Olen viimeiset pari viikkoa rauhassa tarkastellut miltä polvi tuntuu juostessa, lenkit ovat olleet keskimäärin noin 7 kilometrin mittaisia. On tuntunut ihan hyvältä.
Maanantaina kävin illalla juoksemassa 7 kilometriä ja tiistaina aamupäivällä 14 kilometriä. Vieläkään mitään varsinaisia kipuja ei tullut mutta ei polvi noiden juoksujen jälkeen ihan normaaliltakaan tuntunut. Kun kävelin kotona rappusia ylös ja alas ja joka askeleella tuntui jotain niin tiesin että tämä leikki oli nyt tässä. Seitsemän kertaa 21 kilometriä seitsemässä päivässä ei yksinkertaisesti onnistu jos on hiemankin epävarma kropan kestävyydestä.
Toisaalta on vähän haikea fiilis, toisaalta ei. En ole koskaan keskeyttänyt yhdessäkään juoksutapahtumassa tai haasteessa. Satojen juoksulenkkien aikana olen muokannut niitä lyhyemmäksi kourallisessa. Mun mielestä on ihan hyväkin pitää keskeyttämiskynnystä korkealla ettei siitä tule tapa. Mitä pidempää matkaa juoksee niin sitä varmemmin jossain vaiheessa ei tunnu hyvältä. Hyvän ja huonon kivun ja tunteen erottaminen on se avainasia.
Otin tietoisen riskin. Suunnittelin juoksuhaasteen jo viime vuoden lopulla mutta silti päätin tehdä pidemmän voimaharjoittelukauden kuin aiemmin. Tottakai nyt on helppo sanoa että lisäsin juoksumääriä aivan liian myöhään ja nopeasti. Jos olisin alkanut nostaa määriä viime vuoden tapaan maaliskuun alussa - ja vähän rauhallisemmin - niin tilanne varmaan olisi toinen.
Syy tähän ratkaisuun oli siinä että jos ja kun tähtään ultamatkoille lähivuosina, ei voimaharjoitteluun voi enää panostaa kuin lyhyinä, kuukauden tai kahden pätkinä. Nyt keskityin lihaskuntoharjoitteluun melkein puolen vuoden ajan. Uskon että se on jatkossa hyvä perusta josta on hyötyä.
Jonkun mielestä suhtauduin tähän haasteeseen ehkä ylimielisesti mutta
kyllä nämä oli ihan tietoisia valintoja ja tiesin nuo riskit koko ajan.
Sen myönnän että yliarvioin viime kevään juoksuhaasteen tuoman
kokemuksen ja hyödyt. Niillä kilometreillä ei ole enää mitään merkitystä nykyvireeseen,
se on vain pohja jolle tämän päivän kunto rakennetaan.
Pidän nyt pari viikkoa täysin juoksutonta aikaa. Mielessä on jo rauhallinen suunnitelma jolla nostan pikkuhiljaa juoksumääriä viikko viikolta. Uskon että edessä on kaikkien aikojen juoksukesä.
Juoksen seitsemän puolimaratonia seitsemässä päivässä syyskuussa. Näin se myös palvenee erinomaisesti lokakuun maratonia. Tällä tavoin saan tästä haasteesta ehkä jopa suuremman hyödyn kuin jos olisin juossut sen nyt, puolikuntoisena ja väärässä kohdassa kautta. Parhaassa tapauksessa ensi syksy on lähtölaukaus ultravuodelle 2016.
Jos oli lauantain liikuntasuoritus erikoinen niin eipä ollut sunnuntaikaan tavanomaisimmasta päästä. Osallistuin meidän seuran järjestämään painonnostoseminaariin joka alkoi yhdeksältä aamulla ja kesti puoli viiteen iltapäivällä.Luvassa oli pari viikkoa sitten EM-kisoissa upeasti nostaneen huippupainonnostajan Anna Everin suunnittelemia ja ohjaamia käytännön harjoituksia sekä teorialuentoja.
Olin odottanut koulutuspäivää jo pitkään mutta päivä alkoi aika ikävästi. Poika oli jostain syystä nukkunut huonosti kaksi edeltävää yötä. Aamulla ei todellakaan ole levännyt olo jos herää tunnin tai kahden välein ja kestää aina tunnin verran ennen kuin nukahtaa uudestaan. Yksi yö vielä menee helposti mutta toinen yö, eli tässä tapauksessa juuri tuo sunnuntaita edeltänyt yö, oli jo omalle systeemilleni liikaa. Varsinkin kun lauantaina oli ollut tuo kova anaerobinen suoritus. Palautuminen oli täysin kesken, päässä humisi ja silmissä pyöri.
Onneksi aamulla oli ensin vuorossa teoriaosuus ja nostaminen alkoi vasta kymmeneltä. Eka nostosessio kesti puolitoista tuntia ja aiheena oli tempaus. Otettiin tempauksia muistaakseni kolmen sarjoina eri lähtöasennoista, nivusilta, polven päältä ja polven alta. Lopussa tempausvetoja. Pikkuhiljaa kroppa alkoi heräämään mutta tuntui aika lohduttomalta että pitäisi olla hereillä vielä aika monta tuntia.
Lounastauko vähän piristi ja toinen nostosessio luentojen jälkeen iltapäivällä sujui jo paremmin. Puolitoista tuntia työntöä, erilaisia sarjoja rinnallevetoja ja työntämistä saksiin.
Koko päivän ajan valmentajat kuvasivat harjoittelua ja lopuksi katottiin videoita yhdessä. Tämä on sellainen osio jota pitäisi tehdä säännöllisesti muutenkin. Ilman noita videoita on vaikea havainnoida ja sisäistää mitä tekee väärin ja mihin pitäisi pyrkiä.
Anna ja meidän seuran muut valmentajat on todella päteviä ja tästäkin harjoituspäivästä sai paljon irti. Mulla alkoi silmät aukeamaan miten hitaasti ja staattisesti teen liikkeitä joiden pitäisi olla räjähtäviä jotta niissä olisi tehoa.
Ehkä se johtuu kestävuusjuoksusta ja hitaiden solujen dominoinnista tai jopa nopeiden solujen vähäisestä määrästä. En tiedä, en ole käynyt testauttamassa lihassolunäytettä enkä varmaan tee sitä jatkossakaan :)
Tärkeintä olisi muuttaa omaa ajattelua, mun on jotenkin kovin helppo jäädä syvään kyykkyyn istuskelemaan ja nautiskelemaan. Olisi paljon tehokkaampaa ja lajinomaisempaa mennä hallitusti alas ja saman tien jysäyttää räjähtävästi itsensä ylös.
Jos tätä hommaa haluaisi viedä oikeasti kunnolla eteenpäin niin painonnostotreenejä täytyisi ottaa ohjelmaan reilusti enemmän, mielellään esimerkiksi kolme viikossa. Kunnon progressiivinen ohjelma eri apuliikkeisiin ja niiden kautta kokonaiset nostosuoritukset kuntoon. Siihen ei ole mahdollisuutta niin kaun kuin prioriteetit on muualla eli pohjien rakentamisessa ultrajuoksuun.
Ehkä pieni hapuilu sallitaan, painonnosto on eittämättä maailman vaikeimpia urheilulajeja. Mitä enemmän käytännön harjoittelussa on mukana niin sitä paremmin ymmärtää eri apuliikkeiden ja liikeratojen merkitystä itse lopputulokseen.
Yksi asia mua hieman harmittaa. Tällaisesta koulutuksesta olisi valtavasti hyötyä kenelle tahansa liikkujalle, se avaisi silmiä siitä missä kunnossa oma liikkuvuus ja kehonhallinta on ja antaisi avaimia siihen mistä lähteä liikkeelle suoritus- ja toimintakyvyn kehittämisessä. Tavallisia kuntoilijoita tai saliharrastajia ei kuitenkaan vaikuta kiinnostavan. 95% seminaarin osallistujista oli crossfit-harrastajia. Sanotaan crossfitista mitä tahansa niin ainakin sen lajin harrastajilla on suuri into oppia uutta ja kehittää itseään kokonaisvaltaisesti. Vaikka painonnosto on tärkeä osa crossfit-harjoittelua niin seminaariin osallistuneilta - joukossa mm. crossfitin SM-tason kilpailijoita - kuului paljon kommentteja joiden mukaan yhdessä päivässä tuli enemmän oppia kuin crossfitin kautta parissa vuodessa.
Tänään jatkuu taas aikuisten painonnostokoulu, toivottavasti sain edes hieman sunnuntailta oppia mukaan päivän harjoitukseen. Eilen olin salilla apuohjaajana lasten ja nuorten painonnostokoulussa ja digiboksilta on tullut katseltua vielä EM-kisoista painoluokkia joita en ole aiemmin ehtinyt tsekkaamaan. On tosi hyvä että urheilun parissa on nyt jotain muutakin ajateltavaa kuin juoksu koska se on vähän huonossa tikissä tällä hetkellä. Avaudun aiheesta lisää myöhemmin toisessa kirjoituksessa.
Espanjan Lydia Valentinin tempaustekniikka - ihan niin kuin Anna Everinkin - on niin täydellistä liikkeen taidetta että meinaa tirahtaa kyynel silmäkulmaan. Totahan vois katsoa uudestaan ja uudestaan loputtomasti. Miten alle 75-kiloinen nainen voikaan ehtiä noin nopeasti 120 tai 124 kiloa painavan tangon alle? Tanko liikkuu pystysuorassa ylöspäin kuin hissi ja aivan kuin pause-napista painamalla pysähtyy kesken ilmalennon jotta nostaja ehtii sen alle.
Lauantain kohdalla kalenterissa luki juoksupäivä. Tuttu reitti, samoja polkuja olen tallannut satoja kertoja, nyt huhtikuussa jalkavaivojenkin kanssa parikymmentä kertaa. Tällä kertaa matkassa olisi tosin muitakin jotka pyrkivät tiellä eteenpäin - ja ennen kaikkea niitä jotka pyrkivät etenemistä estämään.
Teemana oli Zombie Run, tapahtuma jossa joukko selviytyjiä yrittää päästä maailmanlopun tunnelmista turvaan. Noin 4.5 kilometrin mittainen reitti oli täynnä haudasta noussutta porukkaa jonka tehtävänä oli pyrkiä ottamaan selviytyjiltä pois elämiä eli vyötäröllä roikkuvia nauhoja. Jokaisella oli alussa viisi nauhaa ja maalialueella palkittaisiin se jolla on nopein aika ja ainakin yksi nauha tallella. Tämän lisäksi jaettaisiin palkintoja parhaille pukeutujille ja mm. sille jolla on eniten elämiä tallessa reitin suorittamisen jälkeen.
Heti kun tapahtumasta aiemmin keväällä tiedotettiin se sai aikaan innostuneen vastaanoton. Yleensä erilaiset estejuoksutapahtumat ovat aika hintavia mutta tähän opiskelijavoimin järjestettyyn tapahtumaan pääsi aikaisin ilmoittautumalla 12 eurolla ja se myytiin nopeasti loppuun. Onneksi olin heti liikkeellä, kaverini laittoi pari päivää omaa ilmoittautumistani myöhemmin ilmon sisään mutta ei enää mahtunut mukaan.
Kaikkihan tietää että olen kovin vakava ihminen eikä urheiluun kuulu huumori vaan suoritus tehdään aina suurella hartaudella joten en lähtenyt sen kummempaan karnevalistiseen elehtimiseen. Olen joskus lenkillä naureskellut että kun päässä on musta pipo, musta juoksutakki, mustat juoksutrikoot ja tuulisella kelillä takin musta huppu niin ollaan aika lähellä ninjamaista preesensiä. Siispä lainasin kaverilta mustan kommandohupun ja lähdin liikkeelle muuten normaaleissa lenkkivetimissä. Lähtökohtahan on erinomainen, en tiedä onko Ninja vs Zombies-nimistä leffaa tehty mutta jos on niin sen on pakko olla hyvä!
Ilmoittautumisen yhteydessä jokaiselle annettiin pitkä valkoinen nauha joka solmittiin vyötärölle sekä siihen kiinnitetyt viittä elämää kuvaavat viisi nauhaa. Startti erosi jonkin verran muista juoksutapahtumista joissa olen ollut, nopeasti mietittynä en ainakaan muista että starttipistoolia olisi aiemmin korvannut väkijoukon taakse ryntäävät zombit ja juoksijoiden kirkuminen.
Tukalaa oli heti lähdön jälkeen, iso nippu paniikissa eteenpäin laukkaavia selviytyjiä oli pakkautunut ahtaalle pyörätielle ja porukan väistellessä eläviä kuolleita taisi osa ryhmästä törmäysten johdosta kaatuakin. Fiilis ja syke oli nopeasti katossa!
Edessä oli silta mutta sepäs olikin täynnä zombeja! Onneksi ennen sitä oli huoltopiste jossa ei ollut tarjolla perinteisiä hartsportteja, rusinoita ja suolakurkkuja vaan verta jota päälleen roiskimalla saattoi hämätä zombeja luulemaan että olimme heidän kaltaisiaan. Saimme vielä vinkin ettei ehkä kannata juosta jotta peiterooli menee täydestä ja ylitimme sillan kävelemällä. Musta ninja näytti veriseltä mutta tuoksui mustaherukalta, viisaimmat tajusivat ottaa verisammioista energiatankkausta.
Sillan jälkeen edessä oli reitin valinta. Vasemmalla tuttu tiukka ylämäki, oikealla tasaista väylää. Risteyksessä oli opastaja joka kertoi että mäen päältä voisi saada lisää elämiä mutta ikävä kyllä se olisi myös täynnä zombeja. Ei muuta kuin sinne! Tiukalla harppomisella mäki ylös ja sehän tosiaan kuhisi mädäntynyttä populaa. Ikävä kyllä valkoisin nauhoin varustettu salko oli zombijoukon ympäröimä ja liikkuivatkin penteleet kovin rivakasti. Melkoista hippaa käytiin parin yllättävänkin vilkkaasti liikkuvan veitikan kanssa, nappasin parit nauhat mutta taisinpa menettää vielä useammankin. Ei tainnut olla kovin viisas reitin valinta..
Musta huppu jossa oli aukot pelkille silmille oli aika tukala hengittämiseen, syke pumppasi maksimilukemissa. Vaikka vauhti ei ollut erityisen kova niin yllättävät ja aika tiukatkin kohtaamiset zombieiden kanssa löivät lisälöylyä koneeseen.
Lyöttäydyimme hetkeksi yhteen papin kanssa, ninjan ja papin pyhä liitto toi mieleen hienot klassikkoelokuvat kuten Peter Jacksonin Braindeadin. Stand back boy - this calls for divine intervention! I kick ass for the Lord! Ikävä kyllä pitkään kestänyt kauhuleffaharrastus ei tuonut helpotusta matkalla, zombit kun eivät ole mitään vampyyrin kaltaisia puseja jotka pelästyvät valkosipulin tuoksahdusta.
Papin kanssa autoimme tien varteen kuukahtaneita selviytyjiä joilta saimme kiitokseksi lisää nauhoja, ne tulivat todella tarpeeseen. Olin nimittäin hetkeä aiemmin menettänyt koko vyön ja siinä olleet nauhat kun jouduin zombijoukon riepottelemaksi. Askartelin toisesta nauhasta uuden vyön ja laitoin siihen toisen nauhan yhden elämän merkiksi.
Game over oli lähellä, vaikka niin kävisi niin maaliin asti saisi jatkaa mutta voittomahdollisuus karkaisi. Tiesin kyllä että edessä oli vielä nopeampia jamppoja joten muutenkaan ei tainnut olla palkinnoille asiaa. Asfalttiosuudella oli hillitön kohtaaminen rullaluistelevien zombieiden kanssa ja sekä hitaasti raahustavia että yllättävästi spurttaavia zombejakin piisasi jatkuvasti matkaa hidastamaan. Eipä kestänyt kauaa kun taas oli elämät nollissa.
Anaerobisella alueella mentiin koko ajan mutta maali lähestyi. Päätin pitää huput tiukasti päässä ja suun ja nenän piilossa, tulisi ainakin kunnon tehoharjoitus ja rääkki tähänkin ongelmien riivaamaan treenikuukauteen.
Noin kilometri ennen maalia oli vielä osuus jossa oli vähän esteitäkin, piti hyppiä laatikoiden yli ja pujahtaa nauhojen alta. Tässä kohdassa oli eniten yleisöä ja perhe ja ystävät kannusti. Siistiä.
Esteiden jälkeen oli vielä yksi silta, sitä ennen annettiin ohje että "merkin vasemmalta puolelta ja sillalle". Siis minkä merkin, vai sanoiko se kyltin. Vai puun. Minkä näistä. Täysi vauhti, aivot jo yhtä sumeassa tilassa kuin zombeilla ja kroppa täynnä maitohappoa. Vähän sama fiilis kuin viime syksynä maratonilla Hangossa kun järkkäri huusi mulle pääpunaisena että "Ei sinne! Mene tuonne!" kun toisella kierroksella en tajunnut mistä olisi pitänyt mennä vaikka sama kohta oli ohitettu jo aiemmin. Kun on tarpeeksi tiltissä niin ei mene jakeluun ellei rautalangasta väännä ja mielellään kädestä pitäen ohjaa.
Vedin siis varman päälle ja nousin sillan päälle kaikkien merkkien vasemmalta puolelta, lähes pystysuoraa nousua kiiveten. Ei tarvinnut ottaa edes nelivetoa alle, kyllä nää menee pystypäin lentämällä vaikka pää kainalossa.
Ennen maalisuoraa oli vielä pari zombia mutta pian näin jo armeijan joukot jotka ohjasivat viimeisiä rippeitä säästyneestä sivilisaatiosta tukikohdan turvaan. Aikaa oli kulunut noin 25 minuuttia ja olin maalissa kolmas.
Yleensä juoksutapahtumien maalissa jokainen keskittyy olemaan omien tukijoukkojensa, huoltajiensa ja joukkuekavereidensa parissa mutta nyt tilanne oli ihan toinen. Tarinaa riitti niin zombeista kuin kisasta yleensäkin. En ymmärrä miten muut kärkijoukon kaverit olivat onnistuneet pitämään ainakin yhden elämän tallella. Ehkä olisi pitänyt kiertää zombeja reilummin nurmikoiden ja pientareiden kautta. Tärkeintä ei ole kuitenkaan voitto, kylpyläloma ja muut upeat palkinnot - olishan nekin kelvanneet - vaan hikiset kuteet ja äärimmilleen riivattu hapenottokyky.
Kaikki olimme yhtä mieltä siitä että tapahtuma oli erittäin onnistunut. Oletettavasti järjestäjät eivät olleet aikaisemmin juoksutapahtumaa järjestäneet mutta kaikki sujui mainiosti. Ehkä olisi kaivannut selvempiä ohjeita juuri siitä miten tarkasti esimerkiksi polulla pitää pysyä vai saako käyttää nurmikoita hyväksi ellei sitä ole erikseen kielletty. Tai miten sille viimeiselle sillalle olisi pitänyt kavuta. Mutta kun leikkimielellä liikkeellä oltiin (niin varmaan juu) niin eipä noilla ollut mitään väliä. Harvemmin näin halvalla hinnalla saa näin huikeaa seikkailua. Toki tällainen tapahtuma on erittäin epärealistinen, zombithan eivät oikeasti koskaan juokse vaan raahustavat hitaasti mutta varmasti.
Urheilusuorituksena tää oli näin etujoukoissa todella kova. Joku jutteli sykemittarin näyttäneen välillä kahtasataa. Omatkin sykkeet oli varmasti alusta loppuun anaerobisella alueella, fiilis oli maalissa vastaava kuin täysillä vedetyn cooperin testin jäljiltä. Näin jollain päässä kaasunaamarin, iso rispekt jos veti sillä reitin alusta loppuun. Pelkät silmät esille jättänyt kypärämyssy ja siihen päälle vetämäni juoksutakin huppu olivat jo erittäin kova haaste, päätin että ne pysyy paikoillaan alusta loppuun eikä niihin onneksi tarvinnutkaan koskea. Kunnon raasto, parempi mieli.
Youtubesta löytyi kypäräkameralla kuvattu video
Isot kiitokset järjestäjille, tulen varmasti uudestaankin jos tapahtuma saa jatkoa ja saman suuntaisia kommentteja kuulin maalissa muiltakin. Varmasti myös moni niistä jotka jäivät ilmoittautumisessa rannalle haluaisivat sen kokea. Erittäin hauska tapahtuma joka on paljon tavallisia juoksukisoja ja liikuntatempauksia moniulotteisempi ja tarjoaa yhtä paljon niin meille kirjaimellisesti veren maku suussa eteneville kuin rauhallisemmalla temmolla hassuttelevillekin. Zombie Runeja järjestetään paljon ulkomailla, Suomen eka tapahtuma oli viime vuonna Riihimäellä. Veikkaanpä että muillakin paikkakunnilla riittäisi innokkaita osallistujia.
Keskiviikkona oli paluu karuun painonnostoarkeen. Taukoa painonnostoliikkeistä oli tullut kaksi viikkoa ja peruspunttiakin olin ottanut vain kaksi kertaa kevyesti. Tuntuipa todella hankalalta. Pelkällä tangollakin tempaukset jäivät koko ajan eteen ja putosivat alas ja meni yllättävän monta nostoa ennen kuin alkoi kulkea edes kohtuullisesti. Kyykyissä tauko ja määrien putoaminen näkyi vielä selvemmin, samat raudat jotka olivat kohtuullisen iisisti tulleet kaksi viikkoa sitten kyykyn kautta rinnalle ja saksaamalla suorille käsille eivät meinanneet nousta edes pelkkinä etukyykkyinä. Taantumuksen tiellä ollaan ja sama meininki varmasti vain jatkuu kun juoksu on pääosassa. Turha valittaa, oma valintahan tämä on. Tiedän myös että punttailut alkaa kulkea kun niihin enemmän panostaa. Jatkossa saan tehtyä pari tiukkaa punttia viikossa joka on jo paljon parempi kuin nämä viime viikkojen vähäiset ja kevyet raudan kolistelut.
Jossain vaiheessa painonnostokoulun treeniä toisella puolella salia alettiin supisemaan ja osoiteltiin mua kohti. Vähän taisivat naureskellakin. Eivät sentään sormella osoitelleet surkeaa virettäni vaan kyse oli siitä että uutta harrastajaa lohduteltiin siinä miten heikkokin liikkuvuus ja haastava lähtökohta paranee kummasti kun on intoa harjoitella. Olin siis elävä esimerkki siitä että kankeakin kaveri pääsee kyllä kunnon kyykkyyn kunhan vain malttaa pikkuhiljaa parantaa liikkuvuuttaan. Enpä minä vieläkään mikään painonnostolavojen partaveitsi ole mutta ehken ihan kaikista tylsin perkuuveitsikään.
Keskiviikon treenien yhteydessä sain yllättäen käpälääni myös kansallisen kakkosluokan tuomarikortin. Viime aikojen aktiivisuus toimitsijana on siis kannattanut. Tästä lähtien voin toimia painonnostotuomarina kaikissa kotimaisissa kilpailuissa SM-kisoja lukuunottamatta.
Eilen torstaina kävin juoksemassa seitsemän kilometriä, sujui hyvin. Fiilikset on korkealla mutta ensi viikko näyttää lopulta miten juoksuhaasteen aloittamisen käy. Yritän juosta ensi viikolla 3x 10-15 km ja jos ne sujuvat mainiosti niin annan itselleni starttiluvan seitsemän puolimaratonin viikolle.
Polvivaivoille on ehkä löytymässä selityskin. Mitä ilmeisimmin pitkään kestänyt kova voimajakso ja erityisesti kyykyt ovat laittaneet etureidet sellaiseen kuntoon että ne jumiuttavat ja laittavat polvelle painetta kun juostu matka pitenee. Etureiden lihakset ovat varmasti joutuneet koville kun olen ottanut kolmesti viikossa esimerkiksi 5x5 etukyykkysarjoja.
Olen ihan rehellinen. Viime vuonna puhuin lihashuollosta ja pitkin kevättä ja kesää ihan oikeasti rullailin lihaksia auki joka ainoa ilta. Jossain vaiheessa loppukesää tai syksyä se sitten jäi. Lihakset tuntui hyviltä enkä tuntenut tarvitsevani sitä. Rulla jäi huoneen nurkkaan. Viisas päätös, hä! Miten meni noin niinkuin omasta mielestä?
Kiristävä paineen tunne on nimenomaan kohdistunut polvilumpion päälle ja polven yläreunaan joten voi olla että arvio etureisien syyllisyydestä on oikea. Ja oli muuten jäätävässä kunnossa eilen illalla nuo etureidet kun tuli tuon parin viikon tauon jälkeen otettua taas kunnon etukyykkyjä painonnostossa.
Tämän tarinan opetus ei ole se että ei kannata kyykätä jos haluaa juosta. Mun mielestä kannattaa - usein, syvälle ja ennen kaikkea puhtaalla tekniikalla. Mutta lihashuoltoa ei kannata todellakaan laiminlyödä.
Eilisestä vielä sen verran että mun piti itse asiassa olla Helsingissä, kalenteriin oli merkitty historiallinen HEL Clásico, stadin derby HIFK - HJK. Lopulta se ei oikein onnistunut ajankäytöllisesti eikä muutenkaan. Päädyin tilaamaan Urheilusanomat, kympillä saan joka viikko tuoreen lehden postilaatikkoon, digitaaliset lehtiarkistot ja nettitunnukset joilla voi katsoa kaikki liigamatsit ja paljon muutakin urheilua. Tuo olisi ollut pilkkahinta yksistään kotiinkannetusta lehdestä tai nettilähetyksistä mutta yhteishinta on jo hävyttömän halpa. En hirveästi ehdi varmaan otteluja seuraamaan - derbystäkin ehdin näkemään vain osan - mutta lähetys vaikutti niin laadukkaalta että saatan jatkaa tilausta kauden loppuun asti, vaikka vain kannatuksen vuoksi. Hieno kultuuriteko lähettää laadukasta kuvaa jokaisesta matsista.
Urheilussa usein isoimmat matsit eivät ole lopulta niitä viihdyttävimpiä tai pelillisesti korkeatasoisimpia, isot paineet, virheiden välttely ja tappion pelko ajavat pelaamaan varman päälle mikä ehkä joskus näyttää tylsältä. Kaikesta huolimatta täysi stadion, 10 000 katsojaa, varmasti kokivat aika ainutlaatuisen elämyksen kotimaisilla kentillä.
Pidän tänään lepopäivän sillä kohta ei ehdi huilailemaan. Viikonloppu on tuutattu jo aikoja sitten täyteen erittäin mielenkiintoisia urheilutapahtumia joissa pääsen testaamaan itseäni eri tavoin. Pyrin kirjoittelemaan niistä ensi viikolla tarkemmin. Kliffaa hei!
AVAlla pyöri taannoin Iholla-sarja. Ensin tuli pari kautta naisten kuvaamia videopäiväkirjoja. Sitten kauden verran miehiä. Nyt aikalailla samalla konseptilla lähestytään fitness-ilmiötä sarjassa Fitnesspäiväkirjat.
Paitsi että katson paljon urheilua niin seuraan myös mahdollisuuksien mukaan ihan perus-tv-tarjontaa. Fiktiivisiä sarjoja en ole jaksanut tai ehtinyt seuraamaan vuosikausiin mutta erilaiset ihmiskohtalot ja ilmiöt poliittisista dokumenteista bigbrotheriin ja temptationislandiin kiinnostaa. Sopivassa suhteessa talouden mekanismeja ja hömppää.
Fitness-aiheisia ohjelmia on tullut paljon, saliympäristön kuvauksista suurin osa menee tosin erilaisten laihdutuskisojen puolelle. Niistäkin on tullut ylitarjontaa, ekat kaudet superdieeteistä ja rakkaista pullukoista tuli vielä silmäiltyä läpi mutta nyt digiboksilla on tallessa näitä sarjoja parikymmentä jaksoa enkä ole katsonut ainuttakaan. Kun yksi Jutan sarja loppuu, niin toinen alkaa. AVA pyörittää jenkkien Suurinta pudottajaa nonstoppina, kun edellisen kauden finaali on taputeltu niin seuraavana päivänä uudet ylipainoiset saapuu ranchille. Rasva on just nyt paitsi liikunnan niin myös tv:n viihdekoneiston polttoainetta.
Fitnesspäiväkirjoja mainostettiin tolkuttoman paljon eri medioissa, taisi olla jopa ulkomainoksia katujen varsilla. Ohjelmaopasta selaamalla luulin ensin että uusia jaksoja tulee päivittäin mutta eetteriin tuutataankin illasta toiseen parhaaseen katseluaikaan yhden ja saman jakson uusintoja.
Fitness on ikävä kyllä vain jo kovin tylsä aihe. Erityisesti blogeja seuraaville samat dieetit, posetreenit ja aamuaerobiset tulivat vähän liiankin tutuiksi jo useampi vuosi sitten. Ohjelma etenee liian tiukasti niillä urilla kuin sen pitääkin edetä. Ellei elämässä tee jotain erikoista niin ei siinä tosiaan ole muiden silmissä mitään erikoista. Kun fitneksestä on tullut valtavirtaa, tietyn ikä- ja sukupuoliryhmän normi ja jokaisen taviksen tuttu niin se ei tarjoa mitään uutta ja kiinnostavaa. Ilmiö on niin läpikäyty että melkein jokainen kadulla vastaan kävelevä tuppurainen tietää banaanilettujen reseptin ja sen kuinka orthexin pakastusrasiaan saa parhaiten mahtumaan höyrytetyt parsat ja kanafileet.
Fitness on vähän liian pliisua teflonia että siitä saisi aidosta kiinnostavaa, kun pyritään näyttämään täydelliseltä ja elämään täydellisesti niin niitä kiinnostavia särmiä ei nouse esiin. Tottakai niitä jokaisella ihmisellä on mutta silloin kamera ei mene päälle. Mun mielestäni ei ole kovinkaan mielenkiintoista ja kiinnostavaa että joku matkustaa New Yorkiin ja menee siellä heti kuntosalille, paljon siistimpää olisi jos keskeyttäisi tiukan dieetin ja häipyisi kiljupunkkareiden kanssa maanalaisiin käytäviin bailaamaan. Ei sillä että niin pitäisi tehdä mutta vastakohdat ja normeista poikkeaminen nostaa ihmisiä siitä massasta ylös eikä saa kaikkea näyttämään samalta.
Kirjoja, lehtiä ja tv-ohjelmia pukkaa aiheesta varmasti vielä jatkossakin. TV1:n Prisma Studion aiheenakin on sattumalta just tänään fitness-harrastus.
Mun mielestä on tärkeintä ja hienointa että jokaiselle löytyy se oma juttu, oma harrastus, tapa elää. Ne omat telkkariohjelmat joita haluaa katsoa. Kai se on niin että kaikilla aikakausilla jotain elämäntapaa ja mielikuvaa tuodaan enemmän esiin ja pyritään näkemään se erityisen tavoiteltavana ja ihailtavana.
TJ 13 Seitsemän päivän puolimaratonhaasteeseen. Pieni pykälä lisää kilometrejä koneeseen. Juoksin kuusi kilometriä, jalat toimivat, polvi oli hyvä. Aurinko paistoi paitsi taivaalla niin myös mielessä.
Reilun kuuden kilometrin aikana vain yhdessä kohdassa polvi tuntui huonolta, viimeisessä parisataa metriä pitkässä aika kovassa ylämäessä. Mutta heti kun mäki päättyi ja alkoi tasainen, kipu katosi!
Olen perinteisesti ollut hyvä mäkijuoksija, mitä enemmän ylämäkeä niin sitä innostuneemmin laitan askelta toisen eteen. Tulevien viikkojen aikana lienee syytä miettiä aina mahdollisimman tasainen reitti. Mulla oli mielessä juosta nuo seitsemän puolimaratonia kahdella eri seitsemän kilometrin reitillä. Joka toinen päivä toista kolme kertaa, joka toinen päivä sitten sitä toista kolmesti. Toinen, metsässä kulkeva maastopolku sisältää enemmän korkeusvaihtelua ja toinen enemmän puistomaisia ulkoilureittejä seuraava on lähes tasainen. Maastopolut on mielenkiintoisempia maisemien ja itse juoksun osalta mutta loukkaantumisriskikin on toki selvästi suurempi kun kantojen ja juurakoiden yli loikkiessa voi käydä huonosti. Ehkä ylimääräisiä käännöksiä ja äkkipysähdyksiä kannattaa nyt tuon polven tilanteen vuoksi välttää normaalia enemmän.
Jos polvi kestää näin hyvin tasaisella juoksua eikä myöskään ärry sitten kun määrät nousevat niin usko haasteeseen alkaa olla vähän korkeammalla. Henkisesti pystyn juoksemaan tuon 147 kilometriä vaikka yhden kilometrin puistopolulla - tai 400 metrin radalla :D Toivottavasti nyt ihan siihen ei tarvitse mennä.
Jos tuuli puhaltaa pysysvästi synkemmät pilvet taivaalta uskallan varovaisen hitaasti juosta sellaiset 4-5 lenkkiä seuraavan puolentoista viikon aikana, yhteensä noin 40 kilometriä. Eihän se ole tässä kohtaa valmistautumista juuri mitään mutta otetaan nyt kaikki vastaan mitä otettavissa on.
Onneksi nämä mun haasteet on mitä on, ei tarvitse vetää täysiä vaan ajan sijasta ratkaisee matka. Niin kuin joku ultraharrastaja on joskus sanonut niin "ulkoilun määrä ratkaisee". Hän tarkoitti sillä sitä että kovien vauhtien ja sykkeiden sijaan pitkässä juoksussa on tärkeintä että takana on riittävä määrä liikuntaa tunteina mitattuna, vaikka sitten miten kevyttä.
Toisaalta joku ei varmaan tuosta samasta syystä myöskään pidä näitä mun haasteita yhtään minään. Kuka vaan voi juosta 147 kilometriä viikossa tai 345 kilometriä kolmessa viikossa kun kello ei kiritä ja vaadi kovaa vauhtia. Mutta eipä mulla ole tarkoituskaan tehdä mitään historiallista tai poikkeuksellisen erikoista, kunhan pidän hauskaa. Kai se on ihan tarpeeksi hyvä motiivi oman vapaa-aikansa käyttämiselle?
Tavallisella kuntoilijalla on omat haasteensa ja kilpaurheilijalla omansa. Tämä on tälle mun tasolleni sopivaa extremeä ja omien rajojen koettelemista. Jos edes yksi ihminen innostuu mun esimerkistä ja huomaa että ihan tavallinenkin liikkuja voi välillä vähän haastaa ja testata itseään mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla niin aina vain parempi.
Yhden ja saman polun voi paitsi nähdä niin myös kokea ja kulkea loputtoman monella eri tavalla. Toivottavasti kolmentoista yön päästä pääsen kokeilemaan sitä minun tapaani.
Viimeiset kaksi viikkoa on ollut surkeita harjoitusviikkoja. Pitää selata aika pitkälle kalenteria että löytyy yhtä vähän merkintöjä. Polven ongelmat oli pääsyy ja kun muutenkin sattui samaan ajankohtaan osumaan reissua ja paljon muutakin menoa ja tekemistä niin en lähtenyt edes kompensoimaan vähäisiä juoksukilsoja esimerkiksi treenaamalla yläkroppaa.
Lauantaina kävin juoksemassa neljä kilometriä. Pienet polven tuntemukset alkoivat parin kilsan jälkeen mutta onneksi katosivatkin ihan itsekseen aika nopeasti. Sunnuntaina olin salilla harvinaisen aikaisin, jo reilusti ennen kymmentä. Yleensä mun aamutreenit tarkoittaa aikaisintaan puoli yhtätoista :) Kyykyt tuntui hyvältä, erikoinen fiilis syntyi kuitenkin siitä että voimaharjoituksistakin oli tullut reilu viikko taukoa. Tänään on huomannut miten kevytkin kyykkytreeni tuntuu jaloissa ihan eri tavalla kun sitä tekee harvakseltaan. Viime kuukausina kun kyykkyjä on tullut kolme kertaa viikossa niin jumituksiakaan ei ole juuri näkynyt.
Tasan kahden viikon päästä pitäisi aloittaa se kova juoksuhaaste, seitsemän puolimaratonia seitsemässä päivässä. Lauantain lenkin aikana ja sen jälkeen laskiskelin että lienee 50/50 mahdollisuudet että pääsen koko haastetta edes aloittamaan. Ja jos pääsen aloittamaan niin todennäköisyys sen onnistumiselle on varmaan samaa fifty-fiftyä.
Lopputalvesta törmäsin mielenkiintoiseen kampanjaan. Koululaisten hiihtolomien aikaan jokin järjestö halusi vanhempien kiinnittävän huomiota siihen miten paljon lapset ja nuoret pelaavat pelejä ja ylipäätään viettävät aikaa kännyköiden ja tablettien parissa. Mainoksessa ehdotettiin kokeiltavaksi päivää jolloin pelejä ja somea ei käytettäisi lainkaan.
Ajatus jäi päähän pyörimään. Ei meillä kotona tietokonepelejä juuri pelata ja virtuaalisen sijaan harrastetaan ihan oikeaa liikuntaa mutta eihän sitä voi kiistää etteikö nettiä tulisi usein selailtua kun se on koko ajan siinä käden ulottuvilla kännykässä. Tuntuu että ihmiset sietää nykyään heikommin sitä ettei ole mitään tekemistä. Jos pitää odottaa lyhyenkin hetken niin heti pitää näpytellä ja naputella jotta aika kuluisi. Omat ajatukset ei enää riitä, virikettä ja aktiviteettia pitää olla koko ajan.
Pääsiäisenä ehdotin perheelle että kokeillaan olla yksi päivä ilman mitään laitteita. Lähinnä telkkaria, tietokonetta tai kännykkää, meillä kun ei edes ole mitään tabletteja tai varsinaisia pelikoneita. Vastaanotto oli hyvä ja kun se päivä alkoi niin poika olisi jopa vetänyt ruuvia vieläkin tiukemmalle. Hän ehdotti että ei käytetä sähköä lainkaan! :D Sekin olisi varmaan onnistunut, sattumalta sinä päivänä kun tehtiin ruokaa metsässä nuotiolla ja kotonakin puuhellalla.
Ajatuksena oli että kun illalla meni nukkumaan, seuraavan kerran esimerkiksi puhelimeen koskettaisiin puolitoista vuorokautta myöhemmin aamulla. Käytännön syistä päätin tehdä sellaisen myönnytyksen että luurissa oli äänet päällä joten jos joku tavoittelisi kiireellisessä asiassa tai muuten ihmettelisi kun ei saa kiinni niin puheluihin kyllä sai vastata. Nykyaikanahan joku saattaisi soittaa poliisille ja tehdä katoamisilmoituksen jos ei vuorokauteen vastaa viesteihin tai puheluihin!
Päivä sujui hyvin, sen enempää 6-vuotiaalle kuin aikuisillekaan ei ollut mikään ongelma olla ilman tv-ohjelmia tai puhelinta. Ulkoiltiin, pelailtiin, käytiin metsäretkellä. Vietettiin ihan sellaista tavallista meidän viikonloppupäivää mutta jollain tapaa oli vapautunut olo kun esimerkiksi se kännykkä puuttui koko ajan. Ehkä jonkinlainen täydellinen läsnäolo oli vielä tavallistakin enemmän totta. Kun puhelimen laittoi hyllyyn niin sitä ei edes tullut mietittyä, ihan kuin se olisi lakannut olemasta. Ihan kivuttomasti ja helposti, vaikka se on usein niin monessa mukana.
Aikaa riitti kyllä oikeasti ihan eri tavalla, esimerkiksi illalla luin kirjoja kymmeniä sivuja sen sijaan että olisin katsonut telkkaria. Uskallan väittää että sekin joka sanoo tuijottavansa erilaisia ruutuja kovin vähän yllättyisi siitä kellonajasta joka laskuriin tulisi jos se menisi aina päälle kun koskee puhelimeen, katsoo tietokoneen näyttöön tai vilkaisee telkkaria.
Jonkun uutisen mukaan on tutkittu että suomalaiset katsoo telkkaria noin kolme tuntia päivässä. Uskoisin että kännykän ja netin parissa kuluu nykyään vielä jopa paljon enemmän. Mitähän se voisi olla yhteensä, 6 tai jopa 8 tuntia? Riippuu tottakai paljon ihmisestä mutta onhan toi minimiarviossakin älyttömän iso määrä mitä voisi saada yhteen vuorokauteen lisää aikaa.
Enkä nyt tarkoita että se koko vapautuva aika pitäisi käyttää supertehokkaasti, treenata ja painaa menemään. Ehkä monelle olisi itse asiassa hyvä käyttää se aika tekemättä yhtään mitään, omia ajatuksia punniten ja oikeasti omaan itseen keskittyen. Ulkoisten virikkeiden ja ärsykkeiden vähentäminen saattaa toki paljastaa jotain jota jatkuvalla somessa elämisellä haluaa väistellä.
Olen kertonut teille usein blogissa erilaisista treeni- ja urheiluhaasteista joita olen tehnyt. Tähän haasteeseen voi tarttua kuka tahansa, koska tahansa. Jos muu perhe ei lähde messiin niin tehkää yksin. Jos ei yksi vuorokausi riitä niin olkaa ilman vaikka viikon tai koko kuukauden! :D Tämä voi toki olla hankalaa töiden ja opiskeluiden vuoksi, ruutuja kun ei voi nykyään välttää muuten kuin muuttamalla metsään, mutta joku viikonloppu tai muu vapaapäivä on passelia koealuetta.
Kävin äsken juoksemassa. Tärisin jo pelkästä juoksukamojen päälle pukemisesta, niin paljon mietitytti miten sujuu. Päätin juosta kolme kilometriä mahdollisimman hitaasti, rennosti ja kevyesti. Tasaista reittiä, usein olen noilla seuduilla heittänyt yhden tiukan mäen ylös ja alas mutta nyt päätin ohittaa sen.
Ekat viisi-kuusi askelta polvi tuntui oudolta. Meinasin jo hermostua mutta saman tien kaikki tuntemukset katosivat. Juoksu rullasi rennosti ja mukavasti hitaallakin köpöttelyllä. Ehdin jo tuulettelemaan ja fiilistelemään tulevia koitoksia kun todellisuus iski juuri ennen reitin viimeisiä metrejä. Polvessa tuntui hieman inhaa fiilistä jota en osaa kuvailla sen tarkemmin. Jonkinlaista pientä kireyttä lumpion sisällä?
Eipä tää testilenkki mieltä täysin rauhoittanut. Toisaalta ongelmia olisi voinut olla alusta loppuunkin mutta lopulta 95% reitistä meni erittäin hyvin, täysin normaaleilla tuntemuksilla.
Jatkan aiemmin erinomaisesti toiminutta systeemiäni jossa sairastelujen tai muiden ongelmian jälkeen poluille palataan lisäämällä matkaa kilometri tai pari kerrallaan. Yritän viikonloppuna hölkötellä neljä kilometriä ja katsotaan mihin suuntaan vaiva kääntyy.
Normaalissa viikkorytmissä eilen olisi ollut painonnostokoulu ja niinhän se olikin mutta tavallista treeniä ei ollut luvassa mikä sopi ihan hyvin tähän tilanteeseen. Vuorossa oli kevätlukukauden kisat joissa aloittelijat ja tavalliset harrastelijatkin pääsee kokeilemaan millaista on osallistua virallisiin kilpailuihin punnituksineen ja tuomarointeineen. Olin itse tuomarina, nämä kun on lähes ainoita tapahtumia joissa pääsen alimman tason tuomarikortillani tositoimiin. Onneksi erilaisista toimitsijan tehtävistäkin saa suoritusmerkintöjä tuomarikorttiin ja näillä näkymin ensi keväänä olen jo kansallisen tason tuomari.
Punttikoululaisten kisojen jälkeen olikin jo kiire kotiin katsomaan miten meidän seuran ykkönostaja Anna Everi pärjäsi EM-kisoissa Georgiassa. Eurosportin suora lähetys oli jo käynnissä, Annan työnnöt ehdin näkemään livenä mutta tempaukset piti tsekata digiboksilta. Ja oli muuten jäätävän kovia nostoja! Erittäin helpon näköisiä tempauksia, ensin 83 kiloa, sitten 86 ja lopuksi vielä 88 kiloa. Kolme onnistunutta nostoa ja tempauksesta irtosi suomalaisittaisin erittäin harvinainen 5. sija kansainvälisissä aikuisten arvokisoissa. Työnnössä oli pientä ongelmaa, eka nosto 105 oli hieman huolimaton ja putosi ennen aikojaan. Toisella yrityksellä se tuli erittäin varmasti. Viimeiseen nostoon lastattu 108 kiloa ei tullut rinnalle, Anna oli oksennellut pari päivää ennen kisoja ja pieni voimattomuus siinä näkyikin. Treeneissä otettu ennätysrauta 110 kiloa on kyllä erittäin lähellä ja varmasti tulee täysissä voimissa. 200 kilon yhteistulos sitten syksyllä Houstonin MM-kisoissa?!
Yhteistuloksella 193 kiloa Anna sivusi omaa suomenennätystään ja sijoittui seitsemänneksi, myös työnnössä sijoitus oli seitsemäs. Jos tuo treeneissä nähty 110 kilon rauta olisi noussut niin Anna olisi ollut sekä työnnössä että yhteistuloksessa peräti neljäs.
Painonnoston nuortakin voimaa on ollut hienosti viime aikoina esillä, Helsingin Sanomat kirjoitti pari viikkoa sitten 9-vuotiaasta Viivi Raudasojasta, http://www.hs.fi/sunnuntai/a1427947555162 .
Muista lajeista pitää muuten mainita vielä yksi mielenkiintoinen tilanne joka on perin harvinainen mutta kuuluu lajiin. Sunnuntaina käydyssä maantiepyöräilyn suurklassikossa, Paris-Roubaixissa nimittäin pääjoukko kirjaimellisesti katkesi.
Pääjoukossa tyhmyys tiivistyy, onneksi ei käynyt pahemmin. Mitäpä jos joku olisi vaikkapa kaatunut kiskoille? Yksi dorka saa puomista päähänsä, yksi kylkeensä, joku onnistuu törmäämään toisella puolella olevaan puomiin. Sääntöjen mukaan näistä pitäisi tulla hylkäys mutta mihin vedetään raja, siihen kun puomit lähtivät laskeutumaan? Olisi ollut aika vähän porukkaa loppumatkasta jos puolet pelotonista olisi diskattu. Tuo viimeinen sankari nyt on täysin kaheli. Eipä siellä juuri kukaan odottanut junan ohittamisen jälkeen puomien nousemistakaan.
No, kaikesta huolimatta pyöräily on herrasmieslaji jossa toisen epäonnen hyödyntämistä ei hyväksytä. Edellä ajaneet hidastivat vauhtia ja venasivat että täysin kisaan kuulumattoman asian takia aikaa menettäneet pääsivät mukaan porukkaan.
Joskus juoksutapahtumissa on käynyt mielessä että olisipa jännää jos juna sattuisi reitille, nopeasti mietittynä nimittäin melkein kaikissa kisoissa reitti on ylittänyt kiskot, joskus moneenkin kertaan. Osa näistä on ollut myös puomittomia tasoristeyksiä, vähän huono yhdistelmä pitkän matkan meditatiiviseen flow-juoksuun!
Telakalta terve! Tai eihän tässä kai varsinaisesti telakalla olla, vaiva on lievä. Enkä oikeastaan edes tiedä onko mitään vaivaa enää, päätin vetää liinat kiinni ja olla supervarovainen polven kanssa ettei tule mitään pitkittyvää ongelmaa.
Jos elettäisiin teletappimaailmassa jossa päivät on kukkaiskedolla pomppimista ja tappivanukkaan syömistä niin olisin juossut viime viikolla 75 kilometriä ja tällä viikolla saman verran. Tosielämässä juoksin viime viikolla 6 kilometriä ja tällä viikolla en ole treenannut yhtään millään tavalla.
Olisi todella hermoja raastavaa jos kalenteri olisi tyhjä ja olisin koko ajan vain miettinyt joko voi mennä testaamaan tuntuuko jalat hyvältä, normaalilta. Oltiin kuitenkin jo alkuvuodesta varattu tähän alkuviikkoon laivaristeily ja muutenkin tälle viikolle on sattunut kalenteri täyttymään niin ettei montaa juoksulenkkiä olisi edes ollut mahdollista juosta. Tässä tilanteessa se on ollut todella hyvä juttu. Pääkoppa on ollut keveä kun ei ole ollut syytä stressata siitä voiko jo mennä poluille.
Reissuklassikko, tatskat matkaseuralaisen kanssa.
Telakka, heiveröinenkin, on aina vaikea paikka. Tietää että vain lepo auttaa mutta silti on koko ajan hinku mennä ja yrittää. Toisaalta pelottaa mennä kokeilemaan. Mitä jos oudot tuntemukset ja jopa kipu palaa? Olen rakentanut päähäni kymmenen erilaista skenaariota huomiselle, ylihuomiselle, ensi viikolle, parin viikon päähän, ens kuukauteen ja ensi syksyyn jos asiat menee yhdellä tai sitten jollain toisella tavalla.
Se että en ole viime perjantain jälkeen treenannut millään tavalla tuntuu jo taas siltä kuin ei olisi tehnyt yhtään mitään koskaan. Tällä viikolla en ehdi tekemään yhtään voimaharjoitusta. Sellaisia viikkoja ei ole muuten ollut montaa viime vuosina. Ehkä vuosi sitten viimeksi.
Jospa vain huomenna saisi pari-kolme kilometriä kasaan niin että jää hyvä fiilis, ei sitä tässä kohtaa muuta kaipaa tai tarvitse.
Yksi painonnostovuoden kohokohdista, Euroopan mestaruuskilpailut, alkavat huomenna 11.4. Georgian Tbilisissä. Kisat kestävät viikon, viimeiset ja raskaimmat painoluokat nostetaan lauantaina 18.4. Kahdeksaan kisapäivään mahtuu 15 painoluokkaa, kahdeksan miehillä ja seitsemän naisilla.
Kilpailuihin osallistuvat nostajat on jaettu alle 105 kiloisia miehiä lukuunottamatta A- ja B-ryhmiin. Tuossa toiseksi vantterimpien miesten sarjassa ryhmiä on peräti kolme. Käytännössä jako tapahtuu nostajien tason mukaan, pari päivää ennen kisojen alkua pitää järjestäjille ilmoittaa yhteistulos jolla sarjaansa ilmoittautuu. Ilmoitetun yhteistuloksen ei tarvitse olla mikään ennätys tai muu todellinen tulos mutta sen pitää olla sillä tavalla realistinen että tempauksen ja työnnön aloituspainot ovat lähellä sitä. Sarjasta riippuen 7-10 korkeimman yhteistuloksen ilmoittanutta nostajaa kilpailee A-ryhmässä ja loput sitten B-ryhmässä.
A-ryhmien tarunhohtoisuus perustuu siihen että ne televisioidaan parhaaseen katseluaikaan suorina lähetyksinä ympäri maailmaa, B- ja C-ryhmät nostavat aamulla ja päivällä pienemmän mediahuomion saattelemina.
Suomesta kisoihin lähtee 7 nais- ja 5 miesnostajaa. Lieneekö ensimmäinen kerta kun aikuisten arvokisoissa suomalaisten joukkueessa miehiä on vähemmistö? Suomalaisista yksitoista kilpailee oman painoluokkansa B-ryhmässä, 63-kiloisissa nostava Anna Everi on ainoa A-ryhmän nostaja. Kahdeksan nostajan sarja kilpaillaan keskiviikkona 15. huhtikuuta klo 19 ja Eurosport näyttää sen tuttuun tapaan suorana lähetyksenä suomenkielisellä selostuksella. Kanava näyttää myös kaikkien muidenkin sarjojen A-ryhmät.
Yllätys yllätys, ultrajuoksun 24 tunnin yhdistetyt EM- ja MM-kisat käydään myös tänä viikonloppuna. Lajeilla on selvästi joku symbioosi muuallakin kuin tässä blogissa ja mun mielessäni sillä myös helmikuussa lajien isot kotimaiset tapahtumat, painonnoston SM-kisat ja Endurance 24 järjestettiin tismalleen samaan aikaan.
Tänä vuonna kisat käydään Italian Torinossa 2000 metrin reitillä joka kiertää Stadio Primo Nebioloa ja sen ympäristöä. Kisassa on peräti 328 osallistujaa joista tosin hieman yli puolet osallistuu avoimeen sarjaan eivätkä ole varsinaisia arvokisaedustajia. Suomen joukkue on timantin kova, yhdeksän miestä ja seitsemän naista ovat kotimaisen ultrajuoksun ehdottomia kärkinimiä. Ultrajuoksu.fi-sivustolle oli tehty mainiot esittelyt joukkueesta: http://ultrajuoksu.fi/suomen-24-h-emmm-joukkueen-esittely/
Mukana on mm. Matkalla Spartaan-blogia kirjoittava Marko Forsell sekä vielä keskiviikkona viimeisiä ennakkokuulumisia omaan blogiinsa kirjoittanut Jari Tomppo. Hauska sattuma muuten että aloitin juuri pari päivää sitten lukemaan Tero Hyppölän omaelämäkerrallista kirjaa, hän on myös joukkueessa.
Liveseuranta on olemassa, toimivuus jää nähtäväksi. Olisipa hienoa nähdä suomalaisilta miehltä yli 240 ja naisilta yli 200 kilsan tuloksia.
Eikä tässä vielä kaikki! Suomessa kisaillaan mastersien painonnoston SM-kisat joissa haetaan asetelmia syksyn MM-kilpailuihin, molemmathan käydään Rovaniemellä. Sunnuntaina puolestaan alkaa erittäin mielenkiintoinen Veikkausliigakausi jossa nähdään mm. HIFK:n ja HJK:n väliset liigaottelut yli 40 vuoden tauon jälkeen. Isoja, perinteisiä jalkapallokaupunkeja on muutenkin palannut takaisin parrasvaloihin kun myös Tampere ja Kotka ovat pienen hiljaiselon jälkeen mukana. Suomifutista voi seurata vaikkapa Ylen uuden konseptin avulla, sunnuntaina näytetään nimittäin TV2:lla yksi ottelu suorana ja sen lisäksi kierretään jatkuvasti niillä paikkakunnilla joissa tapahtuu.
Ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi niin yksi perinteikkäimmistä ja mielestäni myös hienoimmista pyöräilykilpailuista, Paris-Roubaix ajetaan sunnuntaina. Armoton, lohduton, päätähuimaava l'enfer du Nord - Pohjoisen helvetti - järjestetään jo peräti 113. kerran. Reitin pituus on 253 kilometriä ja sen aikana ajetaan 27 sektoria. Sektorit tarkoittavat tyrmistyttäviä mukulakiviosuuksia joissa niin miehet kuin pyörätkin hajoavat murusiksi. Nämä mukulakivet eivät ole mitään kullattuja kivetyksiä vaan järkyttäviä, jopa satoja vuosia vanhoja kärrypolkuja jotka erityisesti sadesäällä muuttuvat vaaralliseksi mutavelliksi. Mukulakivipätkien yhteenlaskettu pituus on lähes 53 kilometriä. Paris-Roubaix on kuin häivähdys maantiepyöräilyn menneisyydestä. Eurosport näyttää tämänkin mielipuolisen herkun yli neljätuntisena suorana lähetyksenä sunnuntaina 12. huhtikuuta.
Kolminkertainen ále-huuto kaikille urheilijoille, niin painonnostajille, ultrajuoksijoille, pyöräilijöille kuin sulle ja mullekin. Hyvää urheiluntäyteistä viikonloppua!
Tää on ollut harvinaisuuksien viikko näissä blogin kirjoitusaiheissa, hyvässä ja pahassa. Mulla ei ole juuri koskaan ongelmia juostessa jalkojen kanssa, en käy juuri koskaan vaa'alla enkä myöskään panosta treenitekstiileihin tai muuhun välineurheiluun. Nyt irtoaa tarinaa noista kaikista.
Mulla oli aiemmin lämpimissä keleissä juoksulenkeillä päässä joku marketista vitosella ostettu peruslippis jota ei todellakaan ollut tarkoitettu liikunnan harrastamiseen. Kova kulutus ja mm. pesukone raastoivat sitä hitaasti ja varmasti ja jossain vaiheessa lakin sisäpuolella ollut verkko kului puhki. Nuukana kaverina jatkoin sen käyttämistä syyskauden loppuun kunnes tuli aika vaihtaa pipoon. Sen jälkeen se lensi roskikseen ja päätin että keväällä hankin kunnon juoksulippiksen, rikkirispaantuneen lakin sisäverkon pureutuminen päänahan läpi ei välttämättä ole pysyvä ratkaisu.
Maaliskuussa oli jo yksi aika lämmin jakso jolloin kävin tsekkaamassa urheilukauppojen valikoimaa. Aikainen kevät oli tullut puskista ainakin Budget Sportille ja Stadiumille joiden valikoima oli käytännössä olematon. En muista olenko koskaan ostanut Top-Sportista mitään mutta tällä kertaa se oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Olin jo aiemmin miettinyt että Under Armourin lätsä voisi olla hyvä valinta ja siellähän niitä oli.
Päädyin perusmalliin, mustaan Blitzingiin. Hinta 30 euroa. Lippiksiä olisi ollut kahta mallia, tätä ja Shadow Runia. Blitzingistä taisi olla hyllyssä mustan lisäksi punaista ja valkoista versiota, Shadow Runista ainakin jotain räikeää neonkeltaista ja taisi olla valkoistakin.
Tämä lippis on tarkemmin ottaen Men’s UA Blitzing II Stretch Fit Cap, eli kakkosversio vanhasta Blitzingistä. UA:n sivut kertovat sen ominaisuuksista seuraavaa:
Structured build maintains shape with a slightly higher crown
Stretch construction provides a comfortable fit
Built-in HeatGear® sweatband wicks away sweat to keep you cool & dry
Polyester/Elastane
Musta väri ei ole paras mahdollinen, aurinko tarttuu paahtavasti kesällä. Juoksen tosin lähes aina metsässä jossa puusto varjostaa eikä suoraa paistetta osu kupoliin kuin hetkittäin. En kokenut valkoista omaksi värikseni enkä myöskään noita räikeämpiä värejä.
Shadow Run olisi kyllä passeli juoksulippis ja jos eteen sattuu hyviä värejä niin ostan sen varmasti, se on tuota omaa lippistäni selvästi ohuempi ja kevyempi. Ei vain innosta juuri mikään noista UA:n sivuilta löytyvistä väreistä joka lienee koko valikoima. Shadow Cap on sen sijaan paremman näköinen ja tuossa mallissa on myös 30-kertoiminen UV-suoja, vaikuttaa täydelliseltä kesälakilta. Tästä on myös Tough Mudder-versio joka lienee joku polkujuoksumalli. Kova mudakko, kuulostaa hyvältä!
Ehdin käyttää lippistä kerran maaliskuussa ja sen jälkeen taas kylmeni. Tänään oli toinen käyttökerta. Tuntuu todella hyvältä päässä ja jos vain kestää pesua niin ehdottomasti hintansa arvoinen.
Yöpakkaset vaikuttaa kadonneen meidän leveysasteilta ja aurinko paistaa. Lauantain ennuste houkuttelee jo miettimään lippiksen lisäksi shortseihin siirtymistä.
Nyt vain näyttää siltä että mun juoksut hiipuu hiipumistaan. Sunnuntain ikävältä tuntuneen lenkin jälkeen lepäilin pari päivää ja eilen kävin painonnostotreeneissä. Tänään aamupäivällä piti juosta vähän pidempi siivu, 17 kilometriä. Polvi ei ollut oireillut millään tavalla pariin päivään mutta heti kun aloitin juoksun siinä tuntui pientä tuntemusta. Ekan kilometrin jälkeen se katosi mutta palasi noin kolme-neljän kilometrin kohdalla ja voimistui voimistumistaan. Juoksin pois metsästä, lenkkiä kertyi lopulta 6-7 kilometriä ja totesin että tämä oli tässä.
Puolimaratonhaasteeseen valmistava jakso on jo käytännössä menetetty. En voi pitää kiinni suunnitelmista tai miettiä tarkkoja juoksumääriä. Pitää lähteä varovasti nollasta liikkeelle ja katsoa miten nopeasti polvi palaa ennalleen. Puolimaratonputkeen on kuitenkin vielä kolme ja puoli viikkoa aikaa joten tällä hetkellä uskon vahvasti että kaikki on vielä mahdollista. Epävarmuus vain on valtava ja itseluottamus omaa kuntoa tai kropan kestävyyttä kohtaan on harvinaisen heikko.
En juurikaan käy vaa'alla. Tarkistan tilanteen ehkä pari kertaa vuodessa, ihan satunnaisesti hetken mielijohteesta. Satuin käymään puntarilla muutama päivä sitten.
Lukemat oli aika hämmentävät, 79 kiloa. Massaa oli tullut viime vuodesta peräti viisi kiloa lisää, en ole painanut näin paljon varmaan johonkin seitsemään-kahdeksaan vuoteen. Esimerkiksi viime keväänä kun juoksin paljon, painoin 74 kiloa. En ole syönyt mielestäni mitenkään eri tavalla. Pötsiin uppoaa tuttuun tahtiin niin terveellistä kuin epäterveellisempääkin ravintoa. Syyllinen löytyy treenien puolelta.
Olen tosiaan juossut viime syksyn jälkeen paljon vähemmän kuin normaalisti ja samaan aikaan nostanut voimatreenien määrää ja laatua. Uskoisin että suurin osa tuosta viidestä kilosta on lihasta. Saattaa siinä jonkun verran rasvaakin olla mutta en näe sillä suurempaa merkitystä, on hyvä olla polteltavaa kun kilometrejä kertyy vähän reilummin.
Kahden lajin harrastamiseen liittyy ristiriita, ainakin jos olisi kovemmin tavoittein liikkeellä. Voimailun puolella lisäkiloista on hyötyä, juoksussa haittaa. Vähän kärjistetysti voisi sanoa että monissa voimaliikkeissä voi parantaa tulosta syömällä itsensä isommaksi. Samalla tavalla voi sanoa että laihduttamalla itsensä mahdollisimman kevyeksi voi parantaa reilusti juoksuvauhtia.
Ehkä tässä tulee samalla ilmi ääripäiden lajien harrastamisen hyvä puoli. Syomällä fiiliksen mukaan rennosti mutta riittävästi ja liikkumalla kuten tahtoo, painosta muodostuu aikalailla passeli molempiin harrastuksiin.
Yleisesti käytettyjen arvioiden mukaan jokainen kilo nostaa juoksemisen kilometriaikoja 1-2 sekunnilla. Viisi lisäkiloa toisi siis keskimäärin esimerkiksi 7.5 sekuntia lisää jokaiseen kilometriin. Se tarkoittaa noin viittä lisäminuuttia mun maraton-vauhdeissani, ei kuulosta isolta määrältä neljän tunnin urakassa. Mutta siihen parin viikon takaiseen Cooperin pettymykseeni toi tuo mielenkiintoisen näkökulman. 7.5 sekuntia per kilometri x 3 = 20 sekuntia ehkä? Aika lähelle kolmen tonnin rajaa olisi nuo lisäsekunnit minut hilanneet.
Toisaalta musta tuntuu että olen nyt nopeampi juoksija kuin ennen. Voi olla vain mutuakin mutta tuntuu siltä että vauhdikkaammat kilometrit rullaa helpommin kuin ennen. Ehkä toi teoria ei pidäkään paikkaansa?
Pakko oli laskea miten paljon kaloreita kuluu enemmän nyt kuin viime kevään juoksuhaasteen aikana. Tämän laskurin mukaan 74 kiloinen kuluttaa 11 581 kaloria jos juoksee 17 tuntia 9km/h vauhdilla. Viisi kiloa painavampana kulutus on 12 343 kaloria. Eroa tulee siis vain noin sata kaloria päivää ja puolimaratonia kohden. Eipä sekään kuulosta kovin isolta.
Viime vuoden juoksuhaasteen yhtydessä kävin kehonkoostumusmittauksessa, laite kertoi mun tavoitepainon olevan 75 kiloa. Itse olen ajatellut että joku 78 kiloa voisi olla passeli. Lopulta en ole nähnyt asiasta minkäänlaista vaivaa, minusta kun on paljon tärkeämpää pystyä treenaamaan ja liikkumaan omien halujeni mukaan kuin olla vaa'an mukaan tietyn painoinen.
Mietin pitkään kävisinkö tämänkin kevään juoksuhaasteeni yhteydessä kehonkoostumusmittauksissa. Oli ihan hauskaa tietää vuosi sitten että rasvaa paloi noin puoli kiloa viikossa ja lihasmassa pysyi ennallaan. Se vahvisti vallalla olevia käsityksiä ja omia ajatuksia liikunnan vaikutuksista elimistöön. Lihakset eivät katoa tai kärsi vaikka liikkuisi hyvinkin pitkiä aikoja ja matkoja kunhan sykkeet ovat matalia. Juoksin ne 345 kilometriä kolmessa viikossa arviolta 120-130 sykkeillä. Suunnilleen samaan pyrin myös toukokuun alun puolimaratonputkessa.
Jos juoksuvauhti tosiaan paranisi 1.5 sekuntia jokaista pudotettua painokiloa kohden voisin täyttää unelmani ja hurauttaa itseni alle neljän tunnin maratoonariksi pudottamalla 14 kiloa painoa. 182 cm varsi ja 65 kilon elopaino tekisivät minusta todellisen oman elämäni etiopialaisen etenijän. Tai sitten voisin bulkata itselleni vielä parikymmentä kiloa extraa ja suorastaan räjäyttää penkkitulokset taivaisiin.
Taidan kuitenkin jatkaa näin. Kohtuullisen järkevällä ravinnolla ja viisi kertaa viikossa liikkumalla kroppa on sellainen kuin sen pitääkin. Painonnoston ja salitreenin puolella näkee tulokset ja kehityksen helposti kun merkkaan kaikki tekemiseni ylös. Esimerkiksi viikko sitten otin treenien jälkeen 10 prossaa lisää valakyykkymaksimiin. Se toi hyvän mielen ja tiedän olevevani taas piirun paremmassa kunnossa kuin ennen.
Juoksun puolella kehityksen seuraaminen on hankalampaa kun en käytä kelloa tai sykemittaria. Oma fiilis on aika epämääräinen mittari kun tarkempi tilastointi vaatisi laktaattitasoja ja sekunnin kymmenyksiä. Tarkempia numeraaleja saan vain maratonilta - jonka juoksen kerran vuodessa - tai pari kertaa vuodessa kipitetystä cooperista.
Mutta jos jaksan juosta viis, kymmenen tai viistoista tuntia viikossa ilman ongelmia niin se riittää mulle. Finish strong, siihen tässä kai lopulta tähdätään.
Pääsiäiseen oli selvä suunnitelma. Neljä päivää aikaa puuhailla kaikenlaista kivaa perheen kanssa ja takoa reilusti kilometrejä juoksupolulla. Eka kohta onnistui täydellisesti, toinen meni vähän niin ja näin.
Jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan olisin juossut pyhien aikana reilut 42 kilometriä. 14 kilometriä perjantaina, sunnuntaina ja maanantaina. Näin tarkkojen suunnitelmien tekeminen on ihan kivaa mutta niiden toteutuminen on aina arvoitus. Yleensä mitä tarkemmin suunnittelee harjoittelua eteenpäin niin sitä todennäköisemmin tulee muutoksia.
Perjantai meni vielä ihan nappiin, 14 kilsaa mukavasti alle puoleentoista tuntiin. Lauantai oli lepoa, käytiin perheen kanssa uimassa. Sunnuntaina iltapäivällä lähdin juoksemaan pääsiäisen toista 14 kilometrin siivua mutta jostain syystä kaikki tuntui menevän kilometrien karttuessa pieleen. Vastoinkäymistä oli jos jonkinlaista. Sitten kun ne oli saatu hoidettua kuntoon ja olin lähdössä kiertämään 7 kilometrin reittiä toiseen kertaan alkoi jaloissa tuntua omituista vaivaa. Päätin heittää pyyheen kehään. Ei väkisin.
Eilen maanantaina olin lähdössä lenkille mutta oli pakko myöntää että kaikki ei ole kunnossa. Koko päivän toisessa polvessa oli tuntunut inhaa tuntemusta kun käveli esimerkiksi rappusissa. Vaiva on tuttu, vastaavaa tuntuu parin päivän ajan maratonien jälkeen. Tai jos juoksee pitkän tauon jälkeen pidemmän lenkin.
Kolmas pääsiäislenkki jäi juoksematta kokonaan.
Olen oppinut että näissä tilanteissa otetaan varman päälle. Maratonilla tai kovassa juoksutavoitteessa voi vetää jonkin aikaa tietoisella riskillä kivunkin kanssa mutta harjoittelussa ei koskaan. Henkinen tuska ja väsymys on pitkässä juoksussa yhdentekevää mutta fyysinen vaiva on aina merkki jostain. Jos sen jättää kuuntelematta, se ei vaimene. Se korottaa ääntään niin kauan että se on pakko ottaa huomioon.
Olin juossut lauantaista sunnuntaihin ulottuvalla jaksolla eli yhdeksässä päivässä neljä lenkkiä, yhteensä noin 50 kilometriä. Se on suunnilleen yhtä paljon kuin koko tammikuussa tai helmikuussa. Sunnuntaina tuli täyteen vuoden ekat 200 kilometriä, puolitoista viikkoa myöhemmin kuin viime vuonna.
Eilen oli jo hetken aikaa apea fiilis. Olin just ehtinyt hehkuttaa teille suurta haastetta kun kroppa hajoaa. Aloin kuitenkin muistelemaan että mun vähäisistä jalkavaivoistani arviolta 99% on sijoittunut kevääseen. Silloin kun lumet ja jäät sulaa ja määrää aletaan lisäämään. Tottakai! Niinhän se on aina kaikilla muillakin. Koko talvi on vedelty puolivaloilla ja kun baana on auki ja aurinko hehkuu niin mätetään määrää mielin määrin.
En sentään juokse asvaltilla kuten moni tekee. Pitkät matkat kovalla asvaltilla on tylyä lihaksille ja nivelille jos on talven juossut pehmeämmillä alustoilla tai vaikkapa matolla.
Pitäisi malttaa mielensä, ottaa iisimmin. Pikkuhiljaa lisätä määrää. Aika vaan on jotain mitä mulla ei oikein ole. Puolimaratonputki odottaa jo neljän viikon päässä. Oma moka tottakai kun jatkoin itsepintaisesti voimakautta näin pitkälle ja jätin juoksentelut vähälle.
Tämän polun olen nyt itselleni pedannut ja toivottavasti onnistun tekemään viisaita ratkaisuja joilla kunto ja kropan iskukyky paranee eikä heikkene.
Peräkkäiset juoksupäivät lienee vielä hetken aikaa myrkkyä, ehkä ens viikolla onnistuu nekin. Tänään jaloissa ei tunnu olevan enää mitään vaivaa ja tekisi mieli juoksemaan mutta kalenteri on toista mieltä. Toivottavasti vielä torstaina, lauantaina ja sunnuntainakin jalat tuntuu yhtä tuoreilta ja kevyiltä kuin nyt just tätä kirjoittaessa. Silloin kilometrejä kertyy ja vihdoin kaikki on hyvin.
Kävin hakemassa kirjastosta äsken vähän lisäinnoitusta. Tero Hyppölä kirjoitti joitain vuosia sitten kirjaksi tarinoitaan eri ultramatkoilta. Hän on juossut mm. 100 kilometriä 7 tuntiin 48 minuuttiin ja 24 tunnin kilpailussa 238 kilometriä. Juoksun lisäksi Terolla on uinti- ja triathlontaustaa, molemmista myös ultramatkoilta.
Kirjoittelen kirjasta lisää kunhan saan sen luettua. Pää on muutenkin täynnä hyviä jutun aiheita. Pitäisi ehtiä kirjoittamaan mm. siitä miten kroppani on muuttunut viime vuodesta, vaa'alla käynti kertoi nimittäin että hämmentävän paljon. Hiljaa hyvä tulee kai tämän bloginkin kanssa! :)
Viime toukokuussa suorastaan asuin juoksupoluilla. Olin päättänyt kokeilla miten tavallisen, 2-3 kertaa viikossa lenkillä käyvän harrastajan kestävyys riittää kun juoksumääriä nostetaan reilusti ylöspäin. Kehittelemäni Giro-juoksuhaasteen aikana juoksin 345 kilometriä 24 päivässä.
Kun tuo haaste oli kunnialla suoritettu loppuun ei hirveästi tehnyt mieli ajatella juoksemista. Aika nopeasti kuitenkin palasin takaisin lajin pariin ja aloin myös pyöritellä mielessäni mitä haluan jatkossa tehdä. Juoksutapahtumat on mieluisia mutta koin että sain tuosta omasta haasteestani paljon enemmän. Se oli iso projekti johon keskityin niin henkisesti kuin fyysisesti kuukausien ajan ja johon oli pakko sitoutua täydellisesti. Sain paljon tukea ja kannustusta perheeltä, kavereilta ja tietysti myös tämän blogin kautta. Tiesin että haluan tehdä jotain vastaavaa myös keväällä 2015.
Viime syksyn maratonin jälkeen palaset alkoivat loksahdella pään sisällä paikoilleen. Halusin ottaa haasteen ajanjaksoksi vähän lyhyemmän pätkän, yli kolme viikkoa päivittäisiä pitkiä lenkkejä oli lopulta paljon aikataulutusta vaativa asia lapsiperheessä jossa ei voi mennä pelkästään omilla ehdoilla. Mitä jos juoksisin neljässä puolimaraton-tapahtumassa kuukauden aikana, siis yhdessä joka viikonloppu? Liian helppoa, varsinkin kun en halua kilpailla kelloa vastaan. Entäs neljä maraton-tapahtumaa kuukaudessa? Ehkä vielä hieman liikaa tässä vaiheessa :) Haluaisin myös ehdottomasti tehdä haasteen omalla tavallani, ilman virallisia kilpailuja ja tapahtumia joiden perässä pitää matkustella ja käyttää myös reilusti rahaa.
Sitten yhtäkkiä se oli päivänselvää. Tulisin juoksemaan yhden viikon aikana puolimaratonin joka päivä. 147 kilometriä seitsemässä päivässä.
Se olisi juuri sopivan verran kovempi pala kuin yksikään viime kevään juoksuhaasteen viikoista. Silloin kovimmalle viikolle kertyi mittaa 112 kilsaa. Seitsemän puolimaratonia tarkoittaa noin kolmanneksen isompaa kilometrimäärää.
Olen juossut viime syksyn jälkeen poikkeuksellisen vähän. Tammikuun alusta maaliskuun loppuun ainoastaan 184 kilometriä. Toisaalta viime vuonna samaan aikaan juoksin vain hieman enemmän, 224 km, ja Giro-haaste sujui silti yllättävän hyvin.
Lähden matkaan alustavien suunnitelmien mukaan maanantaina 4. toukokuuta. Viimeinen eli seitsemäs puolimaraton pitäisi olla kasassa sunnuntaina 10. toukokuuta. Aikaa kuluu ehkä 15 tuntia, ehkä 18. Ehkä jopa enemmän, sillä ei ole merkitystä. Tavoitteena on vain juosta matka alusta loppuun.
Viikko on lyhyt aika mutta seitsemässä päivässä ehtii hyvin testata palautumiskykyä, jalkojen iskunkestävyyttä, rasituksen sietämistä ja loputtoman pitkiä metsäpoluilla ja pururadoilla taivallettuja metrejä. Pitäisi syödä noin 13 000 ylimääräistä kaloria viikon aikana. Malttaa mieli ja välttää jokaista turhaa spurttia ja kiihdytystä ylä- ja alamäissä. Antaa vaan mennä uudestaan ja uudestaan, tunnista ja päivästä toiseen.
Loka-marraskuun vaihteessa vähensin juoksuharjoittelua ja keskityin enemmän lihaskunto- ja voimaharjoitteluun. Tuo jakso on kestänyt nyt siis jo peräti viisi kuukautta mikä on mulle todella pitkä aika. Aiemmin olen ottanut noin kolme kuukautta kestävän voimajakson aina vuoden alussa.
Kolme kertaa punttia viikossa viiden kuukauden ajan toi mulle sen mitä halusinkin. Voimatasot nousivat, lihaskestävyys parani. Olen vahvempi kuin ennen kaikissa liikkeissä. Ei ne muutokset mitään älyttömiä ole mutta eteenpäin meneminen on tärkeintä. Monissa liikkeissä onnistuu nyt pidemmät sarjat painoilla joilla aiemmin otin pelkkiä ykkösiä.
On ihan eri asia treenata jotain osa-aluetta - on se sitten juoksu tai voimatreeni - kahdesti tai kolmesti viikossa. Olen kokenut että kahdella treenillä viikossa lähinnä ylläpidetään vanhaa tasoa eikä juuri kehitytä. Jotkut ovat asiasta eri mieltä ja hyvä niin. Erilaiset ihmiset saavat erilaisista harjoitusmääristä varmasti myös täysin erilaisia tuloksia.
Maaliskuu oli tämän pitkäksi venähtäneen voimajakson viimeinen kuukausi. Harjoituspäiviä kertyi peräti 22, tosi hyvä määrä. Viimeksi olen treenannut harjoituspäivissä mitattuna yhtä paljon viime elokuussa. 13 voimatreeniä joista neljä valmentajan vetämiä painonnostoharjoituksia ja yhdeksän omatoimisia punttailuja. Juoksuharjoituksia 9 kpl.
Pikkuhiljaa juoksukilometritkin alkavat näyttää siltä miltä pitääkin. Lyhyemmät ja nopeammat lenkit alkavat jäädä vähemmälle, juoksin 84 kilometriä eli 9.3km per lenkki. Tämä luku tulee toivottavasti nousemaan lähiaikoina reiluun kymppiin.
Voimakauden pitkästä kestosta kertoo sekin että vaikka tuo 84 kilsaa on melko vähän niin sekin on ennätysmäärä viime syyskuun jälkeen :D
Maaliskuu oli lopulta siis tosi hyvä kuukausi. Ei ollut pienintäkään ongelmaa tai vaivaa ja sain tehtyä harjoitukset just niin kuin halusinkin. Ainoa mikä ei onnistunut oli kevyemmän treeniviikon saaminen ohjelmaan. Maaliskuun eka viikko oli tosi kova ja kolme seuraavaakin kohtuullisen raskaita kuormitukseltaan.
Otan sen pitämättä jääneen kevyen viikon nyt tähän huhtikuun alkuun. Sen jälkeen kuormitus tulee viikko viikolta kasvamaan kunnes kaikki mitä kropasta ja mielestä irtoaa otetaan irti toukokuussa. Sen jälkeen on sitten aikaa kevennellä ihan tarpeen mukaan.
Toukokuun suunnitelmista lisää huomenna! Pientä lisäjännitystä voisin nostattaa vihjekuvan avulla:
