pienellä alkukirjaimella.

Viime viikko ja viimeistelyt kohti maratonia menivät erittäin vaihtelevasti. Tiistain kympin lenkki oli erinomainen, yksi parhaista koskaan juoksemistani ja se nosti itsetunnon korkealle. Keskiviikkona painonnostotreenit menivät normaalilla rutiinilla mutta torstain juoksulenkki olikin erikoinen. Mun piti juosta kaksi kolmen kilometrin kierrosta reipasta mutta kevyesti rullaavaa vauhtia eli suunnilleen tavoiteltua maratonin kisavauhtia. Kuusi kilometriä ei ole kummoinen lenkura mutta silti jätin homman kesken. Ekan kolmosen jälkeen tuntui niin tukkoiselta että jätin siihen. Olin ihan puhki. Tiistain ja torstain lenkit olivat kuin yö ja päivä. Itsetunto olikin vuorostaan nyt sitten pohjamudissa. Jos jaksan nipin napin kolme kilsaa tuota vauhtia niin miten 42 kilometriä voisi onnistua?

Perjantaina kävin tekemässä salitreenin ja se sujui ihan hyvin, tein rauhassa sarjoja matalilla sykkeillä ja jätin kovemmat rääkit tietoisesti väliin. Saman päivän iltana yskin jonkun verran ja lauantaiaamuna herätessä tuntui että nyt on joku pieni lentsu jäytämässä.

Syksy on flunssakautta ja meidän perheeseen se saapui syys-lokakuun vaihteessa kun juoksin puolimaratonin joka päivä. Tiesin että se todennäköisesti ei haasteeseen vaikuttaisi, kroppa on niin keskittynyt tuohon urakkaan että pöpöt pääsevät iskemään vasta kun se ohi. Olin jo henkisesti valmistautunut siihen että tulen heti kipeäksi kun haaste loppuu. En tullut. Avovaimo on yskinyt kolmatta viikkoa mutta mulla on ollut ihan terve olo koko ajan. Itämisaikaa on siis ollut ruhtinaallisesti mutta ei niin ei. Poika on maailman nopein sairastaja, se on illalla todella kipeä mutta herää aina aamulla terveenä ja se on sitten siinä. Kadehdittava vastustuskyky ja tapa sairastaa kun vuorokaudessa kaikki on ohi :D

Eiköhän se torstain heikko fiilis lenkillä johtunut siitä että jotain pientä oli jo itämässä. Olen nyt vetänyt reilusti hunajaa ja tuoremehua, juonut paljon vettä ja imeskellyt sinkkitabletteja. Ääni on vähän käheä mutta ei tunnu mitenkään tukkoiselta tai räkäiseltä ja sitä yskääkin on todella vähän. Ei nuhaa, ei mitään.

Ellei tämä tästä pahene niin olen varmasti sunnuntaina hyvässä tikissä lappu rinnassa. Jos kuitenkin kävisi niin että olo heikkenee niin haitta ei ole suuri, kisareissusta kun ei ole maksettu ennakkoon euroakaan. Voisi olla vähän eri fiilis jos olisi lähdössä parin tonnin maratonmatkalle New Yorkiin mutta tähän kisaanhan ei edes voi ilmoittautua ennakkoon vaan vasta kisatoimistossa. Mitään painetta ei siis ole taloudellisella tai henkisellä puolella.

Olen kehittänyt viime vuosina taktiikkaani sairasteluun. Ensisijaisesti kiellän koko asian ja jos kieltäminen ei mene läpi niin vähättelen oireita. Kirjoitan flunssan pienellä alkukirjaimella. Tähän asti, jo useamman vuoden ajan, se on toiminut hämmentävän hyvin.

Pienetkin flunssanoireet pitää mun mielestä kyllä ottaa vakavasti ja välttää esimerkiksi treenaamista jos syke kohoaa pienemmästäkin liikkeestä. Mutta jos heti masentuu ja harmistuu oireista, lopettaa tsemppaamisen ja alistuu lentsulle niin taistelu on hävitty. Ei keho jaksa taistella jos makaa kohtaloaan harmitellen sohvalla suklaalevyjen ja sipsipussien kanssa, tulivoimaa pitää hakea hedelmistä ja energisestä mielestä. Lukemani tutkimukset tukee tätä teoriaa: ne jotka aloittavat C- ja D-vitaminiin, sinkin jne. käytön heti kun vähäisetkin oireet ilmaantuvat tulevat sairastamaan vähemmän aikaa ja lievemmillä oireilla kuin ne jotka eivät tätä tee. Pienen kurkun karhistumisen kanssa ei siis pidä jäädä venaamaan että mihin suuntaan tämä kehittyy vaan pyrkiä siihen että olo ei enää siitä ainakaan pahene tippaakaan. En ole vuosikausiin ollut esimerkiksi töistä poissa sairastelun vuoksi.

Mun piti juosta tänään viimeinen lenkki ennen maratonia, noin 12 kilsaa reipasta kisavauhtia. En juokse. Voi olla että treenit on nyt treenattu ja lähtöviivalle lähden ihan kylmiltään. Päivä kerrallaan ja katsotaan mihin se riittää!