Laatuaikaa vaaroja uhmaten.

Viime viikot oli tosi hienoja, kesäisiä päiviä ja mahtavia ulkoilusäitä. Kesällä meillä ei montaa kertaa avovaimon kanssa ollut kahdenkeskistä aikaa mutta nyt kesälomien jälkeen ollaan päästy muutamia kertoja viettämään vähän laatuaikaa. Aattelin nyt avata pikkusen mitä se meidän parisuhteessa tarkoittaa.

Toissa viikolla lähdettiin paikallisille kallioille seikkailemaan. Ollaan oltu siellä pari kertaa aiemminkin. Tossa keskellä menee lähes pystysuoraa seinämää jota tuskin muut kuin kokeneet boulderoijat lähtee kokeilemaan. No ilmeisesti jotkut humalaiset teinit ovat sitä myös harrastaneet koska kallioiden pahimmatkin kohdat on täynnä tageja. Aika kylmäävä ajatus.

Kalliot rajautuu suosittuun uimapaikkaan. Toi on tollanen kuoppa, ei mikään järvi.

Maisemat on kyllä todella mahtavat. Oisko noi kalliot noin 30 metrin korkeudella?

Mentiin tällä kertaa kallioiden takaa kulkevia kuntopolkuja pitkin ylös, en ole koskaan juossut niitä mutta pitäisi varmaan. Ihan älyttömiä nousuja! Aiemmin ollaan menty kuvan vasemmassa reunassa olevia kallioita kiipeillen. Ne on aika sopivan kokoisia lohkareita ja suht helppoa kiipeämistä. Tuonne on pitänyt mennä pojankin kanssa kiipeilemään, on toistaiseksi kuitenkin vielä jäänyt. Pitäisi olla ihan turvallista kun toinen vanhemmista menee edeltä ja toinen auttaa takana.


Toi paikka on siis ihan tuttu ja kaikki paikalliset tietää sen. Mutta se missä oltiin viime viikolla onkin ihan eri kaliiberia. Jätettiin auto parkkiin metsän reunaan, lähdettiin kulkemaan polkua. Metsää, peltoja, ojan ylitys kaadettuja puita pitkin.. ja sitten..

Metsän keskellä oli totaalisen hämmentävä näky.  Jääkaudella, ehkä joitain kymmeniä tuhansia vuosia sitten järkälemäinen siirtolohkare ajautui tänne ja hajosi kappaleiksi. Se muodosti kymmenen metriä korkean ja 300 metriä ympärysmitaltaan olevan louhikon. Todella hämmentävä ja kylmiä väreitä aiheuttava näky keskellä metsää. Yritin ottaa kuvia mutta ei näistä kyllä mitenkään käy ilmi paikan vaikuttavuus.

Näiden lohkareiden alla on Suomen kolmanneksi pisin luolasto, 70 metriä käytäviä, kammioita ja onkaloita. Enontekiöllä ja Kolilla on noin satametriset luolat mutta tuohon Enontekiön luolaan ei pääse tutustumaan maanalaisen joen vuoksi. Joka tapauksessa tämä mesta on Lappia lukuunottamatta Suomen pisin luolasto.

Me ei kuitenkaan tutkittu noita luolia, kunhan vilkaistiin muutamasta "portista" ja "oviaukosta" sisään.

Me haluttiin kiivetä tuonne huipulle.

Meillä ei ole mitään kiipeilytaustaa eikä sitä sen kummemmin harrasteta mutta tiedossa oli että täällä käy aika paljon taviksiakin. Syksy oli ollut vielä kuiva joten meillä pitäisi olla aika hyvä pito, nyt syyssateiden alettua tämä paikka jää unholaan ensi kesään asti.

Mahdollisia reittivaihtoehtoja oli loputtomasti, onhan alueen ympärysmitta tosiaan 300 metriä. Minä päätin yrittää yhtä reittiä, avovaimo lähti toiselle puolelle paikkaa. Välillä huudeltiin ja tarkistettiin että kaikki on ok.

Paikka oli nimittäin lopulta todella vaarallinen ja vaati totaalista keskittymistä. Lohkareiden välissä oli onkaloja ja luolia, virhearvioinnin seurauksena voisi pudota pari-kolme tai huipun läheisyydessä jopa kymmenen metriä alaspäin kivikkoon. Kylmänhikeä puski pintaan.

Jatkuvasti nousi seinä pystyyn - kirjaimellisesti. Joko edessä oli liian pitkä väli enkä uskaltanut lähteä sitä ylittämään riskillä - en todellakaan halunnut tippua ja murskata jalkojani - tai edessä oleva lohkare oli pystysuoraa seinämää. Boulderoinnin harrastajat pärjäävät ehkä niissä, minä en.

Yritin etsiä sopivia väyliä, noin 1-1.5 metrisiä lohkareita joiden päälle pystyy vetämään itsensä käsivoimilla. Aina kun tärppäsi, eteen tuli jotain joka pakotti perääntymään ja lähtemään takaisin alaspäin.

Olin jo luovuttamassa ja lähdin kiertämään louhikkoa maata pitkin kun bongasin avovaimon. Hän oli löytänyt aika hyvän paikan ja oli noin 7-8 metrissä. Päätin yrittää vielä kerran päästä siitä kohdasta huipulle. Salitreenistä oli valtavasti hyötyä, pystyin luottamaan siihen että jaksan pitää itseäni käsien varassa roikkumassa, vetämään itseäni ylöspäin ja jopa heilauttamaan itseäni sopivaan kohtaan roikkumalla yhdellä kädellä. En ole tyhmä, en harrasta kiipeilyä enkä tiedä näistä jutuista tarpeeksi joten mietin aina mitä kävisi jos epäonnistuisin. Uskalsin liikkua jos alla oli reilun metrin pudotus, en jos alla oli kahdeksan metrin rotko.

Kivien päällä oli kariketurvetta ja yllättävän paljon sammalta mutta pito oli kyllä hyvä. Ja pääsin kuin pääsinkin sinne huipulle! Mahtava fiilis. Sen verran kuumotti että kuvat jäi ottamatta sieltä. Konttailin ja ryömin takaisinpäin pyrkien pitämään painopisteen lähellä kalliota,ja liuin puolittaista pyllymäkeä alaspäin. Turvallisesti takaisin maankamaralla!

Ehkä nämä yhteiset hetket ja laatuajan voisi käyttää järkevämminkin, vaikka siivoamalla, mutta tämä on usein se meidän tapa. Olen pysynyt aika lapsenmielisenä, innostun edelleen aina kun tivoli tai sirkus saapuu kaupunkiin, enkä halua sillä tavalla koskaan aikuistuakaan. Mieluummin olen vanha kuin aikuinen. Ja onneksi puoliso tykkää näistä seikkailuista sen verran että lähtee mielellään mukaan ja osaa nauttia myös tällaisesta touhusta. Itseä tai elämää ei pidä ottaa liian vakavasti, on sitten minkä ikäinen tahansa.

Molempiin paikkoihin palataan varmasti uudestaan. Ekaan pojan kanssa, jälkimmäisen jättäisin vain aikuisille.



Avovaimo on jo pidempään ollut kiinnostunut vuorikiipeilystä, lukenut paljon kirjoja aiheesta ja katsonut dokkareita. Siis puhtaasti mielenkiinnosta, ei niin että oltaisiin lähdössä itse Nepaliin :D Se on kyllä järjetöntä touhua, todella ikiaikaista äärimmäisyysurheilua. On käsittämätöntä miten joku venaa kuukausia vuoren alla sopivaa ajankohtaa yritykselle, sitten kiipeää ja joko onnistuu tai minimaalisen pienen virheen takia kuolee tai tulee takaisin kädet, jalat ja naama amputoituna. Tavallaan ymmärrän miksi tuota tehdään, toisaalta en tajua miksi esimerkiksi joku perheellinen ottaa tuollaisia riskejä.

Mä haluaisin joskus mennä Suomen korkeimmalle kohdalle, Halti-tunturille. Sinne vois vaikka juosta - tai miksei ihan patikoidakin rauhallisessa tahdissa. Eigerin pohjoisrinteet ja K2:t jääköön muiden valloitettaviksi :-)