Zen ja juoksemisen taito.

Eräänä syksyisenä päivänä olin pojan kanssa kirjastossa. Kasa lastenkirjoja juniorille ja iskälle Jukka Viljasen Seikkailujuoksija. Paitsi että sitä kirjaa ei löytynyt mistään. Kirjaston tietokonejärjestelmän mukaan se pitäisi olla hyllyssä mutta eipä ollut. Yleensä tällaisessa tilanteessa menen kysymään kirjastosedältä- tai tädiltä joka hyökkää hyllylle suurennuslasin kanssa ja taikoo hakemani opuksen esiin muutamassa sekunnissa jostain. Juoksukirjojen hylly on kuitenkin niin täynnä mielenkiintoista luettavaa että päätin valita jonkun muun kirjan. Olisin varmaan voinut laittaa silmät kiinni ja napata minkä tahansa ja valinta olisi ollut hyvä mutta katse kiinnittyi yhteen teokseen.

Larry Shapiron Zen ja juoksemisen taito lähestyy juoksemista vähän erilaisella tavalla kuin vaikkapa monet harjoitteluun keskittyvät kirjat. Minua ei kiinnosta niinkään sykealueet tai juoksuohjelmat, vaan se mitä juokseminen tarkoittaa kokonaisvaltaisemmin. Mitä se vaatii ja miten se muovaa ihmistä henkisesti.

En ole mitenkään hengellinen ihminen ja ohitinkin sen että kirjan pohjana on buddhalainen maailmankatsomus. Nopeasti kuitenkin tajusin että tuo maailmankatsomus ja ajattelutapa on hyvin lähellä omaa ajatteluani. Ensimmäiset luvut eivät antaneetkaan minulle paljon, niissä kun kuvattiin keinoja ohittaa tekosyyt ja motivaatiopula. Kirjassa opetetaan tietoista läsnäoloa esimerkkien kautta. Mitä mielessä liikkuu kun makaa aamulla lämpimässä sängyssä, katselee ikkunasta harmaata sateista ilmaa ja miettii ettei tuolla todellakaan voi juosta. Olen aina ajatellut niin kuin kirjassa opetetaan: ei ole huonoa tai hyvää säätä, on erilaisia säätiloja ja niiden synnyttämä negatiivinen tai positiivinen mielleyhtymä syntyy omista ajatuksista. Sateinen sää tuntuu huonolta juoksusäältä jonkin aiemman kokemuksen vuoksi. Ehkä joskus lapsena on kävellyt kouluun ja äkillinen sade on kastellut läpikotaisin, märät vaatteet ovat tuntuneet ikävältä loppupäivän. Tuo kokemus on rakentanut mieleen ennakkoluulon ulkona sateella liikkumista kohtaan. Tietoisella läsnäololla tuon ajatuksen ydin ymmärretään ja tajutaan että vettähylkivissä juoksuvaatteissa juoksemisella ja farkuissa kouluun kävelemisellä ei ole lopulta juuri mitään yhteistä.

Buddhalaiset ajattelevat että kärsimyksen takana on takertuminen. Takertuminen vanhoihin ajattelumalleihin,  rutiineihin tai elintapoihin. Takertuminen mihin tahansa tarkoittaa lopulta aina kärsimystä koska maailma ei koskaan pysähdy eikä pysy paikallaan, se menee eteenpäin. Tämän ymmärtäminen auttaa helpottamaan tuskaa, liittyy se sitten ihmissuhteisiin, liikuntaan tai mihin tahansa elämän osa-alueeseen. On olemassa vain tämä hetki, ei mennyttä eikä tulevaa. Mielenrauhan ja tasapainon löytämiseksi kannattaa keskittyä jokaiseen askeleeseen, puiden lehtien kahinaan, maahan osuviin vesipisaroihin. Ne ovat oikeasti olemassa, ainakin sen hetken.

Motivaatio-ongelmien lisäksi kirjassa käsitellään erilaisten vaikeuksien selvittämistä, oli kyseessä sitten loukkaantuminen tai ajankäytölliset ongelmat. Shapiro opettaa meditatiivisen zen-juoksemisen jossa mieli lepää ja tyhjenee kaikesta ulkopuolisesta. Kirjassa käydään läpi myös esimerkiksi maratonille harjoittelu ja itse kilpailun läpäiseminen. Se purkaa osiin ja analysoi tarkasti monet tutut tilanteet: "miksi juuri minä"-mietteet kun loukkaantuu tai vaikeat hetket ja luovuttamisen tunteet lenkillä.

Shapiro on ymmärtänyt monien muiden juoksuharrastajien tapaan sen että juokseminen on koko elämä pienoiskoossa. Ensin voi olla helpompi lähestyä ongelmia juoksemisen kautta, ja kun oppii ratkaisemaan ongelmat siinä, ehkä oppii sen myös muilla elämän alueilla.