Kestävyysurheilun kauneus ja kauheus.

Törmäsin jokin aika sitten erikoiseen juoksuleiriin. Yhdysvalloissa oli järjestetty polkujuoksun harrastajille suunnattu valokuvausleiri. Leirillä varmaan ihan juostiinkin mutta pääasiana oli saada näyttämään juokseminen erityisen hyvältä. Blogien aikakaudella ihan ymmärrettävää, vaikuttaa jopa siltä että monille on tärkeämpää se miltä jonkun tekeminen näyttää kuin mitä se tekeminen ihan konkreettisesti on. Kestävyysurheilu voi olla todella visuaalista - kuvitelkaa vaikkapa kilpapyöräilijä kipuamassa serpentiinitietä kohti taivasta nousevaa vuorenhuippua tai juoksija etenemässä kapeaa polkua pitkin vehreää laaksoa aamukasteen pisaroidessa kasvillisuutta. Luonnon ja ihmisen lyödessä kättä mitä kauneimmalla tavalla saa upeita kuvia.

Mutta se on vain kolikon toinen, se kiillotettu puoli. Todellisuudessa kestävyysurheilu ei ole useinkaan järin kuvauksellista. Enkä puhu nyt siitä että on vähän paita hiessä ja tukka sekaisin, sehän on joka päiväistä kaikessa urheilussa ja liikunnassa. Kun kilometrejä kertyy, kestävyysurheilun epämiellyttävämmät puolet tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan. Verta, visvaa, pissaa, kakkaa, irronneita kynsiä, oksennusta. Ne ovat ehkä käytännössä kuitenkin monille tutumpi osa kestävyysurheilua kuin ne auringonlaskun värjäämät vuorenrinteet.

Ultrajuoksija saattaa käydä isommalla hädällä kolme kertaa ekan viidentoista kilometrin aikana ja oksentaa kahdesti loppumatkasta ja todeta että kisa meni lopulta aika hyvin ja helposti. Tavallisessa juoksutapahtumassakin voi jo starttiviivalla olla kirjaimellisesti kusi sukassa. Tällaiset jutut ei ole mitenkään epätavallisia poikkeuksia, oikeastaan se on aika luonnollistakin. Kun esimerkiksi kisaan valmistauduttaessa mätetään safkaa kaksin käsin ja kisa-aamunakin pyritään vielä imemään mahdollisimman paljon nestettä sisään elimistöön niin katastrofin ainekset voi olla ilmassa.

Viimeisen tunnin aikana ennen juoksutapahtumaa juotu neste tulee käytännössä jännäpissattua ulos jo ennen starttia tai heti lähdön jälkeen, elimistö on syytä nesteyttää rauhassa pidemmällä aikataululla. Korkean sykkeen, heikosti imeytyvän ravinnon ja ruuansulatusongelmien yhdistelmä saa palan nousemaan kurkkuun ja oksennuksen irtoamaan. Liikunta myös aktivoi suolistoa ja esimerkiksi keskiviikkona syöty pihvi sulaa niin hitaasti että se on kaikkoamassa systeemistä - tadaa! - juuri lauantain tai sunnuntain kisastartin aikana. Jotkut juoksijat keskittyvätkin erityisesti ultramatkojen kisaviikoilla syömään kasvispainotteista ruokaa raskaiden liha-annosten sijaan jotta pitkän matkan aikana ei olisi niin paljon vanhaa sulateltavaa.

Melkein kaikki näistä tapauksista on tuttuja myös mulle mutta onneksi vain harjoituslenkeillä, kisoissa en ole tainnut koskaan käydä millään matkalla puskassa tai bajamajassa. Homma toimii kohdallani niin päin että ennen starttia ramppaan koko ajan vessassa ja viivalla olo onkin niin kuiva että tekisi mieli siirtyä juoksureitin sijaan huoltopisteelle juomaan. Ehkä tuo on yksi syy siihen että olen todella huono kuumissa keleissä käytävissä kisoissa.

Irronneiden varpaankynsien ja tulehtuneiden hiertymien esittely ei ole kovin mukavaa katseltavaa mutta jos ihan rehellisiä halutaan tästä touhusta olla niin ne ovat omalta osaltaan ihan yhtä relevantteja kuin ne äärimmäistä kauneutta hehkuvat luontokuvatkin. Toisaalta näitä asioita ei ole myöskään mitään syytä glorifioida. Puskassa kökkiminen silloin kun pitäisi olla juoksemassa on paska juttu, turha sitä on muuksi väittää.

Mulla on aina paperia juoksulenkeillä mukana, onhan se mukavampi ryystää räkäkin poskelta paperiin kuin juoksutakin hihaan. Sitä on tullut käytettyä myös verenvuodon tyrehdyttämiseen kun poluilla on menty mukkelis makkelis. Ja toki käytetty myös siihen mihin vessapaperia nyt yleensäkin käytetään.

Hyvissä juoksutapahtumissa on paljon vessoja reitin varrella, ne on opastettu selvästi kylteillä ja sijaitsevat juurikin reitin varrella eivätkä jossain kauempana. Kuumottavin reitti on sellainen jossa kierrellään jatkuvasti jotain omakotitaloalueita tai aukeita paikkoja. Hätä ei lue lakia mutta harvalla on pokkaa survoa itsensä kenenkään pensasaidan sisään tarpeille. Meillä miehillä asia on toki paljon helpommin hoidettavissa kuin naisilla, jotkuthan ovat kehittäneet itselleen tärkeän taidon pissiä suoraan täydestä vauhdista!

Ehkä tää on muuten se oikea syy siihen miksi syvällä metsiköiden uumenissa tapahtuva polkujuoksu on niin kovin suosittua? :)