30. elokuuta olin päättämässä kuuden päivän kovaa treeniputkea, 50 kilometriä oli tulossa täyteen. Olin juoksemassa 12 kilometrin tuttua ja turvallista lenkuraa jonka puolessa välissä alkoi tuntua kipuilevaa aaltoa joka kulki päkiän takaa jalkapohjan läpi kohti kantapäätä. Vedin sen lenkin loppuun hampaat irvessä koska jotenkin piti päästä takaisin autolle.
Olo oli aika kehno, ennen kaikkea henkisesti. Varsinaista kipua ei tuntunut vaan jalkapohja oli lähinnä omituisen tuntuinen. Mielessä oli kuitenkin nippu päivämääriä.
Vuoden päätavoite, maraton 2. marraskuuta. Onneksi päätin jo aiemmin siirtää maratonia, alunperin mulla oli kalenterissa 19. lokakuuta. Tulisi vähän lisää aikaa jos jalan kanssa tulee enemmänkin ongelmia.
Kalenterissa oli myös yksi juoksutapahtuma, 22.5 kilometrin maastojuoksu, joka olisi valmistava harjoitus maratonille. Se juostaan 29. syyskuuta.
Oon tehnyt nyt kaksi yhden kilometrin hölkkälenkkiä, ekalla oli pieniä tuntemuksia, toinen meni ok. Viime torstaina 12.9. hölkkäilin 3 kilometriä. Tuntui hyvältä. Sunnuntaina 15.9. kuusi kilometriä. Tosi hyvä fiilis juosta, melkein liikutuin kun tuntui niin hyvältä juosta vähän reippaammin. Tajusin myös miten hirveä olo tulee jos jalka ei kestä pidempää lenkkiä ja loppusyksyn isoja tavoitteita..
Tämä on melkoista päivämäärillä ja kalenterin kanssa leikkimistä. Joku epäili että mulla voisi olla lievä PF, painful f*ck eli tunnettu myös nimellä plantaarifaskiitti. Ehkä ois helpompi diagnosoida jos ois jotain pysyvää kipua mutta jalat tuntuu kyllä nyt hyvin normaalilta sekä juostessa että kävellessä. Kuitenkin esimerkiksi autoa ajaessa just tota vasenta kantapäätä vihloo välillä omituisesti.
Plantaarifaskiittiin törmää jatkuvasti joka puolella. Missä on intohimoinen juoksija, siellä on PF. Taru on kärsinyt siitä muistaakseni toukokuusta asti. Näin ulkopuolisenakin on ollut raskasta seurata sitä miten on menty askel eteenpäin ja otettu taas takapakkia. Jokainen juoksija tietää että voi olla itse seuraava kenelle se osuu.
Matkalla Spartaan-blogin Marko on puolestaan valmistautunut jo pitkään 246 kilometrin Spartathlon-juoksuun. Koko vuosi on mennyt erinomaisesti, upeita tuloksia ultrajuoksukilpailuissa mutta tämä syksy on ollut jalkakipujen ja epävarmuuden kanssa tasapainoilua. Juuri sellaista kalenteria vastaan kuntouttamista jota itsekin koen nyt tekeväni. Spartatlon juostaan jo reilun viikon päästä, onneksi Marko sai magneettikuvien perusteella juoksuluvan lääkäreiltä.
Juoksen torstaina 19. syyskuuta, eli ylihuomenna, 10 kilometriä. Pidän tosi matalaa profiilia juoksun kanssa. Jos se menee hyvin niin maanantaina 23.9. 12 kilometriä ja jos sekin on ok niin uskallan ilmoittautua sinne 29.9. juostavaan vähän puolimaratonia pidempään maastokisaan.
Jos sekin menee hyvin niin uskallan varata hotellin ja ilmoittautua marraskuun alun maratonille. Lokakuussa harjoitellaan fiiliksen mukaan, just sen verran että tuntuma pysyy yllä mutta ei tule riskiä rasitusvammoista.
Juoksupohjaa ja kuntoa on nyt rakennettu 2½ vuoden ajan. Kuukaudessa tai kahdessa voi omaa tasoaan muuttaa ehkä muutaman prosentin verran. Tärkeintä on olla romuttamatta jalkoja enempää ennen kisaa.
Ehkä mulla ei edes ole mitään varsinaista vammaa tuossa vasemmassa jalassa mutta olen mieluummin ylivarovainen kuin otan turhia riskejä. Kevyempi kuukausi voi olla ihan hyvä juttu muutenkin tässä vaiheessa.
Kalenteria vastaan kuntouttaminen ei ole varmasti kenestäkään kivaa mutta enemmän tai vähemmän tuttu juttu kaikille jotka juoksutapahtumiin osallistuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti