keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Fitnesspassékirjat.

AVAlla pyöri taannoin Iholla-sarja. Ensin tuli pari kautta naisten kuvaamia videopäiväkirjoja. Sitten kauden verran miehiä. Nyt aikalailla samalla konseptilla lähestytään fitness-ilmiötä sarjassa Fitnesspäiväkirjat.

Paitsi että katson paljon urheilua niin seuraan myös mahdollisuuksien mukaan ihan perus-tv-tarjontaa. Fiktiivisiä sarjoja en ole jaksanut tai ehtinyt seuraamaan vuosikausiin mutta erilaiset ihmiskohtalot ja ilmiöt poliittisista dokumenteista bigbrotheriin ja temptationislandiin kiinnostaa. Sopivassa suhteessa talouden mekanismeja ja hömppää.

Fitness-aiheisia ohjelmia on tullut paljon, saliympäristön kuvauksista suurin osa menee tosin erilaisten laihdutuskisojen puolelle. Niistäkin on tullut ylitarjontaa, ekat kaudet superdieeteistä ja rakkaista pullukoista tuli vielä silmäiltyä läpi mutta nyt digiboksilla on tallessa näitä sarjoja parikymmentä jaksoa enkä ole katsonut ainuttakaan. Kun yksi Jutan sarja loppuu, niin toinen alkaa. AVA pyörittää jenkkien Suurinta pudottajaa nonstoppina, kun edellisen kauden finaali on taputeltu niin seuraavana päivänä uudet ylipainoiset saapuu ranchille. Rasva on just nyt paitsi liikunnan niin myös tv:n viihdekoneiston polttoainetta.

Fitnesspäiväkirjoja mainostettiin tolkuttoman paljon eri medioissa, taisi olla jopa ulkomainoksia katujen varsilla. Ohjelmaopasta selaamalla luulin ensin että uusia jaksoja tulee päivittäin mutta eetteriin tuutataankin illasta toiseen parhaaseen katseluaikaan yhden ja saman jakson uusintoja.

Fitness on ikävä kyllä vain jo kovin tylsä aihe. Erityisesti blogeja seuraaville samat dieetit, posetreenit ja aamuaerobiset tulivat vähän liiankin tutuiksi jo useampi vuosi sitten. Ohjelma etenee liian tiukasti niillä urilla kuin sen pitääkin edetä. Ellei elämässä tee jotain erikoista niin ei siinä tosiaan ole muiden silmissä mitään erikoista. Kun fitneksestä on tullut valtavirtaa, tietyn ikä- ja sukupuoliryhmän normi ja jokaisen taviksen tuttu niin se ei tarjoa mitään uutta ja kiinnostavaa. Ilmiö on niin läpikäyty että melkein jokainen kadulla vastaan kävelevä tuppurainen tietää banaanilettujen reseptin ja sen kuinka orthexin pakastusrasiaan saa parhaiten mahtumaan höyrytetyt parsat ja kanafileet.

Fitness on vähän liian pliisua teflonia että siitä saisi aidosta kiinnostavaa, kun pyritään näyttämään täydelliseltä ja elämään täydellisesti niin niitä kiinnostavia särmiä ei nouse esiin. Tottakai niitä jokaisella ihmisellä on mutta silloin kamera ei mene päälle. Mun mielestäni ei ole kovinkaan mielenkiintoista ja kiinnostavaa että joku matkustaa New Yorkiin ja menee siellä heti kuntosalille, paljon siistimpää olisi jos keskeyttäisi tiukan dieetin ja häipyisi kiljupunkkareiden kanssa maanalaisiin käytäviin bailaamaan. Ei sillä että niin pitäisi tehdä mutta vastakohdat ja normeista poikkeaminen nostaa ihmisiä siitä massasta ylös eikä saa kaikkea näyttämään samalta.

Kirjoja, lehtiä ja tv-ohjelmia pukkaa aiheesta varmasti vielä jatkossakin. TV1:n Prisma Studion aiheenakin on sattumalta just tänään fitness-harrastus.

Mun mielestä on tärkeintä ja hienointa että jokaiselle löytyy se oma juttu, oma harrastus, tapa elää. Ne omat telkkariohjelmat joita haluaa katsoa. Kai se on niin että kaikilla aikakausilla jotain elämäntapaa ja mielikuvaa tuodaan enemmän esiin ja pyritään näkemään se erityisen tavoiteltavana ja ihailtavana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti