Zombie Run - vähän erilainen (an)aerobinen.

Lauantain kohdalla kalenterissa luki juoksupäivä. Tuttu reitti, samoja polkuja olen tallannut satoja kertoja, nyt huhtikuussa jalkavaivojenkin kanssa parikymmentä kertaa. Tällä kertaa matkassa olisi tosin muitakin jotka pyrkivät tiellä eteenpäin - ja ennen kaikkea niitä jotka pyrkivät etenemistä estämään.

(c) TGphotography

Teemana oli Zombie Run, tapahtuma jossa joukko selviytyjiä yrittää päästä maailmanlopun tunnelmista turvaan. Noin 4.5 kilometrin mittainen reitti oli täynnä haudasta noussutta porukkaa jonka tehtävänä oli pyrkiä ottamaan selviytyjiltä pois elämiä eli vyötäröllä roikkuvia nauhoja. Jokaisella oli alussa viisi nauhaa ja maalialueella palkittaisiin se jolla on nopein aika ja ainakin yksi nauha tallella. Tämän lisäksi jaettaisiin palkintoja parhaille pukeutujille ja mm. sille jolla on eniten elämiä tallessa reitin suorittamisen jälkeen.

Heti kun tapahtumasta aiemmin keväällä tiedotettiin se sai aikaan innostuneen vastaanoton. Yleensä erilaiset estejuoksutapahtumat ovat aika hintavia mutta tähän opiskelijavoimin järjestettyyn tapahtumaan pääsi aikaisin ilmoittautumalla 12 eurolla ja se myytiin nopeasti loppuun. Onneksi olin heti liikkeellä, kaverini laittoi pari päivää omaa ilmoittautumistani myöhemmin ilmon sisään mutta ei enää mahtunut mukaan.

Kaikkihan tietää että olen kovin vakava ihminen eikä urheiluun kuulu huumori vaan suoritus tehdään aina suurella hartaudella joten en lähtenyt sen kummempaan karnevalistiseen elehtimiseen. Olen joskus lenkillä naureskellut että kun päässä on musta pipo, musta juoksutakki, mustat juoksutrikoot ja tuulisella kelillä takin musta huppu niin ollaan aika lähellä ninjamaista preesensiä. Siispä lainasin kaverilta mustan kommandohupun ja lähdin liikkeelle muuten normaaleissa lenkkivetimissä. Lähtökohtahan on erinomainen, en tiedä onko Ninja vs Zombies-nimistä leffaa tehty mutta jos on niin sen on pakko olla hyvä!

Ilmoittautumisen yhteydessä jokaiselle annettiin pitkä valkoinen nauha joka solmittiin vyötärölle sekä siihen kiinnitetyt viittä elämää kuvaavat viisi nauhaa. Startti erosi jonkin verran muista juoksutapahtumista joissa olen ollut, nopeasti mietittynä en ainakaan muista että starttipistoolia olisi aiemmin korvannut väkijoukon taakse ryntäävät zombit ja juoksijoiden kirkuminen.

Tukalaa oli heti lähdön jälkeen, iso nippu paniikissa eteenpäin laukkaavia selviytyjiä oli pakkautunut ahtaalle pyörätielle ja porukan väistellessä eläviä kuolleita taisi osa ryhmästä törmäysten johdosta kaatuakin. Fiilis ja syke oli nopeasti katossa!

(c) Niina Varheenmaa Photography

Edessä oli silta mutta sepäs olikin täynnä zombeja! Onneksi ennen sitä oli huoltopiste jossa ei ollut tarjolla perinteisiä hartsportteja, rusinoita ja suolakurkkuja vaan verta jota päälleen roiskimalla saattoi hämätä zombeja luulemaan että olimme heidän kaltaisiaan. Saimme vielä vinkin ettei ehkä kannata juosta jotta peiterooli menee täydestä ja ylitimme sillan kävelemällä. Musta ninja näytti veriseltä mutta tuoksui mustaherukalta, viisaimmat tajusivat ottaa verisammioista energiatankkausta.

Sillan jälkeen edessä oli reitin valinta. Vasemmalla tuttu tiukka ylämäki, oikealla tasaista väylää. Risteyksessä oli opastaja joka kertoi että mäen päältä voisi saada lisää elämiä mutta ikävä kyllä se olisi myös täynnä zombeja. Ei muuta kuin sinne! Tiukalla harppomisella mäki ylös ja sehän tosiaan kuhisi mädäntynyttä populaa. Ikävä kyllä valkoisin nauhoin varustettu salko oli zombijoukon ympäröimä ja liikkuivatkin penteleet kovin rivakasti. Melkoista hippaa käytiin parin yllättävänkin vilkkaasti liikkuvan veitikan kanssa, nappasin parit nauhat mutta taisinpa menettää vielä useammankin. Ei tainnut olla kovin viisas reitin valinta..

Musta huppu jossa oli aukot pelkille silmille oli aika tukala hengittämiseen, syke pumppasi maksimilukemissa. Vaikka vauhti ei ollut erityisen kova niin yllättävät ja aika tiukatkin kohtaamiset zombieiden kanssa löivät lisälöylyä koneeseen.

Lyöttäydyimme hetkeksi yhteen papin kanssa, ninjan ja papin pyhä liitto toi mieleen hienot klassikkoelokuvat kuten Peter Jacksonin Braindeadin. Stand back boy - this calls for divine intervention! I kick ass for the Lord! Ikävä kyllä pitkään kestänyt kauhuleffaharrastus ei tuonut helpotusta matkalla, zombit kun eivät ole mitään vampyyrin kaltaisia puseja jotka pelästyvät valkosipulin tuoksahdusta.

Papin kanssa autoimme tien varteen kuukahtaneita selviytyjiä joilta saimme kiitokseksi lisää nauhoja, ne tulivat todella tarpeeseen. Olin nimittäin hetkeä aiemmin menettänyt koko vyön ja siinä olleet nauhat kun jouduin zombijoukon riepottelemaksi. Askartelin toisesta nauhasta uuden vyön ja laitoin siihen toisen nauhan yhden elämän merkiksi.

Game over oli lähellä, vaikka niin kävisi niin maaliin asti saisi jatkaa mutta voittomahdollisuus karkaisi. Tiesin kyllä että edessä oli vielä nopeampia jamppoja joten muutenkaan ei tainnut olla palkinnoille asiaa. Asfalttiosuudella oli hillitön kohtaaminen rullaluistelevien zombieiden kanssa ja sekä hitaasti raahustavia että yllättävästi spurttaavia zombejakin piisasi jatkuvasti matkaa hidastamaan. Eipä kestänyt kauaa kun taas oli elämät nollissa.

Anaerobisella alueella mentiin koko ajan mutta maali lähestyi. Päätin pitää huput tiukasti päässä ja suun ja nenän piilossa, tulisi ainakin kunnon tehoharjoitus ja rääkki tähänkin ongelmien riivaamaan treenikuukauteen.

Noin kilometri ennen maalia oli vielä osuus jossa oli vähän esteitäkin, piti hyppiä laatikoiden yli ja pujahtaa nauhojen alta. Tässä kohdassa oli eniten yleisöä ja perhe ja ystävät kannusti. Siistiä.

(c) TGphotography

Esteiden jälkeen oli vielä yksi silta, sitä ennen annettiin ohje että "merkin vasemmalta puolelta ja sillalle". Siis minkä merkin, vai sanoiko se kyltin. Vai puun. Minkä näistä. Täysi vauhti, aivot jo yhtä sumeassa tilassa kuin zombeilla ja kroppa täynnä maitohappoa. Vähän sama fiilis kuin viime syksynä maratonilla Hangossa kun järkkäri huusi mulle pääpunaisena että "Ei sinne! Mene tuonne!" kun toisella kierroksella en tajunnut mistä olisi pitänyt mennä vaikka sama kohta oli ohitettu jo aiemmin. Kun on tarpeeksi tiltissä niin ei mene jakeluun ellei rautalangasta väännä ja mielellään kädestä pitäen ohjaa.

Vedin siis varman päälle ja nousin sillan päälle kaikkien merkkien vasemmalta puolelta, lähes pystysuoraa nousua kiiveten. Ei tarvinnut ottaa edes nelivetoa alle, kyllä nää menee pystypäin lentämällä vaikka pää kainalossa.

Ennen maalisuoraa oli vielä pari zombia mutta pian näin jo armeijan joukot jotka ohjasivat viimeisiä rippeitä säästyneestä sivilisaatiosta tukikohdan turvaan. Aikaa oli kulunut noin 25 minuuttia ja olin maalissa kolmas.

Yleensä juoksutapahtumien maalissa jokainen keskittyy olemaan omien tukijoukkojensa, huoltajiensa ja joukkuekavereidensa parissa mutta nyt tilanne oli ihan toinen. Tarinaa riitti niin zombeista kuin kisasta yleensäkin. En ymmärrä miten muut kärkijoukon kaverit olivat onnistuneet pitämään ainakin yhden elämän tallella. Ehkä olisi pitänyt kiertää zombeja reilummin nurmikoiden ja pientareiden kautta. Tärkeintä ei ole kuitenkaan voitto, kylpyläloma ja muut upeat palkinnot - olishan nekin kelvanneet - vaan hikiset kuteet ja  äärimmilleen riivattu hapenottokyky.

Kaikki olimme yhtä mieltä siitä että tapahtuma oli erittäin onnistunut. Oletettavasti järjestäjät eivät olleet aikaisemmin juoksutapahtumaa järjestäneet mutta kaikki sujui mainiosti. Ehkä olisi kaivannut selvempiä ohjeita juuri siitä miten tarkasti esimerkiksi polulla pitää pysyä vai saako käyttää nurmikoita hyväksi ellei sitä ole erikseen kielletty. Tai miten sille viimeiselle sillalle olisi pitänyt kavuta. Mutta kun leikkimielellä liikkeellä oltiin (niin varmaan juu) niin eipä noilla ollut mitään väliä. Harvemmin näin halvalla hinnalla saa näin huikeaa seikkailua. Toki tällainen tapahtuma on erittäin epärealistinen, zombithan eivät oikeasti koskaan juokse vaan raahustavat hitaasti mutta varmasti.

Urheilusuorituksena tää oli näin etujoukoissa todella kova. Joku jutteli sykemittarin näyttäneen välillä kahtasataa. Omatkin sykkeet oli varmasti alusta loppuun anaerobisella alueella, fiilis oli maalissa vastaava kuin täysillä vedetyn cooperin testin jäljiltä. Näin jollain päässä kaasunaamarin, iso rispekt jos veti sillä reitin alusta loppuun. Pelkät silmät esille jättänyt kypärämyssy ja siihen päälle vetämäni juoksutakin huppu olivat jo erittäin kova haaste, päätin että ne pysyy paikoillaan alusta loppuun eikä niihin onneksi tarvinnutkaan koskea. Kunnon raasto, parempi mieli.

   Youtubesta löytyi kypäräkameralla kuvattu video

Isot kiitokset järjestäjille, tulen varmasti uudestaankin jos tapahtuma saa jatkoa ja saman suuntaisia kommentteja kuulin maalissa muiltakin. Varmasti myös moni niistä jotka jäivät ilmoittautumisessa rannalle haluaisivat sen kokea. Erittäin hauska tapahtuma joka on paljon tavallisia juoksukisoja ja liikuntatempauksia moniulotteisempi ja tarjoaa yhtä paljon niin meille kirjaimellisesti veren maku suussa eteneville kuin rauhallisemmalla temmolla hassuttelevillekin. Zombie Runeja järjestetään paljon ulkomailla, Suomen eka tapahtuma oli viime vuonna Riihimäellä. Veikkaanpä että muillakin paikkakunnilla riittäisi innokkaita osallistujia.