Puolimaratonhaaste: Oikealla tiellä.

maanantai 28. syyskuuta : 21 km
tiistai 29. syyskuuta: 21 km
keskiviikko 30. syyskuu: 21 km
----------------
yhteensä 63 km


Kahden päivän takeltelun jälkeen en oikein tiennyt mitä odottaa haasteen jatkolta. Kaksi ekaa puolikasta olivat suoraan sanottuna huonoja lenkkejä, eilen vauhdit putosivat jo jonnekin 7:20 min/km tasolle. Vaikka vauhdilla ei olekaan tässä haasteessa merkitystä niin se kertoo kyllä siitä miten heikoksi taaperrukseksi askellus eilen taantui väsymyksen myötä.

Fyysisen kilvoittelun lisäksi täytyy pitää huolta myös hengenravinnosta ja illalla palauttelinkin katselemalla Hottikset ja Paratiisihotellin. Ehkä tämä tästä lähtisi vielä nousuun.

 Aamulla kun heräsin mikään paikka ei kolottanut tai ollut edes jumissa, se puoli on kyllä mennyt paljon paremmin kuin odotin. Pahimmassa skenaariossa heräilisin keskellä yötä tuskaiseen kipuun ja saisin nukuttua särkylääkkeiden voimalla mutta mitään vaivaa ei ole vielä ollut.

Aamulla oli kyllä aivan järjetön nälkä ja söin vähän reilumman aamupalan. Murojen, leivän ja puuron kanssa meni hunajaa ja pariakin eri hilloa.

On tuntunut vähän siltä kuin joka lenkillä asiat menisivät mönkään ja niin vain tämä aamiainenkin oli virhe. Yleensä pystyn syömään melkein mitä tahansa juuri ennen juoksemaan lähtemistä mutta tänään heti aamupalan jälkeen tuli kuvottava olo. Puolimaratonin ekan viiden kilsan aikana oli etova tunne ja irtosi imeliä röyhtäisyjä. Taisi olla vähän liian makea aamupala tähän kohtaan. Pidin vain peukkuja että fiilis paranisi eikä oksennus lentäisi.

Tein sellaisen ratkaisun etten syö tai juo mitään lenkillä ellei ole pakko, lenkkieväät kun olivat myös melkoisen makeita. Ja sehän toimi!

Ekan seiskan jälkeen olo kohentui ja juoksu alkoi rullaamaan. Ekaa kertaa koko haasteen aikana juoksu kulki normaalisti ja tuntui tosi hyvältä. 50 kilometriä se näköjään vaati että kroppa heräsi ja tottui tähän touhuun. Juoksin varmaan kuuden ja puolen minuutin kilometrejä yksi toisensa perään ja ne viimeiset 14 kilometriä olivat oikeastaan alusta loppuun helppoja. Tätä juoksemisen pitääkin olla, tästä siinä on kyse!

Haasteesta on nyt jo reilu kolmannes takana ja huomenna ohitan puolivälin. Just nyt tuntuu erittäin helpolta jatkaa mutta tässä touhussa ei silti yhtään tiedä mitä kulman takana odottaa.

Pari viikkoa sitten ostin Helsingistä soundtrackin joka on tehty ultrajuoksija Pekka Aallosta ja New Yorkin kuuden päivän juoksusta kertovaan lyhytelokuvaan. Ironista että ehdin kuuntelemaan levyn vain muutaman kerran ennen kuin parikymmentä vuotta moitteetta toiminut levysoitin hajosi. Onneksi voi ihailla kansitaidetta siihen asti kun jaksan hakea varastosta varasoittimen.

Katsoin ennen tämän päivän lenkkiä Six Day Runin jälleen kerran, tällaisilla pienillä henkisillä jutuilla voi saada vähän lisämotivaatiota ja asiat saa laitettua paremmin oikeisiin mittasuhteisiin. Enhän mä tässä sentään yötä päivää juokse.

Morning running is purity's beauty. Evening running is simplicity's luminosity.

Syyskuu päättyi, juoksin sen aikana 174 kilometriä. Se on kolmanneksi kovin juoksukuukauteni koskaan, elokuu oli neljänneksi kovin. Samalla mittariin tärähti tänään 900 juoksukilsaa tänä vuonna. Lokakuu saa alkaa!

Puolimaratonhaaste: Todellisuustesti.

maanantai 28. syyskuuta : 21 km
tiistai 29. syyskuuta: 21 km
----------------
yhteensä 42 km


Eilen illalla paikat alkoi jumiutua ja rullailin lihaksia auki. Vasemman polven ulkosyrjässä tuntui vähän juoksijanpolven tyyppistä tuntemusta ja tein siihen täsmävenytystä. Vähän jännitti kyllä mennä nukkumaan, yleensä jumit iskee vasta seuraavana eikä samana päivänä.

Aamulla tuntui kuitenkin hyvältä ja yllättävänkin vetreältä, ei kipuja eikä suurempia jumituksiakaan. Tämä päivä oli etukäteen aikataulullisesti haastavin ja kalenterissa oli aika paljon ohjelmaa vaikka pyrinkin pitämään tämän viikon vapaana kaikesta ylimääräisestä.

Itse asiassa tämän päivän aikataulut tulivat jo viime viikolla yöuniin asti, heräsin keskellä yötä enkä saanut enää unen päästä kiinni kun mietin pitääkö hammaslääkäri perua. Onneksi olin yön pimeinä tunteina muistellut sovittuja aikoja väärin ja mulla oli peräti 4 tuntia 20 minuuttia aikaa käydä hammaslääkärissä ja juosta puolimaraton. Aika abstraktia ja suorastaan absurdia kalenterin täyttämistä ja riittävän ajan varaamista eri asioille. Käy hammaslääkärissä -> juokse puolimaraton -> vaihda juoksukamat pois -> siirry seuraavaan tapaamiseen. Miten kukaan voi arvioida kauanko kestää hammaslääkärissä - joka on aina myöhässä - ja siinä että juokset puolimaratonin juostuasi sellaisen jo edellisenä päivänä?

Hammaslääkäri oli kymmenen minuuttia myöhässä mutta käynti oli muuten niin nopea että aikaa riitti rutkasti juoksulenkille. Tuntui ihan hyvältä lähteä liikkeelle, ekojen kilsojen aikana erityisesti vasemmassa jalassa kyllä tunsi että jotain oli tullut eilenkin tehty. Jalkapöytä ja nilkka vähän kiristi mutta kun lihakset lämpenivät niin alkoi sujumaan.

Juoksu oli alussa joiltain osin jopa helpompaa kuin eilen ja odotinkin että tänään mentäisiin vähän kovempaa. Eihän tässä kelloa todellakaan katsella, keskityn vain pitämään sykkeet alhaalla. Arviolta noin 7 minuutin kilometrejä tulee juostua.

Kun lihakset olivat lämmenneet oli lenkin paras hetki, ehkä noin 7-9 kilometrin kohdalla. Sitten alkoi tuntua väsymystä. Varmaan puolitoista kierrosta - eli kymmenen kilometriä - oli todella väsynyttä menoa mutta onneksi juomapulloissa riitti nestettä ja pyrin pitämään mielialaa yllä ja piristämään myös kehoa juomalla energiaa ehkä noin puolen kilometrin välein.

Olin siis juossut eilisestä alkaen noin 30-35 kilometriä kun alkoi tuntumaan pahalta. Seinä! Ihan uskomaton juttu mutta niin se vain meni. Palasiksi hajotetulla maratonillakin on näköjään seinä just siinä samassa kohdassa kuin oikeastikin :)

Todellisuus iski ja tajusin että juuri tästähän tässä on kyse. Ei kai haasteen ole tarkoituskaan olla helppo? Eikä liikunnan ole aina tarkoitus tuntua hyvältä ja olla kivaa. Mulla ei ollut siellä lenkillä tänään kivaa kuin parin hassun kilometrin verran ja se on ihan ok.

Tämä on testi.

Nyt katsotaan miten väsyneenä ja loppuunajettuna jaksan jatkaa. Tuon ymmärtäminen helpotti vähän ja vielä parempi fiilis tuli kun tajusin että pääsen loppuun vaikka tuntui miten väsyneeltä ja olisin miten loppu, ainakin tänään. On vaikea sanoa miten rajuksi kamppailu muodostuu jos seinä tulee joka päivä aikaisemmin vastaan. 21 kilometriä erittäin uupuneena ja tyhjillä energiavarastoilla on aika kova pala.

Mutta huomenna on taas uusi päivä ja voi olla että kulkeekin jo paljon paremmin. Jos jotain olen kestävyysurheilusta ja ihmismielestä oppinut niin sen että mikään ei ole pysyvää, ei hyvä eikä huono olotila eikä mikään muukaan.

Jos olisi pakko valita kärsinkö seuraavat viisitoista 7 kilometrin kierrosta kivusta vai väsymyksestä niin valinta olisi helppo. Ikävä kyllä sitä ei voi valita vaan pitää ottaa vastaan se mitä tulee ja jatkaa eteenpäin. Huomenna nähdään mitä sieltä on tulossa!

Puolimaratonhaaste: Seitsemän puolimaratonia seitsemässä päivässä.

Päivä 1: 21 km
----------------
yhteensä 21 km


Keväälle suunnittelemani puolimaratonhaaste ei toteutunut toukokuussa kuten olisin halunnut. Polvessa oli nestettä ja myönnyin siirtämään juoksuhaasteen tulevaisuuteen. Mielessäni päätin että sopiva ajankohta löytyisi syksystä ja loppukesästä aloinkin katselemaan kalenteria sillä silmällä. Lokakuun lopun maratonia ajatellen voisi olla hyvä jos näin kova määräviikko olisi suunnilleen kuukausi ennen maraa. Se viikko on nyt. Juoksen tällä viikolla puolimaratonin joka ainoa päivä.

Juoksin puolitoista vuotta sitten 345 kilometriä kolmessa viikossa, se on ylivoimaisesti kovin juttu mitä olen tehnyt juoksun saralla. Silloin juoksin kuutena päivänä viikossa ja lepäsin yhtenä päivänä, keskimääräinen etappi oli reilu 16 kilsaa. Vaihtelu oli suurta, jonain päivänä juoksin kolme kilsaa ja seuraavana 25. Pidempien ja lyhyempien etappien vaihtelu teki hyvää niin mielelle kuin kropallekin. Nyt ei ole mitään vaihtelua, on vain ne 21 kilometriä joka päivä. Tai oikeastaan 22, juoksen joka päivä jonkun verran extraa. Ei ainakaan kukaan pääse sanomaan että olisin oikaissut tai ilmoittanut määrän yläkanttiin.

Itse juokseminen on helppoa: tossut jalkaan ja menoksi. Jos tuntuu väsyneeltä tai pahalta, se vain pitää sivuuttaa ja jatkaa. Askelia toisensa perään niin kauan että taival on kuljettu loppuun. Ja seuraavana päivänä taas sama jatkuu.

Jotta pystyisi jatkamaan seuraavana päivänä niin ravinnon ja levon määrä nousee ratkaisevaksi. Kroppani peruskulutus on arviolta 2200 kaloria päivässä, puolimaraton kevyillä sykkeillä kuluttaa mulla noin 1800 kaloria ja edellisen päivän juoksusta palautuminen puolet tästä eli noin 900 kaloria. Se tarkoittaa 4900 kalorin kulutusta joka päivä viikon ajan. Kaikki blogiani pidempään seuranneet tietävät että mulla on vaikeuksia jo muutenkin saada mussutettua riittävä määrä energiaa. Tällä viikolla pitää syödä ihan tolkuttomasti tai askel pysähtyy.

Sitten on se käytännön puoli, miten työ- ja perhe-elämään saa mahtumaan noin 17-18 tuntia juoksua viikossa. Onneksi läheiset ymmärtää hyvin että kyseessä on yksi ainoa viikko.

En ole valmistautunut tähän haasteeseen mitenkään erityisesti. Jokainen juoksulenkki tai muu treeni kehittää aina itseä vähän paremmaksi ja valmiimmaksi kovempiin juttuihin ja toivottavasti esimerkiksi viime kuukausien kaksi pitkää polkulenkkiä ovat tehneet tehtävänsä.

Käytiin eilen katsomassa leffateatterissa Everest, siinä tuli nähtyä ihan konkreettista taistelua sietokyvyn äärirajoilla ja sitä mikä on ihmiskropalle mahdollista jos on hyvässä kunnossa. Kävin myös ostamassa tätä viikkoa varten vähän polttoainetta.

Polkupitkiksellä hyväksi havaittu kuivattu mango on mun ainoa syötävä eväs näillä lenkeillä. Pakkasin 35 grammaa jokaista puolimaratonia varten. Juomana lenkeillä on hunajamaltovesi. Luomuparapähkinöitä ostin kovasta tarjouksesta (15e/kg!) ja lajittelin ne 70 gramman pusseihin. Yhdessä pussissa on noin 470 kaloria ja mukavasti hyviä rasvoja ja proteiinia. Juuri sellaista kamaa joka auttaa palautumaan uutta juoksupäivää varten. Pakko oli myös ostaa kilo puolalaisia toffeita kun hinta oli vitosen :D Joku skarpimpi voi huomata että pähkinäpusseja on vain kuusi, jos pääsen sunnuntaina maaliin asti niin niiden sijaan mussutan kyllä mieluummin vaikka kokonaisen kakun.

Riittävää kalorimäärää ei saa mitenkään täyteen hyvällä ja järkevällä safkalla tai sitten vatsa on niin täynnä ettei juoksemisesta tule sen takia mitään. Esimerkiksi eilen iltapalaksi söin banaanin (jonka voitelin hunajalla) ja omenan (jonka voitelin maapähkinävoilla)... niin ja pari toffeeta.

Tänään se sitten alkoi. Eka puolimaraton. Ja se oli ihan pas.. seli. Henkistä ja fyysistä kompastelua, ihan kirjaimellisestikin. Noin yhdeksän kilsan kohdalla kompastuin johonkin juurakkoon ja kaaduin, tismalleen samassa kohdassa kuin kaksi viikkoa sitten.

Mutta olisi väärin sanoa että koko lenkki oli tänään skeidaa, oli siinä tottakai hyviäkin hetkiä. Se on juoksemisen hienoimpia puolia, silloinkin kun ei ole paras päivä voi löytää aina hyviä juttuja. Meillä päin ei ole tapana tervehtiä muita lenkkeilijöitä, sellainen harvinaisuus sattuu kohdalle ehkä kerran vuodessa. Heti kun olin lähtenyt liikkeelle joku toivotti hyvät huomenet. Just ennen kuin kompastuin ja kaaduin näin haikaran joka lähti lentoon ihan mun vierestä. Aurinkokin paistoi ja oli tosi lämmin.

Juoksen joka päivä kolme seitsemän kilometrin mittaista kierrosta, viikon aikana kierrän siis saman reitin 21 kertaa. Tänään eka rundi oli tosi vaikea ja mietin vain miten näin tahmealla askeleella voi juosta 150 kilometriä viikossa. Toka kierros oli tavallaan vähän parempi, kolmas alkoi hyvin mutta lopussa alkoi jo tuntumaan. Lantionseutu alkoi jäykistyä ja se vähäinenkin lennokkuus katosi. Ei tiennyt itkisikö tai nauraisi, onko seuraavat kuusi päivää yhtä hankalia?

Uskon että tää eka päivä saattoi olla jopa kovin ja hankalin. Puolimaraton on pieni shokki kropalle kun juoksu jatkuu pidempään kuin normaalisti, huomenna se on vähän vähemmän shokki ja ylihuomenna jo ihan normaali jokapäiväinen juttu. Herää, pue vaatteet, syö aamupala, juokse puolimaraton. Normisettiä. Jos näin ei käykään vaan joka päivä on jähmeämpää menoa niin tervetuloa seuraamaan sunnuntain lenkkiä :D Voi olla melkoista Kummelia.

Tärkeintä on että peli on nyt avattu. Nyt pitää vain mättää safkaa ja juoda reilusti ja illalla rullailla lihaksia pitkään ja hartaasti. Huomenna on aikatauluiltaan haastavin päivä koko viikosta mutta siitä lisää sitten huomenna. Jos vain mitenkään ehdin niin pyrin kirjoittamaan fiiliksiä joka päivältä!

Palauttelua, virittäytymistä ja Spartathlon-seurantaa.

Lauantain metsässä könyämisen jälkeen pidin suosiolla useamman lepopäivän. Sunnuntaina aristi jalkoja ja selkää, varsinaista kipua ei kuitenkaan tuntunut missään. Jalat oli vielä maanantaina ja tiistainakin vähän kankeat mutta keskiviikkona jo ihan normaalit. Vaikka tuollainen haastavilla poluilla loikkiminen ja jatkuva pysähtely ja tasapainoilu tarjoaakin hyvin erilaista ärsykettä lihaksistolle kuin normaali lenkkeily niin onhan se selvää että jos olisin juossut - tai edes kävellyt - kahdeksan tuntia asvaltilla niin paikat olisi todella jumissa vieläkin pidempään. Polku on karu mutta silti armollinen.

Palautumisaikataulu oli täydellinen sillä suunnitelmissa oli koko ajan ottaa eka treeni juuri keskiviikkona ja mennä illalla painonnostokouluun. Keskityttiin pääasiassa työntöön ja erityisesti työntövetoon, lopussa otettiin myös mulle täydellisesti sopivaa yhdistelmää: raakatempaus + vauhtipunnerrus niskan takaa tempausotteella x2 +  valakyykky x3. No, tempaus nyt ei mulle sovi mitenkään hyvin mutta juuri tuota vauhtipunnerrusta niskan takaa tempausotteella ja valakyykkyjä olen tehnyt koko kesän pari kertaa viikossa 5x5 sarjoina. Olisin voinut ottaa vähän reilumminkin rautaa tankoon mutta olen tolkuttoman huono tempaaja ja piti ottaa maltillisesti. Lopullisesti nostointo laantui kun huomasin että tanko oli verinen, joku kovettuma oli kämmenestä hiertynyt rikki ja vuosi verta. Ei ollut teippiä mukana ja treeni oli muutenkin loppumassa joten putsailin tankoa ja lähdin kotiin.

Eilen aamupäivällä kävin testailemassa miltä juoksu tuntuu reilun pitkiksen ja sitä seuranneen pienen tauon jälkeen. Juoksin ekaa kertaa lenkkipolkua jonka pituudesta on ollut puhetta useammankin kaverin kanssa, radan kun pitäisi olla tismalleen mailin mittainen. Kiersin sen viidesti ja mukana oli harvinaislaatuinen lenkkikaveri eli jonkinlainen kello tai mittari. Pitihän tuollaisesta kerran vuodessa tapahtuvasta ihmeestä ikuistaa kuvakin, lenkkidataa kun ei tässä blogissa koskaan muuten näe :D

Yksi kierros oli tismalleen 1500 metriä eli hitusen alle sen mailin. Lenkillä oli yksi kunnon mäki ja erityisesti tokalla kierroksella sykkeet vähän nousi. Välillä katsoin gepsiä ja pääasiassa se näytti keskariksi 10.7km/h, välillä jopa 10.6km/h. Näköjään olin kiristänyt vähän lopussa kun paikat alkoi lämpeämään ja syke tasaantui alkushokista.

Toi olisi mulle täydellistä vauhtia maratonille. Toivottavasti tasan kuukauden päästä voin todeta juosseeni 42 kilometriä tota vauhtia. On hämmentävää miten valtava ero on siinä juokseeko 10, 10.5 tai 11 kilometriä tunnissa. Mielessä tai paperilla pyöriteltynä se ei kuulosta yhtään miltään mutta käytännössä juostessa se ero on ainakin mulla valtava. Ikävä kyllä se valtava ero voi tarkoittaa myös sitä etten kykene ylläpitämään tuota vauhtia vajaata neljää tuntia.

Tänään tein ekan omatoimisen voimatreenin kahteen viikkoon. En tiennyt oikeastaan mitä odottaa, kahdeksan tuntia pk-lenkkeilyä ja hyvin vähäinen määrä punttia voisi oletettavasti romahduttaa sen vähäisenkin voimatason.

Sain kuitenkin tehtyä joka ainoan 5x5 sarjan puhtaasti niin valakyykyssä, pystypunnerruksessa kuin penkkipunnerruksessakin. Erityisesti toi penkki yllätti, jos voimakaudella tulee tehtyä penkkiä parikin kertaa viikossa niin nyt olen tehnyt sitä viimeksi kolme viikkoa sitten.

Otin vielä vähän toes-to-baria ennen kuin menin ottamaan loppuhiet soutulaitteella. Ohjelmassa oli 2x 500 metriä tasavauhtista kovaa. Tein sitä viimeksi elokuun lopussa, silloin eka veto meni aikaan 1:49:2 ja toka veto 1:51:3.

En osannut odottaa mitään, vetelin vain. Säätönamiska oli hyvin kevyellä, kolmosella. Se ei ole mitenkään optimaalinen mulle mutta olen testaillut tämän vuoden aikana kaikkia conceptin säätöjä ja nyt sattui vain olemaan testivuorossa säätö numero kolme.

Eka veto meni aikaan 1:47:2. Kirjasin ajan ylös ja huomasin että sehän meni hyvin, tasan kaks sekuntia kovempaa kuin kuukausi sitten eka veto. Mietin että vaikka kangistuisinkin tokan vedon aikana jonkun verran niin silti saisin otettua ehkä toisenkin vedon alle 1:50.

Lähdin soutamaan, jokainen sisäsoutua kokeillut tietää että ekat 3-5 vetoa laite näyttää aika korkeita tavoiteaikoja. Sitten vauhtipyörä pääsee lentoon. Sadan metrin jälkeen loppuaikaennuste oli 1:43! Kahdensadan metrin kohdalla aloin hyytymään, tuntui ihan hirveältä. Pelko hiipi puseroon, miten pahasti hyydyn? Otin hengityksen voimakkaasti mukaan soutuun ja rytmitin vedot hengityksen tahtiin. En tiedä auttoiko se mitään mutta vei ainakin huomion pois siitä miten väsynyt olin. Hengitysrytmi katosi jossain kohdassa ja pelkäsin että koko soutu hajoaa mutta sain rytmistä äkkiä taas kiinni. Loppu lähestyi - siltä se myös tuntui.. 13 metriä maaliin.. 6.. 0..! Kello pysähtyi aikaan 1:47:0. Olin soutanut kaksi kymmenystä kovempaa kuin ekalla vedolla!!

Ei tuo ihan vielä ennätys ollut 2x500 metrin treenissä mutta kovempaa kuin moneen, moneen kuukauteen. Jos säätö olisi ollut jossain seiskassa tai ysissä niin uskon että ennätys olisi syntynyt ja molemmat vedot olisivat olleet alle 1:45.

Fiilis oli varmaan ihan mahtava ja tunnelma katossa? In your dreams, pal! Piti keskittyä siihen että pääsin pois siitä laitteesta. Hirveä tsemppaus ja jaksoin nousta ylös. Kävelin pukuhuoneeseen siksakkia ja lysähdin tuolille, olin ihan pihalla. Jalat oli niin tyhjät että parikymmentä minuuttia treenin jälkeen tuntui ihan mahdottomalta polkea fillarilla kilometrin matka töihin. Toki tuntuu hyvältä että voimaosio meni hyvin ja soutu menee hyvin mutta fiilis oli silti lähinnä luokkaa "sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan". No ainakin levytangolle ja concept-kakkoselle selvisin tänään.

Huomenna ois vielä hyvä käydä köpöttelemässä joku seiska, sunnuntaina onkin aika virittäytyä henkisesti ensi viikkoon. Jos mennyt kesä oli kaikkien aikojen juoksukesä ja nyt on menossa kaikkien aikojen juoksusyksy niin voitte varmaan arvata mikä maanantaina alkaa. Se on Kaikkien Aikojen Juoksuviikko! Oksat pois, nyt mennään!

Intoa ja inspiraatiota voi kerätä vaikka seuraamalla legendaarista Spartathlonia joka alkoi aamulla. Tämän hurjan, 246 kilometriä pitkän kisan taustoista voi lukea vaikkapa viime syksyn kirjoituksestani Kreikkalaiset pidot eli 246 raastavaa kilometriä Ateenasta Spartaan.

Yksi lempparisivustoistani eli Ultrajuoksu.fi seuraa kisaa liveseurannan muodossa. Sieltä löytyy myös katsaus kisan ennakkosuosikeihin ja suomalaisten fiiliksiä ennen kisastarttia. Mukana on hienosti peräti 14 suomalaisosallistujaa.

Advenduren  seuranta oli viime vuonna erinomainen, toivottavasti toimii yhtä hyvin tänäkin vuonna. Itse kisajärjestäjät lupailivat tänä vuonna jopa suoraa nettilähetystä! Nyt siellä näkyy kreikkalaista valtatieliikennettä..

Facebookissa kisaa voi seurata esimerkiksi Ultrajuoksu.fi:n tai kisajärjestäjien sivun kautta.

Mielenkiintoinen elokuvasyksy.

Olen vähän huono elokuvaharrastaja, käyn nykyään ehkä pari kertaa vuodessa leffateatterissa. Kotona tulee katseltua lähinnä dokumentteja eri aiheista, fiktion osuus on pudonnut aika olemattomaksi. Maanantaina käytiin elokuvateatterissa koko perheen voimin, Pixarin uutuus Inside Out - Mielen sopukoissa oli juuri niin nerokas kuin odotinkin. Tuli monella tavalla hyvä fiilis, erityisesti siitä ettei skideille pyritä syöttämään pelkästään tyhjänpäiväistä roskaa vaan elokuvan voima - joka on kiistatta parhaimmillaan todella vahva - valjastetaan puhuttelemaan yhtä taidokkaasti niin sitä pienempää kuin isompaakin katsojaa.

Syksyn ensi-illoissa on useampikin mielenkiintoinen tapaus ja voi olla että leffassa tulee käytyä nyt vähän useammin. Nostan tässä esiin pari tärppiä jotka sopivat aika hyvin myös blogin aihepiiriin. 

Ylihuomenna perjantaina tulee ensi-iltaan Everest jossa käsitellään vuoden 1996 tuhoisaa vuorikiipeilytragediaa. Toukokuun 1996 myrsky oli pahin onnettomuus maailman korkeimman vuoren rinteillä aina viime ja tämän vuoden lumivyöryihin asti. Tapausta on pyöritelty paljon tv-ohjelmissa ja kirjoissa, mm. Jon Krakauerin teos Into Thin Air on julkaistu myös suomeksi nimellä Jäätäviin korkeuksiin : murhenäytelmä Mount Everestillä.

23. lokakuuta teattereihin pärähtää Pawn Sacrifice joka kertoo shakista. Siis hetkinen, onko shakki urheilua? No ainakin tuloksia näkyy urheilusivuilla joten eiköhän lähdetä siitä että se on urheilua siinä missä vaikka ammunta tai autolla kaahaaminenkin.

Omat kokemukseni pelistä perustuu siihen kun olin ala-asteella ja kokeilin sitä pari kertaa. Lajin ulottuvuudet on kuitenkin ihan älyttömiä ja mittasuhteet kasvoivat jäätäväksi erityisesti kylmän sodan aikana, shakki kun oli Neuvostoliitossa lähes kansallispeli.

Katsoin viime vuonna dokkarin Garri Kasparovin ja Anatoli Karpovin vuoden 1984 maailmanmestaruustaistelusta. Ottelu kesti vaatimattomasti viisi kuukautta! Siinä sitä on ultraurheilua kun tuijotetaan nappuloita syyskuusta helmikuuhun. Miten siinä matsissa sitten kävi? No, tasapeli, ekaa kertaa lajin historiassa voittajaa ei pystytty selvittämään..

Pawn Sacrifice kuvaa jännitteitä mustien ja valkoisten ruutujen äärellä 70-luvun alussa kun Bobby Fischer ja Boris Spassky olivat MM-mittelössä.

Seuraavaksi jään odottamaan elokuvaa joka kertoo chess boxingista, siis shakkinyrkkeilystä. Siinähän vuorotellen otetaan eriä kehässä ja pelilaudan ääressä. En keksinyt tätä, tsekatkaa vaikka wikipediasta!

The Walk saa ensi-iltansa Suomessa 6. marraskuuta. Philippe Petit on nuorallakävelijä jonka kuuluisin tempaus oli kävellä World Trade Centerin kaksoistornien väliin pingotettua vaijeria pitkin. The Walk on jo toinen kuvaus samasta aiheesta, dokumenttielokuva Man on Wire voitti parhaan dokumenttielokuvan Oscarin vuonna 2008. En pysty käsittämään miksen ole nähnyt sitä. Ehkä katson tänä syksynä molemmat versiot, dokkarin ja dramatisoidun?


Ehkäpä kaikkein eniten odotin elokuvasyksyltä The Programia. Se kertoo Lance Armstrongista ja hänen doping-järjestelmänsä piilottelusta ja lopulta paljastumisesta. Ikävä kyllä Finnkino ei ole tuomassa leffaa ainakaan toistaiseksi teattereihin :(


Erittäin mielenkiintoiselta kuulostaa myös kiipeilydokkari Meru. Sundancen festareilla palkittu tuore teos kuvaa nousua Himalajalla sijaitsevalle äärimmäisen haastavalle huipulle. Ehkä tämä voisi saapua meille jollekin dokumenttifestarille kuten Docpointiin?

Hupsista, näitä kaikkia elokuvia yhdistää jälleen kerran yksi asia. Perustuu tositapahtumiin. Mutta miksi katsella fiktiota kun tosielämäkin on täynnä näin huikeita tarinoita? ;)

Polulta harhaan - koko päivä lenkillä!

mee polulta harhaan, oo hetki siinä

tee reikiä karttaan, roskiin se heitä 

Järjestin toisen yhteislenkin polkujuoksun parissa viime lauantaina. Neljä juoksijaa ja useampi kymmenen kilometriä haastavia metsäpolkuja. Täydellinen resepti hienolle päivälle.

Meistä kaksi oli ollut mukana heinäkuun yhteislenkillä, yksi oli käynyt alueella aiemminkin kiertelemässä ja yksi oli ekaa kertaa näissä metsissä. Valitsemaani reittiä meistä ei ollut kuitenkaan kiertänyt kukaan aiemmin.

Joutsijärven ympäri kiertävä perusreitti on noin 29 kilometriä pitkä, heinäkuussa pummattiin kerran ja juostavaa tuli varmaan kolmenkympin edestä. Alustavasti olin kartasta silmäillyt että kun kierrämme perusreitin lisäksi sekä järven etelä- että pohjoispuolella olevat ylimääräiset lenkit niin päästäisiin ehkä 35 kilometriin. Heinäkuun lenkkiin kului 5.5 tuntia joten nyt aikaa voisi mennä 6-7 tuntia.

Koko edellisen päivän oli satanut rankasti ja maaston liukkaus hieman pelotti. Toisaalta pitkospuut olivat jo kuivan kesän keskellä todella liukkaita joten ero ei ollut niin iso kuin olin odottanut. Kuten ekasta kuvastakin voitte päätellä niin kolmella oli maastotossut ja yhdellä tavalliset - minulla. Pahasti vettyneillä, puista pudonneiden lehtien peittämillä pitkoksilla myös polkujuoksukengät lipsuivat niin pahasti että parasta oli luistella eteenpäin.

