Kevyilläkin viikoilla otan raskaita painoja voimaharjoituksissa, keveys tarkoittaa lähinnä sitä että juoksulenkit ovat lyhyempiä ja kovimmilla sykkeillä tehtyjä harjoituksia on vähemmän. Maanantainakin ohjelmaan kuului siis raskaat sarjat rinnallevetoja ja etukyykkyjä. Vika sarja, jonka olen tehnyt tasan kerran aiemmin, jännitti vähän kuten asiaan kuuluu eikä eka kerta onnistunutkaan. En saanut vedettyä tankoa kunnolla rinnalle joten se tipahti sylistä pois kyykyssä, jalkavoimista ei siis jäänyt kiinni. Hetki puhaltelua ja tankoon uudestaan kiinni ja sitten onnistui.
Maanantaina illalla vasemman polven ulkoreunassa ja takana alkoi tuntua omituista tunnetta. Vähän kuin juoksijanpolvi, joka on mulla oireillut lievästi sekä keväällä 2012 että 2014. Aiemmin vaiva on tullut pitkästä juoksulenkistä, nyt ekaa kertaa kyykkäämisestä. Maksimipainoilla harjoittelu lisää vammautumisriskiä kun usein käytännössä nostetaan vähän liikaa vähän liian aikaisin. Paikat eivät ole vielä tottuneet eivätkä kestä kuormaa. Maksimisuorituksissa tekniikka myös hajoaa herkemmin mikä altistaa myös vammautumiselle.
Erilaiset vaivat, myös juoksijanpolvi, on mennyt mulla usein aika helposti ohi. Uskon ja toivon että niin käy nytkin. Jätin eilisen juoksulenkin väliin, huomisesta en vielä tiedä. En ole oikeastaan päättänyt vielä edes mitä teen tämän illan painonnostotreenien kanssa. Mun ajattelumalli on sellainen että pienikin vaiva hoidetaan oireettomaksi ennen kuin tehdään yhtään mitään joten lepoa saattaa tulla vielä vähän lisää.
On vaiva iso tai pieni niin sama hieman pelokas tunne seuraa aina. Koskaan ei voi tietää tuleeko taukoa päivä, viikko tai monta kuukautta. Ehkä se pieni pelko ja epätietoisuus heijastaa sitä miten tärkeä asia päivittäinen liikkuminen itselle on. Sen merkitystä paitsi fyysisesti mutta ennen kaikkea henkisesti on todella vaikea pukea sanoiksi.
No, ainakin voin treenata yläkroppaa. Askartelen seuraavaksi perjantain salitreenipohjan paperille, leikkaa ja liitä - ihan oikeasti saksilla ja teipillä.
Jos yläkroppakin alkaa vaivaamaan niin sitten pitää nostaa kädet pystyyn ja treenata vaikka naurulihaksia. Katsottiin maanantaina pojan kanssa 98 vuotta vanha elokuva, Chaplinin Kahlekarkuri. Poika ei ihmetellyt kertaakaan missä on värit tai ääni, molemmat vain naurettiin niin että piti välillä pitää tauko ettei joku pallea revähdä. Oli se vain uskomaton liikkeen ja fysiikan mestari. Ja liike jos joku on ajatonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti