22.5 kilometrin maastojuoksu"kisa".

Kilpailu on tapahtuma, jossa useat osanottajat pyrkivät pääsemään sovittuun kohteeseen mahdollisimman nopeasti tai taidokkaasti, taistellen toisiaan vastaan. Näin toteaa wikipedia. Läskimaija kirjoitti taannoin hyvin siitä ettei hän sano osallistuvansa juoksukilpailuihin vaan juoksutapahtumiin. Mulla ei ole erityistä kilpailuviettiä, haluan vain haastaa itseäni ja pystyä aina pikkuisen parempaan kuin aiemmin. Juoksutapahtumat on hienoja yhteisöllisiä kokoontumisia joissa näkee tuttuja ja pääsee nauttimaan mahtavasta kisafiiliksestä ja tunnelmasta. Juoksutapahtumissa on monta muutakin pointtia kuin muiden voittaminen. Ja jos voittaa haluaa niin tärkeintä on haastaa ja voittaa itsensä.

Juoksutapahtumiin voi siis osallistua monella mielellä. Itse osallistuin eilen ensimmäistä kertaa juoksutapahtumaan treenimielessä, puhtaasti valmistavana harjoituksena. Juoksen todella vähän pitkiä lenkkejä ja kun maratoniin on enää kuukausi aikaa niin niitäkin olisi syytä jokunen tehdä. Kotikaupungissa järjestettävä 22.5 kilometrin maastojuoksutapahtuma tulikin oivaan saumaan.

Tapahtumalla on pitkä historia, se on järjestetty jo kymmeniä vuosia ja tälläkin kertaa mukana oli parisataa juoksijaa, keskikokoinen kotimainen juoksukisa siis. Lähtöpaikalla oli tuttuja juoksijoita ja starttihetkeä oli mukava odotella juttua heittäen. Sain mm. tietää että yksi näistä tutuista juoksukollegoista on toiminut 90-luvulla Keski-Euroopassa pyöräilyjoukkueen kokkina!

Pari vessassakäyntiä ja lähtöviivalle, tuttuja rutiineja jo. Menin porukan häntäpäähän, tarkoitus oli lähteä menemään sen ryhmän tahtiin joka oli loppupäässä. Taskut oli täynnä mässyä, juomavyössä vettä. Tarkoitus oli mussuttaa evästä ja juoda reitti alusta loppuun. Asia, jonka mokaan aina kisoissa kun katkaisen itseni vähillä energioilla.

Lähtöviivalla näkyi mukavasti tuttuja, mm. eräs entinen kansanedustaja joka on saanut nauttia elämästä jo kunnioitettavan 70 vuoden ajan. Olemme aina samoissa kisoissa, juoksemme harjoitukset samoilla lenkkipoluilla. Kyseessä on todellinen sparraaja jonka kilometrejä nähnyt olemus saa itseni pistämään höyryä koneeseen! Äijä katosi johonkin lähtöviivalla, mietin jo miten tänään kävisi. Olen tainnut aina voittaa kohtaamisemme. Alkoi vähän arveluttaa kun mun pitää kuitenkin juosta niin hitaasti kuin pystyn. Nyt se hemmetti taitaa viedä pidemmän korren.

Suunnittelin juoksevani noin 6.30-7.00 minuutin kilometrejä, vauhtia jolla aion selvittää maratonin. Mukana ei ollut kelloa niin kuin ei koskaan muulloinkaan mutta uskoin osaavani arvioida matkan etenemistä jo sen verran hyvin että tuohon väliin pystyisin osumaan mutu-tuntumalla.

Pyssy pamahti, letka liikkeelle. Aika isossa porukassa mentiin pitkään ja kun matka eteni alussa kapeaa maastopolkua niin ahdasta tuli, välillä vauhti melkein pysähtyi kokonaan. Aikalailla kävelytahtia mentiin, alusta oli upottavaa hiekkaa ja mäkiäkin oli muutama. Vasta jossain 2-3 kilometrin kohdalla porukka hajosi ja sai vähän enemmän tilaa ympärille. Isohko ryhmä oli silti kasassa, usein kisoissa etenen korkeintaan 5-6 juoksijan kanssa, nyt edessä oli ehkä 10-15 juoksijaa ja takanakin varmaan muutamia. En koskaan katso taakseni joten se on aina vähän hämärän peitossa onko siellä joku vai ei. Asfaltilla kuuluu askelten läiskytystä takaa, maastossa ei juurikaan.

Aion syödä tai juoda maratonin jokaisella kilometritolpalla jotain ja niin tein nytkin. Kohdissa 2, 4, 7, 9, 11, 14, 16 ja 19 km tungin suun täyteen evästä. Muiden kilometrien täyttyessä join reippaan kulauksen vettä.

Konkaripoliitikko ilmestyi taas jostain, se oli nyt samassa porukassa. Välillä edettiin kolmestaan, hän taisi olla jonkun tuttunsa kanssa liikkeellä.

Ojia, peltoja, pieniä siltoja. Paljon metsää. Hienoa maastoa, tällaisessa tykkään juosta. Aika helppokulkuista, kivikkoja ja kantoja oli suht vähän, oksia muutamia. Mäet lähes olemattomia. Yksi metsä jäi erityisesti mieleen, paljon puita jotka kasvoivat kuin pilviin asti mutta kaikista oli oksat karsittu. Aika aavemainen fiilis, sinne olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa. Vähän sen kohdan jälkeen alkoi kuulua moottorisahan ääntä. Mentiin kai yksityisten tilojen ja metsäteiden poikki joten ei mitenkään yllättävää. Ääni kuului lähempää ja lähempää. Mietin jo onko teksasilainen moottorisahaharrastaja täällä kylvämässä kauhua mutta totuus oli leppoisampi. Pari miestä tosiaan karsi puita vain metrin päässä juoksureitistä! Katsoin vähän että kaatuuko joku puunrunko päälle mutta ei sentään. Muutama sata metriä tuon jälkeen polulla oli kuitenkin oksia ja konkari kaatui niihin. Autoin hänet ylös ja kysyin onko kaikki kunnossa, kaikki oli ok ja pääsimme molemmat jatkamaan matkaa. Jonkin verran ukko taisi tämän episodin jälkeen mun vauhdista jäädä. Hassua miten joidenkin ihmisten kanssa tiet vain aina osuvat yksiin.

Jokusen kilometrin hölkkäilin eteenpäin ja niin vain konkari pyyhälsi kaverinsa kanssa ohitseni ja katosivat horisonttiin. Tää oli erikoinen kohta, noin 10-13 kilometrissä aloin lähestyä edellä juoksevia vaikka tahti pysyi suht samana. Muutaman ohitin, muutama karkasi uudelleen. Osa oli tainnut aloittaa omaan kuntoon nähden liian kovaa ja tahti tippui matkan edetessä. Erittäin tuttu tunne :D Tällä kertaa olin itse kuitenkin täysin toisenlaisella meiningillä liikkeellä. Vaikka mitään sykemittaria ei mukana ollutkaan niin keskisyke oli varmasti noin 120-130 kisan alusta loppuun. Keli oli aika lämmin, noin +10C tyyni syyspäivä, viileämmällä ilmalla kroppa olisi höyrynnyt ja luonut mielikuvan rasvasta joka suorastaan käryää pois kehosta!

En ollut tälläkään kertaa tutkinut reittikarttaa etukäteen, oli kiva nähdä mitä paikkoja kierretään. Monessa metsässä oltiin käyty perheen kanssa retkeilemässä ja teitä oli tullut ajettua autolla mutta missään täällä en ollut koskaan juossut. Jo alussa mulla alkoi tuntua hiertymää jalkapohjien sisäsyrjissä, samanlaista mistä kärsin koko kevään kun vaihdoin tossuja. Moneen kuukauteen tuota vaivaa ei olekaan ollut, jännä että just nyt! Kaikki oli kuitenkin samoin kuin ennenkin, tossut, sukat, alusta. Mitä pidemmälle matka eteni niin sitä enemmän tuntui kuin tossujen sisällä olisi partakoneen terät. Mitä olisi maraton-simulaatio ilman jotain ongelmaa tai kipua?

Anoppi asuu reitin varrella ja tuli moikkaamaan, matkaa maaliin oli 5-6 kilometriä. Oli ilmeisesti soittanut perheelle koska nekin ilmestyivät sitten noin kilometrin ennen maalia. Avovaimo huusi vain että se meni just, sun pitää ottaa se kiinni. Tiedätte varmaan kenet. Konkarien konkari! Olin koko ajan suunnitellut että kun näin pitkään on köpötelty menemään rauhassa niin voisi heittää kunnon loppukirin. En kuitenkaan vielä kiristänyt tahtia vaan jatkoin rauhassa eteenpäin. Tultiin tuttuakin tutumpaan metsään jossa juoksen läpi vuoden 2-3 kertaa viikossa. Joku nainen meni edellä, ohitin hänet rennon letkeästi. Ja kas kas, mikäs siellä 50 metrin päässä meneekään! Hymynkare muodostui suunpieleen, edessä näkyi reitin viimeinen ja kohtuullisen raskas mäki. Lensin mäen ylös, ohitin konkarin. Mission accomplished. Olispa siistiä jos 40 vuoden päästä joku olisi yhtä innokkaasti päihittämässä mua :D

Maaliviiva lähestyi. Ajattelin antaa täyden vastineen maksaneille katsojille perheen jäseniään ja kavereitaan odottaville ihmisille ja lensin viimeiset parisataa metriä täyttä vauhtia. Kuuluttajakin innostui hehkuttamaan että tässä on päivän komein loppukiri. Maaliviivalla sain mitalin ja arvonnastakin olin voittanut Arabian mukin. Palkintoja jakanut mies harmitteli ettei hurjimmasta loppukiristä ole antaa palkintoa :D Totesin vain että mikäs on kiriessä kun on hyvät alkulämmöt alla. Sitä kun tuo juoksuni käytännössä oli.

Kello pysähtyi aikaan 2:32. Olin juossut 6:45 minuutin kilometrejä. Aika hyvin fiilispohjalta ilman mittareita kun piti pyrkiä 6:30 - 7:00 väliin :-D

Kävin hyvillä mielin suihkussa ja saunomassa. Päätin tarjota vielä yhden ohjelmanumeron paikalla olleille ihmisille, tassuttelin ulkona olleelle uima-altaalle ja astuin puolihuolimattomasti sen rappusille jotka olivat yllättävän liukkaat. Onnekseni en kaatunut selälleni halkaisten päätä kaakeliin vaan liuin yhdellä jalalla raput alas täydellisellä laskeutumisella uima-altaaseen. Näytti ehkä yhtä coolilta kuin skeittaamalla tehty liuku jotain kaidetta alas. Tai sitten ei.

Suosittelen kaikille lämpimästi juoksukisojen käyttämistä harjoitteena. Kymppi tai pari on minusta pieni raha siitä että saa juosta inspiroivassa porukassa ja motivoivassa ilmapiirissä huoltopisteillä varustettua uutta ja mielenkiintoista reittiä niiden vanhojen loppuunkoluttujen sijaan.

Mitä tämä mulle sitten antoi?

- Elämäni toiseksi pisin juoksu.
- Kahden ja puolen tunnin harjoitus, yleensä aina juoksen 1-1½ tuntia kerrallaan.
- Söin samat eväät kuin aion syödä maratonilla. Vatsa toimi hyvin, tuplaan vain määrän niin pärjään maralla.
- Osasin arvioida vauhtini fiilispohjalta erinomaisesti, en lähtenyt missään vaiheessa muiden mukaan vaan menin puhtaasti omalla temmolla. Annan itselleni arvosanan 10, olen vaatimaton kaveri!
- Olin kisan aikana ja maaliin tulon jälkeen hyvävoimainen, olo ei eronnut tavallisesta sunnuntailenkistä. Vauhti oli niin hidasta että välillä jopa tajusin pysyväni lähes paikoillaan. Silti tällainen tahti riittää alle viiden tunnin maraan. Itsevarmuutta tuli siis paljon lisää.
- Jalkojen hiertymille alttiit kohdat pitää varmuuden vuoksi teipata maratonille, nytkin iho rullautui irti aivan yllättäen vaikka moneen kuukauteen ei ole ollut mitään tuollaisia ongelmia.
- Mukavia tuttuja, hieno reitti, kaunis ilma.
- Ainutlaatuinen kisakokemus, tämä kun ei ollut omalta osaltani mitään kilpailua nähnytkään vaan pikemminkin retkeilyä syksyisessä metsässä. Vain sienikori ja puolukkaämpäri puuttui. Ehkä ens vuonna?

Lähes päivälleen kaksi vuotta sitten juoksin elämäni ekan puolimaratonin. Vauhtina oli silloinkin 6:45, tismalleen sama kuin nyt. Tosin silloin taistelin viimeisen vitosen lopenuupuneena, nyt olisin voinut kääntyä maaliviivalla ympäri ja palata samaa reittiä takaisin. Miten hienoa onkaan huomata kuinka kehittyy!

Crossfit tai juoksu, vauhdinjako ratkaisee kaiken.

Vauhdinjako nostetaan usein esille kun puhutaan kestävyysjuoksusta. Se onkin erittäin tärkeä asia mutta ei vain juoksussa. Yhtälailla esimerkiksi crossfitin metcon-harjoitteissa oikea tempo ratkaisee tuloksen.

On laji mikä tahansa niin suurin ja yleisin moka on aloittaa omaan tasoon nähden liian kovaa. Maitohappo alkaa jyllätä, energiaa kuluu valtavasti kun ollaan anaerobisella alueella ja lihakset väsyvät. Lopulta pelkkä suorituksen loppuun vieminenkin saattaa olla liian kova urakka.

Liian kova alkuvauhti on tyypillistä aloittelijoille mutta kokeneemmatkin urheilijat yliarvioivat joko päivän kuntonsa tai lähtevät muiden vauhtiin mukaan sen sijaan että keskittyisivät omaan tekemiseen. Kova startti on myös oma helmasyntini jolla olen vetänyt itseni liian usein piippuun niin juoksutapahtumissa kuin vaikka sisäsoutuharjoitteissakin.

Olen miettinyt paljon miten vauhdinjako onnistuu parhaiten, tutkinut mm. ultrajuoksutapahtumien tuloslistojen kehitystä. Osallistujat voidaan pääsääntöisesti jakaa kolmeen porukkaan:

- huiput jotka pystyvät raatamaan suorituksen alusta loppuun tasaisen kovalla vauhdilla, heidän sijoituksensa pysyy kärjessä aloituksesta maaliin
- liian kovaa aloittavat joiden sijoitus hiipuu mitä pidemmälle suoritus etenee
- maltillisesti aloittavat joiden sijoitus nousee kisan edetessä

Näistä kolmesta vaihtoehdosta ensimmäinen on paras mutta ikävä kyllä siihen pystyy meistä vain harvat. Juoksu-urani paras sijoitus ja tulos syntyi juuri tuolla tavalla elokuun alussa reilun 9 kilometrin kisassa. Kymppi on aivan maksimimatka jolla pystyn vetämään tasaista kovaa, olen yrittänyt puolikkaallakin muutaman kerran laihoin tuloksin.

Keskimmäinen vaihtoehto on se johon itse usein lankean mutta joka on näistä huonoin valinta.

Liputankin vahvasti maltillisen startin puolesta. Esimerkiksi puolimaratonilla se tarkoittaa että 15-18 kilometriä juostaan reippaalla mutta maltillisella vauhdilla jotta viimeiset 3-6 kilometriä voidaan vetää kovalla sykkeellä. Olisi hyvä jos kisan aikana pystyisi arvioimaan miten pitkän siivun lopusta pysyy revittämään reipasta vauhtia, maaliviivan jälkeen kun ei tarvitse olla yhtään energiaa jäljellä ja lihakset voivat olla aivan tukossa maitohaposta.

Liian aikaisin ei kannata lähteä kiristämään, kun on paukutettu kaikki panokset loppuun hyytyminen on hyvin voimakasta. Väsyneenä voi menettää helposti minuutin tai jopa enemmän per kilometri.

Yksi iso moka on lähteä muiden vauhdinpitoon mukaan. Jos muut ovat vahvempia niin et voita yhtään mitään, hyydytät vain itsesi jolloin sijoitus ja vauhti lähtee putoamaan. Mitä epärealistisempaan vauhtiin on lähtenyt mukaan sitä rajumpaa hyytyminen on.

Crossfitin metcon-harjoitteissa olen huomannut saman. Kun harjoitus alkaa, moni lajin vasta aloittanut tai esimerkiksi kilpailuissa debytoiva lähtee tekemään kovalla temmolla ja hapottaa lihakset hyvin nopeasti. Iso osa treenistä menee alkuspurtin jälkeen puuskuttaessa ja taukoja pitäessä kun tasaisen tappavalla tahdilla etenevä ei hyydy vaan pystyy jatkamaan harjoituksen alusta loppuun.

Taktiikka ja suunnitelma harjoituksen etenemisestä on hyvä luoda etukäteen. Jos harjoituksen aikana tuntuu että olo on tänään vahva, voi kiristää tahtia mutta maltillisesti. Ennen maalisuoraa ei saa pelata itseään pihalle, on kyse sitten harjoituksesta tai kilpailusta.

Jos mulla on esimerkiksi 100 boksihypyn tai 50 leauanvedon harjoitus, mietin tarkkaan millaisia settejä pitää lähteä vetämään jotta pääsen loppuun mahdollisimman nopeasti. Boksihypyissä järkevämpi on vetää esimerkiksi hyvävoimaisena tasaisesti 25 + 25 + 25 + 25 kuin ensin 40-50 putkeen ja sen jälkeen väsyneenä ja jalat täristen 5-10 kerrallaan. Leuanvedossa ilman etukäteissuunnittelua saattaisi lähteä vetämään heti maksimitoistot pohjalle jonka jälkeen kädet olisivat niin loppu että onnistuisi ehkä 2-3 tai vain 1-2 toistoa kerrallaan. Mieluummin heti alusta alkaen maltillinen määrä (esimerkiksi kymmenen viiden toiston sarjaa) ilman että lihas käytetään kertaakaan loppuun. Palautumista tarvitaan vähemmän, tauot ovat lyhyempiä. Tulos on parempi.

Hyvä esimerkki siitä miten vauhdinjaon voi mokata huipputasolla nähtiin toukokuussa Euroopan Crossfit Regionalsien finaalilajissa. Venäläinen supernainen, Pekingissä olympiahopeaa voittanut Oxana Slivenko (tempausennätys 123kg, omapaino 69kg!) lähti crossfit-maailman tämän hetken ykkösnaisen Samantha Briggsin vauhtiin mukaan. Hän kesti ekan kierroksen, vielä toisenkin. Sen jälkeen Slivenko oli niin piipussa ja käsivoimat loppu ettei päässyt enää kiipeämään köyttä ylös. Laji jäi kesken. DNF - Did Not Finish.

Kokeneimmillakin kilpaijoilla siis pettää pokka, varsinkin silloin jos haetaan riskillä hyvää tulosta ja/tai erehdytään omista kyvyistä. Kilpailu on aina eri asia kuin harjoitus, ellei pää pysy kylmänä niin helposti tulee seurattua muiden tekemisiä ja sorruttua tahtiin joka ei itselle sovi.

Juoksijat harjoittelevat paljon intervalleilla. Hyviä harjoituksia peruskestävyyden ja nopeuden nostamiseen mutta suosittelen myös tasavauhtisia kovia harjoituksia. TV-kova oli metodi jolla menneiden vuosikymmenten suomalainen kestävyysjuoksun maine luotiin. Se on erittäin kuormittava mutta samalla myös tehokas harjoituskeino. Se soveltuu myös muihin lajeihin, ei vain juoksuun.

Tasavauhtiset, jopa maksimisuorituskyvyllä tehtävät harjoitukset paitsi kehittää niin myös antaa realistisen kuvan omista kyvyistä ja mahdollisuuksista. Intervalliharjoitus eroaa täysin kilpailusuorituksesta, ei kukaan juokse puolikasta tai maratonia vuorotellen erittäin lujia ja hitaita vetoja. Sen sijaan niissä pyritään juoksemaan - arvatkaa millä tavalla? Tasavauhtisen kovaa! TV-kova on siis samalla erittäin vahvasti kilpailuun valmistava harjoitus.

Tänään alkaa Spartathlon, 246 kilometrin juoksu Ateenasta Spartaan. Mukana on myös tasokas nippu suomalaisjuoksijoita. Livetulospalvelu löytyy täältä: http://www.spartathlon.gr/participants.html Tässäkin kisassa varmasti juuri tuo mainitsemani kolmen jako tasaisen koviin huippuihin, hiipujiin ja nousijoihin pätee. Toivottavasti suomalaiset ovat jälleen kerran niitä joiden sijoitus nousee tasaisen varmasti kun muut uupuvat! Spartathlonissa sijoituksia tärkeämpää on pysyä mukana aikarajoissa joita eri tarkistuspisteillä on. Ellet mahdu aikarajaan, joudut ulos kisasta. Esimerkiksi 81 kilometrin kohdalla pitää olla 9 tunnin 30 minuutin kuluessa startista. Maalissa pitää olla viimeistään 36 tunnin kuluessa, muuten tulee hylätyksi.

Omaa rytmiä ja tempoa miettiessä kannattaa kuunnella sopivaa musiikkia. Tämä bloggaus rytmitettiin kohdalleen tämän tahtiin.

Sunnuntaina olen lähtöviivalla. Pyrin tekemään kisasta elämäni erikoisimman. Tämä biisi sopivaa loistavasti tahdittajaksi.

Parasta palautumisruokaa.

Kun takana on kova treeni tai muu raskas suoritus, kroppa tarvitsee reilun annoksen laadukasta ravintoa palautuakseen. Reippaasti kaloreita, hiilihydraattia, proteiinia, rasvaa, vitamiineja. Niitä ainakin mun keho suorastaan huutaa kun on menty äärirajoilla.

Esimerkiksi (puoli)maratonin jälkeen moni suuntaa pizzalle. Olen niin tehnyt itsekin, eikä siinä mitään väärää olekaan. Kun on taistellut pari tuntia ja musertanut niin henkisiä kuin fyysisiäkin seiniä niin mielessä usein pyörii melkoiset annokset. Varsinkin jos suorituksen aikana energiatankkaus on vajavaista tuntuu että mieli suorastaan raivoaa energian perään. Hähää, maaliviivan jälkeen kun pääsen kauppaan ostan hyllyt tyhjiksi! Tämän fiiliksen kanssa selvitäkseen vähän järkevämmin kannattaa ennakoida ja täyttää kaapit ravinnolla joka todella ravitsee rääkättyä kehoa ja myös mieltä.

Olen syönyt ennen montaa juoksutapahtumaa tuhteja salaatteja. Pastaa, tonnikalaa, raejuustoa, mozzarellaa, erilaisia kasviksia. Tuhti mäjäys proteiiinia, hiilihydraatteja ja rasvaa. Viime aikoina olen kehitellyt toisenkinlaisen setin jota välillä janoan kuin hullu(bodaaja) (heralla kyllästettyä)puuroa.

Eipä tämäkään mikään uusi innovaatio sinänsä ole mutta eipä näitä kovin säännöllisesti ole tullut aiemmin syötyä.

Voidellaan leipäviipaleet reippaalla määrällä smetanaa.

Salaattia tai muuta kasvista päälle.

Graavattua lohta vielä kruunuksi niin annos on valmis!

Todella hyvää ja yksinkertaista, tähän ei montaa minuuttia kulu kun kädet ja jalat tutisten tulee takaisin kotiin.

Tuhdit pasta-ateriat puolustavat toki edelleen paikkaansa erinomaisena varastojen täyttäjänä mutta kun nopeasti haluaa hyvän setin ravintoaineita niin tämä herauttaa veden kielelle.

Kuuma kuumempi hottis.

Tää aika vuodesta lienee aika haastava monille kuntoilijoille. Päivälämpötila on pudonnut viikon aikana kymmenen astetta ja täällä meidän kulmilla merituuli on suorastaan jäätävä. Mitä sinne lenkille oikein pitäisi pukea päälle?

Mulla ei ole varmaan koskaan ollut lenkillä kylmä. Jos ulkona on -15C pakkasta niin toki eka kilometri tai kaksi on vähän viileää mutta sen jälkeen keho tuottaa niin paljon lämpöä että esimerkiksi hanskat pitää ottaa pois kädestä. Tuo on varmasti todella yksilöllistä mutta sanoisin kuitenkin että jos viileällä kelillä juostessa jo heti alussa on lämmin niin jossain vaiheessa tulee kuuma.

Mistäköhän tuo johtuu että mulla on aina niin lämmin liikkuessa? Ehkä olen niin kuumaverinen jätkä että sisälläni leimuava palo liikkumiseen riittää lämmittämään koko lähitienoon. Todellinen lenkkipolkujen hottis. Tai sitten mulla on niin heikko kunto että hidaskin hölkkä saa kropan työskentelemään täydellä teholla ja käyttämään kaiken energian liekin loimottamiseen...

Ajattelin juosta tänä syksynä mahdollisimman pitkään shortseilla. Shortsit + pitkähihainen tekninen paita. Tai jos on jo reilusti viileää niin sama setti ja ohut juoksutakki. Yritän säästellä mahdollisimman pitkään koko pakettia jossa on pitkät trikoot, pitkähihainen paita ja takki. Yleensä tarkenen niillä jo kovilla pakkasillakin. Ei mulla ole mitään thermotrikoita tai paitoja, ihan tavallisia ohuita matskuja kaikki. Toki kovilla pakkasilla vähän tuunailen ja laitan jonkun tavallinen pitkähihaisen paidan johonkin väliin tai trikoiden alle pitkät kalsarit. Ne on harmaat ja niissä on Muumien kuvia.

Shortseilla viileänä päivänä juokseminen voi tarjota eeppisen näyn. Höyryävät pohkeet. Jos joku näkee sellaista niin ehkä se olen minä!

Eri liikuntamuodot vaatii erilaisen tavan asennoitua pukeutumiseen. Oltiin eilen sienestämässä (löydettiin neljä suppilovahveroa, mihin tämän sadon kanssa oikein päädytäänkään?!) ja mulla oli jo pipo päässä. Hanskatkin on kaivettu kaapista esiin. Ihan jäätävä keli. Silti oli hieno tunne pyöräillä eilen illalla hieman ennen yhtätoista kuntosalilta kotiin kun ilma oli kirpeä, hengitys höyrysi ja taivaalla näkyi tähtiä. On tämäkin vuodenaika aika mahtava.

Nyt on hyvä hetki muistuttaa joka syksyisestä klassikosta: pyöräile syysmyräkässä takki auki ilman pipoa tai hanskoja vastatuuleen. Sitten voit paria päivää myöhemmin ihmetellä miksi on vähän flunssainen olo. Onkohan joku lentsu taas liikkeellä?

Kaikki on mahdollista ja aina on toivoa.

Melkoisia kliseitä. Samoin nämä blogien motivointikuvat, täyttä huuhaata. Jos on jalka poikki niin ei muuta kuin sängyn pohjalle kiroamaan elämän epäreiluutta, peittoa korviin ja suklaata naamariin. Vai miten sitten?

Rick Hoyt syntyi tammikuussa 1962. Napanuora kiertyi kaulan ympärille, happea ei kulkenut aivoihin. Vakavia aivovammoja. Lääkärit totesivat ettei Rick pystyisi koskaan kommunikoimaan millään tavalla kenenkään kanssa. Vanhemmat olivat toista mieltä ja päättivät pitää poikansa hoitolaitoksen sijaan kotona kehotuksista huolimatta. Rickin silmät liikkuivat, hän seurasi mitä tapahtuu. Äiti alkoi sinnikkäästi opettaa kirjaimia, esineitä ja asioita. 70-luvun tekniikka alkoi olla jo niin kehittynyttä että 11-vuotias poika pystyi kommunikoimaan tietokoneen avulla. Rick oli älykäs kaveri joka myöhemmin valmistui Bostonin yliopistosta ja työskenteli Bostonin collegessa.

Mutta palataan uudestaan 70-luvulle. 15-vuotias Rick näki lehdessä jutun juoksukilpailusta ja halusi osallistua. Isä Dick ei ollut urheilija mutta suostui lähtemään 5 kilometrin kisaan työntäen poikaansa pyörätuolissa. Molemmat vaikuttuivat. Rick sanoi että kun he juoksivat, hän ei tuntenut itseään enää vammaiseksi. Isän kipinä oli yhtä vahva. Kun poika oli koulussa, hän teki treenilenkkejä työntäen sementtisäkeillä lastattua pyörätuolia. Lopulta isä kehittyi niin vahvaksi että hän pystyi juoksemaan 5 kilometrin kisan 17 minuutissa - siis työntäen samalla poikaansa pyörätuolissa.

Tuon jälkeen he ovat läpäisseet 247 triatlonia, 70 maratonia ja useita satoja muita urheilutapahtumia. Triatloneissa on mukana kuusi teräsmiestriathlonia - siis 3.86 kilometriä uintia, 180 kilometriä pyöräilyä ja 42.2 kilometriä juoksua. Kun isä ui, hän vetää perässään kumivenettä. Pyörään on kiinnitetty kuljetusvaunu.

Isä ja poika tunnetaan paremmin nimellä Team Hoyt. He ovat läpäisseet Bostonin maratonin 30 kertaa ja olivat mukana myös huhtikuussa kun pommi räjähti mutta eivät onneksi loukkaantuneet. Viikkoa ennen kilpailua Bostonin maratonin reitin varrella julkistettiin pronssinen patsas heidän kunniakseen.


Alkuvuodesta tässä blogissa seurattiin crossfitin suuria maailmanlaajuisia karsintoja joissa tähdättiin kesän MM-kisoihin Crossfit Gameseihin. Vammautuneille ei ollut omaa sarjaa mutta moni teki silti karsintalajit parhaansa mukaan.

Cleuton Nunes oli liikenneonnettomuudessa 29-vuotiaana, punaisia päin ajanut moottipyörä törmäsi häneen ja hän vaipui koomaan. Nunesin molemmat jalat amputoitiin. Nyt hän tekee crossfit-harjoituksia ja harrastaa melontaa.

Mario Ortizin toinen jalka jouduttiin poistamaan syöpähoitojen yhteydessä 14 vuotta sitten. Crossfit sujuu erinomaisesti häneltäkin.

Ei taida olla tarvetta vastata tuohon kirjoitukseni ekaan kysymykseen. Vastaus löytyy vasemman rinnan kohdalta ja pään sisältä, ei raajojen kunnosta.

Kirjallisuusbloggaajan 700 kilometriä.

Syyskuu on ollut aika nihkeä juoksukuukausi. Taas. Viime vuonna oli sama juttu, syyskuussa oli eka maraton ja keventelin ennen sitä ja pidin pienen paussin sen jälkeen. Lokakuussa otin vahingon takas ja sisuuntuneena mittariin tuli 154 kilometriä. Se oli viime vuoden kovin kuukausi ja on edelleen kovin kuukausi mitä olen koskaan juossut.

Tää syyskuu piti olla tänä vuonna kova juoksukuukausi mutta kun jalat vähän oireilivat eivätkä olleet 100% iskussa niin annoin nille lepoa ihan reippaasti. Kuun alussa piti mennä 700 km rikki mutta eihän se tietenkään mennyt kun lenkkejä tuli pari viikossa ja niiden pituus oli 1 tai 3 kilsaa. Olinkin tosi yllättynyt kun lisäsin exceliin viime torstain lenkin 10 kilometriä, 700km poksahti rikki!

Viime vuonna 700km tuli täyteen lokakuun 10. päivä joten noin kolme viikkoa ollaan edellä sitä. Pitää ollakin kun aion juosta 100km enemmän kuin viime vuonna, 1100km siis yhteensä. Se vaatisi keskimäärin 3.01 kilometriä vuoden jokaisena päivänä mutta tämän hetken tahti on 2.69km per päivä. Kääk. Tällä tahdilla tulee kasaan 982km eikä suinkaan tonnisata.

Jos vain paikat pysyy kunnossa niin eiköhän tämä tavoite toteudu kuten viime vuonnakin kävi vaikka välillä näytti silloinkin vähän heikolta. Tasaisen tappavalla tahdilla talsitut 30-35 kilometrin viikot riittää hyvin.

Tänään juoksin 12km ja virallinen matkamittari näyttää 713 kilometriä. Tän päivän lenkki oli testi jonka jalat selvittivät hyvin. Ilmoittauduinkin heti lenkin jälkeen 22.5 kilometrin maastojuoksutapahtumaan joka käydään sunnuntaina. Tällä viikolla ei muuta juoksua tulekaan, säästelen sinne kun kunnon pitkikset on mulle niin harvinaisia.

Tämän vuoden pitkät juoksut:

Tammikuu: ei yhtään
Helmikuu 1 kpl: 21km
Maaliskuu ei yhtään
Huhtikuu 1 kpl: 21km
Toukokuu 1 kpl : 21km
Kesäkuu 1 kpl: 20km
Heinäkuu 1 kpl: 18km
Elokuu ei yhtään

Toi sunnuntai on siis kuudes pitkis tänä vuonna.. Ei todellakaan ole kestävyysjuoksijan tai maratoonarin saldo tuo. Pitää yrittää olla ahkerampi pitkisten juoksija.

Oli muuten aika hämmentävä ja hauska fiilis huomata että sitaatti täältä oli päätynyt WSOY:n sivuille. Blogit ovat yhä selkeämmin nousemassa perinteisen median rinnalle vaikka en nyt tätä lähtisikään rinnastamaan Seura-lehteen tai Etelä-Suomen Sanomiin :D

Eri asioista kirjoittaminen kerää paljon kävijöitä googlen kautta enkä ole enää lainkaan yllättynyt miksi niin monet blogien kirjoittajat saavat tuotelähetyksiä maahantuojilta ja valmistajilta. Jos kirjoitan kirjoista tai juoksutossuista, parisataa tai jopa tuhat ihmistä lukee Jyrisevän Tuomioni niiden laadusta etsiessään tietoa jostain tuotteesta. Hämmentävää että tämä blogi on siinä pisteessä että esimerkiksi noita kirjoja varmasti saisi kustantamoilta ilmaiseksi. Sen kaltaiseen yhteistyöhön en ole kuitenkaan ryhtymässä, jatkossakin pääyhteistyökumppanini tolla saralla on paikallinen kirjasto ;)

Kirjoitan tulevaisuudessakin mielenkiintoisista treenaamiseen ja urheiluun liittyvistä kirjoista mutta ei tästä silti mitään kirjallisuusblogia ole tulossa. Yksi syy on siinä että olen erittäin hidas lukija. En vain silmäile tekstiä vaan luen joka sanan tarkasti, palaan edelliselle sivulle tai luen saman pätkän useampaan kertaan että sisäistän sen paremmin. Toisaalta en priorisoi lukemista kovinkaan korkealle, luen kirjoja parhaimmillaan parikymmentä minuuttia päivässä. Se tarkoittaa yleensä 5-10 sivua.

Luin joskus Taru Sormusten Herrasta. Siihen meni viisi vuotta! Ennen sitä pidin fantasiakirjoista. Sen jälkeen päätin että ei enää koskaan. Jos jotain aloitan niin teen sen kyllä yleensä loppuun. Saanko Tolkien-seuran sisupuukon?

Nämä kolme opusta on tällä hetkellä kesken. Tuon Pyöräilyn klassikkonousujen kohdalla kävi köpelösti, olin lukemassa sitä verkkaiseen tahtiin kun joku kehveli varasi sen! En siis pystynytkään uusimaan lainaa kuten aina ennen vaan se piti roudata takaisin kirjastoon vaikka parikymmentä sivua lopusta jäi lukematta. Viime viikolla löysin sen toisesta kirjastosta ja kävin hakemassa, tällä kertaa viimeistelen sen mitä aloitin.

Pääsääntöisesti luen aina yhden kirjan kerrallaan mutta nyt vähän lipsahti. Mutku mutku. Noi kaks oli hyllyssä eikä varattuna kuten aina ennen. Ja Huuhkajat aloitin joskus kesällä kun ei ollut mitään muuta opusta kesken. Nyt kävi sitten näin. Olen kolmen kirjan loukussa.

Dekkarien kanssa ei varmaan onnistuisi, menisi murhat sekaisin. Onneksi on urheilu ja urheilukirjat!

Juoksun ja kävelyn yhdistäminen.

Olen kirjoittanut tähän blogiin paljon ajatuksia ja mietteitä treenaamisesta. Tämä on itse asiassa kirjoitus nr. 314. Allekirjoitan niistä lähes jokaisen edelleen sanasta sanaan. Yksi juttu on kuitenkin jäänyt kummittelemaan mieleeni. Kirjoitan tämän bloggauksen aasinhattu päässä katumusta tuntien.

Joskus blogin alkutaipaleella kirjoitin mietteitäni juoksusta. Yksi juttu oli että mun mielestä juoksulenkeillä ja juoksutapahtumissa juostaan, kävelylenkit ja retkeilytapahtumat on asia erikseen. Se oli ehkä tyhmintä mitä olen koskaan kirjoittanut. Jos joku sisäisti sen ajatuksen niin olen pahoillani. Olen onneksi virheeni kärsinyt omassa nahassani.

Dogmaattisuus ei ole lopulta koskaan hyväksi, ei juoksussa kuin muussakaan elämässä. Katsoin joskus telkkarista jotain HCM-koostetta. Naureskelin miten osa kilpailijoista käveli ja hengaili huoltopisteillä ihan rauhassa. Me aloittelijat ollaan joskus sellaisia - tietämättömiä.

Mun tärkein tavoite ekalle maralle olikin juosta se alusta loppuun, ajalla ei niin ollut väliä. Mukana taskuissa ja juomavyössä oli naurettavan vähän energiaa ja huoltopisteet ohitin juoksemalla, nappasin vain vauhdissa mukaan vesimukin. Vajaa puolet osui ehkä suuhun, loput putosi rinnuksille. Lopputulos oli että kävelin viimeiset 16 kilometriä. Aloittelijat maksaa virheistään kovan hinnan, itsepäiset aloittelijat vieläkin kovemman.

Oikeasti ne jotka ottavat rauhassa huoltopisteillä, kävelevät ja mussuttavat eväitä kaikessa rauhassa, ovat mua pari tuntia nopeampia juoksijoita. Siis vaikka kävelevät osan matkasta. Terminologiaan juuttuminen on typerää, tarkoitus on päästä mahdollisimman nopeasti lähtöviivalta maaliin. Tyyli on vapaa.

Mulla kesti aika kauan ennen kuin suostuin myöntämään itselleni että ajatusmallini oli puutaheinää ja totaalinen vesiperä. Yksi tärkeä etappi ajattelutapani järkeistämisessä oli ultrajuoksija Marko Forssellin  kirjoitus Kävelytauot. Sen lukeminen oli karu mutta erittäin tarpeellinen peiliinkatsomisen paikka. Suosittelen kaikille tuota sekä muita Ultramatkaaja-blogin juttuja. Ne ovat erittäin hyödyllisiä erityisesti meille juoksu-uramme alkutaipaleella oleville.

Tää mun prosessi on kyllä vielä pahasti kesken, en vieläkään koskaan kävele harjoituksissa. Olen myös sitä mieltä että lyhyemmät matka kuten kymppi tai puolimaraton sujuvat mainiosti ilman kävelyä. Sen sijaan marraskuun maratonilla aion kävellä jokaisella huoltopisteellä ja juoda ne mukit rauhassa tyhjiksi.

Jos maratonilla on kahdeksan huoltopistettä ja jokaisella juo yhden mukin vettä, juoksemalla ja vettä ympäriinsä loiskuttamalla saa sisuksiinsa ehkä reilut puoli litraa tai vajaan litran, jokaisen tipan rauhassa nauttimalla 1.5 litraa nestettä. Se on todella iso ero joka voi ratkaista lopulta sen pääseekö maaliin ja millaisessa kondiksessa.

Kun aloittelin juoksua, mulle tuli välillä kylkeen pistos. En kävellyt vaan pyrin kiertämään ylävartaloa kuin työntäen kipua vastaan, juoksin siis koomisesti sivuttain kylki edellä mutta jalkaterät suoraan eteenpäin. Tekisinkö nyt samoin? Haluaisin sanoa että kävelisin ja odottaisin että se menee ohi mutta se olisi epärehellistä. Oikeasti mulla on edelleen todella korkea kynnys lopettaa juoksu ja kävellä ennen kuin lenkki on kasassa.

Fakta on kuitenkin että mitä pidempi matka, sitä tärkeämpää on kävellä. Ultramatkoilla on pakko kävellä. Mun tähtäin joskus tulevaisuudessa on siellä joten asian työstäminen on todella tärkeää.

Kävelyä ei kannata siis välttää mutta pysähtymistä pitää varoa. Silloin matka ei etene ja harvoin olokaan helpottaa. Jos juoksen intervalleja niin kovien vetojen jälkeen palauttelen erittäin hitaalla hölkällä, en pysähtymällä katsomaan kellosta palautumisen kestoa. On hyvä oppia palautumaan liikkeessä, on se sitten kävelyä tai hölkkää.

Tämän tarinan opetus on kuitenkin lopulta se että sen enempää tästä blogista kuin yhtään mistään muualtakaan luettuja asioita ei saa pitää minään totuutena ja ohjenuorana. Niistä voi ottaa jotain ajatuksia ja vinkkejä joita kehittelee mielessä mutta lopulta niiden teho ja järkevyys pitää testata itse. Eikä se aina mene niinkään että konkarit tietää kaiken ja aloittelijat ei mitään. Lopulta jokainen tietää vain sen miten itse asian kokee ja näkee.

Eilen illalla lenkillä oli paljon muitakin juoksijoita. Yhdellä oli shortsit ja t-paita, seuraavalla college-housut, takki ja pipo. Seuraavalla fleece-takki. Joku puhui kännykkään, joku räpläsi ipodia, joku ulkoilutti samalla koiraa. Joku tuoksui hajuvedelle kymmenen metrin päähän, minä haisin hieltä. Kukaan ei lopulta ollut yhtään enemmän tai vähemmän juoksija kuin joku toinen.

Hyvää lenkkeilyviikonloppua kaikille, juoksette tai kävelette niin tyyli on vapaa!

Laatuaikaa vaaroja uhmaten.

Viime viikot oli tosi hienoja, kesäisiä päiviä ja mahtavia ulkoilusäitä. Kesällä meillä ei montaa kertaa avovaimon kanssa ollut kahdenkeskistä aikaa mutta nyt kesälomien jälkeen ollaan päästy muutamia kertoja viettämään vähän laatuaikaa. Aattelin nyt avata pikkusen mitä se meidän parisuhteessa tarkoittaa.

Toissa viikolla lähdettiin paikallisille kallioille seikkailemaan. Ollaan oltu siellä pari kertaa aiemminkin. Tossa keskellä menee lähes pystysuoraa seinämää jota tuskin muut kuin kokeneet boulderoijat lähtee kokeilemaan. No ilmeisesti jotkut humalaiset teinit ovat sitä myös harrastaneet koska kallioiden pahimmatkin kohdat on täynnä tageja. Aika kylmäävä ajatus.

Kalliot rajautuu suosittuun uimapaikkaan. Toi on tollanen kuoppa, ei mikään järvi.

Maisemat on kyllä todella mahtavat. Oisko noi kalliot noin 30 metrin korkeudella?

Mentiin tällä kertaa kallioiden takaa kulkevia kuntopolkuja pitkin ylös, en ole koskaan juossut niitä mutta pitäisi varmaan. Ihan älyttömiä nousuja! Aiemmin ollaan menty kuvan vasemmassa reunassa olevia kallioita kiipeillen. Ne on aika sopivan kokoisia lohkareita ja suht helppoa kiipeämistä. Tuonne on pitänyt mennä pojankin kanssa kiipeilemään, on toistaiseksi kuitenkin vielä jäänyt. Pitäisi olla ihan turvallista kun toinen vanhemmista menee edeltä ja toinen auttaa takana.


Toi paikka on siis ihan tuttu ja kaikki paikalliset tietää sen. Mutta se missä oltiin viime viikolla onkin ihan eri kaliiberia. Jätettiin auto parkkiin metsän reunaan, lähdettiin kulkemaan polkua. Metsää, peltoja, ojan ylitys kaadettuja puita pitkin.. ja sitten..

Metsän keskellä oli totaalisen hämmentävä näky.  Jääkaudella, ehkä joitain kymmeniä tuhansia vuosia sitten järkälemäinen siirtolohkare ajautui tänne ja hajosi kappaleiksi. Se muodosti kymmenen metriä korkean ja 300 metriä ympärysmitaltaan olevan louhikon. Todella hämmentävä ja kylmiä väreitä aiheuttava näky keskellä metsää. Yritin ottaa kuvia mutta ei näistä kyllä mitenkään käy ilmi paikan vaikuttavuus.

Näiden lohkareiden alla on Suomen kolmanneksi pisin luolasto, 70 metriä käytäviä, kammioita ja onkaloita. Enontekiöllä ja Kolilla on noin satametriset luolat mutta tuohon Enontekiön luolaan ei pääse tutustumaan maanalaisen joen vuoksi. Joka tapauksessa tämä mesta on Lappia lukuunottamatta Suomen pisin luolasto.

Me ei kuitenkaan tutkittu noita luolia, kunhan vilkaistiin muutamasta "portista" ja "oviaukosta" sisään.

Me haluttiin kiivetä tuonne huipulle.

Meillä ei ole mitään kiipeilytaustaa eikä sitä sen kummemmin harrasteta mutta tiedossa oli että täällä käy aika paljon taviksiakin. Syksy oli ollut vielä kuiva joten meillä pitäisi olla aika hyvä pito, nyt syyssateiden alettua tämä paikka jää unholaan ensi kesään asti.

Mahdollisia reittivaihtoehtoja oli loputtomasti, onhan alueen ympärysmitta tosiaan 300 metriä. Minä päätin yrittää yhtä reittiä, avovaimo lähti toiselle puolelle paikkaa. Välillä huudeltiin ja tarkistettiin että kaikki on ok.

Paikka oli nimittäin lopulta todella vaarallinen ja vaati totaalista keskittymistä. Lohkareiden välissä oli onkaloja ja luolia, virhearvioinnin seurauksena voisi pudota pari-kolme tai huipun läheisyydessä jopa kymmenen metriä alaspäin kivikkoon. Kylmänhikeä puski pintaan.

Jatkuvasti nousi seinä pystyyn - kirjaimellisesti. Joko edessä oli liian pitkä väli enkä uskaltanut lähteä sitä ylittämään riskillä - en todellakaan halunnut tippua ja murskata jalkojani - tai edessä oleva lohkare oli pystysuoraa seinämää. Boulderoinnin harrastajat pärjäävät ehkä niissä, minä en.

Yritin etsiä sopivia väyliä, noin 1-1.5 metrisiä lohkareita joiden päälle pystyy vetämään itsensä käsivoimilla. Aina kun tärppäsi, eteen tuli jotain joka pakotti perääntymään ja lähtemään takaisin alaspäin.

Olin jo luovuttamassa ja lähdin kiertämään louhikkoa maata pitkin kun bongasin avovaimon. Hän oli löytänyt aika hyvän paikan ja oli noin 7-8 metrissä. Päätin yrittää vielä kerran päästä siitä kohdasta huipulle. Salitreenistä oli valtavasti hyötyä, pystyin luottamaan siihen että jaksan pitää itseäni käsien varassa roikkumassa, vetämään itseäni ylöspäin ja jopa heilauttamaan itseäni sopivaan kohtaan roikkumalla yhdellä kädellä. En ole tyhmä, en harrasta kiipeilyä enkä tiedä näistä jutuista tarpeeksi joten mietin aina mitä kävisi jos epäonnistuisin. Uskalsin liikkua jos alla oli reilun metrin pudotus, en jos alla oli kahdeksan metrin rotko.

Kivien päällä oli kariketurvetta ja yllättävän paljon sammalta mutta pito oli kyllä hyvä. Ja pääsin kuin pääsinkin sinne huipulle! Mahtava fiilis. Sen verran kuumotti että kuvat jäi ottamatta sieltä. Konttailin ja ryömin takaisinpäin pyrkien pitämään painopisteen lähellä kalliota,ja liuin puolittaista pyllymäkeä alaspäin. Turvallisesti takaisin maankamaralla!

Ehkä nämä yhteiset hetket ja laatuajan voisi käyttää järkevämminkin, vaikka siivoamalla, mutta tämä on usein se meidän tapa. Olen pysynyt aika lapsenmielisenä, innostun edelleen aina kun tivoli tai sirkus saapuu kaupunkiin, enkä halua sillä tavalla koskaan aikuistuakaan. Mieluummin olen vanha kuin aikuinen. Ja onneksi puoliso tykkää näistä seikkailuista sen verran että lähtee mielellään mukaan ja osaa nauttia myös tällaisesta touhusta. Itseä tai elämää ei pidä ottaa liian vakavasti, on sitten minkä ikäinen tahansa.

Molempiin paikkoihin palataan varmasti uudestaan. Ekaan pojan kanssa, jälkimmäisen jättäisin vain aikuisille.



Avovaimo on jo pidempään ollut kiinnostunut vuorikiipeilystä, lukenut paljon kirjoja aiheesta ja katsonut dokkareita. Siis puhtaasti mielenkiinnosta, ei niin että oltaisiin lähdössä itse Nepaliin :D Se on kyllä järjetöntä touhua, todella ikiaikaista äärimmäisyysurheilua. On käsittämätöntä miten joku venaa kuukausia vuoren alla sopivaa ajankohtaa yritykselle, sitten kiipeää ja joko onnistuu tai minimaalisen pienen virheen takia kuolee tai tulee takaisin kädet, jalat ja naama amputoituna. Tavallaan ymmärrän miksi tuota tehdään, toisaalta en tajua miksi esimerkiksi joku perheellinen ottaa tuollaisia riskejä.

Mä haluaisin joskus mennä Suomen korkeimmalle kohdalle, Halti-tunturille. Sinne vois vaikka juosta - tai miksei ihan patikoidakin rauhallisessa tahdissa. Eigerin pohjoisrinteet ja K2:t jääköön muiden valloitettaviksi :-)

Onko jalat kunnossa vai ei?

30. elokuuta olin päättämässä kuuden päivän kovaa treeniputkea, 50 kilometriä oli tulossa täyteen. Olin juoksemassa 12 kilometrin tuttua ja turvallista lenkuraa jonka puolessa välissä alkoi tuntua kipuilevaa aaltoa joka kulki päkiän takaa jalkapohjan läpi kohti kantapäätä. Vedin sen lenkin loppuun hampaat irvessä koska jotenkin piti päästä takaisin autolle.

Olo oli aika kehno, ennen kaikkea henkisesti. Varsinaista kipua ei tuntunut vaan jalkapohja oli lähinnä omituisen tuntuinen. Mielessä oli kuitenkin nippu päivämääriä.

Vuoden päätavoite, maraton 2. marraskuuta. Onneksi päätin jo aiemmin siirtää maratonia, alunperin mulla oli kalenterissa 19. lokakuuta. Tulisi vähän lisää aikaa jos jalan kanssa tulee enemmänkin ongelmia.

Kalenterissa oli myös yksi juoksutapahtuma, 22.5 kilometrin maastojuoksu, joka olisi valmistava harjoitus maratonille. Se juostaan 29. syyskuuta.

Oon tehnyt nyt kaksi yhden kilometrin hölkkälenkkiä, ekalla oli pieniä tuntemuksia, toinen meni ok. Viime torstaina 12.9. hölkkäilin 3 kilometriä. Tuntui hyvältä. Sunnuntaina 15.9. kuusi kilometriä. Tosi hyvä fiilis juosta, melkein liikutuin kun tuntui niin hyvältä juosta vähän reippaammin. Tajusin myös miten hirveä olo tulee jos jalka ei kestä pidempää lenkkiä ja loppusyksyn isoja tavoitteita..

Tämä on melkoista päivämäärillä ja kalenterin kanssa leikkimistä. Joku epäili että mulla voisi olla lievä PF, painful f*ck eli tunnettu myös nimellä plantaarifaskiitti. Ehkä ois helpompi diagnosoida jos ois jotain pysyvää kipua mutta jalat tuntuu kyllä nyt hyvin normaalilta sekä juostessa että kävellessä. Kuitenkin esimerkiksi autoa ajaessa just tota vasenta kantapäätä vihloo välillä omituisesti.

Plantaarifaskiittiin törmää jatkuvasti joka puolella. Missä on intohimoinen juoksija, siellä on PF. Taru on kärsinyt siitä muistaakseni toukokuusta asti. Näin ulkopuolisenakin on ollut raskasta seurata sitä miten on menty askel eteenpäin ja otettu taas takapakkia. Jokainen juoksija tietää että voi olla itse seuraava kenelle se osuu.

Matkalla Spartaan-blogin Marko on puolestaan valmistautunut jo pitkään 246 kilometrin Spartathlon-juoksuun. Koko vuosi on mennyt erinomaisesti, upeita tuloksia ultrajuoksukilpailuissa mutta tämä syksy on ollut jalkakipujen ja epävarmuuden kanssa tasapainoilua. Juuri sellaista kalenteria vastaan kuntouttamista jota itsekin koen nyt tekeväni. Spartatlon juostaan jo reilun viikon päästä, onneksi Marko sai magneettikuvien perusteella juoksuluvan lääkäreiltä.

Juoksen torstaina 19. syyskuuta, eli ylihuomenna, 10 kilometriä. Pidän tosi matalaa profiilia juoksun kanssa. Jos se menee hyvin niin maanantaina 23.9. 12 kilometriä ja jos sekin on ok niin uskallan ilmoittautua sinne 29.9. juostavaan vähän puolimaratonia pidempään maastokisaan.

Jos sekin menee hyvin niin uskallan varata hotellin ja ilmoittautua marraskuun alun maratonille. Lokakuussa harjoitellaan fiiliksen mukaan, just sen verran että tuntuma pysyy yllä mutta ei tule riskiä rasitusvammoista.

Juoksupohjaa ja kuntoa on nyt rakennettu 2½ vuoden ajan. Kuukaudessa tai kahdessa voi omaa tasoaan muuttaa ehkä muutaman prosentin verran. Tärkeintä on olla romuttamatta jalkoja enempää ennen kisaa.

Ehkä mulla ei edes ole mitään varsinaista vammaa tuossa vasemmassa jalassa mutta olen mieluummin ylivarovainen kuin otan turhia riskejä. Kevyempi kuukausi voi olla ihan hyvä juttu muutenkin tässä vaiheessa.

Kalenteria vastaan kuntouttaminen ei ole varmasti kenestäkään kivaa mutta enemmän tai vähemmän tuttu juttu kaikille jotka juoksutapahtumiin osallistuvat.

TV1 esittelee tänään urheilun monia puolia.

Välillä tulee mietittyä miksi urheilu on mulle niin iso asia. Vastaus on lopulta aika helppo: se herättää niin valtavan määrän tunteita laidasta laitaan. Iloa, surua, pettymyksiä, voittoja, tappioita. Tuskaa, kipua, nautintoa. Tunteet riippuvat myös siitä onko itse urheilija, katsoja, valmentaja tai vaikka urheilijan läheinen. Tunteiden voimakkuus riippuu puolestaan siitä kuinka ison painoarvon urheilulle antaa.

TV1 esittää tänään dokumentin josta kuulin ensimmäisen kerran kesällä 2011. Elokuvaohjaaja Teppo Airaksinen oli kulkenut kuvausryhmänsä kanssa FC Lahden otteluissa ja seurannut sen kiihkeitä kannattajia. Dokumentin valmistuminen kesti ja kesti, luulin jo ettei valmista tule koskaan. Aikaa kului koska tekijät olivat perusteellisia: faneja seurattiin lopulta usean vuoden ajan.

Aihe on herkullinen. FC Lahti on viime vuosina kulkenut melkoista vuoristorataa.  Joukkue putosi liigasta divariin ja nousi nopeasti taas takaisin. Litmanen tuli, Litmanen meni. Tämän vuoden keväällä Lahti voitti liigacupin mutta aloitti varsinaisen sarjan nihkeästi, ajautui jumbosijoille ja erotti valmentajansa. Uuden luotsin, Juha Malisen, johdolla joukkue on noussut mukaan taisteluun mitaleista ja arvokkaista eurocup-paikoista.

Lahti tunnetaan intohimoisista kannattajistaan, minne tahansa joukkue matkustaakin niin sieltä löytyy myös joukko faneja - ja virkavaltaa. Intohimo ja palo on kaksiteräinen miekka, se luo pohjan vahvalle sitoutumiselle ja lojaaliudelle mutta se vie myös pahimmillaan kiehumispisteeseen ja ylilyönteihin. Sellaista rakkaus on?

Äänekkäät kannattajat jakavat mielipiteitä, järjestysmiehet ja poliisit ovat takajaloillaan, "tavallisen" yleisön tunnot jakautuvat kahtia mutta pelaajat ovat mielissään. Esimerkiksi huikeasta kannatuksesta koripallon EM-kisoissa Sloveniassa nauttinut joukkue on ollut onnessaan.

Hanno Möttölä tiivisti asian viime viikolla näin: "Se että huudetaan tällä tavalla on normaalia. Toivottavasti Suomessa Korisliigassakin 800 ihmistä voisi huutaa näin. Se että istutaan hiljaa, on väärää käytöstä. Tämä on se normaali olotila, jossa Teemu (Rannikko), minä ja Petteri (Koponen) ollaan uramme pelattu. Tämä on sitä minkä takia urheillaan".

Mainiota Ajatuksia lenkkipoluilta-blogia pitävä Mog on kakkosdivarin futaaja ja hän kirjoittikin juuri siitä millaista mieleenpainuneessa ottelussa oli: "Erittäin hienoja tapahtumia kyllä osuu välillä näin syksyisin kohdille jalkapallon saralla, vai miltä kuulostaa iltavalaistu nurmikenttä, hyvä vastustaja, oma peli sujuu, katsomossa yli 400 henkeä ja vastustajan fanit jotka pitämät meteliä rumpujen säestyksellä koko 90minuuttia, parin ratsupoliisin vartiodessa taustalla."

Kakkosdivarissa nähtiin hurja koitos myös pari viikkoa sitten kun kärkikamppailuun Mikkeliin saapui HIFK parinsadan fanin kera. Surkeasta säästä huolimatta katsomoon löysi lähes 2500 katsojaa, MP:n puheenjohtaja kehui tunnelmaa ja sitä kuinka kukaan tuskin lähti harmissaan pois paikalta kun soihdut syttyivät ja tunnelma nousi kattoon.

Nämä ovat niitä asioita jotka tekevät urheilusta erityistä. Asioita joilla on positiivinen ja negatiivinen puolensa, aivan kuten esimerkiksi voitontahdolla. Äärimmäinen voitontahto ajaa eteenpäin ja tekee mestareita mutta pahimmissa muodoissaan saa urheilijan käyttämään dopingia ja tavoittelemaan voittoa hinnalla millä hyvänsä. Tähänkin aiheeseen voisi muuten palata vielä tarkemmin, ajattelin lukea talven aikana Tyler Hamiltonin Voittoja ja valheita.

Urheilu on suuria tunteita, synkkiä pettymyksiä ja karvasta kalkkia mutta onneksi myös endorfiineja, euforiaa ja suurta onnea. Vaikka urheilu on ehkä suuressa mittakaavassa elämän vähemmän tärkeitä asioita, silti siinä on kaikki. Ja juuri siksi minä sitä rakastan.

TV1 maanantaina 16.9. klo 21.30 Dokumenttiprojekti: Jalkapallomaa. Uusinta lauantaina 21.9. klo 12.30. Nähtävissä myös Yle Areenassa tästä illasta alkaen.

Mitä juoksukoulut ja ohjelmat antavat?

Erilaiset koulut ja ohjelmat ovat nykyään olennainen osa juoksuharrastusta. En ole niistä tainnut aiemmin juuri mitään kirjoittaa joten nyt voisi olla hyvä aika vähän perata omia mietteitä.

Juoksukouluja järjestetään jo melkein kaikilla paikkakunnilla, pääsääntöisesti ne joista olen kuullut ovat olleet hyvin laadukkaita, vetäjät ovat pitkän linjan innokkaita maraton-harrastajia tai esimerkiksi yleisurheilu- ja ratajuoksutaustan omaavia (entisiä) SM-tason menijöitä.

Juoksukouluissa keskitytään paljon tekniikkaan. Opetellaan oikeaoppista askellusta, käsien ja ylävartalon asentoa, tehdään pakarajuoksua ja polvennostoja. Tämän taustalla lienee ajatus että ihmisiä pitää opettaa juoksemaan.

Olen tästä täysin eri mieltä. Ihminen on juossut satoja tuhansia vuosia ja se on ollut yhtä tavallinen ja arkipäiväinen asia kuin syöminen tai nukkuminen. Se on niin syvällä geeniperimässämme kuin joku asia vain voi olla. Jokainen nisäkäs osaa juosta. Miksi nykyihminen eroaisi tästä?

Syystä tai toisesta jotkut tosin juoksevat väärin. Se voi johtua vääränlaisista kengistä joko nyt tai lapsena jolloin askellus on lähtenyt menemään väärään suuntaan. Tai ehkä jaloissa on jokin rakenteellinen vika joka vie askellusta väärään suuntaan. Väärä askeltaminen voi olla joku ulkoa opittu tapa. Suurin osa ihmisistä ei juokse väärin. Jos juoksu sujuu eikä paikat kipeydy, juoksu on oikeaa huolimatta siitä miltä se jonkun valmentajan mielestä näyttää. Jos ongelmia sen sijaan riittää ja juoksu on pelkkää kipua ja tuskaa, askellusta kannattaa ehdottomasti tarkastella kriittisesti.

Kukaan ei ole koskaan katsonut miltä juoksuni näyttää. Olen vain lähtenyt hölkkäilemään. Jos juoksen 21 tai 42 kilometriä ilman kipuja tai outoja tuntemuksia kintereissäni niin eiköhän tämä tapa juosta ole ihan oikea. Varmasti joku besserwisser voisi tulla sanomaan että teen jotain väärin. Muuttaisinko sitten jotain? En varmasti. Jos joku toimii, sitä ei kannata huvikseen lähteä muuttamaan. Helposti syntyy enemmän vahinkoa kuin hyötyä.

Juoksutekniikkaan kiinnetään toki huomiota huippu-urheilijoidenkin kohdalla vaikka lajiharjoittelua olisi takana kymmeniä vuosia. Onkin ihan selvä että jos tavoitteena on olla paras, pienetkin detaljit ja tekniikka-asiat kannattaa laittaa kuntoon. Juoksun taloudellisuus esimerkiksi on pitkälti tekniikkasidonnaista.

Iso-Britannian kestävyysjuoksun supertähden Paula Radcliffen juoksu näyttää aivan hirveältä, hän on lähtöviivalta maaliin kuin jonkin hirmuisen kohtauksen kourissa. Mutta silti hän on kaikkien aikojen paras naismaratoonari, 2:15 on aika josta afrikkalaisnaisetkin voivat vain haaveilla. Varmasti moni valmentaja on yrittänyt kitkeä hänen omintakeisia pakkoliikkeitään pois mutta onneksi ei ole onnistunut. Hän alleviivaa toiminnallaan kaikkein tärkeintä ohjetta: ei ole yhtä oikeaa ja parasta tapaa.

Juoksukoulujen tärkein anti on sosiaalisuus. Jos tuttavapiiristä ei löydy muita juoksijoita ja kaipaa vertaistukea niin sitä kautta löytyy lenkkiseuraa. Monelle maraton on helpommin lähestyttävä asia kun sen tekee yhdessä maraton-koulun porukan kanssa ekoista lenkeistä varsinaiseen maratoniin asti. Juoksukoulut ovat siis sosiaalisen liikkujan tai tekniikan kiinnostuneen ja insinöörihenkisen lähestymistavan juoksuun ottavan valinta.

Juoksukoulujen lisäksi juoksuvalmennusta tarjoaa kirjava joukko liikunta-alan ihmisiä. Pelkkä personal trainer-titteli käyntikortissa ei kuitenkaan tee kenestäkään juoksun asiantuntijaa. Itse kaipaisin meriiteiksi vaikkapa tusinaa juostuaa maratonia tai ainakin kymmeniä puhkijuostuja tossuja. Tärkeintä on kuitenkin ensin määrittää että mitä haluaa ja valita sen perusteella oikea valmentaja ja mentor.

Juoksun voi aloittaa myös yksin ihan itsekseen ja silloin moni ottaa käyttöön lehdistä tai netistä löytyvän valmiin ohjelman. Niissä lukee yksityiskohtaiset ohjeet millaisia lenkkejä pitää juosta jotta pystyy selviytymään esimerkiksi puolimaratonista puolen vuoden harjoittelulla.

Olen törmännyt usein ihmisiin jotka ovat aloittaneet juoksuohjelman mutta se on jäänyt kesken. Joko on tullut vammoja, flunssaa tai sitten kiire on noussut (teko)syyksi skipata kalenteriin merkittyjä treenejä. Kun ohjelmasta jää harjoitus tai viikko väliin, ei oikein tiedä miten jatkaa eteenpäin.

Tämä onkin valmiin juoksuohjelman suurin pulma. Ne ovat hyvin tarkkoja ja yksityskohtaisia ja ennen kuin sellaisen aloittaa kannattaakin miettiä valmiiksi mitä tehdä jos ohjelman noudattaminen ei onnistukaan. Entäs jos ohjelmassa on kovia vetoja tai mäkijuoksuharjoituksia mutta ne eivät huvittaisikaan vaan tavallinen kevyt hölkkälenkki maistuisi mieluummin?

Jonkun ohjelman noudattaminen kuin pakolla vastoin omia mieltymyksiä ei tee kenestäkään loistavaa juoksijaa vaan pahimmassa tapauksessa romuttaa koko innostuksen ja tekee lupaavasta kuntoilijasta ex-juoksijan. Jos asettaa itselleen kovan aikatavoitteen esimerkiksi puolimaratonille tai täyspitkälle maratonille niin ohjelman tarkka noudattaminen voi auttaa paremmin pääsemään oikeaan lopputulokseen ja lähelle tavoitteita. Rennompaa tekemistä kaipaavalle ne ovat ehkä liian tiukka ohjenuora.

Juoksuohjelmista kannattaakin ottaa ideoita ja luoda niistä pohja omalle tekemiselle. Kannattaa lukea monipuolisesti blogeista, lehdistä ja kirjoista erilaisista harjoittelumetodeista ja lähteä rakentamaan niistä itselle mieluista pakettia.

Joku haluaa juosta tietyn matkan mahdollisimman nopeasti, toinen katsoo kellon sijaan matkamittaria. Joku unohtaa molemmat ja keskittyy vain nauttimaan liikkeestä ja maisemista. Erilaiset juoksijat kaipaavat erilaisia harjoitusmetodeja ja onkin hyvä että vaihtoehtoja on paljon. Ensin kannattaa kuitenkin pitää pää kylmänä ja miettiä mitä tältä harrastukselta haluaa?

Olen kirjoittanut aiemmin paljon omasta harjoittelustani ja siitä miten lähdin liikkeelle. Jos se on mennyt ohi, voi lukea vaikka blogin ensimmäisen kirjoituksen Aloitus puolentoista vuoden takaa.

Ensifiilikset keventelystä ja moottorilla varustettu soutaja.

Tänään se sitten alkoi, ekaa kertaa elämässäni tein keventelytreenin salilla. Olin jo henkisesti valmistautunut siihen että unohdan isompien painojen kaihoisan kutsun ja otan käteen käsipainoja jotka oli tutumpia silloin kun ekoja kertoja salille astelin.

Piti myös ratkoa muutamia juttuja joita en ottanut tuossa laatuviikkohaaste-bloggauksessa huomioon. Miten toimitaan alkulämmittelyn kanssa? Crossaria ja kuntopyörää toki sotketaan samaan malliin kuin ennenkin mutta entäs kahvakuulien heiluttelu? Päätin puolittaa nekin. 16kg, 20kg, 24kg, 32kg-lämmittelysarja vaihtui muotoon 8kg, 12kg, 16kg. Nostalginen fiilis.

"Ihan kuin joskus lapsena". Niin, olin 28-vuotias. Siitä on kaksi vuotta aikaa.

Keventely sinänsä ei vaan ole mun juttu, ei voimaharjoittelun parissa. Juoksen kyllä usein todella kevyesti, se on mulle usein pelkkää keventelyä alusta loppuun mutta salilla.. Ei se oikein istu mun pirtaan. Onneksi laatuviikko antaa monta näkökulmaa tähän asiaan. Otin treenin nimenomaan sen laadun kannalta. Tein jokaisen toiston niin hitaasti kuin mahdollista, ääriasennosta toiseen, kuin hidastettua filmiä katselisi. Sarjat oli 2x15 tai 3x15 joten niihin todellakin meni aikaa! Yksi sarja saattoi kestää pari minuuttia joten lihaksiston polttelu oli täysin ainutlaatuista. Toisaalta palautteluun ei kulunut hirveästi aikaa ja uuden sarjan saattoi tehdä lähes saman tien. Hieno tuntuma lihaksissa, kyllähän tälläkin lähestysmistavalla saa aivan varmasti tuloksia aikaan. Vähemmän on enemmän!

Yleensä salitreeniin kuluu mulla aikaa tunnista puoleentoista. Nyt aikaa meni ehkä 40-50 minuuttia. Hämmentävän vähän. Yleensä teen niin rankkoja sarjoja että palautteluun kuluu paljon aikaa, nyt sille ei ollut tarvetta. Pientä ravistelua lihaksiin ja takaisin toistojen pariin.

En ollut etukäteen suunnitellut mitä teen soutujen ym. maksimiharjoitusten kanssa keventelyviikolla. Päätin että ne tehdään kyllä, varsinkin kun takana on muutenkin kevyt jakso kun kipuilevan jalan takia juoksu on ollut hyvin olematonta viime ja tällä viikolla.

Olo oli tosi freesi istuessani Conceptin syleilyyn ja vääntäessäni säätimen kympille (huippusoutajat - älkää naurako! ;) ) Olen monta kertaa miettinyt että miten paljon mun tulostaso soudussa nousisi jos tekisin vain sen eikä alla olisi reilun tunnin raastavaa lihasten kuritusta. Nyt oli sellainen olo kuin ei olisi tehnyt paljon mitään joten oli tosi mielenkiintoista nähdä miten kulkee.

Kolme edellistä 1000 metrin maksimisoutuani kulkivat seuraavasti:

23.06.13	03:44:2
05.07.13	03:39:8
02.09.13	03:48:8

Tuo 3:39 oli voimassaoleva ennätykseni, ihan älytön veto. Silloin universumissa oli kaikki tähdet kohdallaan ja mikä tärkeintä, kroppa täydessä iskussa.

Mutta nyt olin vielä kovemmassa tikissä! Ekat 500 metriä vetelin 3:20 tahtia, sitten alkoi hiipumaan. Pystyin kuitenkin pysymään sen verran kasassa etten täysin romahtanut ja aika pysyi erinomaisena: 3:33:1! Ihan älytöntä. Kuus sekkaa pois enkasta!! 6 - siis kuusi - sekuntia. Se on ikuisuus kun lihakset on täynnä maitohappoa ja pahasti puuskuttava hengitys raastaa keuhkoja.

Olinko se minä? Vai oliko mun veneeseen asennettu perämoottori? Jälkiolotila kertoi että kyllä se minä olin. Pystyn vasta nyt olemaan iloinen tosta ajasta. Oksennus oli tosi lähellä parikymmentä minuuttia soudun jälkeen. Tunti meni yskiessä. Keuhkoihin kyllä kertyy kaikkea skeidaa mistä ei edes tiennyt. Ei tollasen suorituksen jälkeen ole mikään hyvä fiilis ja täynnä onnea siitä miten hyvä tulos tuli tehtyä. Olin ihan paskana niin henkisesti kuin fyysisesti, ainoa asia mitä toivoin oli että pysyisin kasassa. Ymmärrän hyvin urheilijoita jotka ei osaa heti suorituksen jälkeen sanoa haastattelussa juuta eikä jaata. "Tämän tajuaa varmasti paremmin joskus myöhemmin." Niinpä.

Ehkä nää keventely - tai siis laatuviikot - on mun treeniohjelmassa jatkossakin. Miksei?

Haaste salitreenaajille: Laatuviikko.

Voima- ja lihaskuntoharjoittelua voi tehdä miljoonalla eri tavalla. Pääsääntö kuitenkin on että kun lihaksistoa kuormittaa pidemmillä sarjoilla tai painavammilla taakoilla niin lihakset kehittyvät. Kyse on siis progressiosta, jotta kroppa voi mennä eteenpäin niin treeninkin pitää mennä eteenpäin.

Kova treeni on kuormittavaa kropalle. Moni paljon salilla treenaava pitääkin säännöllisesti keventelyviikkoja jolloin tehdään kevyempiä ja/tai lyhyempiä sarjoja tai esimerkiksi keskitytään venyttelyyn ja kehonhallintaan.

Mulle keventelyviikot on vieras juttu. Käyn 2-3 kertaa viikossa salilla ja se on mielestäni sen verran pieni määrä että treenin voi vetää käytännössä lähes aina täysillä. Pari vuotta jatkuvaa kehitystä viikosta toiseen kertoo että se on toiminut mulla.

Kun sarjapainoja kuitenkin pyritään koko ajan nostamaan lähelle maksimitasoa niin ikävä kyllä välillä liikkeiden ja toistojen puhtaus alkaa kärsiä. Varsinkin viimeiset toistot saattaa mennä vähän sinne päin.

Ajattelin yhdistää nämä kaksi asiaa, harjoittelun tason parantamisen ja toisaalta kuormituksen keventämisen. Olkaa hyvä, tuloksena on...

LAATUVIIKKO

Laatuviikolla tehdään samat harjoitteet kuin muutenkin, myös sarjat pidetään yhtä pitkinä. Se mikä muuttuu on sarjapainot. On käytössä sitten 2x5 tai 3x15 sarjat niin sarjapainoille käy näin:

Jokainen paino ja vastus puolitetaan. Kyykätään, mavetetaan tai penkataan sadalla kilolla tai pumppaillaan taljassa ojentajia parillakympillä niin tuo määrä leikataan viikon ajan kahtia.

Mitä tästä sitten on hyötyä? Otan tämän itse tietysti heti kokeiluun jonka jälkeen voin raportoida tarkemmin mutta odotan seuraavaa:

- lihakset palautuvat täyteen iskuun menneiden viikkojen ja kuukausien kuormituksesta ilman että makoillaan sohvalla ja pidetään paljon lepopäiviä

- toistot ovat puhtaita ja laadukkaita, kyykyissä peppu menee kohti nilkkoja, pysähtyy paikoilleen pariksi sekunniksi, nousee ylös. Penkillä tanko on ala-asennossa myös muutaman sekunnin jne. Kun tehdään normaaleja raskaita sarjoja niin harva pystyy tähän, ainakaan koko sarjaa alusta loppuun.

- uskon että nämä puhtaat ja laajat liikeradat tuovat lihaksiinkin uutta iskua ja kehitystä, tällaisella keventelyviikollakin voi siis mennä eteenpäin

- mieleen palautuu taas millaisia toistojen pitäisi AINA olla, ei repimistä, ei riuhtomista, ei vähänsinnepäin-tekemistä.

Mielestäni teen kyllä yleensäkin hyviä toistoja mutta on selvä että kun kuormitus ja sarjat kasvaa aina ei mennä ihan oppikirjojen mukaan.

Se otanko laatuviikon pysyvästi kalenteriin mukaan jää nähtäväksi. Ainakin tämä on varmasti erinomainen tapa tulla esimerkiksi sairastelun tai vamman jälkeen takaisin rautojen pariin.

Nyt siis reilusti kiinni niihin kilon tai kahden käsipainoihin ja jätetään ne coolilta näyttävät jäätävän kokoiset möykyt sinne käsipainotelineeseen. Viikon ajaksi ainakin ;) On varmasti innostavaa monelle huomata kuinka helposti ja puhtaasti pystyy tekemään harjoitteita samoilla painoilla kuin vaikka vuosi sitten tai silloin kun on aloittanut treenaamisen.

Ei muuta kuin pistetään porukalla tämä mummo hiljaiseksi, hän on selvästi koneellaan tutkimassa blogeista löytyviä kyykkäysvideoita ja valmiina pistämään anonyymin tuomionsa julki!

Espanjaa, susia, huuhkajia, lisää Espanjaa ja haasteita.

Espanja ei ole mulle mikään läheinen maa. Olen Välimeren alueella ja Keski-Euroopan maissa jonkin verran reissannut ja jonkun kurssin verran opiskellut italiaakin mutta toi Euroopan läntisin kolkka ei kummemmin sytytä.

Viime viikot olen kuitenkin haistellut Espanjan tuulia telkkarin välityksellä. Kolmesta pyöräilyn suuresta ympäriajosta - Italian Giro toukokuussa, Ranskan Tour heinäkuussa, Espanjan Vuelta elo-syyskuussa - on tuo viimeisin täydessä höyryssä. Vaikka noi kaksi muuta onkin kovin tuttuja skaboja niin Vueltaa en ole aiemmin juurikaan seurannut. Varmaankin siksi että Espanja alueena ei ole sytyttänyt ja toisaalta takki on aika tyhjä kahden kolme viikkoisen pyöräilykilpailun jälkeen. Eihän noista pyöräilijöistäkään juuri kukaan aja kuin kaksi kolmesta saman kauden aikana! ;)

Onneksi aloin kuitenkin seuraamaan nyt Vueltaa. Onhan ne maisematkin yhtä huikeita kuin itäisemmissä Välimeren maissa mutta se tärkein eli itse kisa on ollut ihan mieletön. Melkein joka päivä on poljettu 150-200 kilometriä jonka viimeiset parikymppiä jonkun vuoren päälle! Täällä ei perus-peesailijat pärjää. Usein näissä isoissa kisoissa joku Lance vetelee hirveän eron muihin jo ekoilla viikoilla ja suurempi jännitys lakkaa. Tällä kertaa neljä miestä on aivan toistensa kintereillä ja johtajan punaista paitaa vaihdetaan melkein jokaisen etapin jälkeen uuden kaverin päälle. Siisteintä on ollut että 41-vuotias amerikkalainen Chris Horner on tuolla kärkitaistoissa mukana, tietääkseni koskaan aiemmin noin vanha kaveri ei ole pärjännyt näissä isoissa ympäriajoissa. Antaa aika paljon tulevaisuuden uskoa meille tavallisillekin liikkujille että ikänsä maailman huipulla urheillut kaveri on elämänsä kunnossa päälle 40-vuotiaana!

Pyöräilyn lisäksi tapahtuu paljon muutakin mielenkiintoista. Koripallon EM-kisat alkoivat keskiviikkona ja Suomen joukkue eli susijengi pöllytti ensin valtavaa ennakkosuosikki Turkkia ja eilen Ruotsia. En ole hirveästi seurannut koripalloa - jostain syystä nämä perinteiset Jenkeissä isot joukkuelajit (koripallo, jääkiekko, amerikkalainen jalkapallo, baseball) eivät ole ikinä napanneet. Noita pelejä on kuitenkin tullut mukavasti iltapäivisin ja töiden lomassa on tullut kuunneltua selostuksia ja katsottua jännimmät tilanteet tv:stä. Toivottavasti jätkät menee pitkälle! Nyt nähdyillä otteilla mitalipelitkin on täysin mahdollisia. Koripallo on älyttömän iso laji maailmalla lentopallon tapaan eikä Suomessa ehkä ihan osata arvostaa näitä tuloksia ja saavutuksia.

Susien lisäksi Huuhkajatkin on tulessa. Itse lähden hetken päästä reissaamaan kohti Helsinkiä ja Olympiastadionia, Espanja tulee kylään. Gijonin ihme maaliskuussa oli huikea, oisko tänään Stadikan ihmeen vuoro?

Olympiastadionille on aina hieno mennä, se on vähän kuin kotiin menisi. Suomen tärkein urheilupyhättö ehdottomasti. Mulla näitä koteja riittää, tunnen oloni niin kovin kotoisaksi myös oman kaupungin stadionilla, kuntosaleista tai juoksupoluista puhumattakaan. My home is where the sport is? :-)

Stadikka tulee olemaan tupaten täynnä ja pohjoiskaarre kiehuu, jos ei ole onnistunut saamaan lippua niin pelihän tulee tietysti myös TV2:lla suorana. Avauspotku klo 21.30 - todella poikkeuksellinen aika Suomessa. Pimenevä mutta lämmin syys-ilta stadikalla, ilta kääntyy yöksi, Suomi johtaa viimeisillä minuuteilla.. Historiaa tehdään aina joskus, ehkä tänään?

Vielä kymmenen vuotta sitten oli selvää että kun tänne saapui joku Italia tai Englanti niin katsomossa oli enemmän niiden pelipaitoja kuin Suomen. Nykyään onneksi lajikulttuuri on noussut valtavasti ja uskonkin että tänään katsomo on nimenomaan Suomen puolella, tsemppaamassa meidän jätkiä eikä ihailemassa paellan mussuttajia ;-)


Olen saanut lukijoilta aika paljon erilaisia haasteita, ikävä kyllä en ole niihin oikein ehtinyt vastata. Pää on ollut täynnä niin mielenkiintoisia aiheita ja bloggauksia että olen käyttänyt kaiken kirjoittamiselle liikenevän ajan niihin. Koska aina pitää tehdä joku yllättävä veto niin tehdään se nyt sitten ja vastataan tässä lopussa vielä Tarun ja Amandan haasteisiin :)


"Haastetun tulee listata kesän 10 plussaa ja 10 miinusta. Avaa vastausta myös sanoin ja kuvin. Jaa haaste eteenpäin kolmelle blogille ja ilmoita haastamisesta ko. bloggaajalle."

+ Tää kesä on kestänyt ikuisuuden, mahtava juttu! Kesähän alkoi joskus toukokuun puolessa välissä ja jatkuu edelleen. Neljän kuukauden kesä Suomessa?! Huh huh. 
+ Kävin uimassa monta kertaa luonnon vesissä.
+ Juoksin enemmän kuin minään muuna kesänä elämässäni.
+ Olin ja olen tänä kesänä paremmassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan.
+ Olen käynyt paljon erilaisissa tapahtumissa (urheilu, musiikki jne.) niin perheen kanssa kuin yksinkin.
+ Olen saanut soviteltua yllättävän hyvin yhteen työt, treenit ja perheen kanssa touhuamisen.
+ Ollaan tehty hienoja kesälomareissuja niin lähelle kuin vähän kauemmaskin Suomessa.
+ En ole kärsinyt allergioista kuten tosi moni tutut ja muutenkin pysynyt terveenä
+ Pyörän kumit eivät ole puhjenneet kertaakaan. Eka kerta moneen vuoteen! (tämän kirjoitettuani viimeistään huomenna nasahtaa..)
+ Tää on ollut joka tavalla mahtava kesä!

- Hyttyset
- Mansikoita ja herneitä ois voinut ostaa useammin eli joka päivä eikä vain joka toinen päivä. Ei budjetti kestänyt.
- Jätskiä ois voinut syödä joka päivä eikä vain kerran viikossa.
- Ei käyty Särkänniemessä, ehkä taas ens kesänä?
- Poika sai täyskäden eli ui joessa, meressä, järvessä ja maauimalassa (muistaakseni koko setti oli kasassa jo kesäkuun alussa!!) - minä en. Joki jäi puuttumaan. En oo kai koskaan uinut joessa vaikka se on ollut koko elämäni parin sadan metrin tai maksimissaan kilometrin päässä. Ensi kesänä iilimato olkoon ystäväni.
- Tänäkin kesänä muutuin haamun valkoisesta possun punaiseksi niin kuin aina ennenkin. No, ei iho oikeasti kertaakaan kunnolla palanut koska ulkoilmassa tuli hilluttua tasaisesti joka päivä eikä yhtäkkisesti kesän aurinkoisimpana päivänä.
- Juoksin olemattoman vähän radalla.
- Muutamana yönä meidän makuuhuoneessa oli 29C eikä saanut oikein nukuttua.
- En surffannut tukka hulmuten aurinkon läikähdellessä meren laineilla. En ole tehnyt sitä tosin koskaan ennenkään. Ensi kesänä lainelauta olkoon ystäväni.
- En juossut mitään oikeaa pitkistä ellei toukokuun helteistä puolimaratonia lasketa. Ensi kesänä..

Haastetut saavat vastata seuraaviin kysymyksiin:

1. Miten usein ja millaisia lenkkejä juokset?

2-3 kertaa viikossa, useimmin 10-15 kilometrin pk-lenkkejä.

2. Miksi juokset?

Koska se on niin henkisesti kuin fyysisestikin parhaita asioita mitä ihminen voi itselleen tehdä.

3. Seuraatko jotain juoksuohjelmaa? Teetkö ohjelman itse vai oletko sen jostain poiminut?

En seuraa, juoksen fiiliksen mukaan.

4. Mikä on ollut tämän vuoden paras lenkki? Jäävätkö yksittäiset lenkit yleensäkään mieleen? Miksi?
 
Hyvä kysymys, tänä vuonna ei taida hirveästi olla mitään erityisen muistettavia treenilenkkejä. Usein lenkki jää mieleen harvinaisemman reitin tai vaikka erikoisemman sään takia.

5. Suositko jotain tiettyä merkkiä juoksuvarusteissa? Miksi juuri sitä?
En. Suosin mieluummin pieniä ja tuntemattomampia merkkejä kuin isoja mutta käytännössä tämä on heikon tarjonnan tai saatavuuden vuoksi mahdotonta. Juoksutrikooni ja -shortsini ovat Craftin, tossut Asiscin, paitoja on useilta eri merkeiltä. 

6. Pidätkö juoksupäiväkirjaa? Jos, niin mitä siihen kirjoitat?

Pidän. Siinä lukee päivämäärä ja juostut kilometrit, ei mitään muuta.

7. Onko sinulla tavoitteita juoksun suhteen? Millaisia tavoitteita?
 
Haluan juosta puolimaratonin alle kahden tunnin ja maratonin alle neljän. Kun ne on saavutettu, yritän juosta 100 kilometriä. Jos onnistun siinä, vain taivas on rajana ja pidän itseäni ihan kohtuullisena juoksijana. 

8. Mikä on juoksuharrastuksessa haastavinta?
 
Ehkä löytää se kipinä aloittaa? Sen jälkeen kun on uskaltanut ottaa sen ekan askeleen niin on vaikea olla ottamatta niitä lisää. 

9. Juoksetko ympäri vuoden? Mikä on mielestäsi paras vuodenaika harrastukselle?
 
Juoksen,  kaikki ovat yhtä hyviä. Jokaisessa vuodenajassa on omat hienot piirteensä jotka tuovat omaa vaihteluaan juoksemiseen.

10. Oletko koskaan kokenut ns. runners high -ilmiön? Juoksetko flowssa?
 
Ehdottomasti, usein ja molempia. Olen myös yhtä usein kokenut tuskaa ja totaalisen helvetin mutta sehän tässä just on niin hienoa.

11. Heitä joku protip aloittelevalle juoksijalle!?

 Kaikista suurin salaisuus juoksemisessa on ettei vauhdilla tai matkalla ole väliä, vain sillä että pysyy liikkeessä ja jatkaa matkaa. Vain liike vie lähemmäs maalia, on se sitten mikä tahansa.

OHS, T2B ja muutenkin mahtava salitreeni.

Espoolainen Crossfit 3000 teki treenikulttuuriteon ja listasi sivuilleen nipun crossfit-termejä selkokielelle käännettynä. Tuo sanasto löytyy täältä: http://www.crossfit8000.com/sanasto/ Sen alla on myös joukko kuuluisimpia crossfit-harjoituksia. Sivu ei ole tietenkään täydellisen kattava, esimerkiksi Chelsea-harjoituksen termiä EMOM ei ole käännetty. Sehän tarkoittaa Every Minute on the Minute, eli jokaisella alkavalla minuutilla tehdään tietty määrä liikkeitä. Mitä nopeammin tekee niin sitä enemmän jää palautteluaikaa ennen kuin seuraava minuutti pyörähtää käyntiin.

Eilen salilla oli vuorossa OHS-maksimin testaamista, edellinen kokeilu oli joskus keväällä. OHS on siis Over-Head-Squat eli valakyykky. Levytankoa pidetään suorille käsille ojennettuna ja sitten kyykätään. Itselläni liike lähtee aina niin että tanko on maassa, sitten tanko jonkinlaisella raa'an rinnallevedon ja tempauksen sekoituksella ylös. Yleensä jos tanko jää vähänkin pidemmäksi aikaa rinnalle niin se ei siitä enää ylös nouse joten pitää olla nopea. Tässä kohtaa ehdottomasti kaivattaisiin kunnollista tekniikkaa ja sinne aikuisten painonnostokouluun haikailee taas mieli.

Tiesin että uus maksimi kyllä syntyy mutta millainen? Maanantain leuanvedoista innostuneena latasin tankoon vähän reippaammin kiekkoja, lähdin hakemaan sellaista 15-20% lisäystä. No eihän siitä mitään tullut :D En päässyt rinnallevedossa edes painon alle kunnolla. Heh heh, oli vähän liian optimistinen fiilis. Otin kiekkoja pois ja lähdin hakemaan "varmaa" uutta maksimia reilulla 5% lisäyksellä vanhaan ennätykseen. Sen kanssa menikin jo paljon paremmin vaikka näissä ei ihan täyteen kyykkysyvyyteen mennäkään. Kevyemmillä painoilla ja pidemmissä sarjoissa sitten keskitytään takapuolen kopsahtamiseen kantapäihin. 5% kehitys keväästä syksyyn kelpaa!

Sitten oli vuorossa reilun puolen tunnin verran lyhyitä sarjoja ja isoita painoja. Tämän viikon uroteot näkyi ja tuntui, rauta oli kevyttä ja sitä oli paljon! :D

Loppuun ajattelin runttailla pitkästä aikaa vähän reippaammin erilaisia vatsalihasliikkeitä. Päätin mm. kokeilla ekaa kertaa salilla T2B eli toes to baria. Siinä roikutaan rekkitangossa ja potkaistaan molemmilla jaloilla samanaikaisesti tankoa. Oon hassutellut sen parissa jossain leikkipuistossa ja tehnyt muutamia toistoja. Nyt päätin kokeilla ihan autenttisessa ympäristössä.

Meinasin pudota järkytyksestä polvilleni. Tein heti 10 putkeen! Onko mahdollista saada enää parempaa egoboostaus-viikkoa kasaan? :D

Nyt onkin hienoa lepäillä näillä fiiliksillä loppuviikko ja kokeilla vaikka sunnuntaina kilometrin hölkkää ja testailla jalkaa.

Jos jonkun mielestä noi crossfit-sanastot on hepreaa ja ihan pöljiä niin kyllä perinteinen salislangikin pääsee samoille leveleille.

Vai miltä kuulostaa kun olin salilla pumppaamassa forkut, skippasin hackin ja smithin mut tein viparit, dipit, litsit ja latsit, mavet ja rivet, sit oli polvissa ruvet. Himassa palkkarit, bulkit ja päikkärit. Iltaprotskuks broiskut.

Mites teillä?

Loukkaantumisen tai sairastelun jälkeen takaisin lenkkipolulle.

Vasempaan jalkaan ilmaantui outoa kipua viime perjantain lenkillä. Joka askeleella vasemman päkiän takaa kulki kipuileva aalto halki jalkapohjan ja kohti kantapäätä. Sen jälkeen jalassa on tuntunut välillä kävellessä outoja tuntemuksia mutta ei kipua. Päätin kuitenkin ottaa nämä oireet vakavasti ja edetä erittäin rauhassa.

Kun juoksijalla on jalat kipeinä, perinteinen tapa on huilata pari päivää, mussuttaa tulehduskipulääkkeitä ja hieroa -geeliä kipeisiin kohtiin. Sen jälkeen lähdetään juoksemaan pitkistä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hyviä hoitokeinoja, huono tapa palata juoksun pariin.

Mun mielestä näiden juttujen kanssa on parempi olla ylivarovainen kuin varomaton. Kun päässä kolkuttaa että jokainen päivä ja viikko ilman treeniä tuhoaa ja romahduttaa kunnon niin helposti tulee tehtyä liikaa ja liian nopeasti.

Oikeasti se kunto ei romahda noin vain yhtään mihinkään. Paras vire ja tuntuma toki hieman heikkenee mutta varsinainen tekemisen taso ja kondis pysyy kyllä aika pitkään vanhalla tasolla.

Päätin edetä tälläkin kertaa portaittain. Ensimmäinen porras on 1 kilometrin hölkkälenkki, toinen porras 3 kilometrin, kolmas porras 6 kilometrin, neljäs porras 10 kilometrin ja viides porras tuttu ja turvallinen 12-13 kilometrin lenkki joita enimmäkseen juoksen.

Lähdin eilen kokeilemaan ykkösporrasta. Jalka ei ollut kipeä mutta omituiselta se tuntui, ei missään nimessä täysin normaali. Pysyn siis ykkösportaalla. Saan siirtyä kakkoselle vasta kun ykkönen sujuu ilman ongelmia tai outoja tuntemuksia.

Portaalta saa siis siirtyä seuraavalle vasta kun lenkki sujuu normaaleilla fiiliksillä. Jos tuntuu kipuja tai muuta, siirrytään yksi porras alaspäin.

Olen käyttänyt vastaavaa menetelmää aiemminkin, mm. alkuvuodesta 2012 kun palailin kuukauden kuumeilun jälkeen lenkkeilyn pariin. Tämä voi kuulostaa hitaalta tavalta mutta ei oikeasti ole sitä. Viisi porrasta - siis viisi lenkkiä - ja olen takaisin normaaleissa lenkkimitoissani. Se tarkoittaa noin kahta viikkoa. Se ei ole mikään aika verrattuna siihen että juostaan parin lepopäivän jälkeen 3-4 kilometrin tunnustelulenkki ja todetaan että ei ongelmia. Sitten vedetään 15 kilometrin vauhtileikittely ja tilapäinen akuutti vaiva kroonistuu ja saattaa haukata kuukausia.

Loukkaantuminen ja toipuminen on paha tilanne ennen kaikkea henkisesti. On hemmetin vaikea levätä ja tulla rauhassa takaisin kun päässä soi parhaat treenibiisit ja polut tuntuu kuiskailevan korviin kuin seireenit.

Loukkaantumiset ja sairastelut on olennainen osa aktiiviliikkujan uraa. Silloin punnitaan se miten toimitaan vastoinkäymisten kohdatessa, kuinka vahva se menttaalinen puoli on ja miten hyvin oikeasti tuntee omaa kehoaan. Jokainen tietysti loppupeleissä päättää sen millaista uhkapeliä haluaa pelata kun edessä on joku juoksutapahtuma tai muu etappi jolloin pitäisi olla iskussa.

Oli tärkeää kirjoittaa tämä tänne ihan mua itseäni varten. Aina kun harmittelen miksei kilometrejä kartu normaliin tahtiin, voin lukea tämän ja miettiä haluanko juosta hetken ja levätä pitkään vai tulla rauhassa takaisin terveenä ja juosta loputtomiin.

En oikeastaan koskaan pidä tietoisesti kevyitä viikkoja mutta vammat ja sairastelut antaa oivan tilaisuuden hengähtää vähän, tarkastella omaa tekemisen tasoa ja tulla entistä vahvempana takaisin.

Leuanvetoa nollasta (melkein) sataan.

Leuanveto oli yksi niistä isoista tavoitteista joita lähdin jahtaamaan pari vuotta sitten. Eka meni vihdoin vähän vahingossa joskus vuosi sitten ja sen jälkeen lisää tuli pikkuhiljaa. Keväällä tais mennä noin viisi. En noita maksimeita ole hirveästi kokeillut, lyhyempiä sarjoja tai laitteessa tulee kuitenkin tehtyä 1-2 kertaa viikossa.

Eilen ajattelin että voisin rakentaa leuanvetoon jonkun ohjelman kun se Queenaxille suunnittelemani apinointi yläpuolapuilla ei oikein toiminut, käsistä hiertyi iho irti ja käpälät veressä ei ole mukava treenata ainakaan pidemmän päälle. Minusta ei siis tällä kertaa tullut Tarzania viidakon svengiin ja orankien jengiin.

Lämmittelyn jälkeen tein penkkiohjelman viidennen viikon treenin, ekat kolme sarjaa oli kevyitä. Neljäs ja viides jo vähän tiukempia mutta puhtaasti meni. Valakyykkyohjelmasta oli vuorossa 16. ja viimeinen viikko. Vika sarja tehtiin siis jo viime keväänä testatulla ykkösmaksimilla. Huterasti meni, oikeastaan jokainen pala 5x5 sarjasta oli taistelua toisin kuin aiemmin. Olo oli aika heikko, välillä jopa heikotti ja mietin mistä voisi johtua. Olin kuitenkin syönyt hyvin ennen treeniä. Oisko se viime viikon kova treeniputki vielä painanut? No, valakyykyt meni lopulta putkeen vaikka pari kertaa piti ottaa askel eteen ja toinen taa etten olisi kaatunut, sain kuitenkin joka kerta pysäytettyä huojunnan ja palattua tasapainoon. Jes. Valakyykyn uutta ykkösmaksimia kokeilemaan sitten huomenna!

Sitten olikin vuorossa rekkitangolle asteleminen. Pari syvää hengitystä ja roikkumaan. Odotin että menisi 5-6. 1... 2.. 3.. 4.. 5.. Miten nää menee näin kevyesti? Tanko oli lähempänä rintaa kuin leukaa. 6.. 7.. Nyt vähän jo kiristää. 8 vähän jo rankempi pala.. 9 taistellen ja pienellä huojunnalla ylös... ja se oli siinä. Uus ennätys siis 9! Tulipas hyvä fiilis, en olisi ikinä uskonut. Lähes jokainen meni siis vieläpä hyvin puhtaasti ja ilman huojuntaa. Takana oli jo 45 minuuttia treenaamista ja yläkropan rankaisua ja olo ei tosiaan ollut se paras mahdollinen mutta silti meni noin loistavasti.

Miten palkitsevaa tämä touhu voikaan olla? Ei tosiaan tarvitse miettiä että onko menty eteenpäin. Jokainen harjoitus on mennyt lihaksistoon perille ja vienyt mua taas askeleen lähemmäs tavoitteita. On tämä vaan niiiin siistiä touhua että oksat pois. Leuanvedossa voiman ja massan suhde on tärkeä ja mullahan on paino pysynyt koko treenihistorian suht samassa, voimatasot ovat kuitenkin siitä huolimatta kasvaneet joten todennäköisesti rasva on sulanut samaa tahtia veke kuin lihasta on tullut lisää.

Näköjään leuanveto sujuu niin hyvin että voidaan jättää laitteella tehdyt helpotukset kokonaan pois ohjelmasta. Mennään pelkällä tangolla tästä lähtien. Seuraavat 16 viikkoa edetään seuraavan ohjelman mukaan:

Kerran viikossa 3 sarjaa leuanvetoa:

1. viikko 5 + 6 + 6
2. viikko 6 + 6 + 7
3. viikko 5 + 6 + 6
4. viikko 6 + 6 + 7
5. viikko 6 + 7 + 7
6. viikko 6 + 6 + 7
7. viikko 6 + 7 + 7
8. viikko 7 + 7 + 8
9. viikko 6 + 7 + 7
10. viikko 7 + 7 + 8
11. viikko 7 + 8 + 8
12. viikko 7 + 7 + 8
13. viikko 7 + 8 + 8
14. viikko 8 + 8 + 9
15. viikko 7 + 8 + 8
16. viikko 8 + 8 + 9

17. viikko - uusi maksimiyritys. Voisko mennä 15? Tuskin ihan. Ehkä 12 on todennäköisempi tulos.

On kyllä todella palkitsevaa saada säännöllisesti varmistusta sille että tekee oikeita asioita ja Minäitse on ollut ihan hyvä valmentaja voimailunkin puolella.

Syksy? Ehkä kohta.

Oon valmistautunut jo henkisesti syksyyn. Tai no, ei se kummempaa valmistautumista tarvitse. Nykyään jokainen vuodenaika tuntuu hienolta eikä tule mitään ahdistusta siitä että kesä on ohi. Päivittäinen ulkona liikkuminen ja treenaaminen on saanut mut ymmärtämään ja arvostamaan jokaista keliä. On sitten helle, räntäsade tai lumimyrsky niin jokaisessa säässä on oma luonteensa joka antaa esimerkiksi juoksulle oman persoonallisen lisänsä joka erottaa lenkit ja harjoitukset toisistaan.

Syyskuu alkoi eilen mutta sääennusteet ei näytä kovinkaan syksyisiltä. Viikonloppuna kyllä satoi ja tänäänkin on vain noin +16C mutta loppuviikko näyttää kuin joltain kesäkuun tai elokuun viikolta. Päivälämpötilat on +20C tai hieman alle. Aamut ja yöt on kyllä kylmiä ja hanskat tulee tarpeeseen varsinkin pyöräillessä.

Mutta ennemmin tai myöhemmin elohopea lopettaa nousunsa ja jää koko ajan alemmas. Sitten haetaan puita kellarista ja tehdään ruokaa sähköhellan sijaan puu-uunilla ja lämmitetään samalla asuntoa.

Jokaisella vuodenajalla on joku tunne tai mielentila joka tulee heti mieleen kun sitä ajattelee. Sattuneesta syystä siihen liittyy mulla nykyään melkein aina juokseminen.

Voin hyvin kuvitella syksyisen illan jolloin liikenne on jo hiljentynyt. Tihkusade, pimeyttä valaisee vain kelmeät katuvalot. Niiden kohdalla valo kimaltelee asvaltin pinnassa, juoksutossut läiskyttää lainehtivaa katua. Päässä tai luureissa soi vaikka tämä.

Niitä hetkiä ei ole vain elokuvissa. Niitä on ihan oikeasti. Aika pysähtyy ja on vain hengitys joka muuttuu huuruksi lämpötilan laskiessa samalla kun ilta vaihtuu yöksi.

Ja ne askeleet jotka ei pysähdy.