Toiset 42 195 metriä eli Rautaveden maraton 2013.

Viime syksynä juoksin elämäni ekan maratonin. Siitä jäi paljon hampaankoloon ja jo matkan aikana päätin että seuraavana syksyn ottaisin revanssin. Uusintakoitos oli vihdoin edessä 413 päivää myöhemmin eli viime lauantaina Vammalassa, Rautaveden maratonilla.

Tavoitteena oli saada kasaan ehjä suoritus, sujuvaa juoksua lähtöviivalta maaliin ilman väsymisestä tai kivuista johtuvaa kävelyä. Sellainen suoritus takaisi alle viiden tunnin loppuajan. Mitä enemmän alle, sen parempi mutta olisin joka tapauksessa tyytyväinen mihin tahansa nelosella alkavaan aikaan - vaikka se olisi sitten 4.59.59. Halusin kokea maratonin jonka aikana voisin hyräillä PMMP:n Matkalaulun kertosäettä ja oikeasti tarkoittaa niitä sanoja.

Otin edeltävät päivät aika rennosti, en nipottanut liikoja syömisten ja juomisten kanssa. En mitannut tarkasti esimerkiksi juotuja määriä, pari litraa nestettä kroppaan kuten muinakin päivinä. Perjantaina mun piti syödä kaksi tuhtia pastasalaattia mutta en jaksanut enää illalla toista joten se jäi syömättä.

Aamupalalla hilloleipiä ja tavallisia voileipiä juustolla, leikkeleellä, kurkulla ja tomaatilla. Pari lasillista erilaisia mehuja. Vettä join sen verran mikä hyvältä tuntui.

Juoksuevääksi otin 3 kpl 100 gramman energiageelejä, 2 kpl proteiinipatukoita ja 4x 1.6 desin vesipulloa. Mukana oli siis reilun tuhannen kalorin edestä polttoainetta ja 6.5 desiä vettä.

Ilma oli ihan hieno, pilvinen syyspäivä. Sadetta ei pitäisi olla luvassa. Teippasin urheiluteipillä jalkojen sisäsyrjät jotka ajoittain hiertyvät rikki. Jalkaan pitkät juoksutrikoot, yläkroppaa verhoamaan lyhythihainen juoksupaita ja ohut juoksutakki, päähän lippis. Numerolappu rintaan ja viivalle.

Mulla oli selkeä taktiikka lähtöön: porukan hännille hengailemaan ja jonon jatkoksi. Olen aina mokannut kisani liian innokkaalla startilla. 42 kilometrin aikana ehtisi kyllä moneen kertaan nostamaan tahtia jos sille on tarvetta!

Täydelle matkalle lähti ehkä parisataa juoksijaa joista muutama oli startannut jo tuntia aikaisemmin, silloin liikkeelle lähti ns. hitaita kiiruhtajia kuten maraton-legenda ja suuri idolini Kalevi Saukkonen. Aikaisemman startin myötä reittiä suuremmalla pieteetillä kiertävienkin oli mahdollista päästä takaisin maaliin ennen pimeän laskeutumista.

Mulla oli tosi levollinen ja rauhallinen fiilis ennen lähtöä. En ravannut hermostuneena vessassa tai pusikoissa kuten usein ennen kisaa. Starttipistooli ei toiminut mutta matkaan päästiin silti. Puoli kierrosta urheilukentällä, porteista ulos ja kohti suurta tuntematonta. Heiluttelin perheelle moikat ja lähdin seuraamaan porukan viimeisiä.

Ensin kierrettiin vähän Vammalan keskustaa suuren järven eli Rautaveden rantoja pitkin, sitten tavallisten rivi- ja omakotitalolähiöiden läpi. Kilometritolppia ei näkynyt missään, olin vähän ihmeissäni. Mulla oli tarkka suunnitelma että joisin joko vettä tai naukkaisin proteiinia tai geeliä jokaisen kilometrin täyttyessä. Hieno taktiikka oli romuttumassa jo heti alkumatkasta!

Keskusta ja pientaloalueet jäivät taakse ja lähdettiin menemään pyörätietä pellon reunaa, eka kilometritolppakin vihdoin lähestyi. Veikkailin että se ois kolmonen mutta siinä lukikin 5km! Mukava yllätys. Mun oli tarkoitus syödä eka protskupatukka kolmessa osassa, 3km, 5km ja 8km tolpilla mutta söin kerralla heti puolet tossa vitosessa. Sen jälkeen reitin jokainen kilometri olikin merkitty ja pysyin hyvin oikeassa tahdissa eväideni kanssa.

Heti startin jälkeen oli muodostunut noin kymmenen juoksijan porukka jossa oli mukana naisia ja miehiä, nuoria ja vanhoja. Vauhti tuntui itselleni tosi sopivalta vaikka mulla ei ollut hajuakaan minkälaisella vauhdilla tarkalleen ottaen edetään. Syke pysyi alhaalla, oli mäkeä tai ei, ja jo alussakin noita nousuja tuntui kyllä olevan.

Meidän iso porukka hajosi noin kympin kohdalla, ensin siinä taisi olla huoltopiste jonka porukka ohitti erilaisilla taktiikoilla ja sen jälkeen pitkä ja aika raskas nousu, oltiin Stormissa, ja juostiin pikatien reunaa pahamaineisen mäkisellä alueella. Mäessä yksi nuori kaveri lähti ohittelemaan muita ja irrottautui porukasta, vaikutti hurjalta tempulta ellei kaveri tosiaan tiennyt kuntoaan. Muutama muukin rypäs meidän ryhmästä irtosi, jatkoin tasaisesti omaa menoani. Rinnallani pysyi lähinnä pitkän linjan konkareita, vanhoja miehiä joiden jalat olivat kokeneet monia maratoneja. Erään juoksijamestarin kanssa juteltiin enemmänkin, tämä oli hänen 149. maratoninsa.

Stormista käännyttiin Ellivuoreen ja mäkiä oli koko ajan, lyhyitä ja jyrkkiä, pitkiä ja loivia. Just sellaista mistä tykkään, olin kuitenkin epävarma miten jaksaisin niitä näin pitkällä matkalla. Vuosi sitten Sauvossa reitti oli tosi mäkinen ja katkesin tosi pahasti. Nyt olo tuntui hyvältä, tossu oli syönnillä. Mikään ei vaivannut. Tienpinta oli tosi vanhaa asfalttia, paljon mutkia ja tien reuna aivan kallellaan. Muut valittelivat miten se tuntuu tosi pahalta polvissa ja lonkissa, ei se itsellenikään herkkua ollut mutta ei vaivannut sen enempää.

Huoltopisteitä oli 4-5 kilometrin välein, pysähdyin aina, otin mukillisen vettä, join parilla kulauksella samalla kun kävelin eteenpäin ja mukin tyhjennettyä jatkoin juoksua. Neste imeytyi hyvin, pari kertaa vähän hölskyi kun ensin oli ollut kilometritolppa jolloin otin juomavyöstä vettä ja heti mutkan takana olikin huolto. Se meni kuitenkin aina heti ohi. Geelit röyhtäyttivät pari kertaa mutta nekin upposivat ilman mitään ongelmaa.

Ajantaju oli hukassa, kerran seurassani olleet konkarit totesivat että eka kymppi, siis se joka vedettiin sillä kymmenen hengen porukalla, oli menty 1.02 - 1.03 vauhtia. Heidän mielestään se oli vähän liian kovaa, osa siitä porukasta oli kuulemma vetämässä 4.30 loppuaikaan tähtäävää vauhtia. Mun mielestä toi tahti kuulosti ihan hyvältä, 1.00 - 1.10 per kymppi olisi mulle varmaan ihan passelia vauhtia näin pitkällä matkalla. 4.30 loppuaika kuulosti hurjalta, ei ihmekään että se meidän iso jengi oli hajonnut ja nämä enemmän menohaluja omanneet karanneet omia menojaan.

Kilometrit kuluivat ja mulla oli tosi hyvä fiilis, ei merkkiäkään ongelmista tai väsymyksestä. Ilma oli tosi harmaa ja jossain siellä Stormissa veti ihan mustaksi, piti oikein miettiä että joko se ilta hämärtyy. Sitten tajusin että kello on varmaan jotain yksi päivällä. Synkkää oli, hetken jo luulin että STORMI IS RISING ;-)

Huumoria kyllä piisasi, ja katselin maisemia innokkaasti. Paljon peltoja, metsää, järviä. Siltojen ylityksiä. Kisan sivuilla oli puhuttu Suomen kansallismaisemista. No joo, sitähän nuo pellot, metsät ja järvet tosiaan on. Ellivuoren laskettelurinteiden kohdalla huikkasin muille jos mentäisiin vetämään vähän mäkivetoja mutta eivät innostuneet. Ois ehkä itseltäkin kyllä jäänyt tällä kertaa väliin..

