Perhejuhla.

Meidän tarina alkaa virallisesti vuonna 2004. Sitä ennen oli ollut sellaista ihailua kauempaa. Mutta se alku olikin sitten tosi myrskyisä. Koko ajan oli synkkiä pilviä taivaalla vaikka yritettiin olla kuin kaikki olisi hyvin. Ensin oltiin liigajoukkue jolla oli pari suomenmestaruutta. Ronaldinho, Nicholas Anelka ja muut Paris Saint-Germainin supertähdet lensi tänne yksityiskoneella eurocupin matsiin. Meidän pelaajat tuli otteluun ruosteisilla mummopyörillä.

Mutta tosiaan ne pilvet.. Silloin suurimpien menestysvuosien jälkeen jotkut mokasivat ja ihan kunnolla. Verottaja, poliisi, kaikki oli koko ajan kiinni takinkauluksessa. Ja ihan syystä. Niille jotka tekee pahaa sun rakkaimmille on vaikea antaa anteeksi, enkä ole antanut vieläkään.

Fakta on se että nopean kuherruskuukauden jälkeen me oltiin konkurssissa keväällä 2005. Unelmat oli murskana, elämä tuntui epäreilulta.

Onneksi oli hienoja ihmisiä jotka uskoi tähän juttuun. Innokkaita ihmisiä joilla oli sydän paikallaan ja ennen kaikkea rakkaus lajiin. Vahvat perinteet olivat luoneet vahvan pohjan jota ei noin helposti pyyhkäistäisi pois.

Vuonna 2006 me aloitettiin alusta - siis oikeasti aivan pohjalta. Vitosdivarista. Kentällä oli junioreita, valmentajatkin pelasivat että saatiin kokoonpano kasaan. Me voitettiin se sarja ylivoimaisesti ja 2007 oltiinkin jo nelosdivarissa. Jo? No joo, kukaan muu kuin me kourallinen laji-ihmisiä ei edes tiedetty että koko seuraa on enää olemassakaan. Muille tää juttu oli kuollut ja kuopattu.

Se nelosdivarikin meni aika hyvin, taas oli kentällä junioreita ja ne valmentajatkin pelasi aina kun tarvittiin. Me voitettiin sekin sarja täysin ylivoimaisesti. Niillä kentillä ei toimittajia tai edes muita katsojia juuri näkynyt. Pelaajille ei usein ollut pukukoppejakaan, vessana toimi pusikko maalien takana.

Kolmosdivari vuonna 2008 olikin jo ihan eri juttu. Pari vuotta oltiin pelattu lähes puulaaki-tasoisia porukoita vastaan ja otettu 14-0 voittoja, nyt oli vastassa jo aika hyviä urheilullisia joukkueita. Loppukaudella oltiin jo aika tiukilla ja mieleen on jäänyt yksikin ratkaiseva paikallispeli verivihollista vastaan. Saman kaupungin sisällä kun ne tunteetkin voivat olla aika vahvoja - puolesta ja vastaan. Se hetki kun pallo menee maaliin.. sitä ei voi sanoin kuvata. Endorfiiniryöppy on samanlainen kuin olisit just itse tehnyt jotain suurta. Me voitettiin lopulta se kolmosdivarikin ja nousukarsinnoissa selvitettiin vastustajat sillä tavalla että päästäisiin kakkosdivariin.

Kolmessa vuodessa kolme sarjanousua, se on aika kova saavutus eikä siihen ole kovin moni Suomessa pystynyt. Kakkonen on jo todella kova sarjataso, kymmeniä joukkueita ympäri Suomea jaettuna maantieteellisesti eri lohkoihin ja vain kaikista parhaat pääsevät ylöspäin, valtakunnallisiin sarjoihin ja isoon mediahuomioon.

Ekat vuodet oli kovia, oli ylämäkeä ja oli alamäkeä. Heti ekana vuonna koettiin huikeita onnen tunteita kun pudotettiin liigaseura VPS Vaasassa, kohdattiin sen jälkeen Litmasen FC Lahti hyppyrimäkien juurella ja lopulta voitettiin cupin pikkufinaali. Olin koko kauden tienpäällä, näin jokaisen matsin ja koin jokaisen hienon juhlan ja karvaan kalkin hetki hetkeltä. Kausi 2010 oli niin vaikea että kauden viimeisessä ottelussa Kauniaisissa jouduttiin ottelun jälkeen venaamaan tietoja eri paikkakunnilta - ollaanko pudottu kolmosdivariin vai ei. Pelaajatkin olivat epätietoisia ja tulivat kyselemään meiltä katsomosta että tiedetäänkö jo miten muualla kävi. Se oli tosi lähellä mutta onneksi säilyttiin ja saatiin jatkaa kakkosessa. Se tais olla monellakin tapaa käännekohta.

Viimeiset pari vuotta ollaan menty nousujohteisesti ja tämä kausi on ollut kuin lottovoitto. Lauantaina aamulla lähdettiin sadan hengen voimin parilla bussilla kohti ratkaisevaa nousukarsintamatsia ja perillä meitä odotti toiset sata ympäri Suomea tullutta vanhaa tuttua, niitä jotka elämä oli kuljettanut pois synnyinkaupungista ja rakkaan seuran läheltä. Oli hienoa nähdä ystäviä ja kavereita vuosien takaa. Perhejuhla oli koonnut meidän jälleen yhteen.

Se hetki kun pallo menee maaliin.. ja se hetki kun tuomari viheltää pelin poikki. Tuntemattomat halailee toisiaan ja hetken kaikki murheet ja vaikeat hetket on poissa. On vain suuri ilo ja onni siitä mitä on saatu kokea yhdessä ja siitä millaisen tien olemme kulkeneet.

Aina on niitä jotka uskovat asiaansa eivätkä luovuta. On suuri kunnia tuntea näin hienoja ihmisiä ja olla osa tätä yhteisöä - perhettä. Tämä jos mikä oli perhejuhla.

Ajelin tänään kohti tuttua metsää ja aamulenkkiä, radiossa alkoi soimaan Empire of the Sunin Alive, biisi jota en muista ennen kuulleeni. Love you every minute cause you make me feel so alive. Olen nyt hymyillyt kolme päivää eikä tää hymy taida ihan heti hyytyä. 18 kilometrin lenkin jälkeen ajattelin että voisin jatkaa vaikka koko päivän.

Kiitti jätkät!

(kaksi ensimmäistä kuvaa Sampsa Tiikkainen / Pallon perässä, viimeisen otin itse)