Sairausloma ohi - yläkropan treenaminen jatkuu.

5. lokakuuta tein normaalin salitreenin, penkkipunnerrusta, leuanvetoa, kyykkyjä. Muutaman päivän päästä ranne alkoi kipuilemaan. Se ei meinannut millään parantua joten kävin lääkärillä joka kirjoitti tulehduskipulääkereseptin ja suositteli parin viikon taukoa käsitreeneistä. Olen yrittänyt mahdollisimman paljon olla tekemättä tuolla oikealla kädellä mitään raskasta ja keskittynyt salilla vain jalkoihin ja keskivartaloon.

Eilen, tasan kuukausi edellisestä yläkropan treenistä, yritin paluuta mieli täynnä intoa, odotusta ja pelkoa. Ei mennyt niin kuin olisin halunnut mutta sain kuitenkin tehtyä pitkästä aikaa myös yläkropan harjoitteita. Penkkipunnerruksessa ranne kipuili. Leuanvedossa sekä myötä- että vastaote tuntui mahdottomalta, ranne kipuili. Hauiskääntö kulmatangolla - kipua. Ei kuitenkaan niin pahaa kuin kuukausi sitten jolloin en saanut väännettyä avaimella ovea auki. Eteenpäin on menty mutta vielä on paljon matkaa normaaliin ranteen toimintakykyyn.

Treenin loppuvaiheessa tajusin että suurin osa kipua tuottavista liikkeistä olivat tangolla tehtäviä harjoitteita. Niissä ranteen asentoa ei saa muutettua. Tämän havainnon tehtyäni sain tehtyä leukoja kahvoilla, siis sormet kohti toisiaan eikä eteen tai taaksepäin kuten yleensä. Penkkipunnerrus onnistui käsipainoilla. Ehkä tästä selvitään!

Henkisesti on kuitenkin raskasta hylätä rakas tanko. Se on kuitenkin niin hieno väline ja taipuu monenlaiseen harjoitteluun, itse teen tangolla niin askelkyykkyjä kuin pystypunnerrusta seisten, ettei mitään rajaa. Ehkä näemme kuitenkin taas pian ja pystymme tekemään taikoja toisillemme. Sillä välin yritetään valita sopivia käsipainoja, keksiä variaatioita vanhoista liikkeistä ja hyväksyä muutos vanhaan ohjelmaan.

Juoksukin kulkee. Kovan lokakuun jäljiltä tutut lenkkimaisemat ovat kuitenkin tuntuneet vähän puulta ja olen tuonut niihin eloa lisäämällä nopeampia osioita lenkkien sisälle. Tavalliset junnaavat pk-lenkit ovat pienellä muutoksella olleet erittäin mielenkiintoisia ja tuntuneet tehokkailta. Lauantaina juoksin 9 kilometriä josta puolivälissä kolme kilometriä yhtäjaksoisesti kovalla temmolla. Tänään 12 kilometrin lenkin jälkimmäiset kuusi kilometriä juoksin vuorotellen 500 metrin kovempia vetoja ja 500 metrin pk-vauhtisia palautteluja. Tuntuu niin mahtavalta kun pystyy vetämään noin pitkiä vauhdikkaita pätkiä ilman että vatsalaukun sisältö nousee kurkkuun ja hengitys muuttuu puuskuttamiseksi. Ehkä jonain päivänä juoksen puolimaratonin puoleentoista tuntiin tai maratonin kolmeen ja puoleen tuntiin. Ehkä. Mutta vaikka en onnistuisikaan niin tämä matka on niin mahtava että mitä sitten.

Vaikka tämän blogin nimi lähtee ajatuksesta että olisi todella hienoa juosta 1, 10 tai 100 kilometriä niin että se tuntuisi kevyeltä, tai nostaa 200kg penkiltä/maasta/mistä vaan samalla fiiliksellä, niin eipä sillä lopulta ole niin paljon väliä onnistuuko se koskaan. Tänään oli niin mahtava fiilis kun palasin lenkiltä autolle ja tajusin miten lujaa pystyin juoksemaan ja miten nopeasti palautumaan että todellakin tuntui kevyiltä kilometreiltä. Taisin sanoa itsekseni "v-ttu mä olen paras". En ehkä ole paras keneenkään muuhun verrattuna mutta omaan vanhaan itseeni verrattuna todellakin olen paras. Hitto tää touhu on siistiä!