torstai 13. kesäkuuta 2013

Hyvä minä? Hyvä me!

Mikä on ehkä tärkein asia onnistumisessa jos unohdetaan ne perinteisimmät ja ilmeisimmät: motivaatio, usko omaan tekemiseen, oikea kombinaatio harjoittelussa, ravinnossa ja levossa? Se on asia joka tuntuu usein unohtuvan ja jäävän ilman huomiota. Se on ystävien, läheisten ja perheen tuki.

Blogeista, lehdistä ja televisiosta voi nähdä ja kuulla lukuisia erilaisia tarinoita huippu-urheilun, liikunnan ja vaikkapa laihduttamisen saralta. Yksi merkittävimmistä eroista joka pistää silmään on se, millaisen tuen ihminen saa tavoitteidensa metsästämiseen. On selvää ettei olla mitenkään samalla viivalla kun toisessa tapauksessa treenaajan koko lähipiiri ja perhe muodostaa yhteenhitsautuneen tiimin jossa me-hengellä tuetaan toisia - ja toisessa tapauksessa ihmisen harrastuksia pidetään puuhasteluna ja lapsellisena touhuamisena.


OK, loppujen lopuksi kaikkihan me ollaan täällä maailmassa yksin. Ja aina ne kaikista vahvimmat, voitontahtoisimmat ja kunnianhimoisimmat yksilöt pääsevät sinne huipulle vaikka lähtokohdat olisivat minkälaiset tahansa. Mutta sillä suurella massalla, pienet asiat merkitsevät paljon. Ja oikeastaan tämä ei ole edes mikään pieni asia vaan todella iso juttu.

Kukaan ei jaksa vuodesta toiseen kuunnella miten on turhaa ajanhukkaa käydä jatkuvasti erilaisissa kilpailuissa tai otteluissa tai vaikkapa pyrkiä laihduttamaan. "Ei susta mitään kuitenkaan tule, et ole tähänkään mennessä onnistunut". Negatiivisten ihmisten elämäntehtävä on levittää negatiivisuutta ja painaa muitakin samalle onnettomalle tasolle. Jokaisen valinta on alistuuko tällaiseen vai uskaltaako nähdä sen toisen mahdollisuuden.

Laihduttajien tarinoissa on usein yksi yhteinen piirre: usein epäonnistuneet ja repsahtaneet ihmiset ovat jatkuvasti tuttavien ja jopa oman puolison tulilinjalla. Lahjaksi kiikutetaan makeisia ja kakkuja vaikka ihmisen tavoitteet ja pyrkimykset ovat hyvin tiedossa. Tai sohvalta huudellaan että älä nyt mihinkään salille tai lenkille lähde, otetaan vähän sipsiä ja katsellaan telkkaria. Kuulostaa toisen tarpeiden täydelliseltä huomioimatta jättämiseltä, halveksumiselta ja joissain keisseissä jopa suoranaiselta henkiseltä väkivallalta ja alistamiselta.


Niillä jotka onnistuvat tarina on usein toisenlainen, perheen tuki on takana ja innostus on tarttunut muihinkin, jääkaappi on siivottu yhdessä ja liikunnan iloa on pyritty löytämään porukalla.

Tottakai tämäkin on kaksiteräinen miekka. Jos joku omistaa elämänsä 24/7 treenaamiselle ja ruokien ja itsensä punnitsemiselle eikä ystäville ja perheelle riitä aikaa niin ei ole ihme jos he jäävät kelkasta. Ei myöskään voi ehdoitta vaatia puolisolta mahdollisuutta treenata kaksi tuntia aamulla ja kaksi tuntia illalla jos toisen harteille jää kodin pyörittäminen.

Itse olen tyytyväinen omaan tilanteeseeni, meillä molemmat pyrkivät rakentamaan yhteistä elämää ja toimimaan niin että omaa aikaa, käytännössä yleensä treeniaikaa, riittää tasapuolisesti. Se vaatii lähinnä toisen huomioonottamista ja valmiutta kompromisseihin. Vaikka kuinka haluan treenata viisi kertaa viikossa niin usein se on jäänyt neljään. Esimerkiksi tällä viikolla en ole pystynyt sisällyttämään treeneihini yhtään pidempää juoksulenkkiä vaan ne ovat olleet lyhyitä ja nopeita rykäisyjä. Pitää olla spontaani ja omata valmiutta muuttamaan suunnitelmia tilanteen mukaan. Eilen olin itse töissä aamupäivän ja avovaimo iltavuorossa joten keksin kaivaa pojan vanhat rattaat kellarista ja lähdettiin metsään lenkille. Neljän kilometrin lenkki on melkoinen tehorääkki kun työntää todellista kivirekeä metsässä mäkiä ylös :-D Ja tuon treenin vaikutus kuntooni oli todennäköisesti suurempi kuin tavallisen 10-15 kilometrin lönköttelyn!

Tulipas tanakka bloggaus mutta joskus pitää kirjoitttaa isoistakin asioista. Uskon että nämä on niitä juttuja joista löytyy siemen tavoitteiden onnistumiseen ja Onnelliseen Elämään. Eikä nämä liity vain urheiluun ja liikuntaan, yhtä hyvin aiheena voisi olla vaikka postimerkkeily.


Haluaisin nähdä oman perheeni kuin urheiluseurana jossa kaikki puhaltavat yhteen hiileen ja uskovat toistensa asiaan. Huoltavat, tekevät ruokaa, kuskaavat, kilpailevat, valmentavat, sparraavat. Uskovat ja luottavat toisiinsa. On tavoitteena sitten työntää iso rauta suorille käsille tai oppia uimaan, haluan olla messissä. Hyvä minä, hyvä me!

8 kommenttia:

  1. Tuo on niin totta.

    Eilen kävi hymyilyttämään kun kysyin omilta tytöiltäni, et voinko lähtee lyhyelle lenkille, he joutuisivat jäämään puoleksi tunniksi keskenään kotio. Vastaus tuli kuorolausuntana "joo, mee vaa, me leikitään täällä jotain".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Tuntuu ihan uskomattomalta että tulee vielä aika jolloin ei tarvitse suunnitella ja järjestää 24/7 valvontaa ja hoivaa lapselle, helpottuu varmasti paljon treenaaminenkin.

      Poista
  2. Onhan tämä iso aihe ja koskettaa itseä ja perhettä monelta eri kantilta. Sen oon huomannut kun aikoinani laihdutin ja alkasin liikkumaan enemmän, että täytyy olla jonkin verran itsekäs että pystyy jatkamaan ja viemään sen muutoksen niin eteenpäin että siitä tulee jo rutiinia. Ja päättäväinen. Kun sitä aikaa ei vaan aina olisi. Mutta silti yritin etten muutu liian itsekeskeiseksi ja täysin muulla planeetalla olevaksi muihin perheenjäseniin verrattuna.

    Aikapulaan mulla on auttanut se, että oon yhdistänyt liikkumisen työmatkoihin. Pyörällä tai juosten, joskus jopa kävellen.

    Perheen tukea mietin kans omalla kohdallani, että en mä mitään 100% tukea koskaan saanut, mutta ihan tarpeeksi kumminkin. Esim. muut söivät herkkuja, minä en. Mutta toisaalta koen että en voi määrätä mitä kukin syö, vaan se on jokaisen henkilökohtainen valinta. Joskin nyt vuosien jälkeen, pikkuhiljaa, hyvin hitaasti muukin perhe "luisuu" kasvispitoisempaan ja terveellisempään ruokaan. Hyvä niin. Ja sama on tapahtumassa liikunnassa, hyvin hyvin hitaasti.

    Mutta en sitten mitään "lyttäyksiäkään" ole saanut enkä olisi edes kuunnellut. Mua kohtaan on perheen puolelta oltu yhtä diplomaattisia kun mä olen heitä kohtaan ollut, niin ruuan kuin liikunnan suhteen. Kun asiaa tarkemmin mietin oon ehkä sitä mieltä että juuri tämä diplomaattisuus ja toisen kunnioittaminen, myös omien lapsien varsinkin kun ovat isompia, on se salaisuus jolla se perhe "toimii".

    Joskus jos jotain tukea tarvitsen (syömisessä tai liikunnassa), oon hakenut ja saanut sitä ystäviltä, työkavereilta, netin keskustelupalstoilta, blogeistakin. Ja ehkä oon toiminut samalla innostajana näille samaisille ystäville ja työkavereille nyt ainakin. Ja sille omalle perheelle myös, toivottavasti :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on varmasti myös hyvin yksilöllistä millaista tukea kaipaa ja haluaa, vaikuttaa siltä että teillä tämä yhtälö on ratkennut aika hyvin :)

      Mun mielestä kaikkien ei tarvitse olla urheilullisia enkä missään nimessä halua sitä väkisin esimerkiksi omalle jälkikasvulle tuputtaa. Siitä olen kyllä varma että jokaisella tulisi olla joku ihka oma kiinnostuksen kohde johon voi osoittaa loputonta paloa, intohimoa ja mielenkiintoa. On se sitten juoksu, voimaharjoittelu, moottoripyörien rassailu tai sitten se postimerkkeily.

      Poista
  3. Joskus vuosia sitten, kun tuli painoa tiputettua, muistan kun jokaista suklaasta kieltäytymistä sai selitellä puolitutuille. Jännä ilmiö oli myös se, että ne kommentit kropasta ("ootpa hoikistunut" tms.), jotka ensimmäisten kilojen jälkeen hiveli mieltä muuttui jossain vaiheessa jollain lailla ahdistaviksi. Yhtä-äkkiä sun kroppaa saikin jokainen vastaantuleva puolituttu kommentoida sekä päiviteelä ja se oli olevinaan ihan tosi hyväksyttävää. Jotenkin hullua on ollut näin vuosien jälkeen miettiä noita juttuja..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paino lienee se eniten ahdistusta aiheuttava asia monenkin (naisen) elämässä joten voisi olla ihan hyvä ettei kukaan puutu tai puhu asiasta ellei toinen itse ota sitä puheeksi..

      Poista
  4. Älä nipota (syömisten kanssa), taasko kävit juoksemassa tai kahdessa vuodessa ne (laihdutetut kilot) tulee kuitenkin takaisin -kommentit ovat jokseenkin turhauttavia, toisinaan jopa ärsyttäviä ja heikolla hetkellä masentavia. Tai ihan mihin tahansa elämänalueeseen tai -tilanteeseen sanotut vähättelevät kommentit, näistä lienee meillä itsekullakin erinäisiä esimerkkejä. Onneksi on kanssaihmisiä, joilta voi saada ymmärrystä ja tukea, tsemppausta. Sen merkitys on joissakin tilanteissa korvaamaton, vaikka toisinaan sitä osaa porskuttaa ihan ittekseenkin eteenpäin. Muka. :)

    Kiitos hyvästä postauksesta ja ylipäätään loistoblogista, jossa kuvastuu mukava ja terve suhtautuminen liikkumiseen ja kuntoiluun sun muuhun! :)

    Aurinkoista ja treenirikasta kesän jatkoa!

    Ps. Viimeisimmän postauksen innoittaman seurasin Crossfitiä. Yöunet jäi lyhyiksi. On se mieletön laji. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mahtavasta kommentista! Tulipa hyvä mieli :)

      Kaikkein parasta bloggaamisessa on kun saa innostettua muita ja tartutettua tätä omaa paloa eteenpäin. Sori että vein sun yöunet ;)

      Poista