Voittoja ja valheita.

Olen kirjoittanut paljon urheilun eri puolista. Tietysti kuntoliikunnasta ja harjoittelusta mutta myös huippu-urheilusta, eri lajeista ja niiden suurimmista ja kauneimmista kilpailuista. Yksi asia on jäänyt kuitenkin käytännössä kokonaan ilman huomiota. Se on asia joka on liittynyt urheiluun niin kauan kuin kilvoittelua on ollut olemassa. Urheilukeskustelussa se on edelleen tabu josta puhutaan hyvin yksiulotteisesti ja hyvin harvoin jos koskaan analyyttisesti. Se on doping.

Olen lukenut viime aikoina Tyler Hamiltonin kirjaa Voittoja ja valheita (Otava, 2013). Sen alaotsikko on Salattu elämäni pyöräilyn huipulla - Suuren dopingkohun taustat. Tyler Hamilton voitti kultaa Ateenan olympialaissa 2004 maantiepyöräilyn aika-ajossa ja hän ajoi vuosia lajin huipulla mm. Lance Armstrongin tallikaverina ja kilpakumppanina.

Vanhempani eivät esittäneet meille monia ehdottomia vaatimuksia, paitsi että meidän oli aina puhuttava totta, oli mikä oli. Isäni kertoi minulle joskus, että jos meillä olisi koskaan sukuvaakuna, siinä olisi vain yksi sana: REHELLISYYS. 

Kirja etenee perinteisen elämäkerran tapaan, Tyler kertoo aluksi lapsuudestaan sekä perhetaustastaan. Tuli tuttu tunne kun hän kertoo siitä miten hän jumppasi ja treenasi jo pikkulapsena olohuoneessaan äitinsä kanssa. Tai kuinka he järjestivät pihallaan erilaisia urheiluturnauksia. Elämä oli liikuntaa ja rakkautta itsensä liikuttamiseen.

Tyler Hamilton oli laskettelijana lahjakas juniori mutta vammautuminen lopetti hänen uransa lajin parissa. Hän päätti keskittyä pyöräilyyn ja hän nousikin nopeasti kansalliselle huipputasolle. Tyler tajusi että hänellä oli ominaisuus joka oli lajissa suureksi eduksi: hän kesti kipua. Kipua ei voi työntää pois mutta sitä voi syleillä. Tuttu fiilis sekin.

Kukaan ei lähde lajin pariin haluten käyttää dopingia. Me rakastamme lajiamme sen puhtauden vuoksi; mukana ovat vain ajaja, pyörä, tie ja kilpailu. Ja kun lähtee maailmalle ja alkaa tuntua siltä, että dopingia käytetään, vaistomainen reaktio on sulkea silmät, painaa kädet korville ja tehdä vielä enemmän töitä. Luottaa vanhaan kilpapyöräilyn mysteeriin - työntyä äärirajoille, sitten vielä kauemmas, sillä kuka tietää, vaikka tänään sujuisi jo paremmin. Tiedän, että tämä kuulostaa oudolta, mutta oikeastaan ajatus siitä, että muut käyttivät dopingia, innosti minua aluksi; se sai minut tuntemaan itseni ylvääksi, koska olin puhdas. Menestyisin, koska puhtaus tekisi minut vahvemmaksi.

Lopulta siirtyminen Eurooppaan ja ammattilaistalleihin pakottaa avaamaan silmät. Kaikki parhaat käyttävät dopingia. Urheilijat (lajista riippumatta mielestäni) voidaan jakaan luokkiin: A, B, C, D jne. Doping ei nosta D-tason urheilijaa A-luokkaan vaan suunnilleen yhden tason ylöspäin, pääjoukon häntäpään kuskin pääjoukon keulille tai pääjoukon priimuksen kilpailun kärkeen.

Jotkut ajajat saivat niitä. Jotkut eivät. Kiinnitin siihen huomiota, kun näin valkoiset pussit ensimmäisen kerran. Kahden kilpailun jälkeen aloin seurata mitä tapahtui. Niitä annettiin vain vahvoille ajajille. Kavereille, joita pidin A-joukkueena. Silloin minulle valkeni masentava tosiasia: kuuluin B-joukkueeseen.

Amerikassa laji ei ollut lainkaan niin ammattimaista - siis käytännössä siinä ei liikkunut miljoonia ja taas miljoonia. Yhdysvaltojen alemman kategoriat kisat olivat jotain ihan muuta kuin Eurooppa lajin kruununjalokivineen - Tour de France, Giro d'Italia, Vuelta a Espana. Täällä on supertähdet, media ja ne miljoonat. Jokainen huippu-urheilija haluaa olla paras. Kukaan ei tähtää sijoille 100-120.

Tässä päätöksessä ei oikeastaan ollut kyse kunniasta tai luonteesta. Tunnen hienoja ihmisiä, jotka ovat käyttäneet dopingia; tunnen kyseenalaisia ihmisiä, jotka ovat päättäneet pysyä siitä erossa.  Minulle ainoa tärkeä asia oli se, että tuhannen päivän aikana minulta oli viety elinkeinoni, eikä näkynyt merkkiäkään siitä, että asiat muuttuisivat paremmaksi. Niinpä tein sen, minkä monet muut ovat tehneet ennen minua: liityin veljeskuntaan.

Tyler Hamilton rikkoo veljeskunnan omertan ja kertoo harvinaisen rehellisesti siitä mitä hän ja muut huiput käyttivät. EPOa, steroideja, hormoneja, verensiirtoja. Hän kertoo siitä miltä tuntuu kun verta otetaan pois, säilötään jääkaapissa ja laitetaan takaisin elimistöön viikkoja myöhemmin. Miten dopingia käytetään, miten sitä säilytetään. Miten testeissä ei jää kiinni ja mitä virheitä kiinnijääneet tekivät. Yllätystestit eivät voi onnistua jos sinua ei yllätetä - älä siis koskaan avaa ovea kenellekään. Lopulta koko systeemi on mätä, yllätystesteistä kerrotaan joillekin jopa etukäteen. Kärähtäneiden urheilijoiden tuloksia peukaloidaan tai asia lakaistaan maton alle ilman mediakohua. Lajin kansainvälinen liitto on mukana pitämässä yllä mielikuvaa puhtaasta lajista, samaan aikaan kun kilpailuissa vaaditaan yhä kovempia keskinopeuksia rankemmilla ja pidemmillä etapeilla.

"Isä, jos minun pitäisi joskus ottaa sitä kamaa voidakseni kilpailla, minä lopetan". Olin luullut, että isälle valehteleminen olisi vaikeaa; se osoittautui helpoksi. Katsoin häntä suoraan silmiin. Sanat tulivat niin vaivattomasti, että nyt minua hävettää ajatellakaan sitä. Totuus oli aivan liian monimutkainen kerrottavaksi. Sinä syksynä, kun muut ystäväni kysyivät Festinasta, vastasin heille samoin mutta vielä vakuuttavammin: Jos minun pitäisi joskus ottaa sitä kamaa voidakseni kilpailla, minä lopetan. Joka kerta tuntui hyvältä lausua ne sanat. Joka kerta valehteleminen muuttui helpommaksi. He halusivat uskoa, että olin puhdas, ja tavallaan niin halusin minäkin.

Kirja luotaa syvälle douppaajan mieleen. Miten ihminen voi elää itsensä kanssa kun hän tietää huijaavansa? Helposti. Tärkeintä on ymmärtää että Tyler tai muut eivät ajatelleet huijaavansa. Kun kaikki käyttävät, kaikki ovat samalla viivalla. Heidän maailmassaan kukaan ei huijannut ketään. Ne jotka eivät käyttäneet, olivat hölmöjä.

Kirjassa käsitellään tietysti paljon Lance Armstrongia. Tyler oli aluksi hänen kilpakumppaninsa, myöhemmin tallitoverinsa, naapurinsa, harjoittelukumppaninsa. Ja lopulta vihamiehensä.

Aloin itse seuraamaan kilpapyöräilyä 2000-luvun alussa, Lancen huippuvuosina. En koskaan pitänyt hänestä. OK, en koskaan pidä ylivoimaisista mestareista, olen aina pienemmän haastajan puolella. Mutta Lancessa oli jotain vastenmielistä. Hänestä paistoi aina jonkinlainen överiksi vedetty amerikkalainen ylimielisyys, hän oli kuin prototyyppi jostain elokuvan karikatyyrisestä hahmosta. Kirja vahvistaa tätä kuvaa. Lance on mulkkujen mulkku. Kuin työpaikkatyrannien tai koulukiusaajien kuningas joka vetelee naruista, huijaa opettajat ja pomot puolelleen ja pompottelee kaikkia ympärillään miten tahtoo. Joko teet kuten Lance sanoo tai tukit turpasi ja painut helvettiin. Ei ollut mitenkään tavatonta että Lancen tahtoa rikkonut huomasi seuraavana päivänä etteivät edes ne joiden piti olla kavereita puhuneet sinulle enää. Lance päätti kaikesta ja kaikista.

Toisaalta tämä on vain Tyler Hamiltonin näkemys Lancesta mutta kun samaa tarinaa toistetaan joka puolelta ja omatkin havainnot viittaavat samaan niin kuvasta on varmasti iso osa totta. Toisaalta Lance on hemmetin hauska hahmo ja hänen tempauksensa ja käytöksensä on erittäin viihdyttävää, ainakin näin kirjasta luettuna. Läheltä sen kokeneille oikeampi tunne on varmasti ahdistus.

Vaikka elämä pyöräilyn ohella oli myrskyistä, pyörän selässä meni hyvin. Tourin lähestyessä wattimääräni kohosi ja painoni aleni. Kesäkuun puolivälissä aloin nähdä merkkejä. Ensimmäiseksi käsivarteni ohenivat niin, että paidanhihat alkoivat lepattaa tuulenvireessä. Tunsin niiden värisevän hauista vasten. Seuraava merkki oli, että istuessani puisella ruokapöydän tuolilla minuun alkoi sattua. Takapuolessa ei ollut tippaakaan rasvaa; luuni painautuivat puuhun ja niihin sattui. Minun oli istuttava pyyhkeen päällä, jotta minulla olisi mukavampaa. Vielä yksi merkki: ihoni oheni ja alkoi näyttää läpikuultavalta. Haven sanoi, että hän alkoi nähdä sisäelinteni ääriviivat. Viimeinen merkki oli se, että ystäväni alkoivat sanoa, miten kurjalta näytän - että olin vain luuta ja nahkaa. Minun korvissani se kuulosti kohteliaisuudelta. Tiesin olevani lähellä.

Kilpapyöräily on äärimmäinen laji, ehkä maailman rankin. 3500 kilometriä pyöräilyä vuoristossa kolmen viikon ajan minimaalisella levolla. Se on epäinhimillistä. Huipun tavoittelu vei Tylerin paitsi douppaamaan myös syömishäiriöön, tai hyvin lähelle sitä. Edellä lainaamani sitaatti olisi voinut olla surullinen pätkä jostain anorektikkoblogista. Tyler oli lisäksi kärsinyt jo hyvin nuoresta asti masennuksesta eikä tämä kaikki voinut olla vaikuttamatta siihenkin.

Tyler paaluttaa lopulta isoksi motoksi: Ennemmin tai myöhemmin kaikki jäävät kiinni. Tyler, Lance, kaikki pyöräilyn huiput. Tämän voi myös laajentaa muuhunkin urheiluun tai vaikka koko elämään. Lopulta, ennemmin tai myöhemmin, kaikki jäävät kiinni. Mikään valhe ei ole ikuinen. Tai jos onkin, se on niin täydellinen että se muuttuu totuudeksi.

Mitä sinä tekisit? Olen iloinen, että esitin hänelle sen kysymyksen, koska mielestäni jokaisen, joka haluaa tuomita douppaajat, pitäisi pohtia sitä vaikka vain sekunnin. Kun on koettanut koko ikänsä päästä menestyksen partaalle, joutuu valitsemaan: liity mukaan tai lopeta ja palaa kotiin. Mitä sinä tekisit?

Tällaiset tarinat ovat tärkeitä. Emme opi ikinä mitään kieltämällä, vähättelemällä tai käryn käydessä polttamalla syylliset roviolla. Tai toteamalla että tämä koskee vain tiettyjä lajeja. Ei koske. Doping koskettaa kaikkea urheilua meistä sunnuntaikuntoilijoista maailman parhaisiin. Jokaisella kuntosalilla joku todennäköisesti douppaa vaikka kuinka haluaisit ajatella muuta. Samoin niistä urheilijoista joita ihailet.

Voiko tämän kirjan lukemisen jälkeen enää seurata urheilua, ihailla sitä? Rakastaa kuten minä?

Se oli minun tarinani. Ei mikään kiiltävä ja kaunis myytti supersankareista, jotka voittavat joka kerta, vaan inhimillinen totuus tavallisesta kaverista, joka yritti kilpailla vinoon menneessä maailmassa ja teki parhaansa; joka teki isoja virheitä mutta selviytyi. Sen tarinan minä haluan kertoa ja jatkan sen kertomista. Osaksi siksi, että se auttaa urheilua jatkamaan eteenpäin, ja osaksi siksi, että se auttaa minua jatkamaan eteenpäin.

Olen seurannut paljon kaikkea urheilua, paljon pyöräilyä. Olen saanut suuria tunteita ja elämyksiä, myötäelänyt voittoja ja tappioita. Putoaako tältä kaikelta pohja pois?

Minusta ei. En ole koskaan pitänyt urheilua täydellisenä ja olen aina tiedostanut dopingin olemassaolon. Maailma ei ole täydellinen, mikään inhimillinen ei ole. Ei tietenkään myöskään urheilu.

En voi elää epäillen kaikkea mutta en myöskään ummista silmiäni. Ihmiset tekevät pahoja ja vääriä asioita mutta elämää ei voi elää epäillen rakkaimpiaan ja odottaen koska he jäävät kiinni jostain vääryydestä.

Voittoja ja valheita on erittäin tärkeä kirja. Se kertoo yhdestä aikakaudesta joka toivottavasti on ohi, mutta, joka saattaa myös jatkua. Ei välttämättä pyöräilyssä mutta ehkä jossain toisessa lajissa. Minusta jokaisen tulisi ymmärtää että vaikka pyöräilyn maailma on äärimmäinen, se ei tarkoita että se olisi ainoa joka on täynnä mätää. Naiiveja kommentteja kuullaan jatkuvasti, niin katsojien kuin lajiliittojen ja itse urheilijoiden toimesta. En voinut kuin nauraa Cristiano Ronaldon väittäessä "jalkapallon olevan 100-prosenttisesti kielletyistä aineista puhdas laji". Eufemio Fuentes, pahamaineinen doping-tohtori, toimitti "valmennusoppia" Tyler Hamiltonin lisäksi myös mm. Barcelonalle ja Real Madridille.

Yksi pyyntö minulla kuitenkin olisi. Älkää koskaan olko tekopyhiä. Älkää kirotko dopingia mutta samalla vaatiko esimerkiksi suomalaisurheilijoilta menestystä. Aina se yhtälö ei ikävä kyllä ole mahdollinen. Joskus sija 10. tai 50. on hemmetin hieno juttu.