Matka taittui tosi joutuisasti, vaikka niitä mäkiä piisasi niin voimia oli koko ajan paljon. Matka ehkä eteni siksikin nopeasti että jokaisen kilometrin täyttyessä oli jotain tekemistä, syömistä tai juomista ja sitä olikin sitten jatkuvasti. Eka geeli tuli syötyä kolmessa osassa tolpilla 10, 13 ja 15km. 18 kilometrin kohdalla avasin toisen proteiinipatukan ja haukkasin siitä palasen. Jokaisen kympin aikana yksi 1.6 desin vesipulloni tyhjeni, tämän lisäksi siis join jokaisella huoltopisteellä noin desin.

Puolimaraton täyttyi ja fiilis oli edelleen korkealla, monella muulla alkoi tässä kohdassa vaikeudet. Mäet alkoivat syömään muita ja aloin saavuttaa edellä meneviä. Fiilis kohosi entisestään. Otin yksi kerrallaan edessä juoksevia kiinni ja vaihdoin muutaman sanan. Yksi mies valitteli pohkeensa kramppaavan niin pahasti ettei voinut yhtään juosta, pyrki vain kävelemään seuraavalle huoltopisteelle ja luovuttamaan siellä. Mäet olivat pitkiä, ja näin että satojen metrien päässä ihmiset lopettivat juoksun ja kävelivät niitä ylös. Minä pidin saman tahdin yllä nousuissa kuin tasaisella, etenin mielestäni tosi hyvää perushölkkävauhtia.

Tunnistin osan jo kauempaa, saavutin ja ohitin nyt niitä jotka olivat lähteneet omille teilleen siinä ekassa kunnon mäessä kympin kohdalla. Eräs sen porukan nainen oli aivan puhki, yritin tsempata ja totesin että loppumatka on kuulemma tasaisempi.. Ei se ikävä kyllä ollut.

24, 25, 26km. Vitsi miten hienoa oli ohittaa toi 26 kilometrin tolppa. Viime syksynä en pystynyt sen jälkeen juoksemaan askeltakaan. Nyt oli melkein hymy korvissa. Ehkä musta tosiaan on kestävyysjuoksijaksi! Juoksin yksin, porukka oli hajonnut ennen kaikkea huoltopisteiden ja mäkien raskauden myötä. Se 149 maratonia juossut mies sanoi että tämä Rautaveden maraton on hänen mielestään reitiltään Suomen raskain, vain maastomaratonit ja muut erikoiskisat ovat kovempia.

Kuvittelin että olen jossain ultrakisassa. 25 kilometriä oli puoliväli, ei 21km. Sitten 26, 27km. Elin puolenvälin taitteen uudestaan ja uudestaan. Todella uskoin että jaksaisin juosta loputtomiin.  

"Perillä" on tuolla edessämme jossain.

Mäkeä mäkeä mäkeä.. 30 kilometriä taisi olla takana kun saavutin Kalevi Saukkosen, mies oli ollut siis matkalla tunnin minua kauemmin. Hidastin hieman, vaikka menettäisin aikaa niin tällaisille ihmisille on aina oltava aikaa. Kalevi valitteli raskaita mäkiä, totesin hänellekin että ilmeisesti ne tästä vähän vielä tasaantuvat. Ennen kuin lähdin jatkamaan omaa tahtiani, kysyin vielä onko tämä tupla-viikonloppu. Kalevi sanoi että sunnuntaina maraton Sipoossa. Uskomaton äijä. Yli 1600 maratonia on jotain mitä on vaikea edes käsittää. Tästä kohtaamisesta sai taas valtavasti lisää energiaa ja potkua omaankin etenemiseen.

Katso mitä maisemaa

voitko hieman hidastaa

tällaista ei näe kun

ollaan kotona kahdestaan

Rautavedellä juostiin myös puolimaraton ja siinä reittinä oli tämän meidän 42 kilometrin lenkuran viimeinen reilu kymppi. Ohitin siis puolimaratonin kääntöpaikan jossain 31-32 kilometrin välillä. Se oli uskomaton hetki. Ensin olin onnesta soikea, tajusin että olen juossut 32 kilometriä!! Sen jälkeen tuli eka ja ainoa huonompi fiilis, tajusin että matkaa on vielä kymppi eli ainakin tunti jäljellä... Energiaa ja voimia kyllä piisasi mutta silti tuntui aika pitkältä ajalta olla vielä liikkeellä. Väärä ajattelumalli, olisi vain pitänyt iloita jokaisesta lisäkilsasta eikä miettiä kauanko kestää maaliin. Aloittelijan virhe!

Eipä tuo hetkellinen synkkä ajatuskaan tahtia himmannut, tajusin nimittäin että koko ajan venaamiani klassisia maraton-juttuja ei ole tullut. En ole oksentanut, ravannut pusikossa kummallakaan hädällä, mikään paikka ei ole krampannut tai sattunut. Mitään seinää ei ole ollut näköpiirissäkään! En silti halunnut juhlia liian aikaisin, tiesin että ongelmia voi tulla vaikka pari kilsaa ennen maalia ja ne voivat olla vaikka kuinka pahoja. Reitti eteni alusta loppuun asvaltilla ja olin koko vuoden aikana juossut ehkä pari-kolme lyhyttä asvalttilenkkiä, muuten pelkästään pururadoilla ja maastoissa. Onneksi kova alustakaan ei aiheuttanut ongelmia.

Olin jo aika uupunut mutta minusta tuntui ettei vauhti hiipunut hirveästi, tinttasin mäetkin kuin höyryjuna. Ulkopuolisen silmin se saattoi olla jo aika hidasta etenemistä. Yksi niistä miehistä jotka olin jättänyt taakseni jossain 10 kilometriä sitten, meni ohitseni. Olin ihmeissäni, ohittelin itse koko ajan muita mutta minut ohitettiin?! Huikkasin hänelle että löysit jostain rakettimoottorin. Hän sanoi että oli edennyt koko ajan samaa vauhtia! Samassa tajusin että oma vauhtini oli hiipunut mutta edellä menevien juoksijoiden tahti oli hiipunut vielä nopeammin kuin omani. Jokaisesta ohituksesta sain silti edelleen voimaa ja lisää draivia jatkaa.

tämä voi olla
koko elämämme ihanin päivä
juostaan hiljempaa
toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan

38 kilometrin kohdalla tuli pitkä suora ja ensimmäistä kertaa koko päivänä aurinko paistoi. Paksu tumma pilvipeite repeili ja aurinko pääsi läpäisemään sen synkän harson. Tajusin että tulen onnistumaan tänään. Katselin aurinkoa ja itkin, parin kyyneleen jälkeen meinasin hajota ihan kunnolla mutta pyrin pitämään pokan, matkaa oli kuitenkin vielä se neljä kilometriä jäljellä. Se auringonpaiste oli kauneinta mitä olen koskaan nähnyt. Niillä synkimmilläkin pilvillä on todellakin kultaiset reunukset.

hengitän sisään maisemaa
niin täydellistä, että pelottaa

Ollaan jo lähellä maalia, tunnistan samoja rakennuksia kuin lähtöpaikalla. 40-41 kilometrin kohdalla näen yllättäen avovaimon ja poika potkulautailee mua vastaan. Minä juoksen ja poika potkuttelee vieressä. "Haluatko kuulla mitä kello on?" No, haluan tietysti. "15.19". Nopea laskutoimitus.. Olen juossut 4 tuntia 19 minuuttia. Voisin alittaa 4½ tuntia! Perhe oikaisee urheilukentälle, mulla on vielä se reilun kilometrin lenkura jäljellä. Kiristän tahtia, kintereissä on vielä voimaa.

Tuttu koulu, siellä on kisakeskus, pari kadunylitystä, parkkipaikan ohi. Urheilukentän porteista sisään. Sata metriä juoksurataa. Maaliviivan yli. Aika 4 tuntia 28 minuuttia. Läpäisin maratonin yli 45 minuuttia nopeammin kuin vuosi sitten erittäin rankalla ja vaativalla reitillä!

Olo on hyvä, nostan pojan ilmaan. Otan palkintokassin, kävellään yhdessä kisakeskukseen hakemaan mitalia. Juon pojan kanssa mukilliset mehua. Olo on yhtä levollinen, rauhallinen ja vahva kuin ennen starttia. Tämä oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Tein unelmistani totta ja saavutin jotain mihin en olisi yhtään uskonut.

Sen enempää heti kisan jälkeen kuin näinä seuraavinakaan päivinä ei ole ollut yhtään heikko tai huono olo, ei nälkäinen tai janoinen. Ei ole väsyttänyt. Olo on hyvä, seesteinen ja rauhallinen. Kävely on vähän kulmikasta, asfaltti iskutti polvia ja lonkkaa kovalla kädellä mutta ei mitään hätää, heti sunnuntaiaamuna tehtiin kävelylenkki ympäri Vammalan keskustaa.

Vuosi sitten merkitsin treenikalenteriin maraton-päivän kohdalle 26 kilometriä, en kehdannut merkitä niitä viimeisiä 16 kilometriä. Nyt sen 42 kilometrin kirjoittaminen sinne kalenteriin tuntui niin hyvältä.

Kiitos perheelle, kiitos teille kaikille lukijoille ja kommentoijille jotka olette olleet mukana tällä mun matkalla ja tsempanneet mua eteenpäin. Olen saanut teiltä suuria voimia. Hyvä minä, hyvä me!