Jokojokojokojoko?

Viimeiset päivät on ollut melkoista tärinää. Lihakset polttelee eikä malttais pysyä paikoillaan.

Joko joko joko joko joko joko joko joko joko joko joko joko?

Kohta. Vielä vähän töitä, sitten kotiin pakkailemaan ja huomenna reissuun. Lauantaina nautitaan. 

Juoksupäivä on juhlapäivä.

Minä ja tie, mitään muuta ei tarvita. 

Loistava lokakuu.

Yleensä olen pistänyt edellisen kuukauden pakettiin vasta kun seuraava on jo alkanut mutta nyt ei tartte odotella. Lokakuun reenit oli ja meni, nyt vaan lepäillään ja löhöillään. Seuraavan kerran laitan kropan ja mielen likoon marraskuun puolella.

Lokakuu meni loistavasti, vois jopa sanoa että nuoli osui napakympin keskelle. Tavoitteena oli 120 kilometriä ja 20 harjoituspäivää, lopputulos 123 kilometriä juoksua ja 20 harjoituspäivää. Hyvä minä! :-)

11 juoksuharjoitusta ja 9 salitreeniä. Kahtatoista juoksulenkkiä en oo muuten saanu mikään kuukausi kasaan, myös kesä- ja heinäkuussa oli sama yksitoista.

Huomasin treenimuistiinpanoistani että aloitin pitämään kirjaa harjoitusmääristä lokakuussa 2011 eli tasan kaksi vuotta sitten. Lokakuussa 2011 juoksin yhden lenkin (!) ja kävin kahdeksan kertaa salilla, yhteensä siis yhdeksän harjoitusta. Aika epäsäännöllistä touhu on näköjään vielä silloin ollut, taisi jotain pieniä vammojakin olla jatkuvasti. Vasta keväällä 2012 kun vaihdoin salia hommaan alko tulemaan rotia ja treenejä oli se 15-20 per kuukausi.

Vuosi sitten eli lokakuussa 2012 olin liekeissä. Maratonin nöyryyttämänä raadoin 154 kilometriä ja tein 21 harjoitusta. Samanlaista draivia kaipailen nytkin loppuvuoden hämäriin hetkiin.

Eilen kävin vielä salilla ja nyt siis keskityn syömiseen ja lepoon. Rullailen myös joka ilta putken kanssa.

 Tää viimeinen reilu viikko ennen maratonia on näyttänyt tältä:

ma 21.10. 18 km
ti 22.10. voimaharjoitus
ke 23.10. 12 km
to 24.10. voimaharjoitus
pe 25.10. 13 km
la 26.10. lepo
su 27.10. lepo
ma 28.10. 12 km
ti.29.10. voimaharjoitus

Mun mielestä tommonen 40-45 kilometrin viikko on erinomainen maratonille valmistautuessa ja toi viime viikon 43 kilometriä napsahti just siihen haarukkaan.

Nyt sitten vaan tavallisia voileipiä, hilloleipiä, puuroa, pastaa, jauhelihakastiketta, salaatteja, karkkia, sipsiä.. Puolisen litraa tuoremehua päivässä ja useampi litra vettä. Perjantaina ruokavalio siistimmäksi ja lauantaina nauttimaan elämästä!

Pimeys.

Sunnuntai rysäytti sen ihan kunnolla päälle. Toki päivä on lyhentynyt jo monen viikon ajan reipasta vauhtia mutta kun kelloja siirrettiin tunnilla taaksepäin niin pimeys tuntuu tulevan ihan käsittämättömän aikaisin. Launtaina pimeä tuli ehkä kuuden maissa, sunnuntaina jo viideltä. Tervetuloa vaan Suomen syksy, tuo pimeyden valtakunta.

Viisareiden siirtämisen idea kai on että aamulla olisi aikaisemmin valoisaa. Ihan kiva juttu aamuvirkuille. Meille jotka nukumme usein vähän pidempään muutos näkyy vain siinä että ei koskaan pääse töistä kotiin valoisaan aikaan. Jos olet duunissa 8-16 niin ennen töihin menoa on pimeää ja kotimatkalla on pimeää. Päivän ainoat valoisat hetket on silloin kun olet töissä. Hyvä juttu jos työskentelet jossain rakennustyömaalla mutta aika harva meistä enää nykyään touhuaa päivänvalossa. Toimistobunkkereissa ja konttoritaloissa on ihan sama onko ulkona pimeä vai ei, valo tulee loisteputkesta. Ei kai ihmekään että jengi masentuu jos seuraavan kerran valoa tunnelin päässä on joskus puolen vuoden päästä...

No ei kai, oikeastaan mua ei ole koskaan pimeys häirinnyt enkä ole syys-, kaamos-, tai mihinkäänmasennukseen taipuvainen. Pyrin ottamaan ilon irti kaikista vuodenajoista ja valon vaihtelusta. Kesällä oli tosi siistiä juosta ulkona viideltä aamulla kun aurinko paistoi. Tai tulla illalla yhdeltätoista kuntosalilta ulos kun oli valoisaa. Suomen kesä on huikea mutta niin on muutkin vuodenajat.

Ehkä masentuisin jos kaikki vuodenajat ois samanlaisia. Elämän tarkoitus on kehittyminen ja jatkuva muutos ja nämä hyvin erilaiset vuodenajat on siitä loistava esimerkki. Kaikki muuttuu eikä mikään pysy paikoillaan, ei valo eikä varjot.

Treenaamiseen pimeys tuo oman ulottuvuuden, erityisesti tietysti ulkoliikuntaan. Nyt on vuoden pimeimmät hetket ja on oikeasti syytä hankkia juoksutakki jossa on heijastimia tai laittaa päälle huomioliivi. Otsalamppu on loistava jos ei ole katuvaloja.

Omat vakiojuoksureitit, lähinnä kuntoradat metsässä, luo ihan erilaisen fiiliksen nyt pimeällä. Yhdessä kohdassa on sadan metrin kohdalta lamput sammuksissa ja se on ihan huikea juttu, juoksulenkin kohokohta. Juosta täysin pimeässä, vaistonvarassa, pyrkien hahmottamaan polun reunassa olevia puita ja tolppia. Jos joku tulee vastaan, pitää vain luottaa siihen että molempien hämäränäkö riittää estämään törmäyksen.

Jossain vaiheessa sataa lunta ja pimeyskin on vähemmän pimeää. Lumi heijastaa valoa, musta maa jää unholaan. Ja sen lumen takana odottaa jo taas uusi kevät ja kesä jolloin aurinko paistaa yölläkin.

Nautitaan tästä pimeydestä sen aikaa mitä se kestää. Otetaan siitä fiiliksiä ja tunnetiloja irti koko skaalalla. Laitan tähän loppuun kaksi biisiä, totaalisesta pimeydestä mustien iltojen kauneuteen. Toinen sopii vaikka salille raudan kesyttämiseen tai rajuun vauhtijuoksuun, toinen venyttelyyn, palautteluun ja syksyn fiilistelyyn. Loistavia molemmat.

Lepoviikonloppu crossfittiä ja painonnostoa kyyläten.

Kerrankin sain kasaan treeniviikon joka oli niin kompakti että sain vain levätä sekä lauantain että sunnuntain. Kroppa ja mieli lepää ainakin mulla ihan eri tavalla kun harjoittelee ma-pe ja lepää kaksi peräkkäistä päivää eikä niin että lepopäivät on vaikka keskiviikko ja sunnuntai. Syytä hyvään mieleen ja levolliseen lepäilyyn todella oli sillä viime viikko meni täydellisesti käsikirjoituksen mukaan, juuri niin hyvä maratonille valmistava viimeinen kunnon harjoitusviikko kuin vain voi olla.

Koko viime viikon tuli katsottua paljon painonnostoa. Tempauksia aamupalalla, työntöjä iltapalalla. Joo-o, syön usein kun katon telkkaria. Varmaan huono tapa mutta en jaksa stressata asiasta.

Painonnoston katseleminen on kuin tuleen tuijottamista. Sitä ei voi vain lopettaa. Lämppärinostoja takahuoneessa. Valmentajan viimeiset kannustavat sanat. Pari rappusta ylös lavalle. Mankkua käsiin. Katse taivaalle, kenkiin, katsomoon. Tangosta kiinni ja.. sen jälkeen kaikki onkin auki. Tempaus menee yli tai jää vajaaksi. Työnnössä jäädään kyykkyyn. Puhti loppuu. Tai kaikki on kunnossa ja rauta tempaistaan tai työnnetään valoa nopeammin suorille käsille. Huipputasollakin tyylien kirjo on iso, suurin osa saksaa painot rinnalta suorille käsille mutta parhaidenkin osalta nähtiin niin kyykkytyyliä kuin haarahyppyäkin. Tyyli on vapaa kunhan nosto on sääntöjen mukainen, työntöjä ei punnerreta piiruakaan.

Näissä Puolan MM-kisoissa tuomarilinja oli todella tiukka, jopa liian. Eurosportille kisoja selostanut pitkän linjan laji-ihminen Arto Savonen oli monta kertaa sitä mieltä että tuomarit ja ennen kaikkea nostoja jälkikäteen hylännyt jury olivat ratkaisuissaan typeriä, nostoista haettiin suurennuslasin kanssa pikkuruisia virheitä. Suomalaisista tästä kärsivät raskaan sarjan Eero Oja ja Teemu Roininen. Oja sai työnnettyä 195 kg ja Roininen 200 kg mutta tuomarien kädenväännön jälkeen nämä hylättiin samoin kuin molempien toisetkin nostot. Vain avaustyönnöt jäivät voimaan, Ojan 185kg ja Roinisen 189kg. Savosen mielestä kansainväliset tuomarit ovat pilaamassa huippupainonnostoa tekemällä siitä kauneuskilpailun ja arvostelulajin. En ole tarpeeksi kokenut lajin parissa sanoakseni kovin vahvaa mielipidettä mutta melkoiselta pätemiseltä touhu välillä vaikutti ja todellisia oikeusmurhiakin nähtiin.

Mielestäni hylkäyksistä huolimatta sekä Oja että Roininen nostivat hyvin, Eero Oja jopa tempasi oman uuden ennätyksensä 150kg.

Anni Vuohijoki oli kisojen kolmas suomalaisnostaja, hänellä sarjana alle 69 kiloa. Tempaus meni mainiosti, ennätystä sivuava 79 kiloa tuli hyväksytysti ylös, mutta työnnössä paras terä jäi saamatta. Annilla on rahkeita yli sataseen mutta MM-lavalla nousi vain avauspaino 97kg. Voimanoston parissa paljon saavuttaneelle Annille tämä oli kuitenkin tärkeä välietappi kohti tulevia haasteita kuten EM-kisoja.

Ensi vuoden EM-kisat käydään huhtikuussa Tel Avivissa ja se onkin suomalaisille sopiva paikka mitata kovuuttaan. MM-kisoissa taso on älyttömän korkea, Etelä-Amerikasta, erityisesti Kolumbiasta ja Ecuadorista, sekä Aasian maista tulee paljon huippunostajia. Nämä tempaavat sen mitä kotimaiset kärkinimet työntävät - ja jopa enemmän. Mulla on kuitenkin sellainen fiilis että kotimainen painonnosto on koko ajan menossa eteenpäin ja nuorten SM-kisoissa on jo parin vuoden ajan nähty erittäin positiivistä värinää. Ehkä tuo MM-taso jää parhailtakin lupauksilta saavuttamatta mutta eurooppalaisittain kovia nostajia meillä on jo nyt ja kohta varmasti vielä lisää.

Näistä MM-kisoista jäi mieleen erityisesti kiinalaisten hurja taso ja lukuisat maailmanennätykset. Kisojen tyylikkäimpiä nostajia saattoi olla Pohjois-Korean kevyet kingit Om Yun-Chol tai Kim Un-Guk (kuvassa), todella rauhallisen varmaa työskentelyä. Miesten 69-kilon sarja oli huikea: ensin azeri Firidun Guliyev työnsi nuorten maailmanennätyksen 194 kiloa antaen todellakin kaikkensa, hän nimittäin putosi noston jälkeen maahan selälleen ja kouristeli rajusti, kaikki oli kuitenkin kunnossa ja hetkeä myöhemmin hän oli jo iloisena pystyssä ja tuuletteli hurjaa tulosta. Muutamaa minuuttia myöhemmin Kiinan supernostaja Liao Hui työnsi uuden yleisen sarjan ME:n:n 198kg ja kasasi samalla myös yhteistuloksen uuden maailmanennätyksen 358kg.

Naisten sarjoista jäi piristysruiskeena mieleen 48-kiloisissa pronssia nostanut Carolina Valencia (yläkuvassa) sekä Espanjan Lidia Valentin (alakuvassa) joka on jo pitkään ollut Euroopassa lajin kärkinostajia 75 kiloisissa mutta jälleen MM-mitali jäi saamatta, hän oli neljäs. Valentinkin joutui aika armottoman tuomaripelin kohteeksi, onneksi tuo ei kuitenkaan ratkaissut mitalien kohtaloa. Naisten raskaassa sarjassa maailman paras tempaaja Tatjana Kaširina kohtasi voittajansa jäädessään avauspainoonsa mutta korjasi tilanteen hetkeä myöhemmin: sisuuntuneena hän raivosi tangon ilmaan tuhtien levyjen kera: työnnön uusi maailmanennätys - 190kg!!

Painonnoston arvokisat on rankka setti näin katsojankin näkökulmasta mutta eiköhän kohta taas odotella innokkaana uusia arvokisoja. No, huhtikuuhun on vielä vähän aikaa ;) Seuraavat SM-kisat käydään maaliskuussa Parkanossa, pyrin olemaan paikalla. Toivottavasti vielä tänä vuonnakin eteen tulee joitain skaboja joihin ehtisin paikanpäälle.


Viikon toinen penkkiurheilukohokohta oli lauantain Crossfit Invitational, kutsukilpailu jossa USA:n parhaat crossfittaajat kohtasivat muun maailman parhaimmiston. Eurosport näytti kisan suorana ja pätevä lähetys oli tälläkin kertaa. Yksi Suomen parhaista urheiluselostajista, Christian Selin, oli puikoissa kuten vuosi sitten ja tuolla on kyllä iso merkitys katsomismukavuuden suhteen. Crossfit on todella haastava laji selostajalle lukuisien eri suoritusten ja ehkä vähän vaikeaselkoistenkin termien ja lyhenteiden myötä mutta Selin oli jälleen hyvässä vireessä. Aiemmin viime viikolla Eurosport esitti koosteen kesän Crossfit Gameseista ja niiden selostaja oli todella pihalla, työntökisassa miehet nostivat 390 kiloa jne.. Kilot, paunat, onko niissä muka jotain eroa? :-D

Lajit olivat tälläkin kertaa erinomaisia. Soutua, painonnostoliikkeitä, erilaisia joukkuelajeja joissa kaikkien piti esimerkiksi seisoa jonossa ja tehdä toisiinsa sidotuilla pölkyillä etukyykkyjä ja pystypunnerrusta. Askelvalakyykkyjä, käsilläkävelyä.. Huh huh mitä suorituksia.

Viime vuonna Eurooppa otti kunnolla lukua Amerikan hurjilta mutta nyt muun maailman tiimi vei yllättäen voiton. Suomalaisväriä ei tällä kertaa nähty kisaajien joukossa mutta tuomarien joukossa näytti olevan CrossFit 33100:n pääjehut ja katsomossa ainakin täältä blogeista tuttuja tyyppejä kuten Arttorius ja Steffi. Steffiä näkyi lähetyksessäkin useampaan kertaan, taitaa olla tulossa hyviä kuvia blogiin :-)

Ei koko viikonloppu toki ruudun ääressä kulunut, lauantaina vietettiin laatuaikaa avovaimon kanssa pienellä reissulla ja sunnuntaina ulkoiltiin metsässä. Suppilovahveroita ei löytynyt vieläkään mutta puolukoita oli tosi paljon. Erinomaista valmistautumista siihen oikeaan superviikonloppuun ;)

Aiheuttaako bloggaaminen paineita?

Yhden ison kohokohdan ja tavoitteen lähestyessä olen alkanut miettimään että millaisia paineita mulla on niskassa maratonilla ja onko esimerkiksi tällä blogilla vaikutusta fiilikseen.

Tuttujen bloggaajien kisoja aina odotetaan ja jännitetään, niin teen itsekin ja tiedän että moni venailee aina minunkin raporttejani. En silti koe yhtään että tänne kirjoittaminen lisäisi paineita onnistua ja menestyä, toisaalta olen kyllä muutenkin sellainen ihminen etten koe ulkopuolelta tulevilla asioilla olevan muhun hirveän suurta vaikutusta. Paine tehdä hyvä suoritus tulee ihan mun itseni sisältä, siitä että olen taas pitkän vuoden tehnyt töitä ja miettinyt ja suunnitellut miten saada ehjä ja tasapainoinen juoksu aikaiseksi. En ajattele tippaakaan etten saisi mokata siksi että joutuisin kirjoittamaan epäonnistumisesta tänne.

Usein huippu-urheilijoilta kysytään mediassa että tuntuuko paineita kun koko kansa odottaa mitalia vaikka olympialaisista. Mun mielestä asenne on pielessä jos ulkopuolelta tulevat odotukset ovat suurempia kuin urheilijan itsensä sisällä oleva palo menestyä ja onnistua. Se oman itsensä sisällä oleva tunne pitää olla niin suuri ettei muiden ajatuksilla ole mitään mahdollisuutta olla yhtä merkittävässä roolissa.

Epäonnistuminen nimenomaan bloggaajana on hyvällä tavalla merkittävä juttu. Sitä epäonnistumista kun on usein helpompi hahmottaa ja käsitellä kun sen kirjoittaa ja sitä saa konkreettisesti analysoitua eikä päässä pyöri vain abstrakti määrä ajatusleikkejä. Itse olen toivottavasti tuonut muille apua ja vinkkejä käsitellessäni lukuisia omia mokiani. Kun paljon tekee, paljon mokaakin. Viikko pahan epäonnistumisen jälkeen voi tulla kaikkien aikojen paras tulos ja suoritus. Kukaan ei onnistu aina eikä kukaan mokaa aina - vaikka joskus ehkä siltä tuntuukin.

Joku on ehkä aloittanut kirjoittamaan blogia luodakseen positiivisen paineen. Kun aloittaa kirjoittamaan treeni- tai vaikka laihdutusblogia niin voisi ajatella että se tavallaan pakottaa olemaan aktiivinen, liikkumaan ja syömään oikein koska on asettanut projektinsa tai uuden halutun elämäntavan julkiseksi. Se ehkä toimii viikon tai pari mutta en usko että kukaan onnistuu pitkäkestoisesti koska on pakko kirjoittaa aiheesta blogia. Ei kukaan oikeasti myöskään onnistu siksi että on maanantai tai 1. tammikuuta, ahaa-elämyksen ja lopullisen läpimurron tekevän fiiliksen pitää syntyä muulla tavoin. Sieltä sisältä. Ei kalenterista tai blogista.

Blogeja syntyy ja kuolee joka päivä, joku elää pari päivää, joku pari kuukautta, joku on luulee olevansa kuolematon. Yleensä blogin lopunalkua on se että päivitysväli kasvaa ja aina uusi bloggaus alkaa sanoilla: anteeksi kun en ole pitkään aikaan kirjoittanut, on ollut muita kiireita jne. Yleensä blogista näkyy jo kauas jos sen kirjoittaminen ei ole intressilistan kärkipäässä. Kerran tai pari kuussa pitää kirjoittaa jotain tai ladata nippu kuvia koska on tilaajia ja lukijoita jotka odottavat että päivität jotain. Eikös tän pitäisi olla siisti juttu eikä mitään pakkopullaa?

Kaikkien ei tarvitse kirjoittaa joka päivä, hyvää blogia kyllä seurataan ja kommentoidaan vaikka uusia juttuja tulisi kerran kuussa.

On hienoa jos joku tykkää lukea juttuja, joskus kommentoidakin, mutta ei siitä saisi tulla painetta siihen millainen urheilija tai ihminen olet tai mitä asioita tykkäät tehdä. Parhaat jutut on sellaisia joiden tekemisestä nautit ja joiden takana voit oikeasti seistä.

Se ois viikonloppu, positiivisia ja paineettomia treenejä ja lepohetkiä sopivassa suhteessa! :-)

Shokkiuutinen: Mika on aloittanut lihasten huoltamisen!

Jos olette ihmetelleet miksi ihmiset juhlivat toreilla ympäri maailmaa, taivaalle ammutaan raketteja ja erilaiset juhlaparaatit ovat täyttäneet kadut niin totta se on - olen alkanut huoltamaan lihaksiani.

Voivottelin pari viikkoa sitten miten harjoittelun määrän, käytännössä juostujen lenkkien ja kilometrien, lisääminen näkyy heti erilaisina vaivoina ja outoina tuntemuksina. Sain valtavasti hyviä vinkkejä, kiitos niistä, ja tällä kertaa ihan oikeasti tartuin toimeen. Ehkä tuon bloggauksen otsikko, Putki poikki, pohje piiputtaa, oli enne nimittäin marssin kaupasta ostamaan putken eli rullan eli rullaputken eli putkirullailuputken.

Kävikö Mustalle Mötikälle kuten venyttelylle eli kokeilin kerran jonka jälkeen se painui unholaan? No ei! Se oli kuulkaas rakkautta ensisilmäyksellä. Ihan huikea vekotin josta maksamani 29 euroa ei ollut tippaakaan liikaa.

Olen viimeiset kaksi viikkoa rullannut joka ilta 5-10 minuuttia samalla kun katselen telkkaria. Homma on niin naurettavan helppoa ettei se edes tunnu miltään lihashuollolta.

Istun putken päällä niin että se on joko pohkeiden tai takareisien alla ja rullailen ees ja taas. Keskivartalon lihaksistokin tykkää, mitä pidemmälle rullaa niin sitä enemmän vatsalihakset joutuvat duuniin.

Etureidet toimii samalla tavalla mutta istumisen sijaan makaan pötkön päälle ja rullaan niitä. Sääret ovat ilmeisesti pohje-ongelmieni perimmäinen syy nimittäin ne ovat kosketusarat! Ei puhettakaan että makaisin putken päällä ja rullaisin sääriä. Sääret siis tulee käytyä läpi niin että istun ja rullaan mötikkää niiden päällä, mitään painetta ei kohdistu mutta tuo erittäin hentokin kosketus kyllä tuntuu. Hups, ois varmaan kannattanut kiinnittää asiaan huomiota jo aiemmin..

Tuo Karhun rulla vaikuttaa erittäin laadukkaalta, painoraja 200 kiloa ja erittäin vahvan tuntuista matskua. Ei pehmeä, ei kuitenkaan liian kova. Just sopiva.

En tykkää Jukka Pojasta (sori miehen fanit) mutta se ilmeisesti tykkää myös tästä rullailusta vai mitä muutakaan näistä lyriikoita voi päätellä?

"kuka sua hoitaa kun sitä tarvitset, kuka hieroo pois päivän rasitukset?"

"olo on niin vahva, väkevä ja villi, rullaten rauhoittuu rauhaton mieli. Rullaan rullaan rullaan"

Rullaati rullaa, kuka on messissä? Let's roll!

10 päivää maratoniin.

Aika tiimalasissa alkaa käydä vähiin enkä sitä oikeastaan enempää kaipaakaan. Päinvastoin, olisin valmis lähtemään reissuun vaikka heti :-)

Nämä viimeiset pari viikkoa menee aikalailla normaalin treeniohjelman mukaisesti, alan lepäilemään ja säästelemään voimia vasta aivan lähellä h-hetkeä.

Maanantaina juoksin 18 kilometriä, eilen tein voimaharjoituksen. Tänään ja perjantaina ois tarkoitus juosta reilut kympin lenkit. Huomenna voimaharjoitus. Lauantaina ja sunnuntaina lepoa.

Maanantaina vielä viimeiset hölkät ennen maratonia, varmaan taas noin kymppi. Tiistaina sitten vihoviimeinen harjoitus, salitreeni, ja keskiviikosta perjantaihin syödään hyvin ja lepäillään. Varmaan mussutan taas innolla tuhteja pastasalaatteja mutta ehkä hiilareita voisi kerätä vielä ahkerammin kuin vuosi sitten. Oisko klassisen irtokarkkitankkauksen paikka? :-D

Lauantaina 2.11. ois tarkoitus olla henkisesti ja fyysisesti sellaisessa tilassa että saan kasaan ehjän suorituksen. En hae mitään huippuaikaa, haluan vain tällä kertaa edetä koko matkan ilman romahtamista. Perushölkälläkin debyytin ajasta pitäisi lohjeta aika paljon pois.

Henkisesti olen varmasti yhtä valmis kuin fyysisesti. Maraton on oikeasti just niin vaikea kuin siitä tekee, vaikka rämmin vuosi sitten matkalla reilut viisi tuntia niin tiesin jo maalissa että jatkossa homma olisi helpompi koska osaisin välttää virheet. Ekalla kerralla kun en ainakaan itse niitä pystynyt tarpeeksi hyvin näkemään ja ennakoimaan vaikka moni tuttu vinkkejä antoikin.

Pitää vaan lähteä tarpeeksi hitaasti liikkeelle, syödä hyvin, juoda hyvin. Nauttia matkasta. Unohtaa reittikartan tutkiminen ja olla reilut 42 kilometriä innoissaan uusista maisemista, mutkista ja mäistä.

Säätilanne näyttää aika hyvältä, kylmä jakso on toistaiseksi ohi enkä usko että tiet ovat jäässä sitten puolentoista viikon päässä. Muuten pitää pakata juoksutossujen sijaan luistimet mukaan ;)

"Kevät keikkuen tulevi" ja näköjään talveen sopii ihan sama sanonta. Eilen aamupäivällä oli -6C ja nyt +11C. Lämpötila on 17 astetta lämpimämpi kuin eilen! Yölläkin on +10C joka on normaali yölämpötila joskus keskellä kesääkin.. Eiliseen verrattuna tän päivän keli tuntuikin tosi kesäiseltä vaikka satoi vettä ja tuuli oli myrskyisä. Ehkä tänään voisi olla vielä yhden shortseilla juostun lenkin aika? Niin kuin toi äijä tossa kuvassa hurrikaanin pauhatessa taustalla.

Perhejuhla.

Meidän tarina alkaa virallisesti vuonna 2004. Sitä ennen oli ollut sellaista ihailua kauempaa. Mutta se alku olikin sitten tosi myrskyisä. Koko ajan oli synkkiä pilviä taivaalla vaikka yritettiin olla kuin kaikki olisi hyvin. Ensin oltiin liigajoukkue jolla oli pari suomenmestaruutta. Ronaldinho, Nicholas Anelka ja muut Paris Saint-Germainin supertähdet lensi tänne yksityiskoneella eurocupin matsiin. Meidän pelaajat tuli otteluun ruosteisilla mummopyörillä.

Mutta tosiaan ne pilvet.. Silloin suurimpien menestysvuosien jälkeen jotkut mokasivat ja ihan kunnolla. Verottaja, poliisi, kaikki oli koko ajan kiinni takinkauluksessa. Ja ihan syystä. Niille jotka tekee pahaa sun rakkaimmille on vaikea antaa anteeksi, enkä ole antanut vieläkään.

Fakta on se että nopean kuherruskuukauden jälkeen me oltiin konkurssissa keväällä 2005. Unelmat oli murskana, elämä tuntui epäreilulta.

Onneksi oli hienoja ihmisiä jotka uskoi tähän juttuun. Innokkaita ihmisiä joilla oli sydän paikallaan ja ennen kaikkea rakkaus lajiin. Vahvat perinteet olivat luoneet vahvan pohjan jota ei noin helposti pyyhkäistäisi pois.

Vuonna 2006 me aloitettiin alusta - siis oikeasti aivan pohjalta. Vitosdivarista. Kentällä oli junioreita, valmentajatkin pelasivat että saatiin kokoonpano kasaan. Me voitettiin se sarja ylivoimaisesti ja 2007 oltiinkin jo nelosdivarissa. Jo? No joo, kukaan muu kuin me kourallinen laji-ihmisiä ei edes tiedetty että koko seuraa on enää olemassakaan. Muille tää juttu oli kuollut ja kuopattu.

Se nelosdivarikin meni aika hyvin, taas oli kentällä junioreita ja ne valmentajatkin pelasi aina kun tarvittiin. Me voitettiin sekin sarja täysin ylivoimaisesti. Niillä kentillä ei toimittajia tai edes muita katsojia juuri näkynyt. Pelaajille ei usein ollut pukukoppejakaan, vessana toimi pusikko maalien takana.

Kolmosdivari vuonna 2008 olikin jo ihan eri juttu. Pari vuotta oltiin pelattu lähes puulaaki-tasoisia porukoita vastaan ja otettu 14-0 voittoja, nyt oli vastassa jo aika hyviä urheilullisia joukkueita. Loppukaudella oltiin jo aika tiukilla ja mieleen on jäänyt yksikin ratkaiseva paikallispeli verivihollista vastaan. Saman kaupungin sisällä kun ne tunteetkin voivat olla aika vahvoja - puolesta ja vastaan. Se hetki kun pallo menee maaliin.. sitä ei voi sanoin kuvata. Endorfiiniryöppy on samanlainen kuin olisit just itse tehnyt jotain suurta. Me voitettiin lopulta se kolmosdivarikin ja nousukarsinnoissa selvitettiin vastustajat sillä tavalla että päästäisiin kakkosdivariin.

Kolmessa vuodessa kolme sarjanousua, se on aika kova saavutus eikä siihen ole kovin moni Suomessa pystynyt. Kakkonen on jo todella kova sarjataso, kymmeniä joukkueita ympäri Suomea jaettuna maantieteellisesti eri lohkoihin ja vain kaikista parhaat pääsevät ylöspäin, valtakunnallisiin sarjoihin ja isoon mediahuomioon.

Ekat vuodet oli kovia, oli ylämäkeä ja oli alamäkeä. Heti ekana vuonna koettiin huikeita onnen tunteita kun pudotettiin liigaseura VPS Vaasassa, kohdattiin sen jälkeen Litmasen FC Lahti hyppyrimäkien juurella ja lopulta voitettiin cupin pikkufinaali. Olin koko kauden tienpäällä, näin jokaisen matsin ja koin jokaisen hienon juhlan ja karvaan kalkin hetki hetkeltä. Kausi 2010 oli niin vaikea että kauden viimeisessä ottelussa Kauniaisissa jouduttiin ottelun jälkeen venaamaan tietoja eri paikkakunnilta - ollaanko pudottu kolmosdivariin vai ei. Pelaajatkin olivat epätietoisia ja tulivat kyselemään meiltä katsomosta että tiedetäänkö jo miten muualla kävi. Se oli tosi lähellä mutta onneksi säilyttiin ja saatiin jatkaa kakkosessa. Se tais olla monellakin tapaa käännekohta.

Viimeiset pari vuotta ollaan menty nousujohteisesti ja tämä kausi on ollut kuin lottovoitto. Lauantaina aamulla lähdettiin sadan hengen voimin parilla bussilla kohti ratkaisevaa nousukarsintamatsia ja perillä meitä odotti toiset sata ympäri Suomea tullutta vanhaa tuttua, niitä jotka elämä oli kuljettanut pois synnyinkaupungista ja rakkaan seuran läheltä. Oli hienoa nähdä ystäviä ja kavereita vuosien takaa. Perhejuhla oli koonnut meidän jälleen yhteen.

Se hetki kun pallo menee maaliin.. ja se hetki kun tuomari viheltää pelin poikki. Tuntemattomat halailee toisiaan ja hetken kaikki murheet ja vaikeat hetket on poissa. On vain suuri ilo ja onni siitä mitä on saatu kokea yhdessä ja siitä millaisen tien olemme kulkeneet.

Aina on niitä jotka uskovat asiaansa eivätkä luovuta. On suuri kunnia tuntea näin hienoja ihmisiä ja olla osa tätä yhteisöä - perhettä. Tämä jos mikä oli perhejuhla.

Ajelin tänään kohti tuttua metsää ja aamulenkkiä, radiossa alkoi soimaan Empire of the Sunin Alive, biisi jota en muista ennen kuulleeni. Love you every minute cause you make me feel so alive. Olen nyt hymyillyt kolme päivää eikä tää hymy taida ihan heti hyytyä. 18 kilometrin lenkin jälkeen ajattelin että voisin jatkaa vaikka koko päivän.

Kiitti jätkät!

(kaksi ensimmäistä kuvaa Sampsa Tiikkainen / Pallon perässä, viimeisen otin itse)

800 kilometriä tavoitteita pala palalta.

Viime viikkoina on kulkenut aika hyvin vaikka pohkeet oli kiveä, sääret kosketusarat ja jalkapohjista iho rikki :-D

ti 1.10. Voimaharjoitus
ke 2.10. Lepo
to 3.10. 3 km juoksu (cooper)
pe 4.10. Voimaharjoitus
la 5.10. Lepo
su 6.10. 8 km juoksu
ma 7.10. 13km juoksu
ti 8.10. Voimaharjoitus
ke 9.10. Lepo
to 10.10. Voimaharjoitus
pe 11.10. 12km juoksu
la 12.10. 12km juoksu
su 13.10. Lepo
ma 14.10. Lepo
ti 15.10. 13km juoksu
ke 16.10. Voimaharjoitus
to 17.10. 7km juoksu
pe 18.10. Voimaharjoitus

Viime viikko, 7. - 13.10., meni aivan nappiin.  Olen juossut tähän asti shortseilla mutta eilen oli pakko nöyrtyä ja laittaa pitkät trikoot. +4C ja tihkusade oli jo tarpeeksi syksyinen keli vaikka aika kuumaverinen juoksija  olenkin :-) Kauhulla olen katsellut uutisia miten muualla Suomessa on jo kunnon talvikelit, toivottavasti ei tule tänne ihan vielä. Kaks viikkoa aikaa maratoniin enkä halua edes ajatella millaista olisi liukastella 42 kilometriä..

Eilen lenkillä meni rikki 800 kilometriä, nyt on kasassa 803km. Mulla on nyt siis 74 päivää aikaa juosta 297 kilometriä jotta pääsen vuositavoitteeseeni.

Tällaista jättimäistä tavoitetta on pakko pilkkoa osiin. Koko vuoden oon mennyt vähän fiilispohjalta, toki olen kilometrejä tarkasti seurannut, mutta en todellakaan ole juossut pakolla tiettyjä kilsoja viikossa tai kuukaudessa. Nyt on pakko alkaa tekemään vähän tiukemmalla pieteetillä.

 Olen laskenut että 120 kilometriä per kuukausi riittäisi. Jotta ei iske paniikkia aina loppukuusta niin olen jakanut senkin määrän vielä pienempiin osiin.

Joka kuun 10. päivä pitää olla kasassa 40 kilometriä, 15. päivä 60 kilometriä, 20. päivä 80 kilometriä... Aika hyvin olen tuossa tahdissa pysynyt, viikonloppuna olen tosin reissussa ja 80 kilsaa menee rikki varmaan vasta alkuviikosta. Sen enempää löysäillä ei saa tai käy kalpaten..

Tällainen tavoitteiden paloitteleminen auttaisi varmaan monia. Jos on joku iso tavoite niin sen tavoitteleminen voi tuntua ylitsepääsemättömältä jos ajattelee vain sitä isoa maalia. Kannattaa jakaa matka pienempiin etapeihin joita on helpompi omaksua ja toteuttaa päivittäisessä elämässä.

Ajattelen että jokainen harjoitus on kuin askel joka vie eteenpäin. Yksi kilometri yhden askeleen, 10 kilometriä kymmenen askelta jne. Samoin voimaharjoittelussa, jokainen harjoitus on yksi askel eteenpäin.

Joku voisi sanoa että eikö jokainen suunnittelematon treenitauko ja välipäivä ole askel taaksepäin? En usko siihen, tosi pitkät tauot toki pistävät kehityksen taantumaan tai käyrän jopa kääntymään alaspäin mutta sellaisen ajatteleminen ei ole minusta motivoivaa.

Kannattaa keskittyä tekemiseen, ei tekemättä jättämiseen. Tekemisen ajatteluun ja positiivisen kierteen luomiseen.

Eilen, vaikka jouduinkin vaihtamaan shortsit pitkiksiin, oli ihan mahtavaa juosta.

Hämärtyvä alkuilta. Uusi lenkkipolku, jossa oli pitkä koivukuja täynnä pudonneita eri värisiä lehtiä. Tihkusadetta. Koiranilma?

Samassa paikassa on usein arki-iltaisin kymmeniä lenkkeilijöitä, nyt oli muutama ja niillä oli tosiaan koiria. Taisin minäkin olla hetken oman elämäni ajokoira tai greyhound.

Yle Teema ja maailman parhaat urheiluleffat.

Kirjat, lehdet ja jopa tv-ohjelmat urheilun osalta on käsitelty tässä blogissa mutta elokuvat ovat jostain syystä jääneet aika selvästi paitsioon. Hassu juttu koska elokuvat ovat olleet mulle aina tärkeä harrastus, viime vuosina vain ei oikein ole ollut aikaa keskittyä niiden katsomiseen. Lapsiperheessä parin tunnin häiriötön leffanautinto on yhtä helppo järjestää kuin karkkipäivä ilman sokerihumalaa.

Urheiluleffoista tulee heti mieleen joku Rocky, ja onhan se eittämättä hemmetin hyvä elokuva. Bill Contin komea Rocky-teema tai Rocky III:ssa kuultu Eye of the Tiger kuulokkeisiin soimaan niin lenkillä tai salilla askel ja rauta on kevyttä ja mielessä pyörii ikimuistoiset kuvat Rocky Balboasta juoksemassa rappusia tai hakkaamassa ruhoja teurastamolla. Nyrkkeilystä on muutenkin tehty paljon elokuvia Kuin raivo härästä Hurricaneen. Kohta on itse asiassa tulossa ensi-iltaan Grudge Match jossa Stallone ja De Niro kohtaavat kehässä - siis nämä 70-vuotiaat ukot!

Juoksuelokuvista Tulivaunut on eittämättä suurimpia klassikoita, siinä käydään läpi 1920-luvun brittiläistä kestävuusjuoksuglooriaa Vangeliksen soidessa taustalla. Kaikki ovat varmasti nähneet sen rannalla juoksukohtauksen ja kuulleet sen biisin vaikka leffa ei muuten olisikaan tuttu. Yleensä juoksu on kuitenkin elokuvissa sivujuonne tai pikantti yksityiskohta mutta ei se varsinainen pääasia. Katsoin pari viikkoa sitten Maratoonarin, piinaava leffa mutta ei kuitenkaan paljon juoksemista. Forrest Gump on varsinkin amerikkalaisille lenkkeilijöille piinaavan tuttu juttu, jenkeissä kun ei voi itseään kutsua juoksijaksi ellei joku vääräleuka ole huutanut "Run Forrest!" ollessasi lenkillä.

Musta tuntuu että joukkueurheilusta, varsinkin palloilulajeista, on tehty eniten elokuvia. Onhan ne tietysti suosituimpia (yleisö)lajejakin, joten ihmekös tuo. Vaikka en jääkiekosta hirveästi välitä niin Lämäri on varmasti yksi mun lempielokuviani kautta aikojen, niin tarkasti, kipeästi ja silti hauskasti se kuvaa urheilua viihdebisneksenä. Mulla on jopa useampi eri versio elokuvan alkuperäisiä 70-luvun suomalaisia elokuvajulisteita, komeita sisustuselementtejä! Lämäri ei ole vanhentunut yhtään ja se kuvaa loistavasti nykykiekkoakin.

Vähän raflaavammista lajeista, kuten kiipeilystä, skeittaamisesta tai surffaamisesta, on jopa aika helppoa tehdä hyvä ja kiinnostava elokuva. Kun itse laji on jo innostava, asennetta tihkuva ja visuaalisesti näyttävä niin käsissä on hyvät lähtökohdat.

Parhaista urheiluleffoista suurin osa ja ainakin kaikkein mielenkiintoisimmat on kuitenkin dokumentteja. Ja niitä olen katsonut tosi paljon, myös viime vuosina. Voimailusta ei hirveästi fiktiivisiä elokuvia tule mieleen, kamppailulajeista toki actionia on tehty valtavasti, mutta Arskan kultaisista vuosista kertova dokumentti Pumping Iron on tosi iso klassikko näissä piireissä.

On tosi hämmentävää miten usein näihin urheiludokumentteihin saadaan koottua tarina joka on niin uskomaton että jos se olisi fiktiota, kaikki sanoisivat sitä epäuskottavaksi. Ne on usein myötähäpeää aiheuttavia, kuten porvoolaisesta koripallojoukkueesta kertova Täynnä Tarmoa tai Kreikkalainen hutunkeitto joka kertaa uskomattoman tarinan siitä miten Kreikkaan perustetaan baseball-liiga Ateenan olympialaisia varten. Lopulta paikalliset olympialaisista unelmoineet kaverit jäävät nuolemaan näppejään kun kisoissa maata edustaakin joukkueellinen amerikkalaisia joiden joku isoisoisä on lähtöisin Kreikasta.

Yksi elokuva jota pidän ehkä yhtenä kaikkien aikojen parhaana urheiluleffana on myös dokumentti ja se tulee lauantaina 19. lokakuuta Yle Teemalta. Se on kyllä aika erikoinen valinta tähän kategoriaan, monen mielestä kyse ei ole edes urheilusta (olen samaa mieltä) ja tarina on niin älytön että se tuntuu enemmän keksityltä kuin todelta. Totta se kuitenkin on.

King of Kong kertoo kahdesta amerikkaismiehestä jotka jahtaavat maailman parhaan Donkey Kong-pelaajan titteliä. Toinen on äärimmäisen symppis, toinen äärimmäisen vastenmielinen mulkero. Täydelliset sankari ja antisankari siis. Kun tarinaan heitetään mukaan omaa suosikkiaan puolustavat fanit, vilppiepäilyt, ennätysyritykset ja pyrkimys löytää todellinen Kuninkaiden Kuningas, ollaan lähellä sitä mitä urheilu parhaimmillaan - tai oikeastaan pahimmillaan on. Tätä viihdyttävämpää tapaa ällistyä harvoin kohtaa.

King of Kong lauantaina klo 23.05 Yle Teemalla!

Proteiinipizzat vertailussa.

Pakko tunnustaa, en ole kovinkaan ahkera pitsan mussuttaja. Kotimaiset viljat ei sovi mun pötsille joten sattuneesta syystä tämän tyyppiset mätöt korvaantuu sitten jollain muulla yhtä epäterveellisellä ;)

Törmäsin jo joskus viime talvena muistaakseni Bodaus-lehdessä mainokseen pussidieettityyppisestä ratkaisusta pizzan väsäämiseen. AKCD Easy Diet Pizzapohja on gluteeniton ja vihdoin viime lauantaina päätettiin pitää kunnon pizzapäivä ja testata samalla myös paleoblogeissa esiintynyttä pizzapohjaa johon ei tule mitään muuta kuin munia.

Aloitin Easy Dietilla. Valmistus oli helppoa, jauhot ja puoli desiä vettä sekaisin. Joukkoon teelusikallinen öljyä. Sekaisin kulhossa jonka jälkeen taikina levitetään uunipellille.

Tästä se lähtee! Avoin mielin olen liikkeellä ilman ennakkoluuloja. Tuotteen sisältö on aika hurja mutta noudattaa toki samaa kaavaa kuin muutkin vähäkaloriset tuotteet tai vaikkapa lisäravinnemätöt: soijaisolaatti, kalsiumkaseinaatti, gluteeniton jauhoseos (maissitärkkelys, riisijauho, perunajauho, modifioitu perunatärkkelys, sokerijuurikaskuitu, sokeri, sakeuttamisaine (guarkumi, hydroksipropyylimetyyliselloloosa, natriumalginaatti, pektiini), nostatusaine (glukonodeltalaktoni, natriumkarbonaatti), kivennäisaine (ferrofumaraatti), vitamiini (tiamiinimononitraatti, riboflaviini, niasiini, pyridoksiinihydrokloridi, pteoryylimonoglutamiinihappo)), juustojauhe (juustojauhe, sulatesuola (natriumfosfaatti), emulgointiaine (kalsiumpolyfosfaatti)), munanvalkuaisjauhe, kaurakuitu, nostatusaine (natriumkarbonaatti), sipulijauhe, suola, tomaattiaromi. 

Taikina levitettynä leivinpaperin päälle, sujui helposti eikä tarttunut kiinni mihinkään.

Pohjaa paistetaan ensin uunissa 200C asteessa viitisen minuuttia jonka jälkeen lisätään täytteet. Diettaajille on tähänkin tarkoitukseen olemassa EasyDiet-pussi mutta minä raapaisin päälle toki ihan ehtaa tavaraa.

Pizza pois uunista, tässä se on. Koska kuvien perusteella ei ehkä tajua miten pieni se on niin laitoin jälleen kerran tulitikkurasian esittämään kuvan mittakaavaa. Tällaiselle raavaalle, paljon treenaavalle kaverille tämä siis vaikutti vitsiltä. Ymmärrettävästi ihminen joka elää näillä dieettipusseilla voi olla paratiisissa.

Entäs sitten maku? Ihan jees, kyllähän tämä maistuu. Vähän kuminainen koostumus mutta ei mitenkään häiritsevästi. Yhdessä pohjassa on 68 kaloria ja 12 grammaa proteiinia, suhde on siis erinomainen mutta itse haluaisin lukujen olevan kymmenkertaisia :D Yksi pohja maksaa 1-2 euroa joten oikeasti en kyllä ajatellut käyttää jatkossa kymmentä pussia kerralla.

Avovaimo duunaili samaan aikaan omaa pizzaansa ja katselin kateellisena vierestä. Toisella oli pelti täynnä pizzaa ja mulla.. no tollanen lapsen kämmenen kokoinen pyörylä. Avovaimo duunasi omaansa hyvin samankaltaisella kaavalla kuin minäkin mutta mitään pusseja ei tarvittu, käytössä oli tasan yksi raaka-aine. Hän oli bongannut reseptin jostain blogista, se on ilmeisesti kiertänyt varsinkin paleopiireissä paljon. Kyseessä on tämä MonkeyFood-sivuston resepti: Paleo con queso jauhoton pizza.

Tossa alkuperäisessä reseptissä on viisi munaa, me käytettiin kolmea. Kokonainen pellillinen siitä silti tuli, paljon riippuu myös munien koosta (ehheh) ja siitä kuinka paksun pohjan haluaa.

Eka siis erotellaan valkut kelkuista ja vaahdotetaan valkuaiset. Pitää olla kunnon tymäkkää vaahtoa. Keltuaiset sekoitetaan omassa astiassaan rikki.

Parivaljakko yhdistetään varovasti.

Meillä myös voideltiin leivinpaperi kevyesti öljyllä ettei jämähdä kiinni. En tiedä olisiko niin käynyt?

Pohja uuniin 200C asteeseen noin 10-15 minuutiksi.

Sen jälkeen täytteet varovasti päälle, itse levitin pohjalle ketsuppia, sitten juustoraastetta, tonnikalaa, paprikaa, ananasta ja päälle vielä lisää juustoraastetta.

Uuniin vielä uudestaan noin pariksikymmeneksi minuutiksi ja lopputulos näyttää tältä.

Ja maku on uskomattoman hyvä, vain ajoittain kohdassa jossa on vähemmän täytettä tajuaa että pohja on jotain muuta kuin perinteistä pizzaa.

Kumpi tämän testin sitten voitti?

No kyllä se tämä munapizza on! Ihan huikea innovaatio, kuka lie alunperin keksinyt. Tullaan tätä varmasti tekemään jatkossakin.

Proteiini-sana on muotia, protskua tunkee joka tuutista ja tuntui vähän urpolta laittaa se tohon otsikkoon. Toisaalta jauhoton pizzavertailu ei pitäisi tarkalleen ottaen paikkaansa, ekassa kun on jauhoja vaikkakaan ei siinä mielessä kuin usein ajatellaan. Tämä ei myöskään ole mikään erityisruokavalioblogi joten paleo/gluteeniton jne. sanat olivat poissa pelistä. Molemmissa vaihtoehdoissa on todella paljon proteiinia tavalliseen pizzapohjaan verrattuna joten päädyin kuitenkin lopulta siihen. Ei sillä että minä mitenkään paljon näitä otsikoita miettisin... ;)

Huippucrossfittiä ja painonnostoa suorana telkkarista.

Inspiroivat huippusuoritukset ovat meille sunnuntaitreenajillekin loistavaa polttoainetta ja motivaatiota. Nyt lokakuussa on useampikin hieno urheilutapahtuma joista voi ammentaa innostusta omaankin punttienkolisteluun.

Viime syksynä nähtiin ensimmäinen Crossfit Invitational, maailman parhaat crossfit-urheilijat yhteen koonnut kutsukilpailu. Silloin kilpailtiin Lontoossa ja vastakkain olivat Team Europe ja Team USA. Kolmen eurooppalaismiehen vahvuuteen oli Suomesta kutsuttu Mikko Aronpää ja  Tuomas Vainio. Ikävä kyllä Amerikan porukka oli lähes ylivoimainen Rich Froningin johdolla.

Tämän syksyn Invitational on jälleen tulossa, se kilpaillaan lauantaina 26. lokakuuta Berliinissä Tempelhofin lentokentällä. Amerikan tiimi kohtaa nyt Euroopan sijaan koko maailman joukkueen. Jenkeillä on jälleen huikea rosteri CrossFit Gamesien kermaa (suluissa sijoitus tämän vuoden gameseissa): Rich Froning (voittaja kolme kertaa peräkkäin), Jason Khalipa (2.), Ben Smith (3.), Talayna Fortunato (5.), Lindsey Valenzuela (2.) ja Valerie Voboril (3.). Muun maailman joukkueessa edustaa itseoikeutetusti Britannian kone Samantha Briggs (1.), Kanadasta on mukana Camille Leblanc-Bazinet (16.)  ja Australiasta Kara Webb (12.). Miesedustajat ovat Tanskan Frederik Aegidius (15.), Australian Chad Mackay (11.) ja Kanadan Albert-Dominic Larouche (12.).

Tapahtuma on loppuunmyyty mutta onneksi Eurosport näyttää sen suorana lähetyksenä - myös Suomessa - parhaaseen katseluaikaan lauantai-iltana. Tuo ilta on todellista huikeiden suoritusten ilotulitusta sillä ennen ja jälkeen CrossFit Invitationalin näytetään maailman parhaiden painonnostajien kilvoittelua.

Painonnoston MM-kisat nimittäin käydään tänä vuonna Puolassa, kevyimmät sarjat nostavat ensi sunnuntaina 20.10. ja siitä mennään sitten sarja per päivä tahdilla viikon ajan. Ikävä kyllä Anna Everillä on ollut selän kanssa ongelmia. Onneksi sentään alle 69-kiloisissa kilpaileva Anni Vuohijoki on mukana, kyseessä ovat muuten hänen ensimmäiset arvokilpailunsa painonnostossa, voimanoston puolelta kokemusta ja kovia meriittejä jo onkin.

EDIT 15.10. Tekstissä luki alun perin että raskaan sarjan miehet eivät osallistuisi kisoihin mutta onneksi saamani informaatio olikin jonkinlainen väärinkäsitys. Sarjassa +105kg nostetaan kisojen päätösviikonloppuna ja mukana on Teemu Roininen ja Eero Oja. Molemmat ovat tasaisia, noin 145-150 kilon tempaajia ja työnnössä päästään toivottavasti reiluun 190 kiloon, jopa lähelle maagista 200 kilon rajapyykkiä. Eerohan on vielä nuori kaveri joka kilpaili mm. juuri alle 23-vuotiaiden EM-kisoissa Tallinnassa.

Anni nosti oman ennätyssarjansa Tampereella syyskuun lopussa (tempaus 79kg, työntö 105kg, yhteistulos 184kg) ja kunto on nyt juuri oikeaan aikaan huipussaan. Vielä kevään SM-kisoissa Kalajoella Annin yhteistulos oli 175kg (tempaus 75kg, työntö 100kg). Menisköhän isojen kisojen tunnelmassa tempauksessa kasikymppinen? Oma ennätys jommalla kummalla nostotavalla olisi tosi kova juttu, painonnosto on erittäin herkkä tekniikkalaji jossa pienikin ylilataus romuttaa suorituksen. Kevään EM-kisoissa Tiranassa nähtiin dramaattisia hetkiä kun albanialaisnostajat silminnähden murenivat kotiyleisön kovassa kannustuksessa ja jäivät itkien ilman tulosta.

Anni kilpailee torstaina 24. lokakuuta aamupäivän nostoryhmässä. Tsemppiä matkaan!

Keväällä katseltiin pojan kanssa paljon painonnoston EM-kisoja ja leikittiin - arvatkaas millä?

Eurosport lähettää siis myös nämä MM-kisat suorina lähetyksinä, osa sarjoista tosin joudutaan näyttämään päällekkäisyyksien vuoksi lyhyempinä koosteina ja jälkilähetyksinä.

Olen jo useamman vuoden hehkuttanut Eurosportia ja mm. nämä painonnostolähetykset ovat erittäin hyvin tehtyjä. Selostuskopissa on todellista asiantuntijuutta kun puikoissa on Arto Savonen, entinen mestarinostaja joka on harvoja 200 kiloa työntäneitä suomalaismiehiä. Nykyään Savonen toimii aktiivisesti myös nuorten lupaavien nostajien valmentajana Turun suunnalla.

Eurosportin saa tilattua käytännössä lähes joka kotiin noin kymmenellä eurolla eikä tietääkseni tarvitse mitään pitkiä kestotilauksia vaan pelkkä kuukauden kestävä tilaus jonkun yksittäisen kisankin takia onnistuu.  Eurosportin netti-tv puolestaan maksaa noin vitosen kuukaudessa.

Crossfit ja painonnosto ovat molemmat hienoja lajeja, joiden polut kulkevat usein ristiin. Esimerkiksi yksi euroopan ja koko maailman viime vuosien parhaista naisnostajista, Oxana Slivenko, on kilpaillut myös crossfitissä. Painonnostopiireissä on kuitenkin edelleen hyvin moninaisia mielipiteitä crossfitistä, vaikka tuore veri ja lisääntynyt kiinnostus hienoon lajiin on ehdottomasti paikallaan. Anni Vuohijokikin kirjoitti asiasta oivaltavasti tuoreessa bloggauksessaan: http://anni.vuohijoki.com/?p=2493&lang=en-us . Hommat voi hoitaa kyräilemällä omalla porukalla tai toinen toisiltaan oppimalla ja kehittymällä, jokainen valitsee sen oman tiensä!

Liikunnan vaikutukset painoon ja elimistöön laajemminkin.

Harjoittelun positiiviset vaikutukset ovat kiistattomat ja siihen liitetäänkin valtava määrä erilaisia teorioita ja mielikuvia. Vaikka esimerkiksi painonhallinta ei itseäni kosketakaan niin olen tietysti viimeisen parin vuoden aikana nähnyt miten treenaaminen vaikuttaa siihenkin.

Ajattelin ottaa tänään suurennuslasin alle muutamia yleisiä harjoitteluun liitettäviä mielikuvia ja tutkia miten ne pätevät omassa kropassani.

LIIKUNTA LAIHDUTTAA

Tämä on tietysti se klassisin ja yleisin väite joka yksinään ei tarkoita yhtään mitään. Liikunta nostaa kropan kalorinkulutusta joten se saattaa helpottaa päätymistä miinuskalorien puolella jonka laihtuminen vaatii.

Itselläni on ollut se tilanne että painoin aika vähän kun aloitin liikunnan. Olen joutunut huomaamaan miten paljon aktiivisen liikkujan pitää syödä jotta paino ei putoa tai jotta se edes pysyisi samassa kuin ennen. Joko pitää syödä 3-4 tunnin välein reilusti mutta järkevästi tai sitten harvemmin järkyttävän isoja annoksia. Muuten pitää turvautua huonoimpaan vaihtoehtoon eli erilaisiin herkkuihin jotta saa kalorivajeen täyteen. Olen käyttänyt noita kaikkia kolmea vaihtoehtoa.

LENKKEILY ALENTAA RASVAPROSENTTIA

Olen juossut viimeiset pari vuotta matalalla sykkeellä 2-4 tuntia viikossa. Siihen päälle saliharjoittelu, erilaisia anaerobisia harjoitteita jne. Ennen kuin aloitin liikkumaan rasvaprosenttini oli noin 17%. Muistaakseni sellaisella vaa'an näköisellä systeemillä tehty kehonkoostumusmittaus (joka on aika epätarkka) antoi noin 14% ja pihtimittaus 19%. Voin muistaa väärin prosentilla suuntaan tai toiseen mutta voidaan varmaan aika turvallisesti sanoa että sohvaperunana rasvaprosenttini oli ehkä hieman alle 20%.

