Mulla ei ole ollut tästä yhtälöstä mitään laajempaa näyttöä, mulle on riittänyt se että saan itse niin valtavan paljon urheilun eri aspekteista. Viime viikolla kuitenkin törmäsin Urheilusanomien (43/2015) erinomaiseen kirjoitukseen "Tänään on maailman tärkein matsi" jossa kerrotaan lasten ja nuorten urheilutapahtumiin osallistumisen kautta siitä miten nämä eri tasot todella ovat sidoksissa toisiinsa laajemminkin.
Artikkelissa kerrotaan keväällä julkaistusta tutkimuksesta "Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa", jonka mukaan niin urheilun harrastamisen kuin urheilutapahtumiin katsojana osallistumisen laskeva käyrä on hyvin identtinen. Vuonna 1991 lähes 80 prosenttia nuorista oli käynyt edellisen vuoden aikana jossain urheilutapahtumassa, vuonna 1999 enää alle 60 prosenttia ja viime vuonna luku oli pudonnut jo alle puoleen. Samaan aikaan lasten ja nuorten liikkuminen on niin vähäistä että se on kansanterveydellinen riski ja tikittävä aikapommi. Ennen kaikkea se on surullinen tragedia jos ja kun se tarkoittaa lukemattomien ihmisten rapautunutta kuntoa ja romahduksen partaalla heiluvaa terveydentilaa.
Paikan päällä koettu urheilutapahtuma on yhteisöllinen tilaisuus jossa urheilijat ovat naapureita, sukulaisia tai muita helposti samaistuttavia ihmisiä mainosten supertähtien sijaan. Salibandy- tai futisliigan matsin jälkeen pelaajat antavat läpyjä ja nimmareita innokkaille pienille ihailijoille vaikka nämä eivät aikuisille olisikaan minkäänlaisia julkkiksia, ihan vaan tavallisen hyvän pelurin antama huomio riittää tuomaan lisävirettä pihapeleihin ja antamaan uskoa siihen että itsekin voi kehittyä harjoittelemalla yhtä hyväksi - tai vielä paremmaksi - pelaamalla samoissa urheiluhalleissa ja kentillä kuin ne omat idolitkin.
Norjalaisen sosiologin Johan Galtungin mukaan "urheilu on yksi vahvimmista kulttuurin siirtomekanismeista, joita ihmiskunta on koskaan luonut." Urheilun innostus on aiemmin siirtynyt kuin itsestään sukupolvelta toiselle ulkona liikkumisen ja leikkimisen - eli juuri niiden klassisten pihapelien - sekä isojen koko kylän tai kaupungin kokoavien tapahtumien ja kisojen kautta mutta nykyään maailma on kovin toisenlainen. Lapsi voi elää ja kasvaa lähes vuodattamatta hikipisartakaan ja urheilla pelkästään virtuaalisesti. Uimahalleista ja urheilutaloista tulee vieraita laitoksia joissa on vaikea olla kotonaan yhtään missään roolissa.
Urheilusanomien somessakin ylistetty kirjoitus kuvaa yhden viikonlopun tapahtumia Jyväskylässä. Toimittaja käy JJK:n, Happeen ja JYPin matseissa ja piirtää kokonaiskuvaa yhdessä urheilijoiden, vanhempien ja tutkijoiden kanssa. Salibandyliigaa Happeen paidassa pelaava liikunnanopettaja Jaska Kunelius pyrkii kollegojensa kanssa saamaan kaupunkinsa tulevaan liikunnan ainealueen opetussuunnitelmaan pakolliseksi osaksi liikuntakulttuuriin kasvattamisen. Tavoitteena on osallisuuden vahvistaminen, tapahtuu se sitten niin että luokka menee yhdessä johonkin urheilutapahtumaan tai vaikkapa järjestämällä sellaisen itse oppilaiden kanssa. Kunelius on hyvä esimerkki siitä mitä urheilun mukaansa tempaava vaikutus voi olla: kun liigamatsi on ohi, hän ei lähdekään pukukoppiin vaan siirtyy maalin eteen ja alkaa torjumaan ottelua katsoneiden lasten laukauksia.
Olen usein nähnyt läheltä miten matsia katsovat junnut seuraavat ja kannustavat tiettyjä pelaajia. He ovat olleet niitä jotka ovat valmentaneet heidän juniorijoukkueitaan. Niistä ihmisistä on tullut heille tärkeitä ihmisiä joita tsempataan ja joiden puolia pidetään aivan kuin kyseessä olisi oma kaveri tai vanhempi.
Lapsena meidän perheessä ei käyty urheilutapahtumissa tai harrastettu urheilua kun olin lapsi. Penkkiurheilua seurasin innostuneesti mutta kului vuosikymmeniä että konkreettisia asioita alkoi tapahtua. Urheilullinen elämäntapa on ollut nyt aikuisena omalle perheelleni itsestäänselvyys jo vuosien ajan ja olen käynyt pojan kanssa seuraamassa valtavasti erilaisia urheilulajeja paikanpäällä. Niiden lajien joissa olen itse mukana eli juoksun ja painonnoston lisäksi ollaan käyty katsomassa niin yleisurheilua, jalkapalloa, jääpalloa, triathlonia, voimamieskisoja, crossfittia, pikaluistelua, maantiepyöräilyä kuin montaa muutakin. Mielessäni on loputtoman pitkä lista lajeja joita olisi kiva käydä katsomassa kunhan vain sopiva tapahtuma osuu kohdalle. Kaikille kisakatsomokäynneille yhteistä on se että niiden jälkeen on urheiltu ja leikitty näitä kaikkia lajeja. Triathlon-reissujen jälkeen on juostu ja pyöräilty vuorotellen ympäri pihaa - näiden välissä on tosin maattu pihapenkillä ja kauhottu "aallokossa" eteenpäin. Kalevan kisoissa seurattiin SM-mitalien ratkaisemista aivan läheltä mm. kuulantyönnössä ja estejuoksussa ja niinpä oman pihan kisoissa olikin sen jälkeen paljon pallon heittelyä ja "kuulan" työntöä ja toki juoksemiseenkin piti saada mukaan ylitettäviä esteitä.
Kolmas roolini urheilussa liikkujan ja katsojan ohessa on vasta kehittymässä. Olen ollut ohjaamassa ja valmentamassa innokkaita painonnostojunioreita kahdesti viikossa koko kuluneen syksyn ajan. Siinä on konkreettisesti nähnyt miten huonossa kunnossa moni noin kymmenvuotias jo on, pelkkä kyykkyyn meneminen ja sieltä ylösnouseminen on elimistölle vieras ja vaikea asia. Toisaalta ne lapset jotka harrastavat monipuolisesti erilaisia lajeja ovat heti ensimmäisissä harjoituksissaan hyvin mukana ja pystyvät lähes mihin tahansa.
Urheiluharrastuksen tarkoitus ei ole vain parantaa kuntoa ja tehdä lapsista urheilullisia vaan jo näin lyhyessä ajassa on huomannut miten monta puolta myös harrastus- ja seuratoiminta pitää sisällään. Toisilleen vieraat lapset muuttuvat kavereiksi jo parin harjoituskerran myötä ja heistä muodostuu yhteisö jossa muita kannustetaan ja tsempataan. Kaikki ovat samalla viivalla ja ennen kaikkea samalla puolella, oppimassa uutta ja kehittymässä eteenpäin. Välillä harjoitusten kiivaassa rytmissä tulee myös suvantokohtia joissa ehdin olla se aikuinen jolle voi kertoa koulukiusaamisesta tai tulevaisuuden haaveista.
Varmasti on niitä ihmisiä joille urheilukulttuuriin kasvattaminen on myös kauhistus. Silloin urheiluun liittyvät negatiiviset asiat ovat saaneet mielessä vallan ja ehkä oma urheiluun kasvaminen ja kasvattaminen on aiemmin mennyt syystä tai toisesta pieleen.
Urheilun tehtävä on ruokkia innoitusta ja inspiraatiota, kehittää ja opettaa, nostaa askel askeleelta ylöspäin ja toisaalta myös näyttää millaista on kun horjahtaa korkealta vähän alemmas. Urheilun positiivisten ja negatiivisten puolien loppusumma on kuitenkin lopulta meidän jokaisen ratkaisuista, asenteista ja toimintatavoista kiinni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti