Myrskyssä.

Olen odotellut juoksulenkkiä kovassa tuulessa mutta sellaista ei ole osunut kohdalle. Vaikka sääennustuksissa olisi ollut varoituksia, tuuli ei ole tuntunut kovinkaan kummoiselta. Yksittäinen puuska ei riitä haasteeksi koko juoksulenkille. Tänään ei pitänyt tuulla kovinkaan lujasti mutta kun lähdin juoksemaan, alkoi tuntua kohinaa.

Polun kääntyessä pohjoiseen, kova vastatuuli alkoi todella tuntua. Se tuli suoraan Jäämereltä, vaikka elohopea oli niukasta plussan puolella niin ilma oli hyinen. Kovassa vastatuulessa tuntuu kuin voisi kaatua eteenpäin ilman että oikeasti kaatuisi, rajuimpien puuskien aikana niin on suorastaan pakko tehdä että pääsee eteenpäin. Pellon pientareella ei ole lainkaan suojaa, aavalla tuulen koko voima puhaltaa suoraan kohti. Se menee luihin ja ytimiin ja humisee korvissa niin ettei meinaa kuulla edes omia ajatuksiaan. Henkeä pitää haukkoa oikeassa kohdassa, kuin kroolaisi meren vaahtopäissä. Maininki on tauoton.

Pienen joenuoman varrella näin viime viikolla pimeän laskeuduttua kolme jänistä, nyt seurana on vain yksinäinen orava. Ehkä jänöt eivät tykkää myrskystä, kotikolossa on mukavampaa.

Polku kääntyy ensin länteen ja sitten takaisin kohti kotia, etelään. Myötätuulessa tuntuu kuin mitään tuulta ei olisi olemassakaan mutta kevyelläkin askelluksella vauhti kiihtyy ihan itsestään. Se mikä on hetkeä aiemmin painanut maahan, nostaakin lentoon. Niin elämässä usein käy.

Valkoiset kiteet pistelee poskilla ja maassa on koko ajan hieman vähemmän mustan, ruskean ja vihreän värisiä kohtia. Ehkä joulusta tulee sittenkin valkoinen.

Voi, kuinka myrsky rauhoittaa!

Rintaani vasten, vereni kautta

kiitää hullujen hevosten laukka.

Suunnaton meri vaahtoaa.

Voi, kuinka myrsky rauhoittaa!

- Aulikki Oksanen