Endurance 24 alkoi lauantaina kahdeltatoista ja laitoin tulosseurantasivun kännykkään, kolmen jälkeen ensimmäiset tulokset tulivatkin ja sen jälkeen tunnin välein koko vuorokauden kisan ajan. Sekä naisten että miesten kärkikilpailijat, David Brickhill-Jones ja Mona Halberg, joutuivat keskeyttämään mikä ei kovan alkuvauhdin jäljiltä tullut yllätyksenä. Brickhill-Jones on huippusuunnistaja joka on viime vuosina voittanut mm. Vantaan Extreme Runit mutta näin pitkistä kisoista ei ole vielä tuloksia. Halbergin ei edes pitänyt juosta loppuun asti vaan "vain" 100 kilometriä mutta leikki loppui reiluun 67 kilometriin. Mutta mun perjantaina listaamani tärpit painelivat tappiin asti.
Noora Honkala oli asettanut debyytissään tavoitteeksi 172 kilometriä, ja tahti vaikutti koko ajan hyvältä. Eka kuus tuntia 56 kilometriä, toinen kuus tuntia 50 kilometriä, yön vaikeina tunteina 00-06 37 kilometriä. Aika tuskaista oli ollut ja kävelyksi oli mennyt mutta Noora taisteli loppuun asti ja tuli maaliviivan yli 24 tunnin taivaltamisen jälkeen 175 kilometrin tuloksella! Se on alle 23-vuotiaiden naisten uusi uljas suomenennätys ja maailman mittakaavassakin näin nuoren urheilijan tekemänä erittäin kova suoritus. Nooran taustoista voi tosiaan lukea tuoreesta Juoksija-lehdestä jonka kansikuvatyttönä hän poseeraa. Tämän 20-vuotiaan ultra-juoksijan pohja on rakennettu jalkapallon muovaamalle alustalle.
Saukkosen Kalevi tassutteli tasaisesti 130 kilometriä, ensimmäisten kuuden tunnin aikana 38 kilometriä ja viimeinen neljännes aamukuuden ja keskipäivän välillä 29 kilometriä, tahti pysyi tuossa haarukassa myös läpi illan ja yön. Kalevi tietää mitä kestävyysjuoksu on, toisin kuin me nuoret, siitä kertoo sekin että kun kisan alkutunteina sijoitus oli 78:s. niin maalissa se oli 43:s. Oma tuloskäyräni maratonilla taisi olla puolivälissä 3. ja maalissa kolmanneksi viimeinen...
Naisten kisan voitti taas Japanin Sumie Inagaki, neljännen kerran peräkkäin. 220 kilometriä on hurja saldo mutta nainen oli ollut pettynyt, hän oli syönyt liikaa energiageelejä ja vatsa oli ollut aivan sekaisin. Kokenut Inagaki tiesi myös kisan luonteen ja oli erittäin tasainen etenijä, ensimmäiset kuusi tuntia kovaa 62 kilometrin vauhtia mutta sen jälkeen jokainen kuusituntinen 50-56 kilometrin vauhtia.
Kisan superstara oli lopulta yllättäjä ja musta hevonen, Pasi Penttinen. Penttinen oli ekaa kertaa näin pitkässä kisassa, hän oli kyllä tehnyt kovaa jälkeä viime vuoden ultra-kisoissa Vaarojen maratonin 86 kilometrin matkalla ja 100 kilometrin Suomi-juoksussa kesäkuussa. Penttinen oli lopulta täysin ylivoimainen miesten sarjassa, 237 kilometriä. Toiseksi tullut Petri Perttilä hävisi 11 kilometrillä.
Penttinen on mielenkiintoinen hahmo joka sopii erinomaisesti blogissani ylistämiini ultrajuoksijoihin jotka eivät todellakaan ole mitään rääkätyn näköisiä luikkuja. Joku sanoi Penttistä Juoksufoorumilla Terminaattoriksi, ja sitä kaveri todellakin on. Hänen taustansa on kiipeilyssä ja siinäkin hän on voittanut suomenmestaruuksia. Lihaksiston laadussa todellakin löytyy, katsokaa vaikka kuva Esko Anttilan kisa-albumista: https://picasaweb.google.com/pellavakuu/Endurance24h2013#5848634175698499122 . Tästä hepusta varmasti kuullaan vielä!
En ole hirveästi viitsinyt pitää meteliä omista juoksu-unelmistani. Ultramatkat ehdottomasti kiinnostavat mutta sinne on vielä pitkä matka, ensin pitäisi saada tehtyä maratonista "jokapäiväinen" helppo juttu. Puolimaraton sitä jo jossain määrin on mutta ei sekään vielä tarpeeksi. Ehkä joskus 5-6 vuoden päästä voisin olla valmis 100 kilometrin kilpailuun mutta tuollaisesta 24 tunnin kilpailusta en ole uskaltanut edes haaveilla. Ei tule koskaan onnistumaan. Mutta mutta.. viikonlopun kisaseuranta jätti kyllä pienen kipinän. Miksei jos kehitys jatkuu hyvänä ja intoa riittää? Saukkosen Kalevi oli viivalla 69-vuotiaana joten onhan mulla aikaa hilata itseni kondikseen.
Hienon kisaviikonlopun ja orastavien ultraunelmien jälkeen sunnuntai sai aika rankan käänteen. Lähdin illalla tavalliselle keskimittaiselle pk-lenkilleni, 12-13 kilometriä metsäistä ja mäkistä maastoa. Alusta asti homma tökki vaikka kaiken piti olla kunnossa, en ikinä juokse illalla ja nyt oli hienosti valaistu ja hoidettu polku läpi pimeän talvisen metsän. Missä voisi olla hienompi tunnelma juoksennella? Syke ei noussut korkeaksi mutta jotenkin rintaa kuitenkin puristi eikä homma toiminut kuin ajoittain. Muutamassa kohdassa eteneminen tuntui tosi vaikealta mutta rytmi kuitenkin löytyi aina. Lopulta noin 10 kilometrin jälkeen olin aivan rikki. Energiaa ei ollut yhtään ja jalka ei noussut. Olin ihan ihmeissäni, tämän piti olla perushelppo hölkkälenkki. Maraton-debyyttini jälkeen en ole ollut kertaakaan noin loppu fyysisesti ja kun olin aikani edennyt tyhjällä tankilla mielikin romahti. En ole koskaan juoksulenkillä kävellyt mutta eilen se oli tosi lähellä. Yritin koko ajan miettiä mitä syön kun pääsen kotiin. Jokainen askel tuntui kuin se olisi viimeinen ja voisin romahtaa koska tahansa polun pintaan. Laskin päässäni vasemman jalan osumisia maahan aina kun tuli ylämäki, muuten vauhti hiipui tosi uhkaavasti. 11 kilometrin kohdalla oli viimeinen mäki ja lähestyin jotain sauvakävelijöitä. 500 metriä JUOKSIN aivan niiden perässä enkä päässyt ohi. Eikä ne tosiaan olleet Valentin Kononen ja Sari Essayah vaan vauhti oli luokkaa 6km/h. Jotenkin pääsin autolle, en ymmärrä miten. Pariin kilometriin meni varmaan 20 minuuttia. Se tuntui monelta tunnilta. Yritin miettiä että olen mukana Endurancessa ja 23 tuntia olisi takana. Tällaista se zombie-juoksu varmaan on. Hitto että alkoi hävettää jo ne ultraunelmatkin. Peruslenkki on tällainen taistelu.. Autolla kyyneleet ei olleet kaukana ja koko loppuilta meni aika herkissä fiiliksissä. Kotona tein heti ison lautasellisen puuroa jota en normaalisti koskaan syö kuin aamulla. Tankkasin energiaa minkä pystyin.
En vieläkään tiedä mistä tuo romahtaminen johtui. En ikinä lenkkeile illalla, intervalliharjoituksia lukuunottamatta, ja se varmasti vaikutti vähän. Kroppa tottuu työskentelemään tiettyyn aikaan vuorokaudesta. Viikonloppu oli ollut aika vauhdikas, ulkoiltiin paljon molempina päivinä ja mm. lauantaina tuli kiivettyä aika monta lumista vuorenhuippua kun oltiin pulkkailemassa dyyneillä. Lauantai-iltana klo 21-22 tein salilla kovan punttitreenin enkä ollut varmaan siitäkään vielä täysin palautunut. Vai loppuiko multa vain energia? Vaikka olin syönyt aiemmin päivällä niin oliko sisään mennyt kuitenkaan enempää kuin noin 1000 kaloria.. Se on aika vähän tällä kulutuksella kun kello lähenee kahdeksaa illalla. Siihen pitänee kiinnittää huomiota.
En mitä mitään ultra-unelmia hautaa yhden heikon lenkin takia. Mitä pahemmin romahtaa, sitä tärkeämpää on tulla takaisin. Sillä kuinka monta kertaa romahdus tapahtuu ei ole lopulta mitään väliä, sillä montako kertaa nousee ylös on.
No todellakaan et hautaa unelmia! Joskus lenkit vaan menee huonommin ja itse tuossa just hyvin arvelit syitä. Itsellä myös huonostinukuttu yö (=joka yö:) näkyy suorituksessa hetk.
VastaaPoistaLueskellessani tätä postausta iski mullekin takaisin vanhat juoksuhaaveet. Jos saisin painonpudotuksen vihdoinkin alkuun niin voisin juosta kesällä jonkun naisten kympin tms. ja siitämpikkuhiljaa taas kohti mun unelmaani eli sitä maratonia:)
Oho, tämä kommentti oli mystisesti mennyt johonkin roskapostikansioon ja löysin sen vasta nyt. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.. unelmia ei haudata koskaan!
Poista