Yrit ny edes!

Vuodenvaihde lähestyy ja monilla on varmasti mielessä uusia harrastuksia joita voisi aloittaa. Mun mielestä oikea aika tehdä jotain uutta on ihan koska tahansa mutta täytyy myöntää että tammikuu on aika houkutteleva. Monissa urheilulajeissa seurat ja muut liikuntaryhmät mainostavat miten mukaan voi tulla koska tahansa mutta silti aina kun uusi kausi tai vuosi alkaa tulijoita on paljon enemmän kuin muuten.

Olisin itsekin voinut aloittaa painonnostoharjoittelun koska tahansa mutta päätin odottaa viime vuoden vaihteeseen ja uuden "lukukauden" alkuun. Se oli ihan hyvä ratkaisu, oli helppo mennä mukaan kun iso osa muistakin oli ekaa kertaa treeneissä. Silti on ollut tosi hienoa huomata että uusia harrastajia on tullut pitkin vuotta mukaan, varsinkin ilman kunnollista liikuntataustaa se vaatii uskallusta ja heittäytymiskykyä.

Mulla on mielessä aika paljonkin urheilulajeja joita olisi hauska kokeilla mutta ei ole vain tullut lähdettyä liikkeelle. Toisaalta kynnys on koko ajan madaltunut, säännöllinen liikunnan harrastaminen paitsi kohentaa kuntoa ja mielialaa niin nostaa myös itseluottamusta. Uuteen on valtavan paljon helpompi lähteä mukaan kuin ennen. Toivottavasti se näkyy jatkossa myös täällä blogissa ja ens vuoden aikana voin kirjoitella vaikka surffaus- tai boulderointikokeiluista.

Viitseliäisyyden ja rohkeuden puute ja toisaalta pelko epäonnistumisesta taitaa olla ne suurimmat haasteet. Mun mielestä on ihan selvä asia että uutta ja aiemmin tuntematonta asiaa ei voikaan heti hallita vaan siinä menee aikaa.

En ollut lapsena kovinkaan liikunnallinen, vaikka moni asia kiinnosti niin ne jäivät käytännössä kokeilematta. Vasta oman lapsen myötä olen päässyt kunnolla kokeilemaan luistelua, uimista tai hiihtämistä. Aluksi minä olin opettaja mutta nyt roolit ovat alkaneet kääntyä toisin päin. Poika sukeltelee jo altaan pohjaan ja tsemppaa iskää uskaltamaan laittamaan pään veden alle jotta voidaan moikata toisiamme pinnan alla.

Viimeiset pari vuotta poika on yrittänyt saada mua tekemään kuperkeikkaa ja kädestä pitäen opastanut miten pitää toimia. En ole uskaltanut. Lapsena vanhemmat pelottelivat miten niskat murtuvat jos ei tee sitä oikein - tämän tyyppisistä "ohjeista" olen oppinut toimimaan oman pojan kanssa päinvastoin. Kaikista vaarallisimpia älyttömyyksiä lukuunottamatta kaikkea saa kokeilla vaikka riski pienelle pipille olisikin olemassa. Arkuus ja epävarmuus kantaa helposti pitkälle läpi elämän, uskon että sama koskee myös kannustamista ja tsemppaamista.

Satu kirjoitti blogissaan viime viikolla pelon voittamisesta. Kuinka ollakaan meitä yhdisti sama epävarmuus kuperkeikkojen tekemisen suhteen. Kun olin lukenut tuon kirjoituksen, menin kokeilemaan. Tein ensin yhden, sitten toisen ja kolmannen. Siinä ei ollut mitään pelättävää tai vaikeaa. Kiitos Satu! En tiedä kohentaako kuperkeikkojen osaaminen elämänlaatuani mutta se että tein jotain mitä en ollut koskaan kunnolla uskaltanut tehdä on taas yksi pieni askel eteenpäin. Kun uskaltaa kiivetä pienelle kukkulalle voi alkaa haaveilemaan vähän isommasta mäestä, tunturista ja lopulta vuoresta.

Kaikki pelot ei ole mitään isoja mörköjä, monella on joku pieni asia jota kohtaan on syntynyt ylitsepääsemätön henkinen este.  Yllättävän monella se on esimerkiksi tasajalkahyppy. Hyppy onnistuu pelkällä lattialla mutta jos pitäisi hypätä jonkin matalankin korokkeen päälle tai esteen yli niin homma hajoaa. Jos vain haluaa, tuostakin esteestä pääsee kirjaimellisesti yli. Ensin voi hypätä maton reunan yli, sen jälkeen kynnyksen. Sentti kerrallaan. Pelon takana on varmasti monilla tässäkin tapauksessa ajatus epäonnistumisesta joka johtaisi kolahdukseen tai kaatumiseen. Kannattaa hypätä vaikka tahallaan päin matalaa estettä niin huomaa että luita ei murru eikä käy mitään pahaa. Ihan niin kuin kuperkeikassakaan ei murru niska.

Yrit ny edes, niinku tääl päi sanotaa.