Joutsijärven alue on erittäin kivikkoista. Liukkaat pitkospuut ja kivikot vuorottelevat jatkuvasti. Juostavia pätkiä on vain siellä täällä, parhaimmillaan joitain satoja metrejä kerralla. Jokainen oli heti alussa yhtä mieltä siitä että kiiruhtamalla näissä maisemissa hankkii itselleen vain ongelmia. Meillä ei olisi kiire yhtään mihinkään, tosin naureskeltiin samaan hengenvetoon että otsalamppuja ei ollut mukana. Lähdimme liikkeelle kymmeneltä aamupäivällä, ei kai pimeä vielä tässä vaiheessa syksyä ehtisi tuomaan omia haasteitaan?

Juoksin porukan ekana koko päivän ja suunnistin reittiä. Välillä se sujui paremmin, välillä heikommin. Eka pummi tuli noin viiden kilometrin kohdalla. Lähdettiin laavulta ja hetkeä myöhemmin oltiin samalla laavulla! Deja vu puski pintaan, meillehän kävi heinäkuun lenkillä täsmälleen samalla tavalla, laavu vain oli eri. Tutkin karttaa, mietin missä meni vikaan. Yhtä tietä ei vain tuntunut olevan koko kartassa, olen edelleen varma että se puuttuu siitä. Olin kulkenut tuon harhailun kohteen pari kertaa aiemminkin ja se oli silloinkin yhtä haastava. En muistanut miten sen ratkaisin aiemmin mutta lopulta melkoisen pähkäilyn jälkeen oikea kohta löytyi ja matka jatkui.

Reitin varrella oli paitsi useita laavuja niin myös neljä erilaista autiotupaa. Haastavassa maastossa oli vaikea syödä ja juoda liikkeellä ollessa joten pidimme aina taukopaikoilla paussin jossa sai rauhassa otettua nestettä ja energiaa, katseltua maisemia ja otettua valokuvia. Reittiä kulkiessa ei voi juuri katsoa niitä hienoja maisemia, on pakko vain katsoa jalkoihin ja pyrkiä pysymään pystyssä. Koska olin keulassa mun oli pakko myös katsella oikeaa reittiä osoittavia punaisia täpliä. Useita kertoja pysähdyin paikoilleni enkä nähnyt täpliä missään. Välillä jossain kauempana näkyi punaista, välillä niitä ei ollut missään. Pummattiin joitakin kertoja, kaksi kertaa pahemmin. Niistä kertyi ylimääräistä taivalta yhteensä ehkä vajaan kilometrin verran, näissä maastoissa se tarkoittaa noin puolta tuntia kun kartan tutkimiset ja oikean reitin etsimiset lasketaan mukaan.

Ketään ei haitannut pienet eksymiset, niistä vain kehittyi uusia vitsejä. Mitä jos pummattaisiin oikein kunnolla että kertyisi maratonin verran mittariin? Sinne Siltainsuon laavulle jonne saavuttiin kahdesti eri suunnista oltiin ajatuksen tasolla eksymässä aika monta kertaa uudestaankin, ei sitä onneksi koskaan enää tullut minkään mutkan takaa oikeasti esiin :)

Erään autiotuvan rannassa autettiin kivikkoon juuttunut kirkkovene matkaan ja siinäkin meni varmaan parikymmentä minuuttia. Vesistön ylitykset losseilla oli jälleen kohokohtia jotka nostaa omalla ainutlaatuisella tavallaan nämä lenkit ihan erilaisiin sfääreihin.

Ilma oli todella hieno, aurinko paistoi välillä kauniisti puuston välistä mutta välillä pimeys laskeutui kun metsä oli tiheää ja pilvet peittivät taivaan.

Kun synkän havumetsän jälkeen astui keskelle koivikkoa tuntui kuin olisi astunut toiseen maailmaan. Siinä me ollaan, minä ja satumetsä.

Järven pohjoispuolella oleva lisälenkki oli maastoltaan hyvin haastavaa, 3-4 kilometriä lisää juostavaa ei kuulosta yhtään miltään mutta täällä se voi tarkoittaa tuntia tai vaikka kahta. Isoja ja pieniä kivenmurikoita ja kun niitä on tarpeeksi päällekkäin ja vierekkäin niin matka vie ylemmäs, mäen päälle ja taas alas. Nousumetrejähän Joutsijärvellä ei ole paljon, ehkä noin 400 koko matkan aikana. Muutamia yksittäisiä nousuja ja pientä huomaamatonta maaston korkeuden vaihtelua.

Kun sykemittarit piippasivat ja tajuttiin että johonkin muutaman kilometrin siirtymään oli mennyt melkein tunti niin tuli naureskeltua miten joku vetäisi tässäkin neljän minuutin kilometrejä! :D Olisi siistiä nähdä miten pahimmissa paikoissa jotkut oikeasti pystyisivät etenemään kovaa. Itse kun ottaa askeleen, pysähtyy, pälyilee ympärilleen etsien punaista täplää, ottaa kaksi loikkaa, kolme juoksuaskelta ja viisi kävelyaskelta ja taas pysähtyy katsomaan mihin voisi astua. Hirvikärpäsiä kuhisee korvissa, hiuksissa ja silmäluomissa.

Siinä on polku, anna mennä!

Matka jatkui ja jatkui. Arvioni 6-7 tunnin lenkistä paljastui alimitoitetuksi. Kun seitsemän tuntia oli takana matkaa oli vielä kilometrejä jäljellä. Hienointa oli tajuta että vaikka matkaa ja tunteja oli takana niin askel oli edelleen kevyt eikä väsyttänyt yhtään. Kroppa toimi, eväät toimivat, kaikki oli hyvin. Kun loppumatkasta tuli juostavampia osuuksia mentiin useampi noin 7 minuutin kilometri. Ja takana oli yli seitsemän tuntia rymyämistä! Heinäkuussa lyhyemmällä matkalla 5.5 tunnin aikana mulla kramppasi jatkuvasti ja energiat loppuivat neljän tunnin jälkeen, nyt mitään väsymistä tai ongelmia ei tullut ollenkaan. Oltaisiin voitu jatkaa ja jatkaa.. Tuntui voittamattomalta!

Vaikka tämä on mitä hienoin laji ja puitteet olivat upeat niin kaikkein parasta oli silti seura. Tapasin kaksi hienoa ihmistä ekaa kertaa ja kun kahdeksan tuntia edetään yhdessä läpi soiden, rämeiden ja kivikoiden yhteenkuuluvuus nousee askel askeleelta. Me ollaan tehty yhdessä jotain merkittävää, elämämme pisin lenkki ja harjoitus ajallisesti.

Kanssakulkijan mittari näytti päätepisteessä 8 tuntia ja 8 sekunttia. Olimme kulkeneet noin 33-34 kilometriä. Keskisyke oli yhdellä 147, toisella 129. Voiko enää parempaa pk-harjoitusta olla kuin edetä kahdeksan tuntia näillä sykkeillä?

33.5 kilometriä 8 tunnissa tarkoittaa sitä että yhteen kilometriin kuluu keskimäärin 14 minuuttia ja 20 sekuntia, keskinopeus 4.19km/h. Pitkällä matkalla taukojen määrä on kuitenkin merkittävä ja me otettiin retkeilyfiiliksestä kaikki irti, ei ollut kiire mihinkään. Garminin tilastojen mukaan liikkeessä oltiin 6 tuntia 36 minuuttia eli taukojen ja kartanlukemisen osuus olisi kokonaisajasta puolisentoista tuntia. Sitten vauhti onkin jo 11.49 min/km ja reilu 5 km/h. Mainiota etenemistä siellä missä juoksu on käsitteenä usein vain pelkkä haalea aavistus.

Täysi työpäivä tuli siis temmellettyä eikä kukaan edes kaatunut pahemmin, pieniä kolhuja ja verinaarmuja lukuunottamatta ongelmilta vältyttiin kokonaan. Olen selvinnyt tuolla haastavilla poluilla ja teknisessä maastossa nyt jo yli 60 kilometrin verran ilman kaatumisia joten taidan jatkaa näillä perustossuilla vielä jatkossakin.

Kahdeksan tunnin yhdistetty tasapaino-, loikka-, peruskestävyys-, koordinaatio- ja eksymisharjoitus - suosittelen lämpimästi! :) Vaikka vähän epäiltiinkin niin punaiset täplät eivät tulleet uniin enkä seonnut ja alkanut liimailla punaisia merkkejä kotiseiniin jotta löytäisin olohuoneesta keittiöön ja vessaan. Olo oli tosi hyvä heti lenkin jälkeen ja saunomisen jälkeen vieläkin parempi. Pientä jäykkyyttä ja arkuutta tuntuu jaloissa ja selässä mutta pari päivää ja olen taas punttisalilla ja lenkillä. Uudet seikkailut kun odottavat jo oven takana, kohta mennään taas!

Oppimisprosessi ja pieniä suuria asioita voimaharjoittelussa.

Tänään ajattelin jakaa kokemuksiani voimaharjoittelussa tapahtuvista pienistä tekniikkavirheistä joiden vaikutus koko suoritukseen on kuitenkin iso. Erityisesti aloittelijoilla tekniikka on usein epävarma mutta yksityiskohtien kertaaminen ei varmasti ole kokeneemmillekaan pahitteeksi.

En ole itsekään vielä kovin kokenut näissä liikkeissä mutta koen oppivani koko ajan paremmaksi. Eilen aikuisten painonnostokoulussa naureskeltiin että olenko mukana ohjaajana vai oppilaana - vastasin että molempia. Olen edelleen sen verran epävarma että kaipaan valmentajien vinkkejä ja ohjausta. Toisaalta olen ollut mukana jo sen verran paljon että ohjaan ja opastan mielelläni aloittelijoita oikeiden tekniikoiden ja suoritustapojen parissa. Tiistaina alkoi tämän syksyn lasten- ja nuorten painonnostokoulu jossa olen mukana ohjaajana. Ekalla kerralla mukana oli peräti 25 lasta ja nuorta, se oli todella hieno määrä ja toivon että me ohjaajat ja valmentajat pystymme antamaan näille junnuille kipinän lajiin.

Äärimmäisissä kilpailusuorituksissa tekniikka ei ole enää puhtaimmillaan mutta tässä Iranin Jaber Behrouzi näyttää mitä liikkuvuus on korkeimmalla tasolla. 145 kiloa suorilla käsillä ja takapuoli melkein lattiassa mutta mies nousee kyykystä ylös! (Tässä video suorituksesta, aivan karmea tilanne muuten näin painonnostotuomarin silmin, takapuolihan ei saa osua lattiaan tai nosto pitää hylätä...)

Tässä pitääkin nyt ensin huomata että katson voimaharjoittelun tekniikkaa painonnoston kautta. Moni salitreenaaja ja bodaaja lähestyy rautaa voimanoston perusteiden mukaisesti enkä missään nimessä sano että se on väärin. Kun haluaa balleriinan liikkuvuuden, voimistelijan kehonhallinnan ja pikajuoksijan räjähtävyyden on painonnosto tietysti oikea valinta ;)

Kyykyissä jalkaterät osoittavat joko eteenpäin tai hieman ulospäin, ei koskaan sisäänpäin. Alkuvaiheessa itselläni liikkuvuus oli heikko ja jalkaterät harottivat aika voimakkaastikin ulospäin. Jalkojen tulisi olla noin hartioiden leveydellä mutta jälleen kerran itselläni liikkuvuus pakottaa hieman leveämpään asentoon.

Kyykätessä väärä suoritustapa on lähteä viemään takapuolta taaksepäin jolloin rintakehä lähestyy polvia. Selän tulisi pysyä pystysuorassa asennossa ja tangon liikkua aivan suoraan alas ja ylös. Eihän hissikään liiku horisontaalisesti! Takapuoli putoaa kantapäiden väliin mahdollisimman lähelle lattiaa. Alaspäin mennään rauhassa ja kun pohja on saavutettu noustaan räjähtävästi ylöspäin. Polvet menevät ulospäin ja mielellään varpaiden päälle, polvet eivät saa koskaan työntyä sisäänpäin.

Silmät ovat yksi tärkeimmistä asioista kyykätessä, voitteko uskoa? Katse ei koskaan ole suunnattu maahan, ei omiin jalkoihin eikä ympärillä liikkuviin ihmisiin. Katse on suoraan eteenpäin, edessä olevasta seinästä valitaan sopiva kiintopiste. Huonekorkeudesta riippuen sopiva kiintopiste voi olla esimerkiksi katonrajassa eli kohdassa jossa seinä vaihtuu katoksi. Ryhdin ja tasapainon säilymisen kannalta tämä on hyvin ratkaiseva asia jonka yllättävän moni mokaa. Tekee sitten askelkyykkyjä tai takakyykkyä niin suorituksen voi romahduttaa katselemalla omia kenkiään - eivät ne jalat ole sieltä mihinkään kadonneet!

Toinen tärkeä asia on hengitys jotta hyvä ryhti ja paine kropassa säilyy suorituksen ajan. Olen vielä itse alkuvaiheissa oikean hengitystekniikan löytämiseksi. Kun painot ovat kevyitä, en kiinnitä hengitykseen huomiota. Tämä voi olla huono asia koska silloin hengityksen ajoituksesta ei tule automaattista vaan sitä pitää erikseen miettiä että se tulee hoidettua kunnolla rautojen ollessa isompia. Samalla voi käydä niin että ryhti ja asento ei ole optimaalinen koska nosto kyllä hoituu "puolivaloillakin".

Teen sitten penkkipunerrusta tai kyykkään niin olen kokeillut kahta eri hengityksen ajoitusta joiden paremmuuden välillä tulee vielä arvottua. Ensimmäisessä tavassa keuhkot vedetään happea täyteen noston lähtöasennossa, alasmenovaiheessa pidätetään hengitystä ja kyykystä ylös noustessa - tai penkissä maatessa tankoa ylös punnertaessa - ilma puhalletaan ulos. Mielikuva tukee nostosuoritusta - aivan kuin puhaltaisi tangon ylöspäin :) Toisessa tavassa alasmenovaiheessa hengitetään sisään ja ylösmenovaiheessa ulos. Tämä ei mielestäni kuitenkaan toimi kyykätessä vaan ryhti romahtaa ja paine katoaa. Penkissä tuo toimii ainakin omalla tekniikallani paremmin, siinä muodostuu tavallaan palkeet joiden mukana tanko liikkuu ylös ja alas hengityksen tahdin mukaisesti.

Kun tehdään liikettä jossa tanko on rinnalla - esimerkiksi etukyykyssä, ylöstyönnössä, pystypunnerruksessa tai thrusterissa - tärkeintä on kyynärpäiden asento. Kyynärpäiden tulisi osoittaa suoraan eteenpäin, ei alaspäin. Tällöin tanko lepää rinnalla eikä voimia tarvitse käyttää siihen ettei tanko lähde valumaan alaspäin. Kun tanko lepää kunnolla rinnalla voi puristuksen ottaa pois sormista ja tanko pysyy siitä huolimatta paikoillaan "hyllyllä". Etukyykyn aikana kyynärpäiden asento pysyy samana eivätkä ne valahda alaspäin. Pystypunnerruksessa tuntuisi helpolta antaa kyynärpäiden siirtyä ala-asentoon mutta näin ei pidä tehdä vaan työntää kyynärpäitä edelleen ylöspäin. Tämä on jälleen liikkuvuusasia jota voi opetella vain harjoittelemalla. Kepin kanssa oikea tekniikka on erittäin haastava, kun rinnalla on vähän reilummin painoa niin kyynärpäätkin nousevat huomattavasti helpommin oikeaan asentoon.

Eilen painonnostokoulussa otettiin lopuksi maastavetoa tempausotteella eli leveällä otteella. Se on vähän harvinaisempi mave-tekniikka mutta maastavedon periaatteethan pysyvät käsien asennosta riippumatta. Mulla oli pitkään ongelmia selän kanssa maastavedossa ja välttelin liikettä. Nyt kun olen tehnyt sitä treenikaverien kanssa palaute on ollut hyvää ja selkä pysyy kuulemma erittäin hyvin kontrollissa ja suorana. Jes! Tuntuu hyvältä että sitkeys kannattaa, välillä on tuntunut kuin päätä hakkaisi seinään kun aivojen lähettämät komennot oikeasta nostotekniikasta eivät mene perille lihaksiin asti.

Tehdään sitten maastavetoa tai rinnallevetoa niin tanko vedetään lähtöasennossa sääreen kiinni ja se myös liikkuu sääriä pitkin. Veriset sääreni kertovat siitä että tanko ei ainakaan illalla päässyt karkaamaan... Tanko irtoaa aina maasta jaloilla! Selän pyöreys alkaa kun tankoa lähdetään irrottamaan vetämällä käsillä ja selällä. Kädet puristavat tankoa ja ovat suorina mutta niillä ei vedetä tankoa yhtään mihinkään. Selkä pysyy suorana  ja jalat tuovat tankoa ylöspäin, selkä ojennetaan vasta kun jalkavoimilla on tuotu tanko polven ohi. Laskuvaiheessa ryhti, selän asento ja jalkojen liike on identtinen. Tismalleen sama liikerata suoritetaan alasmennessä mutta tietysti käänteisessä järjestyksessä. Joku on joskus osuvasti sanonut että maastaveto on kyykkäämistä niin että tanko on maassa :)

Rinnallevedossa tai vaikka tempauksessa idea tangon irrottamisessa maasta on sama, vauhti vain kiihtyy polven ohituksen jälkeen kun se maastavedossa hidastuu ja pysähtyy selän ojentuessa.

Hyvä nostotekniikka koostuu lukemattoman monista palasista. Hyvä kehonhallinta ja liikkuvuus ovat avainasemassa jotta voi nostaa oikein ja turvallisesti, molemmat kehittyvät vain harjoittelemalla. Parasta on että siihen ei tarvita kuntosalia eikä levytankoa vaan pelkkä keppi riittää. Kaikilla on varmasti varastossa tai kellarissa haravanvarsi jolla voi alkaa kehittää omaa liikkuvuutta ja parantaa nostotekniikkaa. Se on takuulla palkitsevampi tapa kuin tehdä liikkeitä supistuneella liikeradalla ja tekniikoilla jotka jäykistävät lihaksistoa entisestään. Voimasta ei ole hyötyä ellei sitä pysty myös käytännössä monipuolisesti käyttämään hyödyksi!

Seitsemän päivää ja melkein seitsemän harjoitusta.

Syyskuu on ehtinyt puoleenväliin ja syksyn ekat kovat koitokset alkaa lähestyä. Tähän asti kuukausi on menty vahvalla on/off-meiningillä. Ensin neljä päivää treeniä peräkkäin, sitten neljä lepopäivää putkeen. Viimeisen seitsemän päivän aikana olen tehnyt kuusi tai seitsemän harjoitusta, vähän laskentatavasta riippuen.

Putki alkoi viime keskiviikkona kun juoksin 13 kilometriä. Torstaina kävin kuntosalilla, perjantaina juoksin 14 kilometriä. Lauantai oli "lepopäivä". Silloin ei pitänyt olla harjoitusta enkä myöskään ole treenipäiväkirjaan tehnyt minkäänlaista merkintää mutta tulihan sitä liikuttua aika tehokkaasti. Olin pojan mukana painonnoston oheisharjoituksessa yleisurheiluradalla ja tottakai muiden mukana otin vauhditonta tasajalkapityyshyppyä, -kolmiloikkaa, -korkeushyppyä, pikajuoksuvetoja, kuntopallon heittoja.. Sunnuntaina olikin reidet aivan tukossa kun kävin juoksemassa kuus kilometriä. Eilen maanantaina seitsemän kilometriä juoksua, tänään samainen seiska. Huomenna olisi vielä painonnostotreenit ja sitten voisi ottaa pari lepopäivää jotta jaksan sitten lauantaina juosta 6-7 tuntia.

Vaikka tossa juoksua onkin kovin monena päivänä peräkkäin niin kilometrit jäivät vaatimattomiksi. Tavoitteena oli että kuukauden 15. päivään mennessä kasassa olisi 75 juoksukilsaa. Niitä on 64. Olin ajatellut juoksevani viime päivinä reiluja kymppejä mutta joka ainoa lenkki jäi vajaaksi.

Sunnuntaina, eilen ja tänään testailin juostessa juoksurepun säätöjä. Reppu, jota on käyttänyt kaksi kertaa ja jota aikoo käyttää erittäin pitkällä lenkillä kaivannee vähän muutakin tutustumista kuin sen että täyttää sen eväillä :D Laitoin reppuun ekan kerran juomasäiliön ja sunnuntain lenkillä se hölskyi todella ikävästi. Ei meinannut tulla juoksemisesta mitään kun tuntui että tasapaino katoaa säiliön heiluessa joka askeleella puolelta toiselle ja korvissa kuului loiskahtelua. Tein pientä hienosäätöä ja vaikka reippu ei vieläkään ihan sataprosenttisesti istu paikoilleen niin pärjään sen kanssa nyt jo mainiosti.

Näillä kolmella lenkillä olen testannut paitsi juoksureppua ja juomasäiliötä niin myös mangoa. Tein pientä hintavertailua ja päädyin ostamaan lenkkievästä Punnitse & Säästä-myymälästä. Sieltä löytyi kolmea eri mangoa, viipaletta, isoa viipaletta ja luomuversiota. Luomu oli toki kalleinta mutta hämmentävintä oli että tavallisen ja ison palan hintaero oli ihan älytön, tavallinen pala maksoi 21e/kg ja iso 15e/kg. Kokoero näytti todella mitättömältä ja muutenkin tuollaiset isommat slaissit sopii erinomaisesti lenkille jotta ei tarvitse mitään pikkuhippuja kaivella taskunpohjalta. Näin lyhyiltä lenkeiltä on mahdoton sanoa mangon toimivuudesta energianlähteenä mutta ainakin se nujertaa 100-0 kaikki geelit ja patukat maussa.

Tämän aamupäivän lenkki sai erikoisen ja vähän koomisenkin mausteen kun kompastuin helpossa kohdassa reittiä, alustana olleen hakkeen seassa oli ilmeisesti piilossa joku juurakko. Mikä sattuma! Olen viimeksi pannuttanut viime keväänä jollain lenkillä - ihan yhtä harmittomassa kohdassa - eikä sen jälkeen ole ollut mitään ongelmia. Kaaduin siis vihoviimeisellä lyhyellä ja helpolla viimeistelylenkillä ennen kuin lähden juoksemaan 35 kilometriä teknisillä ja haastavilla poluilla :D

Kävin hakemassa matkailuneuvonnasta pari karttaa lauantain juoksuun osallistuville ja merkitsin niihin reittiä. Karttojen painos on loppumassa ja näinä nuukuuden aikoina voi olla että näitä ei isommissa määrin vähään aikaan jaetakaan, pyysin kymmentä karttaa ja sain tinkaamisen jälkeen kolme. Kehottivat kopioimaan itse lisää. Eiköhän me pärjätä.

Yksi ongelma on ollut että vaikka kyse on erittäin suositusta retkikohteesta niin kunnon karttoja ei esimerkiksi netistä tunnu löytyvän. Siispä toimeen, skannaan ja lisään kunnon kokoisen kartan lähiaikoina tänne blogiin josta toivottavasti googlaajat sen myös löytävät. TSI - tee-se-itse!

Kestävyysurheilun kauneus ja kauheus.

Törmäsin jokin aika sitten erikoiseen juoksuleiriin. Yhdysvalloissa oli järjestetty polkujuoksun harrastajille suunnattu valokuvausleiri. Leirillä varmaan ihan juostiinkin mutta pääasiana oli saada näyttämään juokseminen erityisen hyvältä. Blogien aikakaudella ihan ymmärrettävää, vaikuttaa jopa siltä että monille on tärkeämpää se miltä jonkun tekeminen näyttää kuin mitä se tekeminen ihan konkreettisesti on. Kestävyysurheilu voi olla todella visuaalista - kuvitelkaa vaikkapa kilpapyöräilijä kipuamassa serpentiinitietä kohti taivasta nousevaa vuorenhuippua tai juoksija etenemässä kapeaa polkua pitkin vehreää laaksoa aamukasteen pisaroidessa kasvillisuutta. Luonnon ja ihmisen lyödessä kättä mitä kauneimmalla tavalla saa upeita kuvia.

Mutta se on vain kolikon toinen, se kiillotettu puoli. Todellisuudessa kestävyysurheilu ei ole useinkaan järin kuvauksellista. Enkä puhu nyt siitä että on vähän paita hiessä ja tukka sekaisin, sehän on joka päiväistä kaikessa urheilussa ja liikunnassa. Kun kilometrejä kertyy, kestävyysurheilun epämiellyttävämmät puolet tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan. Verta, visvaa, pissaa, kakkaa, irronneita kynsiä, oksennusta. Ne ovat ehkä käytännössä kuitenkin monille tutumpi osa kestävyysurheilua kuin ne auringonlaskun värjäämät vuorenrinteet.

Ultrajuoksija saattaa käydä isommalla hädällä kolme kertaa ekan viidentoista kilometrin aikana ja oksentaa kahdesti loppumatkasta ja todeta että kisa meni lopulta aika hyvin ja helposti. Tavallisessa juoksutapahtumassakin voi jo starttiviivalla olla kirjaimellisesti kusi sukassa. Tällaiset jutut ei ole mitenkään epätavallisia poikkeuksia, oikeastaan se on aika luonnollistakin. Kun esimerkiksi kisaan valmistauduttaessa mätetään safkaa kaksin käsin ja kisa-aamunakin pyritään vielä imemään mahdollisimman paljon nestettä sisään elimistöön niin katastrofin ainekset voi olla ilmassa.

Viimeisen tunnin aikana ennen juoksutapahtumaa juotu neste tulee käytännössä jännäpissattua ulos jo ennen starttia tai heti lähdön jälkeen, elimistö on syytä nesteyttää rauhassa pidemmällä aikataululla. Korkean sykkeen, heikosti imeytyvän ravinnon ja ruuansulatusongelmien yhdistelmä saa palan nousemaan kurkkuun ja oksennuksen irtoamaan. Liikunta myös aktivoi suolistoa ja esimerkiksi keskiviikkona syöty pihvi sulaa niin hitaasti että se on kaikkoamassa systeemistä - tadaa! - juuri lauantain tai sunnuntain kisastartin aikana. Jotkut juoksijat keskittyvätkin erityisesti ultramatkojen kisaviikoilla syömään kasvispainotteista ruokaa raskaiden liha-annosten sijaan jotta pitkän matkan aikana ei olisi niin paljon vanhaa sulateltavaa.

Melkein kaikki näistä tapauksista on tuttuja myös mulle mutta onneksi vain harjoituslenkeillä, kisoissa en ole tainnut koskaan käydä millään matkalla puskassa tai bajamajassa. Homma toimii kohdallani niin päin että ennen starttia ramppaan koko ajan vessassa ja viivalla olo onkin niin kuiva että tekisi mieli siirtyä juoksureitin sijaan huoltopisteelle juomaan. Ehkä tuo on yksi syy siihen että olen todella huono kuumissa keleissä käytävissä kisoissa.

Irronneiden varpaankynsien ja tulehtuneiden hiertymien esittely ei ole kovin mukavaa katseltavaa mutta jos ihan rehellisiä halutaan tästä touhusta olla niin ne ovat omalta osaltaan ihan yhtä relevantteja kuin ne äärimmäistä kauneutta hehkuvat luontokuvatkin. Toisaalta näitä asioita ei ole myöskään mitään syytä glorifioida. Puskassa kökkiminen silloin kun pitäisi olla juoksemassa on paska juttu, turha sitä on muuksi väittää.

Mulla on aina paperia juoksulenkeillä mukana, onhan se mukavampi ryystää räkäkin poskelta paperiin kuin juoksutakin hihaan. Sitä on tullut käytettyä myös verenvuodon tyrehdyttämiseen kun poluilla on menty mukkelis makkelis. Ja toki käytetty myös siihen mihin vessapaperia nyt yleensäkin käytetään.

Hyvissä juoksutapahtumissa on paljon vessoja reitin varrella, ne on opastettu selvästi kylteillä ja sijaitsevat juurikin reitin varrella eivätkä jossain kauempana. Kuumottavin reitti on sellainen jossa kierrellään jatkuvasti jotain omakotitaloalueita tai aukeita paikkoja. Hätä ei lue lakia mutta harvalla on pokkaa survoa itsensä kenenkään pensasaidan sisään tarpeille. Meillä miehillä asia on toki paljon helpommin hoidettavissa kuin naisilla, jotkuthan ovat kehittäneet itselleen tärkeän taidon pissiä suoraan täydestä vauhdista!

Ehkä tää on muuten se oikea syy siihen miksi syvällä metsiköiden uumenissa tapahtuva polkujuoksu on niin kovin suosittua? :)

Kaikkien aikojen (anti)kliimaksi.

Syyskuinen maanantai-ilta, kello lähestyy kymmentä. Tuuli vihmoo, sataa vettä. Olympiastadionilla on alkamassa ottelu joka vaikuttaa kaikkien aikojen EM-karsintojen täydelliseltä antikliimaksilta. Miksi kukaan tulisi katsomaan kamppailua Färsaaria vastaan tällaisissa olosuhteissa tähän aikaan vuorokaudesta?

Moni nimesi nämä matsit Kaikkien aikojen karsinnoiksi heti kun lohkoarvonta saatiin päätökseen helmikuussa 2014. EM-kisoihin menisi ensimmäistä kertaa peräti 24 maata ja arpa oli ollut suosiollinen. Minä en juhlinut. Tiesin että Romania, Unkari tai Pohjois-Irlanti ovat Suomelle erittäin hankalia vastustajia. Monien pelkäämiltä suurmailta kuten Saksalta, Portugalilta tai Espanjalta sen sijaan pisteitä on napsittu useasti aiemmin.

Kaksi ekaa matsia sujuivatkin vielä ihan hyvin mutta sitten homma meni solmuun. Neljä tappiota ja vain yksi tehty maali. Mixu Paatelaisesta tuli kolmas valmentaja viimeisen kymmenen vuoden aikana jota olin omalta osaltani erottamassa. Antti Muurinen otti potkut henkilökohtaisesti ja loukkaantuikin kritiikistä vuonna 2005. Antti on sympaattinen persoona mutta silloin kun joukkue alisuorittaa on jotain tehtävä. Maajoukkueeseen ei voi hankkia uusia pelaajia paksun lompakon kanssa vaan syyttävä sormi osoittaa lähes poikkeuksetta kohti valmentajaa. Vuonna 2010 Stuart Baxter ei kestänyt kritiikkiä ja alkoi syyttää huonoista tuloksista kaikkia muita paitsi itseään ja joutui lähtemään. Ensimmäinen merkki epätoivosta ja paineensietokyvyn puutteesta on hermostua ja alkaa kyseenalaistaa muiden ymmärryskyky silloin kun pitäisi keskittyä omiin toimintatapoihin. Mixu Paatelaisen ongelmaksi muodostui erikoinen peliryhmitys, joulukuusi, joka olisi varmasti kelvannut kyynisimmillekin kriitikoille jos se olisi toiminut. Ikävä kyllä neulaset varisivat ja jäljellä jäi kuivahtanut karahka jonka alla ei ollut lahjapaketeista tietoakaan. Mixu otti baxtermaisen puolustusmekanismin käyttöön ja syytti esimerkiksi kannattajia mutta pahinta oli haukkua pelaajat. Mediassa tai pukukopissa ei koskaan sanota pelaajille että te ette ole tarpeeksi hyviä. Ottelun jälkeen valmentajan tulisi osoittaa johtajuutta ja tulla esiin toteamaan mitä tapahtui, ei piileskellä stadionin uumenissa ja lähettää haastattelupisteeseen itkevää pelaajaa jonka maailma on jälleen kerran romahtanut. Valmentajan tärkein tehtävä on luoda itseluottamusta, nostattaa henkeä ja antaa pelaajille kipinä jonka nämä voivat kentällä puhaltaa täyteen liekkiin.

Uusi valmentaja, ruotsalainen Hans Backe, astuu ruoriin vasta vuodenvaihteen jälkeen, nämä EM-karsinnat vie loppuun mm. juniorimaajoukkueissa ja A-maajoukkueen apuvalmentajana pitkään toiminut Markku Kanerva. Lyhyessä ajassa ei ihmeitä tehtäisi mutta jo heti ensimmäisessä uuden valmentajan johdolla käydyssä ottelussa viime perjantaina Suomi voitti Kreikan Pireuksessa.

Sade loppui, tuuli tyyntyi. Olympiastadion oli yhtä kaunis kuin aina. Suomen isoin urheilupyhättö tuntui tyhjältä mutta yleisöä oli silti lähes 10 000. Se on valtava määrä surkeasti menneiden karsintojen jälkeen syyskuisena maanantaina kellon käydessä kohti puoltayötä.

Ei se ollut tälläkään kertaa kaunista mutta futis ei ole voimistelua tai taitoluistelua vaan puhdasta tulosurheilua, ainoastaan maalit ratkaisee. Jumalainen joga bonito tuskin koskaan tulee olemaan Suomen tavaramerkki.

Suomi voitti ja kaikesta näki miten tärkeää se oli niin pelaajille kuin kannattajille. Yhteinen juhlinta pohjoiskaarteessa oli suorastaan terapeuttista ja maanrakoon tallottu itseluottamus oli jälleen kohoamassa sinne missä se voittajilla kuuluukin olla.

Öinen Helsinki on todella kaunis. Maanantain ja tiistain välisenä yönä sen halki kävellessä se oli vielä tavallistakin kauniimpi.

Jumia ja pitkän matkan eväitä.

Torstai-iltana havahduin erikoiseen fiilikseen. Nousin autosta parinkymmenen minuutin ajomatkan jälkeen ja vasemman polven takapuolella tuntui ikävää tunnetta. Mistä ihmeestä on kyse, en muista tuollaista ennen kokeneeni?

Pikaiset guuglettelut ja tuttujen kommentit veivät ajatuksen siihen suuntaan että kyse on reiden jumista. Kireät ja ylirasittuneet reisilihakset säteilevät polven takapuolelle. Reidet on mulla silloin tällöin tukossa mutta nyt niissä ei tuntunut mitään. Olin tosin aikalailla tasan 24 tuntia ennen vaivan alkamista tehnyt pitkän tauon jälkeen takakyykkyä ja mulla viivästynyt lihasjumitus eli domsit iskee lähes tasan vuorokauden kuluttua harjoituksesta.

Vaivasta huolimatta sain perjantaina aamupäivällä tehtyä normaalin voimatreenin salilla. Valakyykkyohjelmassa oli viimeinen harjoitus jonka olin feilannut parin edellisen viikon aikana 5x5 ja 3x5 sarjoina. Nyt olin päättänyt että ohjelma viedään loppuun 5x1 settinä vaikka mikä olisi! Polven takaosa ei juuri vaivannut, vähän se tuntui mutta ei kipuillut ja sain kyykyt tehtyä. Se vika, maksimipainolla tehty ykkönen oli kyllä todella raskas. Jämähdin kyykkyyn, tanko lähti liikkumaan eteenpäin - olin jo aivan varma että se kolahtaa maahan. Purin hampaita yhteen, keikuin vuoroin kantapäille ja vuoroin varpaille. Vaihtoehtona oli joko kaatua päin edessä ollutta peiliä levytanko suorille käsille pään yläpuolelle ojennettuna tai nousta sieltä montun pohjalta ylös. Ja minähän nousin! Voittajafiilis. Toi oli keskellä juoksukautta multa todella hyvä suoritus. Jatkossa sarjapainoihin saa taas laittaa jokusen kilon lisää mutta aloittelen nyt tämän maksimikauden jälkeen taas ensin kevyillä sarjoilla.

Poika otti eilen vähän painonnostotreeniä ja käytiin samalla ekaa kertaa meidän seuran porukan kanssa ottamassa harjoitteita yleisurheilutilassa. Vauhditonta pituushyppyä tasajalkaa, kuntopallojen heittämistä vuorotellen eteenpäin ja taakse pään yli, juoksuspurtteja.. Oltiin lopulta urheilutalolla kaksi tuntia kun jäätiin vielä muiden lähdettyä hyppimään pituutta ja ottamaan juoksuvetoja vetäen perässä levypainokelkkaa. Tosi hauskaa touhua, tosta taitaa tulla joka lauantaista hupia. Koko päivän meni eilen muutenkin urheilun ja liikunnan parissa, käytiin vielä iltapäivällä futismatsissa ja sen jälkeen temppuiltiin kaksi tuntia leikkipuistossa. Kun superjunnu oli mennyt nukkumaan rullailin lihaksia, katsoin Espanjan ympäriajon päivän etapin ja ultrajuoksudokkarin. Oikeastaan ainoat hetket koko päivänä jotka eivät menneet liikunnan tai urheilun parissa oli silloin kun tehtiin ruokaa tai syötiin :)

Tohon rullailuun lupaan taas panostaa. En tule selviämään tästä juoksusyksystä ellen pidä lihaksistostani mahdollisimman hyvää huolta. Jos ongelmia tulee jo näillä määrillä niin mitä sitten kun juoksen tuplasti tai kolminkertaisesti enemmän?

Pitkille juoksulenkeille tarvitaan myös evästä matkaan ja olen vähän pohtinut miten etenen jatkossa. Osittain vanhoilla opeilla ja tavoilla mutta olen päättänyt testata myös uudempia juttuja.

Geelejä en käytä kuin muutamia kertoja vuodessa, 20+ kilsan lenkeillä. Olen pitänyt näistä Maximin isoimmista jööteistä, otan juoksutakin taskuun mieluummin yhden ison kuin pari-kolme pienempää. Mulla on tota sitruunanmakuista, appelsiinissa on lisänä kofeiinia enkä uskalla sellaista ottaa lenkeille mukaan kun en muutenkaan koskaan käytä kofeiinia. Vois lähteä sykkeet vähän uusille urille :D

En käytä enää pitkiksillä pelkkää vettä vaan lisään sinne joukkoon hunajaa ja maltoa, niistäkin saa sitten vähän lisää energiaa. Maratonilla ja 6-7 tunnin polkujuoksulenkillä juon huoltopöydiltä ja juoksurepun säiliöstä tuon sekoituksen lisäksi ihan pelkkää vettäkin. Janoni sammuttakoon siis mesi ja vesi.

Olen käyttänyt aiemmin proteiinipatukoita niin maratoneilla kuin pitkillä harjoituslenkeilläkin. Niiden vaikutus on ehkä ennen kaikkea psykologinen, suklaanmaku nostaa mielialaa ja tuo vähän vaihtelua imelille liuoksille. Ne on kirjaimellisesti sopiva pala purtavaksi. Proteiini myös todennäköisesti vähentää lihasvaurioita ja nopeuttaa niiden korjautumista.

Olin jo miettinyt että ehkä tällä kertaa jätän patukat väliin mutta kohtalo päätti toisin. Kovan luokan tarjoushaukkana en voinut välttää vakiokauppani törkeän kuvaa tarjousta jossa Teho Sportin patukoita myydään 40 centillä. Ostin banaanin & suklaan makuista proteiinipatukkaa muistaakseni 25 kappaleen verran :D Maksoi kympin. Saman valmistajan energiapatukoita oli myös samaan hintaan mutta niille en koe tarvetta.

Patukoissa on päiväystä lokakuun loppuun joten nehän on kuin luotu kaikkien aikojen juoksusyksyä varten. Omien kokemusteni mukaan patukat myös kestää aika hyvin päiväyksen jälkeenkin, juomat eivät välttämättä niinkään. Ostin samasta kaupasta Maximin proteiinijuomia vastaavalla naurettavan halvalla hinnalla mutta ne olivat aika mielenkiintoista juotavaa vaikka päiväystä oli  vielä pari viikkoa jäljelläkin.. Juoma oli pakko ryystää tetrasta hampaiden välistä jotta vaniljanmakuiset klimpit ja klompit saisi vähemmän etovaan muotoon.. Hullulla halvat huvit ja proteiinit myös.

Näiden lisäksi olen miettinyt ottavani vähän luonnollisemman energianlähteen lenkeille mukaan, moni ultramatkojen harrastaja on viime aikoina puhunut kuivattujen hedelmien puolesta. Ehkä en nappaa pussillista luumuja mukaan maratonille mutta esimerkiksi mango on todella hyvän makuista järsittävää. Olen tehnyt pientä vertailua eri kauppojen kuivattujen mangojen välillä, kilohinnoissa on jopa moninkertaisia eroja.

Finding Traction-polkujuoksu-ultradokumentissa (katsokaa Areenasta jos ette ole vielä katsoneet!) Nikki Kimballille paistetaan huoltopisteillä huimia kasoja juustohampurilaisia ja pekonia. Nikkillä on juoksuvyössäänkin pekonipussi josta saa napsia hölkötellessä vähän mutusteltavaa. Houkuttava ajatus sekin mutta jospa kokeilisin tuota mangoa ensin?

Menneestä, tulevasta ja siitä tärkeimmästä.

Elokuussa harjoituspäiviä kertyi tasan kaksikymmentä, vuoden tilastoja selaamalla näyttää siltä että joka toinen kuukausi ehdin ottaa 20+ harjoitusta ja joka toinen alle parikymmentä. Loppuvuoden voisin tähdätä siihen että vähintään tuo kaksikymmentä toteutuu joka kuukausi.

Mulla oli elokuulle tasan yksi tavoite ja se oli vähintään 150 juoksukilometriä. Heräsin maanantaina kuukauden viimeiseen päivään ja mittarissa oli 142 kilsaa. Ei hätää, tällainen on mun taktiikkani ja tapani hoitaa tavoitteita ;) Juoksin aamupäivän aikana kympin ja kuukauden lopullinen kilometrimäärä oli lopulta 152. Se oli eka 150+ kuukausi reilusti yli vuoteen!

Juoksemani kilsat vuoden 2012 alusta lähtien.  Kesäkuusta alkanut yli satasen kuukausien putki toivottavasti jatkuu mahdollisimman pitkälle tulevaisuuteen, aiemmin kun tuo sahaaminen on ollut melkoista.

Juoksulenkkejä kertyi myös kappalemääräisesti eniten sitten viime vuoden kevään, kahdestakymmenestä harjoituksesta nimittäin peräti 14 oli juoksua. Kuudesta voimaharjoitteesta tasan puolet oli meidän seuran painonnostotreenejä ja puolet omia voimatreenejä salilla. Esimerkiksi jotain penkkiä tein vain yhden kerran elokuussa kun vaikkapa alkuvuonna tein sitä kerran viikossa.

Harjoittelun kuormittavuus on hieman paremmalla tasolla kuin aiemmin, erittäin kevyitä viikkoja ei ole ollut kesäkuun puolenvälin jälkeen. Toisaalta kaikkein kovimpia viikkojakaan ei ole juuri näkynyt, elokuussa niitä ei ollut yhtään ja koko kesänäkin vain pari. Kevyet ja keskitason kuormittavuuden harjoitusviikot seuraavat toisiaan. Suurta muutosta ei ole tulossa kun keskityn läpi syksyn ensisijaisesti harjoittelun määrään. Vähäiset kilometrit monena kuukautena ovat riittämättömiä kestävyysjuoksuun ja peruskestävyyden pohjaa pitää entisestään rakentaa tukevammaksi.

Meidän painonnostoseuran kautta tulee mielenkiintoinen mahdollisuus tuoda vaihtelua harjoitteluun kun päivittäisten painonnostosalin harjoitusvuorojen lisäksi meille on varattuna kerran viikossa yleisurheilutila eli juoksurata sekä heitto- ja hyppypaikat. Tulen hyödyntämään tuota mahdollisuutta ainakin juoksuvedoissa ja miksei erilaisia räjähtäviä harjoitteitakin voisi tehdä. Olen aina aiemmin juossut vain 400 metrin radalla mutta tuon sisäradan pituus on vaivaiset 140 metriä, se tekee harjoitteista varmasti ihan erilaisia kun vetojen pituus tulee mitoitettua usein radan pituuden mukaan.

Lupailin jo että nyt alkaa kaikkien aikojen juoksusyksy jonka teemana olisi juosta syyskuun alusta marraskuun loppuun ulottuvalla jaksolla 500 kilometriä. Syyskuukausien aikana mulla on kolme isoa merkintää juoksukalenterissa: 35 kilometrin mittainen ja noin 6-7 tuntia kestävä polkujuoksu 19. syyskuuta, kova määräviikko 28. syyskuuta - 4. lokakuuta sekä maraton 25. lokakuuta. Jokainen näistä kolmesta haasteesta takoo mittariin reilusti kilsoja mutta toisaalta sekä ennen niitä että niiden jälkeen on varmasti keventely ja jopa juoksutauot paikallaan joten jää nähtäväksi miten kilometrejä lopulta kertyy. Marraskuu varmaankin sitten ratkaisee tuon 500 kilometrin kohtalon. Jos maratonilta jää jotain hampaankoloon niin tinttaan ison määrän kilsoja pienen raivon vallassa, jos taas menee hyvin niin itsetyytyväisyys voi hiipiä puseroon ja jalka nousee kaasulta.

Harjoitusmääriä, tavoitteita ja käppyröitä tärkeämpää on kuitenkin nauttia siitä liikkeestä mitä tekee ja elää täysillä. Kaikkia näitä elokuun harjoituksia hienompia juttuja on ollut fillarilenkit pojan kanssa, päivittäiset uimareissut elokuun viimeisten viikkojen aikana. Pommit laiturilta veteen, sukeltaminen. Potkulautailu, kärrynpyörät paljain jaloin nurmikolla ja voltit trampoliinilla. Viime viikonlopun souturetki, uiminen kuutamossa ja yöunet autiotuvassa.

Vaikka kuinka miettisi menneitä harjoituksia tai tulevia tavoitteita niin ainoa asia mikä on totta on tämä hetki just tässä. Kaikki muu on muistoja tai unelmaa.

Jokaisesta pitäis voida vaan irrottaa
Niin et se palata voi jos se haluaa
Helppo sanoo mut vaikeampi toteuttaa
Ketään ei milloinkaan pysty omistaa
Helppo vaan sanoo mut ei niin helppo toteuttaa
Ei todellakaan
Ei todellakaan

Kun sinä katsot mua se ei oo vaikeaa uskoa ettei oo ollenkaan tulevaa
Tai menneisyyttäkään koska se on unelmaa
Tai kasa muistoja vaan jotka voi romahtaa
Minä koitan oppia tajuumaan sen että niin tiukkaan kii susta pitää voi en
Etteikö tuuli vois temmata sua mukanaan
Ja musta kauaksi, kauaksi pois kuljettaa

Seikkailujuoksija.

Kolmisen vuotta sitten Jukka Viljanen juoksi ensimmäisenä ihmisenä Saharan halki, yli 1600 kilometriä dyynien yli ja loputtomien hiekkakenttien läpi. Tuota matkaa seurattiin sen aikana ja jälkeen aika paljon mediassa ja muistan nähneeni monia Jukan haastatteluja. Aiheesta kirjoitettiin myös kirja, Seikkailujuoksija, joka on ollut mulla luettavien kirjojen listalla sen ilmestymisestä asti. Kolmen vuoden odotus päättyi tänä kesänä kun vihdoin nappasin kirjastosta kirjan mukaan ja luin sen läpi.

Jukka Viljanen on varmasti hyvin monille juoksunharrastajille tuttu hahmo paitsi haastattelujen ja muun medianäkyvyyden kautta niin myös hänen kirjoituksistaan Juoksija-lehdessä. Viljanen jakaa myös mielipiteitä, häntä tituleerataan usein haastatteluissa ultrajuoksijaksi vaikka hän on kuuluisa nimenomaan itse kehittelemistään juoksureissuista eri maailman kolkissa eikä häneltä löydy huippusuorituksia ultrakilpailuista. Kirjassa hän toteaakin olevansa nimenomaan seikkailujuoksija vaikka yhtäläisyyksiä ultrajuoksuun löytyykin. Käytännössä kaikki suomalaisista ultrajuoksijoista voivat vain haaveilla Viljasen sponsori- ja yhteistyösopimuksista ja tähän epäsuhtaan varmasti osa ultrapiirien negatiivisistakin ajatuksista liittyy. Viljanen on markkinoinnin ammattilaisena luonut kiinnostavia ja moniin vetoavia tarinoita joita on mahdollista myydä yrityksille ihan eri tapaan kuin joku pari vuorokautta rataa kiertävä oman lajinsa ehdoton huippu-urheilija.

Elämykset ja seikkailut kiinnostavat mutta uskon myös että varsinaisten ultrajuoksijoiden asema on tällä hetkellä parempi kuin koskaan ennen ja sopimuksia, esimerkiksi välinesponsorointeja, on jo mahdollista saada paremmin kuin aiemmin. Kärjistetysti voisi sanoa että kun aiemmin harva tiesi mitä tarkoittaa ultrajuoksu niin nykyään jo moni tuntee jonkun joka kilpailee ultramatkoilla. Nykyään maratonit ovat niin monille tuttuja että ultramatkat ovat jo pitkälti tavallistenkin juoksuharrastajien ja lenkkeilijöiden piirissä syrjäyttäneet sen aseman suurena, myyttiset mittasuhteet saavana tavoitteena.

Pidän Viljasen tavasta ajatella juoksemisesta ja vaikkapa juuri maratoneista. Hänestä on erikoista että kun joku on juossut maratonin niin ensimmäinen kysymys on aina sama: paljonko meni aikaa? Miksi juoksussa pitää aina olla kyse ajankulumisesta? Itselleni pitkän matkan juoksu on tunnetiloja ja rajojen rikkomista, kello ei näyttele siinä juuri minkäänlaista roolia. Nopeus on vain yksi määre muiden joukossa.

Viljanen arvioi myös erilaisia juoksumaailman trendejä. Monet ajatuksista voin allekirjoittaa mutta yhdessä asiassa hänen voi todeta epäonnistuneen täysin. Kansainvälisissä juoksulehdissä 2010-luvun alkupuolella nähty polkujuoksuinnostus ei Viljasen mukaan olisi tulossa Suomeen sillä meillä on jo vahva suunnistuksen lajikulttuuri niille joita metsässä kirmaaminen kiinnostaa. Nyt on helppo sanoa että tuo ennustus meni täysin mönkään. Sattumalta juuri tänään, samana päivänä kun tätä kirjoitan, Jukka Viljanen oli Ylen Aamu-TV:ssä puhumassa polkujuoksemisen suosiosta!

Seikkailujuoksija-kirjassa käydään läpi paljon sitä mitä tällaisen ison spektaakkelin kuten Saharan halkijuoksun rakentaminen vaatii. Kuinka paljon aikaa kuluu paperisotaan, logistiikkaan, sopivien yhteistyökumppanien ja tukiryhmän rakentamiseen. Varsinainen juoksukuvaus on minusta hieman innotonta eikä järin inspiroivaa. Viljanen on suoraansanottuna vähän kuiva tyyppi ja ajatukset juoksusta tiukan analyyttisiä endorfiinin terästämän tajunnanvirran sijaan.

Seikkailujuoksijan tarina muistuttaa esimerkiksi vuorikiipeilyä joka on mahdollista vain rikkaille tai merkittäviä sponsorisopimuksia kerääville. Eniten kirja tarjoaakin kertoessaan miten tutkimusretkeä tai muuta suurta seikkailua kannattaa lähteä rakentamaan.