Jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan olisin juossut pyhien aikana reilut 42 kilometriä. 14 kilometriä perjantaina, sunnuntaina ja maanantaina. Näin tarkkojen suunnitelmien tekeminen on ihan kivaa mutta niiden toteutuminen on aina arvoitus. Yleensä mitä tarkemmin suunnittelee harjoittelua eteenpäin niin sitä todennäköisemmin tulee muutoksia.
Perjantai meni vielä ihan nappiin, 14 kilsaa mukavasti alle puoleentoista tuntiin. Lauantai oli lepoa, käytiin perheen kanssa uimassa. Sunnuntaina iltapäivällä lähdin juoksemaan pääsiäisen toista 14 kilometrin siivua mutta jostain syystä kaikki tuntui menevän kilometrien karttuessa pieleen. Vastoinkäymistä oli jos jonkinlaista. Sitten kun ne oli saatu hoidettua kuntoon ja olin lähdössä kiertämään 7 kilometrin reittiä toiseen kertaan alkoi jaloissa tuntua omituista vaivaa. Päätin heittää pyyheen kehään. Ei väkisin.
Eilen maanantaina olin lähdössä lenkille mutta oli pakko myöntää että kaikki ei ole kunnossa. Koko päivän toisessa polvessa oli tuntunut inhaa tuntemusta kun käveli esimerkiksi rappusissa. Vaiva on tuttu, vastaavaa tuntuu parin päivän ajan maratonien jälkeen. Tai jos juoksee pitkän tauon jälkeen pidemmän lenkin.
Kolmas pääsiäislenkki jäi juoksematta kokonaan.
Olen oppinut että näissä tilanteissa otetaan varman päälle. Maratonilla tai kovassa juoksutavoitteessa voi vetää jonkin aikaa tietoisella riskillä kivunkin kanssa mutta harjoittelussa ei koskaan. Henkinen tuska ja väsymys on pitkässä juoksussa yhdentekevää mutta fyysinen vaiva on aina merkki jostain. Jos sen jättää kuuntelematta, se ei vaimene. Se korottaa ääntään niin kauan että se on pakko ottaa huomioon.
Olin juossut lauantaista sunnuntaihin ulottuvalla jaksolla eli yhdeksässä päivässä neljä lenkkiä, yhteensä noin 50 kilometriä. Se on suunnilleen yhtä paljon kuin koko tammikuussa tai helmikuussa. Sunnuntaina tuli täyteen vuoden ekat 200 kilometriä, puolitoista viikkoa myöhemmin kuin viime vuonna.
Eilen oli jo hetken aikaa apea fiilis. Olin just ehtinyt hehkuttaa teille suurta haastetta kun kroppa hajoaa. Aloin kuitenkin muistelemaan että mun vähäisistä jalkavaivoistani arviolta 99% on sijoittunut kevääseen. Silloin kun lumet ja jäät sulaa ja määrää aletaan lisäämään. Tottakai! Niinhän se on aina kaikilla muillakin. Koko talvi on vedelty puolivaloilla ja kun baana on auki ja aurinko hehkuu niin mätetään määrää mielin määrin.
En sentään juokse asvaltilla kuten moni tekee. Pitkät matkat kovalla asvaltilla on tylyä lihaksille ja nivelille jos on talven juossut pehmeämmillä alustoilla tai vaikkapa matolla.
Pitäisi malttaa mielensä, ottaa iisimmin. Pikkuhiljaa lisätä määrää. Aika vaan on jotain mitä mulla ei oikein ole. Puolimaratonputki odottaa jo neljän viikon päässä. Oma moka tottakai kun jatkoin itsepintaisesti voimakautta näin pitkälle ja jätin juoksentelut vähälle.
Tämän polun olen nyt itselleni pedannut ja toivottavasti onnistun tekemään viisaita ratkaisuja joilla kunto ja kropan iskukyky paranee eikä heikkene.
Peräkkäiset juoksupäivät lienee vielä hetken aikaa myrkkyä, ehkä ens viikolla onnistuu nekin. Tänään jaloissa ei tunnu olevan enää mitään vaivaa ja tekisi mieli juoksemaan mutta kalenteri on toista mieltä. Toivottavasti vielä torstaina, lauantaina ja sunnuntainakin jalat tuntuu yhtä tuoreilta ja kevyiltä kuin nyt just tätä kirjoittaessa. Silloin kilometrejä kertyy ja vihdoin kaikki on hyvin.
Kävin hakemassa kirjastosta äsken vähän lisäinnoitusta. Tero Hyppölä kirjoitti joitain vuosia sitten kirjaksi tarinoitaan eri ultramatkoilta. Hän on juossut mm. 100 kilometriä 7 tuntiin 48 minuuttiin ja 24 tunnin kilpailussa 238 kilometriä. Juoksun lisäksi Terolla on uinti- ja triathlontaustaa, molemmista myös ultramatkoilta.
Kirjoittelen kirjasta lisää kunhan saan sen luettua. Pää on muutenkin täynnä hyviä jutun aiheita. Pitäisi ehtiä kirjoittamaan mm. siitä miten kroppani on muuttunut viime vuodesta, vaa'alla käynti kertoi nimittäin että hämmentävän paljon. Hiljaa hyvä tulee kai tämän bloginkin kanssa! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti