskea jotta se ei muutu varsinaiseksi suunnitelluksi harjoituskerraksi. Tarkoitus on että tätä liikuntaa ei kirjata mihinkään tilastoihin ylös tai oikeastaan edes mielletä harjoitteluksi.
Liikunnan välitilassa toimiminen on selvästi ollut mulla aiemmin hyvin vähäistä. Voisin testata tätä metodia vielä tarkemmin marraskuussa, 30 päivää on jo kohtuullinen aika nähdä ja kokea miten paljon joku liike muuttuu helpommaksi. Niin tai siis minä muutun paremmaksi ;)
Ääritapauksissa liikunta tapahtuu vain ja ainoastaan suunnitellusti. Lihaskuntoa harjoitetaan vain kuntosalin seinien sisäpuolella tasan kolme kertaa viikossa tunnin ajan, muuten elämässä ollaan kuin liukuhihnalla korvaten rappuset hissillä ja apostolin kyyti autolla. Mutta mitäpä jos pyrkisi löytämään harjoitusmuotoja hyötyliikunnan ja suunnitellun treenin välistä?
Omana tavoitteenani on olla hyvässä kunnossa ihan aina, pystyä ainakin teoriassa tekemään samat treenit ja harjoitteet vaikka keskellä yötä. Kun haluaa olla monipuolisesti hyvässä kunnossa päivästä toiseen, yksittäiset harjoitukset viikon aikana eivät välttämättä riitä.
Olen alkanut tekemään spontaanisti erilaisia lyhyitä treenejä pitkin päivää. Viisi etunojapunnerrusta tai viisi vatsalihasrutistusta vie aikaa noin viisi tai kymmenen sekuntia riippuen suoritustekniikasta. Mutta vaikkapa viisi punnerrusta päivässä tarkoittaa 150 punnerrusta kuukaudessa kaiken muun harjoittelun päälle. Se ei mitenkään hidasta tai estä palautumista tai kuormita elimistöä mutta se tekee liikkeestä koko ajan helpomman ja helpomman.
Otetaan esimerkiksi leuanveto. Sen sijaan että treenaat leuanvetoa pari kertaa viikossa kuntosalilla voisit pultata tangon olohuoneeseen ja vedellä leukoja aina kun kävelet tangon ohi ja todennäköisesti liike muuttuu hyvin nopeasti paljon helpommaksi - tai oikeammin sinä ja lihaksistosi muuttuu paremmaksi - huomattavasti nopeammin.
Mitä siinä vielä ihmettelet, lähde vetämään! |
Siinä vaiheessa kun varsinaisia harjoituksia tehdään useita päivässä, on ne sitten juoksulenkkejä tai punttia tai mitä tahansa, niin harjoittelua pitää suunnitella hyvin tarkasti jotta isosta harjoitusmäärästä on todella hyötyä. Tässä ajattelemassani treenin ja arkiliikunnan välimuodossa yksittäinen harjoitus on niin lyhyt että se on tässä mielessä täysin turvallista.
Tein eilen noita viiden punnerruksen sarjoja useampia. Sillä aikaa kun tein päivällistä. Ennen iltapalaa, iltapalan jälkeen. Ennen hampaiden pesua, hampaiden pesun jälkeen jne. Varmasti ainakin kymmenen kertaa. Lähes huomaamatta ilman sen kummempaa vaivaa tein ainakin 50 etunojapunnerrusta. Ja jos tuon setin tekisi joka päivä niin se olisi taas kuukaudessa... 1500 punnerrusta kaiken muun harjoittelun päälle.
Viisi toistoa ei tuollaista liikettä tunnu miltään joten ehkä kohta voisi kokeilla kymmentä. Sitten viittätoista tai mitä tahansa. En tiedä miten pitkälle tätä kannattaa suunnitella tai toistoja laskea jotta se ei muutu varsinaiseksi suunnitelluksi harjoituskerraksi. Tarkoitus on että tätä liikuntaa ei kirjata mihinkään tilastoihin ylös tai oikeastaan edes mielletä harjoitteluksi.
Ultra-atleetti David Goggins 2011 vedetyn leuan jälkeen. Veikkaan että kaverilla on tanko himassa! |
Liikunnan välitilassa toimiminen on selvästi ollut mulla aiemmin hyvin vähäistä. Voisin testata tätä metodia vielä tarkemmin marraskuussa, 30 päivää on jo kohtuullinen aika nähdä ja kokea miten paljon joku liike muuttuu helpommaksi. Niin tai siis minä muutun paremmaksi ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)