En ole käynyt mittauksessa sen jälkeen mutta kyllä rasvaa varmasti on lähtenyt, veikkaan että lukema olisi nyt pihdellä jotain 10-15 prosentin välillä, klassista vatsanaluetta lukuunottamatta rasvaa ei löydy enää juuri mistään kehossa. Lenkkeily on varmasti polttanut paljon rasvaa mutta koska olen syönyt epäsäännöllisesti ja paikoin epäterveellisesti, sitä on myös koko ajan tullut. Tämä on ollut koko ajan tietoinen valinta, en halua kontrolloida kovin tarkasti syömisiäni ja toisaalta haluan pitää kohtuullisen rasvaprosentin jotta suorituskyky pysyy hyvänä ja pitkillä lenkeillä on parempaakin polttoainetta kuin lihakset.

Tunnin lenkki polttaa ehkä parikymmentä grammaa rasvaa. Ruokavalio ratkaisee sen, lähteekö se pois vai tuleeko osittain tai täysimääräisenä takaisin.

SALIHARJOITTELU NOSTAA PAINOA

Joskus joku laihduttaja on ehkä sanonut että paino ei pudonnutkaan kun hän alkoi käymään salilla. Tämä on täyttä huuhaata jos pudotettavaa ylipainoa on reilusti, lähellä ihannepainoa olevalla näin voi tosiaan käydä.

Lihasmassaa ei yhtäkkiä ilmesty mistään kilokaupalla, varsinkaan naisilla joiden testosteronin eritys on hyvin vähäistä verrattuna miehiin. Joku salilla käymisestä innostunut karju voi kerätä painoa reippaastikin uransa alussa mutta se on yleensä yhdistelmä treenaamista, reilujen plussakalorien syömistä ja esimerkiksi nestettä keräävän kreatiinin nauttimista. Painonnousu ei ole yhtä kuin lihasmassan nousu.

Jos nainen treenaa ja syö todella optimaalisesti niin puoli kiloa lihasmassaa kuukaudessa on komea määrä. Miehillä tahti voi olla ehkä kilo kuukaudessa. Alussa vauhti voi olla reilusti reippaampaakin, jopa useita kiloja kuukaudessa. Isommat määrät kertoo yleensä joko voima- ja lihasharjoitteluun erinomaisesti sopivasta geeniperimästä tai steroideista ja muista kielletyistä aineista.

Olen itse treenannyt nyt noin 2½ vuotta ja paino on noussut noin viitisen kiloa. Paljonko lihasmassaa on tullut niin sitä en kyllä tiedä. Ehkä hieman enemmän. Se ei ole oikeastaan kiinnostanut mua missään vaiheessa, voimatasot ovat nousseet tasaisesti koko ajan ja se on ollut se tavoite johon olen pyrkinyt.

TREENAAMINEN KERÄÄ NESTETTÄ KROPPAAN JA NOSTAA PAINOA

Tämä on mielenkiintoinen väite jota kuulee silloin tällöin. Usein tämä liittyy yleisesti liikunnan aloittamiseen, ei vain lihasvoimaharjoitteluun.

Ja voin kertoa että minusta tämä pitää paikkansa! Vaikka takana on jo reilut pari vuotta säännöllistä harjoittelua niin kroppa tuntuu keräävän nestettä itseensä. Tämän huomaa parhaiten siinä että heti kun on lepopäivä, vaikka vain yksi, niin ramppaan koko ajan vessassa. Aika erikoinen juttu johon olen kiinnittänyt huomiota vasta viime aikoina.

Lähinnä tämän merkitys korostuu silloin jos tarkkailee painoaan, paino ei ole ehkä vertailukelpoinen jos se on ensin punnittu vaikkapa 15 tuntia harjoituksen jälkeen ja seuraavaksi 35 tuntia harjoituksen jälkeen. Siitä huolimatta tämän vaikutus ei ole niin suuri että voisi sanoa epäonnistuneen painonpudotusjakson johtuneen runsaasta liikunnasta - ainakaan jos sitä ylipainoa on reippaasti.

YHTEENVETO

Yhteenvetona on helppo todeta että jos haluaa muuttaa kroppaansa ulkoisesti, pitää ruokavalion kanssa olla tarkkana. Jos haluaa päästä sisäisesti kuntoon, olla siis vahva, kestävä, nopea, mitä tahansa, pitää treenata oikein. Jos haluaa molempia, on syytä pitää huolta molemmista osa-alueista.

Joskus sanotaan että esimerkiksi vatsalihakset tehdään keittiössä eikä salilla. Se ei varsinaisesti pidä paikkaansa (niin kuin muutkaan mustavalkoiset väittämät) mutta pitää sisällään pienen palan totuudesta.

Vahvoja vatsalihaksia ei voi saada syömällä oikein, ne pitää kyllä ihan oikeasti treenata. Sen sijaan jos haluaa ne saada näkyviin, ruokavalio on avainasemassa. Tässäkin geeneillä on merkittävä osuus, joillain sixpack tai mäyräkoira komeilee melkein itsestään kun toisella se voi oikeasti olla mahdoton tehtävä. Vatsalihasten toimintakyvystä, siis siitä miten vahvat ne oikeasti ovat, niiden näkyminen ei kerro.

Kärjistetysti voisi sanoa että on olemassa kahdenlaisia lihaksia, ulkoisia ja sisäisiä. Pitkillä pumppaussarjoilla salilla on luotu isot näyttävät lihakset mutta joilla esimerkiksi ei pystytä hurjiin maksiminostoihin. Salimörssärin vieressä treenaileva 60-kiloinen nainen saattaa työntää sata kiloa suorille käsille.

Ulkonäöstä ei todellakaan voi päätellä yhtään mitään suorituskyvyn suhteen. Tämä on mun mielestä tosi mielenkiintoinen aihe, erilaisia stereotypioita ja mielikuvia on mukava rikkoa. Olen aiemmin kirjoittanut mm. kirjoitukset Millainen on kovakuntoisen huippu-urheilijan painoindeksi?, Kestävyysjuoksijat näyttävät anorektikoilta ja Ylipaino ei ole este juoksemiselle.

Naurettavia juoksuja.

Juoksu, se on vakavaa hommaa se. Räkä poskella kuin henkesi edestä pitää aina juosta!

Oikeasti juoksijat on kyllä ihan huumorintajuista porukkaa ja monessa juoksutapahtumassa on jos jonkinlaista hassuttelijaa. Lontoon maratonista tulee yleensä ekana mieleen arvokas maraton-klassikko mutta sielläkin katuja talsii joka vuosi satoja vekkuleita.

Kuva: The Mirror

Eläimiä, elokuvahahmoja, vihanneksia ja hedelmiä. 42.2 kilometriä on niin lyhyt ja kepeä lenkki että sen mieluusti läpäisee joku järjetön ja hiostava puku päällä. Suurin osa näistä hemmoista kerää tempauksellaan rahaa jollekin hyväntekeväisyyskohteelle mutta omia suosikkejani ovat ne sekopäät joilla tällaiseen käytööksen ei ole mitään järkevää syytä. Ovat siis liikkeellä ihan vain hulluttelun vuoksi!

Lisää kuvia näistä tyypeistä löytyy The Mirrorin kuvagallerioista:
http://www.mirror.co.uk/news/uk-news/london-marathon-2013-camel-rhino-1845148  http://www.mirror.co.uk/news/uk-news/london-marathon-2012-fancy-dress-802410  http://www.mirror.co.uk/news/uk-news/london-marathon-fancy-dress-costume-801779 

Jos pelkkä Lontoon nopeimman juureksen titteli ei kiinnosta niin maratonin ajan voi väännellä vaikka Rubikin kuutioita. Vuoden 2011 kisassa saksalainen Uli Kilian värkkäsi 100 kuutiota kasaan maratonin aikana, suoritukseen kului aikaa 4 tuntia 45 minuuttia. Muut lähtivät juoksemaan juomavyön kanssa, Ulilla oli mukana pussi jossa oli 20 kuutiota. Noin tunnin välein hän otti huoltopisteeltä uuden 20 kuution pussin ja vaihtoi ne valmiisiin. Tämä älytön tai oikeastaan älykäs suoritus löytyy myös Guinnessin ennätystenkirjasta kuten moni muukin Lontoon tempauksista.

Suomessa erilaiset hassuttelujuoksut ovat koko ajan lisääntymässä. Extreme Run-tapahtumat ovat olleet suosiossa jo useamman vuoden ja kuukausi sitten järjestettiin Mutajuoksu.

Itse ehdotin jokin aika sitten tutuille osallistumista Padasjoen Nakukymppiin. Ainakaan naispuoliset bloggaajat eivät innostuneet.. Miksiköhän :o Vähän vaihtelua kisabloggausten Päivän asu-poseerauksiin!

Kohta on joulu ja maailmalla suositut joulupukkijuoksut ovat nekin rantautuneet tänne valkoparran kotimaahan. Säkylän toiseen Joulupukkijuoksuun 7.12. odotetaan jopa 400 juoksevaa punanuttua!

Kisapäivät ovat juhlapäiviä mutta kun epäonni iskee niin vitsit ovat vähissä. Harmistuneen juoksijan huumorintajun tasoa voi testata Runner's Worldin surunvalittelukorteilla.

Juoksemisiin!

Putki poikki, pohje piiputtaa.

Ihan kuin olisin aloittanut bloggauksen samoilla sanoilla ennenkin mutta mitäs sitten, eiköhän näihin satoihin höpinöihin pakostikin tule vähän samanlaisia fiiliksiä useampaankin kertaan joten here we go:

Olin katellut jälleen kerran kalenteria hyvillä mielin, nyt ois paikka saada hyviä kokonaisia treeniviikkoja kasaan. Maratonia ajatellen alkaa olemaan viimeiset hetket takoa isompia määriä ennen kuin alan palauttelemaan ja keventelemään.

Tarkoituksena oli treenata viime sunnuntaista ensi perjantaihin ilman lepopäiviä, kuusi perättäistä treenipäivää siis. Alla oli jo aika mukavaa mättöä nimittäin torstai-iltana juoksin sen cooperin testin ja jo perjantaina aamupäivällä olin salilla tekemässä jalkatreeniä. Cooper ja muut kovat vauhtijuoksut, erityisesti radalla, on loistavaa jalkatreeniä ja usein kovien vetojen jälkeen on pakarat ja reidet aivan tööt mutta sitäpä ei ehtinyt tällä kertaa tulemaan. Yleensä DOMS, harjoittelun jälkeinen lihaskipu, alkaa mulla aika tasan 24 tunnin kuluttua lihasten möyhentämisestä mutta kun tosiaan cooperin ja jalkatreenin välillä oli noin 14 tuntia niin se ei ehtinyt iskemään.

Lauantaina oli lepopäivä ja kuvittelin jo että lihaskipuja ei tulisikaan, jalkatreeni jotenkin kumuloisi cooperin aiheuttamat lihasvauriot. Sunnuntaina juoksin 8 kilometrin lenkin josta 6 kilsaa ulkoiluteitä ja 2 kilometriä radalla.

Maanantaina aamulla pohkeet oli ihan tukossa, pelkkää jumia! Kilometrejä piti kuitenkin saada kasaan ja lähdin juoksemaan, 13 kilometriä maastopolkuja. Mitä pidemmälle matka eteni niin sitä enemmän pohkeissa tuntui. Yleensä mulla pohkeet ei vaivaa juuri koskaan, ei ainakaan juoksun aikana.

Eilen eli tiistaina oikea pohje olikin siinä kunnossa että rappusten käveleminen oli vaikeaa.. Aloitin heti lotrailemaan siihen tulehduskipugeeliä mutta en tiedä onko se auttanut mitään. Eilen illalla menin kuitenkin salille ysin jälkeen ja vuorossa oli mm. kyykkyjä, epäilin etteivät ne onnistuisi mutta eivätpä pohkeet vaivanneet yhtään ja treeni meni komeasti. Itse asiassa treenin jälkeen salin rappusissa kipua ei tuntunut, ekaa kertaa koko päivänä. Hieno fiilis.

Tänään olisi ollut vuorossa kuuden päivän treeniputken päivä ja harjoitus numero 4. mutta päätin jättää sen tekemättä. Tarkoitus oli nukkua rauhassa läpi yön ja juosta aamupäivällä 6-7 kilometriä jos pohje on oireeton mutta kyllä se vielä on vähän arka, ei tosin niin paha kuin eilen.

Vaikka putki meneekin nyt poikki niin olen jälleen kerran mieluummin ylivarovainen, en halua yhtään riskeerata vuoden päätavoitetta johon on aikaa enää 24 päivää. Sen jälkeen voi sitten mällätä kilometrejä vaikka vähän riskilläkin koska alkuvuosi tulee olemaan juoksun osalta jälleen selvästi kevyempi.

Viime aikoina mulle on tullut näitä pieniä vaivoja aina kun olen nostanut määrää ja/tai tehoa ja se vähän huolestuttaa. Just eilen sain lisää infoa jonka perusteella aloin väsäämään hurjaa juoksuhaastettani toukokuulle 2014 ja silloin on pakko pystyä juoksemaan isoja määriä päivästä ja viikosta toiseen.

Mun on varmaan pakko alkaa venyttelemään. Miten pitäis lähteä liikkeelle? Onko jotain hyvää saittia johon voi kirjoittaa lihasryhmän nimen ja sieltä tulee selkeät ohjeet? Aktiivinen lyhyt kohdevenytys vai pidempi perinteinen? Kuinka usein ja mihin aikaan päivästä? Miten nämä rytmittyy harjoitteluiden kanssa? En ole oikeasti koskaan venytellyt ja olen vähän hukassa. Olen kuitenkin valmis tekemään kaikkeni jotta pääsen noihin tavoitteisiini ja pystyn yrittämään kovia haasteita ja unelmia.

Pitää myös opetella ajattelemaan että joskus on ok ottaa joku särkylääke tai hieroa noita geelejä kipeisiin paikkoihin. Käytän keskimäärin yhden särkylääkkeen ja jotain voltarenia muutamana päivänä vuodessa joten rankemmissa vaiheessa niihinkin voi hyvillä mielin tukeutua. Aion ottaa esimerkiksi maratonille särkylääkkeen messiin jos tulee jotain vaivoja, kestän kyllä hyvin kipua mutta ihan väkisin en halua tehdä sitä kisaa uudestaan hankalaksi. Onkohan merkitystä vetääkö juoksun aikana buranan tai jonkun muun, käyttäytyykö ne eri tavalla pitkässä suorituksessa?

Yleensä nautin lepopäivistä täysin siemauksin mutta tänään on vähän nihkeä fiilis. Huomenna uus yritys ja takas sorvin ääreen!

Sitä ei voi alittaa. Sitä ei voi kiertää.

Huippukuntoa mä metsästän, tahdon saada suuren, enkä pelkää ollenkaan.

Lastenlaulujen treenibiisien klassikossa pitää kohdata ruohikko, suo, joki, luola ja vuori. Niitä ei saa alittaa tai kiertää, pitää mennä läpi. Tuttuja paikkoja, treenatessa olen kohdannut nuo kaikki, joko ihan kirjaimellisesti tai ainakin vertauskuvallisesti. Mutta ihan oikeasti välillä on kyllä pelottanutkin.

En tiedä onko se ollut varsinaisesti pelkoa vai sittenkin jännitystä, kauhua tai ihan puhdasta kunnioitusta harjoituksen tai suorituksen ankaruutta ja tehoa kohtaan. Nyt kun mietin tarkemmin niitä tilanteita joihin olen itseni asettanut niin varmaan kaikki nuo ovat tulleet tutuksi yhdessä tai erikseen.

Tilanteet jotka noita tunteita aiheuttaa ovat koko ajan vaihtuneet kehittymisen myötä. Alussa parin kilometrin hölkkälenkki tai pelkkä kuntosalille meneminen oli tosi hurjia juttuja. Jos en ois ollut yhtä päättäväinen niin nekin vuoret, jotka on lopulta aika matalia, olisi jääneet ylittämättä. Pelko tai voimakas jännitys on huono juttu jos sitä ei pysty hallitsemaan ja yrittämisen sijaan kääntyy vuoren juurella takaisin ja palaa kotiin ilman että saa koskaan tietää kuinka hieno fiilis siellä huipulla on.

Nykyään tietenkään tavalliset lenkit tai salille meno ei tunnu millään tavalla jännittävältä. Tosin esimerkiksi pelkkä salin pukuhuoneeseen saapuminen saa adrenaliinin kiehumaan siihen malliin että vaikka olisi just tullua lumimyräkästä viluisena sisälle ja alkaisi vaihtaa toppatakkia shortseihin ja t-paitaan niin kroppa muuttuu samantien lämpimäksi, lihakset alkaa täristä ja olon valtaa positiivinen värinä. Palo ja intohimo treeniin.

Edelleenkin mulla on päiviä jotka saa palan nouseman kurkkuun ja puntin tutisemaan. Niitä ovat erityisesti kovat rääkkiharjoitukset, kuten maksimisoudut. En ole silti koskaan jättänyt niitä tekemättä vaikka kuinka olisi tehnyt mieli mennä soutulaitteen sijaan vaikka rentoutumaan siihen täristimeen jossa kaikki aina hengaa mutta jota en ole osannut tai tajunnut kokeilla. Sivuutan ne pahat fiilikset ja pelon sitä huonoa oloa kohtaan jota kova harjoitus aiheuttaa. Olen ennenkin pystynyt siihen, miksen pystyisi nyt? En ole koskaan tuupertunut voimattomana kesken harjoituksen joten turha sitä on pelätä nytkään! Mietitään asiaa uudelleen jos joskus niin tapahtuu. Siihen asti, ei mitään muttia. Ja vaikka usein ne treenit ovat tuntuneet ärsyttäviltä ja kamalilta niin olen kuitenkin nauttinut niistä. En siitä pahasta olosta vaan just siitä että en ole luovuttanut.

Harjoittelusta saa valtavasti valmiuksia ihan arkielämään, niin fyysisiä kuin henkisiä. Sellaista vahvuutta jonka jälkeen hammaslääkäri tuntuu mukavalta palautteluhetkeltä eikä painajaiselta joka on kalenterissa ympyröitynä. Tulee fiilis että pystyy ja osaa mitä vaan, ei tarvitse perääntyä ennen kuin on yrittänytkään. Kun asettaa itselleen tietoisesti testejä, haasteita ja epämukavia tilanteita joissa haluaa pärjätä osaa suhtautua paremmin niihin elämän haasteisiin joita ei voi itse valita.

Kova harjoitus on selviytymistä, kun selviydyn asettamastani haasteesta kehityn ja voin taas asettaa itselleni uuden suon, joen tai vuoren ylitettäväksi. Syntyy noidankehä jossa ollaan jatkuvassa endorfiinipöllyssä ja nautitaan onnistumisista. Aina kun yrittää jotain, tulee myös epäonnistumisia mutta ne taitaa kehittää ja viedä eteenpäin vielä enemmän kuin onnistumiset.

Torstain cooperin testi oli ihan hirveä juttu. Heti kun olin siihen lupautunut, alkoi hirvittää ja jännittää. En silti hetkeäkään ajatellut etten sitä tekisi.

Pitkät, yli 20 kilometrin juoksulenkit on mulle edelleen vaikea asia muuten kuin juoksutapahtumissa. Ei ne pelota eikä ole liian kovia fyysisesti. Olen vain liian laiska tai mukavuudenhaluinen. Ehkä pitää kontata jonkun suon yli että otan itseäni niskasta kiinni. Joku henkinen este, ajankäytollisten lisäksi, on yhä olemassa.

Mikä se leijona sitten on mitä metsästän? Fyysinen huippukunto? Ehkä paremminkin nuo vuoren huiput, joita on kiva ylittää kun samalla tietää että vaikka kuinka monen huipulle pääseekin niin aina on loputon määrä uusia valloitettavaksi.

Cooperin testi vuoden tauon jälkeen - 12 minuuttia hikeä ja tuskaa.

Oon juossut cooperin testin kuusi kertaa elämässäni, kaikki kerrat viimeisen parin vuoden aikana. Toki olen sen joskus muinaisuudessakin läpäissyt kävelemällä mutta ehkä niitä kertoja ei kannata sen enempää muistella.

Helmikuussa 2011 oli eka yritys, muutaman kuukauden kävely- ja hölkkäilyharrastuksen jälkeen. Tulos oli silloin 2100 metriä. Kuukautta myöhemmin oli jo uusi yritys, 2350 metriä. Liikunnan aloittamisen jälkeen kunto tosiaan nousee kohisten.

Kesäkuussa 2011 meni 2450 metriä, kolmessa kuukaudessa sata metriä taas lisää. Syksyllä 2011 puhkesi ekaa kertaa 2.5 kilometrin raja: tulos 2550 metriä. Alkuinnostuksen jälkeen treenit jatkuivat entistä kiivaammin mutta testaaminen jäi.

Viime syksynä oli kulunut vuosi edellisestä kerrasta ja tulokseksi tulikin aika mainio 2850 metriä. Se oli 29-vuotiaalle taulukoiden mukaan erinomainen tulos. Olin tosi tyytyväinen, miten ihmeessä mulla voi olla jonkun testin mukaan erinomainen kunto.. Huikea juttu. Mieleen jäi myös kytemään ajatus siitä että 3000 metriä voisi olla ihan mahdollinen. 3000 metrin cooper on aika myyttinen saavutus. Pääsin siis just ja just 7 kierrosta ja vähän päälle ja mietin että sitä kierrosta en ehkä koskaan ehdi saamaan täyteen - siis 8 kierrosta ja 3200 metriä.

Nyt oli taas vuosi kulunut edellisestä syksystä ja cooperista, testin tekeminen alkoi kutkuttamaan alitajunnassa. Kaupungin vapaa-aikavirasto järjestää marraskuussa testin mutta se olisi vain pari päivää maratonin jälkeen joten se ei tulisi olemaan järkevää. Kuulin kuitenkin että tutulla maraton-yhdistyksellä alkaa tällä viikolla talvikauden hallivuoro joka olisi tarkoitus aloittaa cooperilla. Ilmeisesti tuota ei kuitenkaan kovi moni olisi juoksemassa mutta päätin silti ilmoittaa että voisin tulla kokeilemaan jos joku lähtee seuraksi kokeilemaan 3000 metrin läpäisemistä. Lopulta kävi niin että kukaan muu ei lopulta ollutkaan testiä juoksemassa mutta yhdistyksen aktiivi ja erinomaista Curro Ergo Sum-blogia kirjoittava Jouni sanoi tulevansa mielellään mulle 3000 metrin jänikseksi. Mahtava juttu!

Jouni on todellinen juoksuihme, hän oli mm. viime viikonloppuna maailman suurimmassa maastojuoksutapahtumassa Ruotsin Lidingöloppetissa ja tätä tekstiä kirjoittaessa hän on matkalla Kolille Vaarojen maratonille. Kaverin käsitys lepopäivästä on luokkaa 100 kilometriä retkiluistelua aamupäivällä ja neljä tuntia taichi:tä iltapäivällä. Eli jänikseen voisin kyllä luottaa kuin kiveen, omasta osuudestani en ollutkaan niin kovin varma..

Fakta on että olen viimeksi juossut reipasta vauhtia elokuun alussa kun juoksin 9.1 kilometrin kisan keskivauhdilla 4:43 min/km. Edelliset intervallit tai muut kovavauhtiset juoksuvetoni olen tehnyt tammi-helmikuussa. Hapenottokykyä ja vauhtikestävyyttä olen harjoittanut ainoastaan kuntosalilla, lähinnä soutulaitteella mutta tämä ja viime viikko ovat olleet vaikeita. En ole päässyt lähellekään huippuaikoja, veto ja paras terä on ollut jotenkin pois.

Jouni oli laskenut että 1:36 kierrokset riittävät 3000 metrin läpäisyyn. Ajattelin että olisi parempi yrittää vetää vähän kovempaa, 1:30 kierroksia ja jos pysyn tahdissa ekat kymmenen minuuttia niin sitten voisi kiskoa lopun niin kovaa kuin pystyy.

Jänis oli odotetun hyvä, itse pysyin alussa ihan hyvin mukana. Ekat 800 metriä oli helppoja, sitten alkoi vähän hengitys tiheentyä. Kierrokset 3-4 meni vielä ihan ok mutta sitten aloin hyytyä. Kierroksilla 5-6 en enää pysynyt jäniksen mukana mutta yritin pitää välimatkan edes kohtuullisena. Hengitys oli jo todella rajua puuskuttamista ja piti todella keskittää ajatukset siihen mitä tekee ettei tuuperru radan pintaan. Päässä pyöri koko ajan vain yksi asia. "Kierros viisi, kierros viisi, kierros viisi." ... "Kierros kuusi, kierros kuusi.." jne. Lopulta lähti kierros 7, se minkä tiesin jäävän kesken. Mutta mihin kohtaan? Jänis oli jo reilun 50 metrin päässä ja mun vauhti vain hiipui. Lopulta näin Jounin pysähtyvän (mullahan ei ollut kelloa joten en tiennyt ajankulua kovin tarkasti) ja lopetin juoksun. Olin edennyt vähän yli puolenvälin, kaveri oli noin 100 metriä pidemmällä. Kävelin hänen luokseen ja kysyin paljonko edettiin. Hänen tuloksensa 3050m, mulla 2950m.

Olen kyllä tyytyväinen vaikka se legendaarinen 3000m jäi edelleen rikkomatta. Viime syksystä on menty taas 100 metriä eteenpäin ja tiedän että jos vedän talven aikana hallissa kovia vetoja niin keväällä toi 3000 metriä on pelkkää paperia.

Viime syksyn jälkeen olen siirtynyt Cooper-taulukoiden ikäluokasta 20-29 luokkaan 30-39. Nyt erinomaiseen tulokseen riittää 2800 metrin sijaan 2700 metriä. Nousin eilen siis reilummin erinomaisuuden yläpuolelle? :D Ehkä muutan tän blogin nimeksi Better Than Excellence.

Löysin jonkun taulukon joka on tarkoitettu ammattiurheilijoiden cooper-testaukseen. Ammattiurheilija on laaja käsite, se käsittää kenet tahansa ralliautoilijasta 10 000 metrin juoksijoihin, joten suhtaudun tuohon pienellä varauksella. Se on kuitenkin motivoiva taulukko, miehillä kun alle 2800 metrin tulos on hyvin huono ja 2800-3099 metriä huono. Otankin siis tavoitteekseni 3100 metriä joka on tuon taulukon mukaan jo keskitasoa ammattiurheilijoilla.

Laitan tähän loppuun vielä kierrosajat.

Ensin ratakierros, sitten aika eilisellä yrityksellä, aika vuosi sitten, aika kaksi vuotta sitten.

0-400m 1:31 - 1:39 - 1:45
400-800m 1:28 -  1:43 - 1:53
800-1200m 1:33 - 1:44 - 1:55
1200-1600m 1:36 - 1:42 - 1:57
1600-2000m 1:38 - 1:42 - 1:57
2000-2400m 1:40 - 1:42  - 1:57
2400-2800m 1:44 - 1:33 -  -


Cooperin testi on aivan hirveä eikä se vetoa minuun juoksijana. Olen kestävyysjuoksija, en kovan tehon etenijä. Cooper vetoaakin minuun selviytymistaisteluna, tietoisena yrityksenä mennä omille äärirajoille ja pystyä vähän parempaan. Kestää hieman pidempään pahaa oloa, sietää maitohappoa, kestää kangistumista. Kun juoksee 12 minuuttia niin kovaa kuin pystyy, on todellakin antanut kaikkensa, on se tulos sitten mikä tahansa.

Kansallisesta kyykkytutkimuksesta, päivää!

Meillä täällä KKRR-instituutissa on mietitty jälleen viime aikoina kyykkyjä. Onhan se äärimmäisen mahtava liike, satoja erilaisia harjoitteita jotka muuntuvat tuhansiksi versioiksi erilaisilla variaatioilla: on syväkyykkyä, sumokyykkyä, voimanostokyykkyä, painonnostokyykkyä. Jokaiselle varmasti löytyy se oma tekniikka ja tapa mennä alas ja nousta ylös. Seniorikansalaisillekin paras tapa pysyä toimintakykyisenä olisi tehdä kyykkyharjoituksia, se kun ratkaisee sen pääseekö itse sängystä tai vessanpöntöltä ylös.

Usein kyykkykeskustelussa nousee esiin kyykkysyvyys, se mikä tarkoittaa toiselle syväkyykkyä on toiselle puolittainen kyykky. Liikkuvuudella on ratkaiseva merkitys, se on usein synnynnäinen kyky mutta tottakai liikkuvuuttakin voi harjoittaa.

Mutta miten sitten määrittää oma kyykkysyvyys? Pomppasin eilen illalla avovaimon eteen bokserit jalassa ja mittanauha kädessä. Aika epämääräiseksi se tulos sitten lopulta jäi.

Tänään aamupalaa syödessä keksin että lattialle pitää laittaa jotain tavaraa jonka korkeuden voi mitata. Nopeasti silmiin osui levyhylly, tajusin että cd-levyjen kotelot olisivat loistava testiväline.

Pinosin cd-koteloita kasaksi ja aloitin kyykkäämään. Aina kun takapuoli hipaisi kasaa, otin pari pois. Lopulta se virallinen tuloskin löytyi: 5 cd-koteloa. Yhden cd:n paksuus on tasan 1cm joten tulokseksi tuli 5cm kyykkysyvyys.

Tuollainen pino jäi siis takapuoleni ja lattian väliin, tulitikkuaski on näköjään pystyyn asetettuna tismalleen yhtä korkea.

Moni puhuu ass-to-grass-kyykyistä, onko se totta ja kuinka lähelle lattiaa oikeastaan päästäänkään? Tosi mielenkiintoinen aihe. Meidän pojan peppu osui lattiaan joten hänelle annettakoon syväkyykky-klubin kultajäsenyys. Lapsilta tuo siis onnistuu luonnostaan, koskakohan me aikuiset menetämme kyvyn siihen ja miksi?

Itse olen totaalisen kankea, suoraan sanottuna en koskaan venyttele tai tee liikkuvuusharjoitteita. Tuo 5cm:n välimatka lattiaan kyykätessä lieneekin siis geeneissä, ei mikään opittu taito. Ehkä muutama sentti, korkeintaan 5-10cm on harjoittelun tulosta. Harmi etten tajunnut mitata tuollaista asiaa ennen treenaamisen aloittamista.

Olen 182cm pitkä, takapuoli lienee suunnilleen puolessavälissä ihmiskehoa joten  takapuoleni liikkuu täydessä kyykyssä noin 85cm alaspäin. Meniköhän oikein? Onko kyykyn harjoitusvaikutus liikeradan laajuus x käytetty taakka? Liikkeen nopeudella tai hitaudellakin lienee merkityksensä.

Lihastohtorin Kyykkyartikkelin osa 1 ja osa 2 ovat pakollista luettavaa jos aihe kiinnostaa.

Tuleeko tästä testistäni samanlainen standardi kuin vaikkapa Cooperin testistä? Mikan CD-kyykkytestiä käytetään tulevaisuudessa kouluissa ja urheilujoukkueissa ympäri maailmaa. Ehkä, ehkä ei :-) Ainakin nyt voidaan todeta miten syvälle jokainen kyykätessään pääsee ja johtuvatko puolittaiset kyykyt liian isosta kuormasta vai oikeasti liikkuvuudesta.

Tämä mun testi tehdään pelkällä kehonpainolla, tarkoituksena on mitata oma maksimikyykkysyvyys joka on mahdollista saavuttaa. Milko näyttää tässä videolla mallia miten syvälle voi päästä kun hartioilla on vähän reilumminkin rautaa.

Syyskuun treenit, mitä sä siit tiiät?

Syyskuu oli ja meni. Yllättävän kesäisenä se alkoi ja jatkui sellaisena aika pitkäänkin mutta lopulta päästiin täällä etelässäkin nollan tuntumaan tai jopa alle, ainakin yöllä. Pakko oli toissa viikolla antaa periksi, vääntää patteria päälle ja hakea kellarista polttopuita kun sisälämpötila oli +16C :-D

Mitäpä sitä säistä kirjoittamaan kun treenithän ne on aina mielessä.

Elokuun lopussa vedin aika kovan harjoitusjakson jonka jälkeen oli outoja tuntemuksia vasemman jalan kanssa. Tämä tarkoitti sitä että vedin varotoimenpiteenä kaiken volyymin pois juoksutreeneistä ja syyskuu mentiin todella vähäisillä juoksukilometreillä. Lopulta syyskuun tilastot näyttivät tältä:

Juoksulenkkejä 7 kpl, yhteensä 55 kilometriä
Voima- ja lihaskuntoharjoituksia 8 kpl
Yhteensä treenipäiviä 15 kpl

Mitäs tästä sitten pitäisi olla mieltä? Suhtautumistapoja on aika paljon, heitetään nyt tähän vaikka kaksi:

Vaihtoehto 1. Menipäs huonosti! Surkea määrä kilometrejä, tollaisia määriä juostaan joskus tammikuussa kun keskitytetään enemmän punttien kolisteluun. Nyt pitäisi tahkota hirveitä mättöviikkoja jotta selviää maratonista kunnialla! Voimatreenejä enemmän kuin juoksua vaikka nyt pitäisi painotuksen olla toisinpäin suhteella 60% - 40%! Voi elämän kevät miten kamalaa. Olen vetänyt lonkkaa sohvalla puolet kuukaudesta, sitä ei millään hölkkäilyllä muuksi muuteta. Vaivun itsesääliin, myyn treenikamani huuto.netissä ja ostan koko rahalla Salattujen elämien dvd-bokseja.

Vaihtoehto 2. Huh, menipäs hyvin! Juoksupuolta rauhoitettiin sopivasti, tuntemukset katosivat kantapäästä ja 22.5 kilometrin maastojuoksu meni nappiin. Salilla mentiin kovaa, keventely-yrityksistä huolimatta uudet enkat valakyykyssä, leuanvedossa ja 1000 metrin soudussa. Kolme kuukautta aikaa mässätä kilometrejä tälle vuodelle, 1100 kilometrin tavoitteeseen vaaditaan kolme 120 kilsan kuukautta ja nehän tulee vaikka käsillä kävellen!


Kumpaan vaihtoehtoon mun pitäisi kallistua? Lähetä tekstiviesti "1" tai "2" numeroon nollapollakolmekaksipaksineljäviisipiisi ja vaikuta!