Rääkkiä kehiin!

Kävin eilen vetämässä tiukan juoksulenkin, 6-7 kilometriä ulkoilutietä jossa on mukavasti ylä- ja alamäkiä. Normaalisti olisin vetänyt sen yhdellä ja samalla hölkkävaihteella läpi mutta en tällä kertaa. Läpi vuoden on tullut juostua pelkkiä kilometrimääriä tuijottaen ja vauhteja alhaalla pitäen, nyt mittari näyttää sen verran mukavasti kilsoja että voi unohtaa määrän ja keskittyä puhtaasti tehoon.

Tuon eilisen lenkin aikana otin 4x 500 metrin maksimivetoja ja loppuun vielä 300 metriä ylämäkeen täysillä. Otin vetojen välissä saman mittaisia eli puolen kilsan hölkkäpalautuksia todella hitaasti ja kevyesti mutta eipä ehtinyt hengitys tasaantumaan. Yllättäen alussa oli vaikeinta, ehkä kroppa oli shokissa moisesta touhusta ja ehti tottua ajatukseen vasta loppumatkasta. Ilman kelloa on vaikea tietää ihan tarkkaa vauhtia mutta veikkaisin että vedot oli vajaa 4 min/km ja palautukset reilu 6 min/km.

Samalla kun otan juoksussa tehoja irti niin sama houkuttelee salinkin puolella. Olen viimeksi soutanut elo-syyskuun vaihteessa, jatkossa kun harjoitusten painopiste siirtyy poluilta lihaskuntoharjoittelun puolelle niin salilla tulee käytyä hiukan enemmän ja soutuakin tulee varmasti ohjelmaan säännöllisemmin. Koska vedän conceptillakin aina täysiä niin ajatus ei hirveästi houkuttele mutta tekee se vaan todella hyvää kunnolle :)

Kävin äsken toista kertaa meidän uudella muuttaneella salilla ja otin vähän uusia juttuja mukaan. Aiemmin olen tehnyt askelkyykkyjä kinesis-laitteella mutta koska se puuttui vielä niin nostin tangon suorille käsille ja tein askelvalakyykkykävelyä. Aijai miten tiukka liike, varmaan askelkyykystä löytyy rankempiakin variaatioita mutta mulle toi on just passeli.

Kuukauden tauko salitreenistä on tehnyt joissakin liikkeissä yllättäen hyvää, mm. vatsat sujuu ehkä vähän iisimmin kuin ennen. Otan silloin tällöin treenin päätteeksi jalkojen nostoa makuulta, makaan siis selälläni lattialla ja nostan jalat suorina ilmaan niin että ne menee pään yli. Teen aina 30 toistoa, usein 15+15 tai 20+10. Nyt meni 27+3! :D En muista olenko koskaan tehnyt kaikkia putkeen, ehkä joskus. Jalat ja vatsa alkoi kramppailemaan jo viimeisissä toistoissa.

Sen jälkeen kävin vielä roikkumassa queenaxin apinapuissa. Reissasin käsillä roikkuen ensin laitteen päästä päähän, tiputtauduin alas, hengähdin, palasin takas roikkumaan ja tein saman takaperin.

Juoksussa olen tarkoituksella ottanut aina iisisti, en ole kokenut että vauhtilenkit toisivat mulle sellaista kehitystä jota janoan. Rennosti nauttien olen päässyt siihen tilanteeseen että voin juosta 100 tai vaikka 150 kilometriä viikossa ilman ongelmia. Toisaalta vauhdikkaammista siivuista saa ehdottomasti hyötyä myös pitkille matkoille kun sykkeet tippuvat alas. On mielenkiintoista nähdä miten tehoharjoittelu loppusyksyn ja talven aikana puree.

Salilla olen aina painanut täysillä, mahdollisimman pitkiä sarjoja mahdollisimman raskailla painoilla. Se on tuonut varmasti sitkeyttä ja kestävyyttä lihaksiin mutta voimatasot eivät ole merkittävästi kasvaneet. Uskoisin että pienillä muutoksilla tapahtuu paljon positiivisia asioita.

Rääkkiä ja raastoa kehiin ja kohti seuraavaa tasoa!

Next Goal Wins - maailman huonoin joukkue keskiössä.

FIFA ranking lienee maailman tunnetuin paremmuusjärjestys. Se listaa kuukausittain maailman kaikki jalkapallomaajoukkueet parhaasta heikoimpaan. Fifa ranking ei ole mikään absoluuttinen mittari mutta antaa suuntaviivoja eri joukkueiden tasosta ja voimasuhteista. Tuoreimmalla listalla Saksa on ykkösenä, Argentiina toisena ja Kolumbia kolmantena. Suomi on sijalla 63. Kongon ja Montenegron välissä. Listan häntäpäästä löytyy mm. San Marino, Bhutan ja Amerikan Samoa.

Niin, Amerikan Samoa. Piskuinen Tyynenmeren saari nousi kaikkien urheilua seuraavien puheenaiheeksi huhtikuussa 2001 kun se hävisi MM-karsinnoissa Australialle 31-0. Se oli kaikkien aikojen suurinumeroisin tappio kansainvälisen jalkapallon historiassa ja hetkessä amerikan samoalaiset olivat jalkapalloilevan maailman naurunaihe. Pelaajille kyseessä ei ollut mikään vitsi. Tuossa ottelussa maalivahtina pelannut Nicky Salapu herää vielä tänäkin päivänä keskellä yötä painajaiseen jossa hän poimii pallon maalista yli kolmekymmentä kertaa yhden ottelun aikana.

Tuore brittidokumentti Next Goal Wins alkaa kesästä 2011. Kaikkien aikojen nöyryytyksestä on kulunut kymmenen vuotta ja on aika startata karsinnat Brasilian vuoden 2014 MM-kisoihin. USA:n jalkapalloliitto pyrkii auttamaan Amerikan Samoan liittoa ja lähettää saarelle avuksi kokeneen valmentajan, Thomas Rongenin.

Elokuvan nimi Next Goal Wins on viittaus koulujen välituntifutikseen jossa seuraavan maalin tehnyt joukkue on voittaja. Amerikan Samoalaiset ajattelevat samoin. Voitosta tai edes tasapelistä ei uskalleta haaveilla, yksikin maali tuntuisi upealta saavutukselta vaikka ottelu lopulta päättyisikin kymmenen maalin tappioon.

Kun USA:n jalkapalloliitto julkaisi työpaikkailmoituksen Amerikan Samoan valmentajan pestistä, hakemuksia saapui vain yksi, Thomas Rongenin. Hollantilainen valmentaja on ehtinyt nähdä ja kokea elämässään monenlaista ja on selvää että MM-karsintoihin osallistuminen juuri tämän joukkueen kanssa muodostuu hänelle yhdeksi elämän kohokohdista. Amerikan Samoan kanssa ei ehkä päästä parrasvaloihin ja tosissaan taistelemaan paikasta MM-kisoissa mutta joukkueen mukana on ehkä mahdollista tavoittaa jotain olennaisempaa ja aidompaa, urheilun todellista ydintä - sydäntä.

Rongenin saapumisen myötä palaset alkavat loksahdella kohdalleen. Saarella on vähän töitä joten monet pelaajista ovat muuttaneet Amerikkaan, osa on värväytynyt armeijaan. Perheelliset miehet ovat päättäneet käyttäneet kaikki vuoden lomapäivistään maajoukkueeseen. Rakkaudesta lajiin.

Next Goal Wins ei naureskele tai vitsaile maailman heikoimman jalkapallomaajoukkueen kustannuksella. Silti se ei myöskään tee hölmöllä tavalla huonoudesta jaloa piirrettä. Kun resurssit ovat pienet, toiminta on helposti amatöörimäistä puuhastelua. On vaikea pysyä nahoissaan kun urheilupsykologi valaa joukkueeseen uskoa kertomalla tarinan sokeasta miehestä joka kiipesi Amerikan korkeimmalle huipulle Mt. Everestille.  Joukkueen heikot suoritukset ymmärtää hyvin  kun näkee valmentajan opettavan pelaajille vain pari viikkoa ennen MM-karsintojen alkamista sitä mitä suoritetaan liukutaklaus tai pallonriisto. Yli 50-vuotias tupakkaa polttava valmentaja miettii patikoituaan parin tunnin ajan maan korkeimmalle huipulle että osa joukkueesta tuskin pystyisi samaan. Pelaajista vain harva on 90 minuutin pelikunnossa, osa ei jaksa edes yhtä puoliaikaa.

Next Goal Winsin arvo on tietysti hienossa tarinassa ja arvoissa joita se haluaa nostaa esiin. Rohkeudesta olla oma itsensä, tahdosta yrittää ja pyrkiä aina parhaaseensa vaikka se ei lopulta kovin korkealle riittäisikään. Intohimosta ja palosta siihen mitä tekee.

Urheilujournalismissa keskitytään yleensä menestyjiin ja mestareihin. Jokaista huippua kohti on tuhansia joiden tarinaa kukaan ei kerro. Next Goal Wins osoittaa että aito ihminen on aina kiinnostava ja arvokas, urheilullisesta menestyksestä tai gloriasta riippumatta.



Next Goal Wins julkaistiin hiljattain Suomessa dvd:llä joten se pitäisi löytyä hyvän valikoiman omaavista kirjastoista ja kaupoista. Suosittelen lämpimästi.

Viikonloppu autiotuvalla eli sinne ja takaisin.

Meidän perheessä asuu innokas retkeilijä. Avovaimo pakkaa usein rinkkansa ja lähtee patikoimaan retkeilyreiteille. Perheen keskenkin on eri kokoonpanoilla patikoitu mutta minä en ole ollut kertaakaan mukana yön yli kestävällä reissulla. Viime lauantaina kun painonnoston tuomarikoulutus oli takana vietiin poika yökylään ja lähdettiin matkaan. Tarkoitus oli viettää yö autiotuvassa.

Tällä kertaa jätettäisiin retkeilyreitit väliin ja siirtymät eri paikkojen välillä tapahtuisivat soutuveneellä. Viikonloppu oli tosi tuulinen ja myös sisävesille liikkuville oli annettu varoitus kovista tuulista. Matkalla järvelle puut eivät juuri huojuneet ja rannalta katsottuna vesi näytti melko tyyneltä. Kaikki hyvin siis?

Ensimmäinen ylläri oli heti rannassa. Venepoukama oli jäässä! Aiempina päivinä oli ollut melkein kymmenen astetta lämmintä mutta edellisen viikon lyhyt pakkasjakso oli saanut suojaisan paikan jäätymään parin sentin syvyydeltä. Ei siinä mitään, rikottiin veneen ympäriltä parinkymmenen metrin matkalta jäät jotta päästiin sulaan veteen.

Reilun puolen tunnin urakan jälkeen oltiin päästy soutamaan. Vaikka järvi on iso, noin kymmenen neliökilometriä, niin se on luonnonsuojelualuetta ja kaavaan merkitty hiljainen alue jossa moottoreilla päristely on ankarasti kielletty. Saaria ja luotoja on paljon, lähdimme eteläiseltä rannalta ja mielessä siinti läntisen rannan autiotupa. Soutumatkaa olisi kaksi kilometriä ja hyvällä kelillä se taittuisi noin puolessa tunnissa.

Heti kun pääsimme järven selälle tyly todellisuus iski päin kasvoja. Laineet keikuttivat venettä ja tekivät etenemisestä todella raskasta. Vaikka avovaimo on paljon soutanutkin, tuolla samalla järvelläkin nyt syksyllä viikoittain, niin keli on ollut aina ennen tyyni. Tuuli puhalsi etelästä ja kun oltiin menossa järven halki idästä kohti länttä niin aallot käänsivät veneen koko ajan perä kohti menosuuntaa. Aika tyly rasti veneilyummikoille. Lopulta huopasin perä edellä puolitoista kilometriä siinä myräkässä, se tuntui vakaimmalta.. Epätoivo oli lähellä mutta pidin katseen sillä rannalla jonne oltiin menossa ja lopulta kuin ihmeen kaupalla oltiin perillä.

Paitsi kova tuuli, myös sade oli matkaseurana. Perillä vietiin kamppeet sisälle autiotupaan joka oli yllättäen lämmin, joku oli ilmeisesti hetkeä aikaisemmin pitänyt retkeillessään taukoa ja lämmitellyt takan ääressä. Ulkonuotio sateessa ei koettelemusten jälkeen houkutellut yhtään joten loppuilta vietettiin visusti autiotuvan lämmössä.

En ole koskaan ennen ollut autiotuvassa joten ylläreitä oli monia. Tuo oli aika iso, useita kerrossänkyjä, iso pöytä ja penkit, takka. Lattialla luukku josta aukesi ruuan säilytyspaikka. Aluksi oli todella hämärää, keinovaloon tottuneesta tuntui oudolta kun ei nähnyt oikein mitään. Kynttilät ja takka valaisivat, ulkona oli niin harmaata että ikkunasta ei juuri tullut valoa. Otsalamppu oli aluksi kovassa käytössä että näki edes syödä :D

Takassa grillailtiin makkaraa, avovaimo keitteli trangialla kasvisriisipataa. Yllärinä jälkkäriksi lettuja jotka kostautuivat maailman parhaaksi, taikina oli vieläpä gluteeniton: 3dl semperin hienoa jauhoseosta, 2 munaa, 3dl maitoa, ½tl suolaa, 2tl vaniljasokeria, 50g sulatettua voita. Kannattaa testata!

Syömisen jälkeen menin köllöttelemään makuulaverille enkä siitä enää montaa kertaa noussut. Ajantaju katosi, oltiin perillä autiotuvalla kolmen aikaan päivällä mutta silti oli niin kovin  hämärää. Ei huvittanut nousta siitä punkalta, katselin liekkien loimotusta takassa, kuuntelin sateen ropinaa ja tuulen huminaa. Siinä oli just hyvä olla. Tunnit kuluivat enkä sen iltapäivän ruokahetken jälkeen syönyt enää mitään, ei ollut nälkä, vain todella rentoutunut ja levollinen olo. Vaikea kuvitella että koskaan kotona pääsisi samanlaiseen tilaan. Se oli zen ja olemisen sietämätön keveys.

 

Avovaimo oli ollut kaverinsa kanssa samassa autiotuvassa viikkoa aikaisemmin ja silloin oli yöllä pari astetta pakkasta, he olivat käytännössä heräilleet ja valvoneet läpi yön ja pitäneet tulta yllä. Itse sammahdin lopullisesti ehkä yhden-kahden aikaan yöllä enkä enää herännyt lisäämään puita takkaan. Yö oli kuitenkin nyt lämmin, 5-6 astetta, eikä tupa jäähtynyt. Yöllä ja aamulla kuului rapinaa, hiiri taisi jakaa huoneen kanssamme.

Olin laittanut jo iltapäivällä neljä rosamundaa takan reunalle mutta kun ei ollut nälkä niin ne jäivät siihen hieman pidemmäksi aikaa.. koko yöksi. Elämäni ensimmäistä kertaa söin uuniperunaa aamupalaksi :)

Silmät olivat tottuneet hämärään, tuvassa tuntui jopa ihan valoisalta. Vain tämän kaltaisissa olosuhteissa on enää nykypäivänä mahdollista elää ilman sähköä ja alkutotuttelun jälkeen se tuntui tosi hyvältä vaikka olen paatunut kaupunkilainen enkä koskaan esimerkiksi muuttaisi kilometriä kauemmaksi urbaanista sykkeestä.

Ilma alkoi hieman kirkastua, sade loppui sunnuntaiaamuna kahdeksan-yhdeksän aikaan. Tuuli oli edelleen kova ja ennusteiden mukaan saattaisi jopa kiihtyä vielä päivän aikana. Pakattiin siis tavarat ja pyrittiin olemaan valmiina paluumatkaan hyvissä ajoin. Käytiin kuitenkin ensin tekemässä pieni lenkki autiotuvan ympäristössä.

Järven ympärillä kiertää noin 30 kilometrin retkeilyreitistö jonka avovaimo on kiertänyt useammankin kerran, minä vain pieninä pätkinä sieltä täältä. Tässä kohdassa olin ensimmäistä kertaa joten kokeilin muun muassa kaksi järveä yhdistävän suntin ylittävää venelossia.

Sen jälkeen pakkailtiin veneeseen tavarat, avovaimo soutaisi takaisin satamaan.

 Heti kun lähdettiin laiturista tuli paha flashback edelliseltä päivältä. Aallot vain olivat vieläkin isompia..

Maakravut olivat pulassa. Aallot iskivät koko ajan veneen kylkeen ja keikuttivat sitä voimakkaasti, jatkuvasti mentiin todella rajusti puolelta toiselle. Seuraavan saaren taakse tuulensuojaan olisi matkaa ehkä kilometri. Tuntui pahemmalta olla matkustajana kuin soutajana. Pidin kädessä gps-paikanninta ja keskityin siihen. Pysyin rauhallisena, samoin soutaja. Näin että metrit vähenevät. Luettelin koko ajan paljonko on matkaa että päästään pois siitä avoimelta järvenselältä. Soutuvauhti oli 2-3 kilometriä tunnissa, avovaimo soutaa tyynessä kelissä tuplasti kovempaa. Aina kun tuli fiilis ettei vene liiku mihinkään sain vahvistettua gps:n myötä että matka kyllä etenee.

Se oli oikeasti aika pelottava tilanne ja katsoin koko ajan tarkasti mihin saareen olisi lyhyin matka uida jos käy huonosti.

Lopulta päästiin perille pieneen saareen jossa oli nuotiopaikka, siitä olisi enää vajaa parisataa metriä matkaa kotisatamaan joten sytytettiin nuotio ja paisteltiin lounaaksi makkaraa. Olo oli huojentunut.

Jälkikäteen on pakko sanoa että oli virhe lähteä vesille siinä kelissä. Se oli virhe koska kokemus on olematon eikä esimerkiksi puhelimet olleet vesitiiviissä pussissa. Pahoja mokia molemmat. Ei niitä varoituksia merenkulkijoille ja sisävesille ihan huvin vuoksi anneta.

Olen aina ihmetellyt niitä jotka hukkuvat lähtiessään pilkille kun jääriite on vielä todella ohut. Tai niitä jotka kiipeävät perusleiriltä kohti vuoren huippua säävaroituksista huolimatta. Huippukuume sokaisee järjen valon kun se tavoiteltu kohde on ihan siinä lähellä.

Jotkut eivät ota opikseen mutta olen ihan varma että me tsekataan jatkossa moneen kertaan tuuliennusteet ja myös toimitaan niiden mukaan. Kaikesta huolimatta reissu oli hieno ja toivottavasti niitä tulee vielä monia. Mutta ehdottomasti reittivalinnat olosuhteiden mukaan!

Tuomarikoulutuksessa.

Jo keväällä meidän painonnostoseurassa oli puhetta siitä että syksyllä voitaisiin järjestää tuomarikoulutusta halukkaille. Olin innoissani jo silloin, painonnoston parissa toimiminen ja erilaisen tiedon oppiminen lajista houkuttaa kovasti.  Pari kuukautta sitten tuli lopullinen tieto tuomarikoulutuksesta ja merkkasin sen kalenteriin. Tulostin liiton sivuilta yli 70 sivua materiaalia ja aloin syventymään lajiin erilaisten sääntöjen ja määräysten kautta.

Säännöt löytyvät toki myös netistä

On helposti nähtävissä miksi moni urheilulaji on pulassa kun kilpailutapahtumiin ei riitä toimitsijoita tai vaikkapa tuomareita. Meitä ilmestyi tuonne koulutukseenkin lopulta vain pari vaikka se oli maksuton ja kesti vain muutaman tunnin.

Painonnostossa on viisi tuomariluokkaa, kaksi kansainvälistä ja kolme kansallista. Korkein taso on kansainvälinen ykkönen jolla voi tuomaroida olympialaisissa ja MM-kisoissa. Kansainvälinen kakkonen on myös vaativa taso, sen myötä voi toimia tuomarina esimerkiksi nuorten kansainvälisissä arvokisoissa. Kotimaisista tuomariluokista ykkösellä voi tuomaroida vaikkapa SM-kisoissa ja kakkosluokassa muissa valtakunnallisissa kilpailuissa.

Itse lähdin tietysti lauantaina pohjalta eli kyseessä oli kolmosluokan tuomarikoulutus. Sillä voi toimia piirinmestaruuskisoissa ja pienissä paikallisissa seuran jäsenten välisissä kilpailuissa eli ns. salikisoissa.

Puhuttiin sääntöjen pääkohdista noin puolitoista tuntia jonka jälkeen vuorossa oli koe. Kymmenkunta kysymystä painoluokista, eri nostomuotojen virheistä ja tuomareille kuuluvista tehtävistä. Helppoa kamaa, vastaamiseen ei montaa minuuttia kulunut. Ellei jotain ajatusvirhettä tapahtunut niin kolmosluokan tuomarikortti pitäisi olla plakkarissa.

En ole koskaan ollut mikään opiskelijatyyppi eikä pulpetissa istuminen, luennot tai tentit sovi mulle yhtään. Aihe oli kuitenkin nyt sellainen että olisin voinut kuunnella ja osallistua opetukseen vaikka koko päivän ajan.

Kolmoskortin voi korottaa kakkostason tuomarikortiksi kun on toiminut viidessä kisassa tuomarina. Ikävä kyllä suurin osa kisoista on valtakunnallisia ja pienempiä skaboja on todella vähän. Ilmoitin heti koulutuksen jälkeen meidän seuran puheenjohtajalle että toivoisin pääseväni tuomariksi kaikkiin kisoihin jotka alimmalla tasolla järjestetään jotta saan kerättyä nuo viisi tuomaritehtävää kasaan.

Olen koko ajan varmempi siitä että haluan toimia lajin parissa, on se sitten levynvaihtajana tai tuomarina.  Ei muuta kuin tavoitteeksi kansainvälinen ykkösluokan tuomarikortti ja kesän 2028 olympialaiset! :D

Ekaa kertaa uudella salilla.

26. syyskuuta. Niin kauan siitä on aikaa kun olin viimeksi kuntosalilla. Ihan järkyttävän pitkä aika. Tasan kuukausi!

Ensin keventelin treenejä kun valmistauduin maratonille. Sitten oli maratonin jälkeinen kevyt viikko. Sitten piti palata täydellä tohinalla treeneihin mutta olin vähän flunssainen ja skippasin. Ja sitten tulikin tämä viikko. Maanantaina ja tiistaina kävin juoksemassa, keskiviikkona painonnostoa, eilen torstaina juoksua. Tänään perjantaina olisi vihdoin ohjelmassa paluu salille.

Jotta pitkässä tauossa ei olisi tarpeeksi pureksimista niin sillä välin kun olin poissa kuvioista meidän kuntosali muutti. Muutto oli tosin isompi henkisesti kuin fyysisesti, vanhaan paikkaan oli meiltä kotoa matkaa reilu viisisataa metriä. Uudelle salille on matkaa alle viisisataa metriä :D

Systeemit oli kuitenkin ihan uudet. Aiemmin vastaanotto oli auki aamukasista iltaysiin, nyt kun menin kymmeneltä ovet olivat lukossa ja sisälle pääsi kortilla. Respa aukeaisi vasta puoliltapäivin. Tiukka taloustilanne ja ainakin meidän kaupungissa jylläävä tolkuttoman kova kilpailu kuntosalien välillä pakottaa nipistämään kaikesta. Neljän tunnin vähennys vastaanoton henkilökunnassa päivässä tarkoittaa kahtakymmentä tuntia viikossa eli yhden ihmisen puolikasta työviikkoa. Käytännössä siis ehkä yhtä kokonaista osa-aikaista työntekijää. 

Onneksi salikortin vilauttaminen riitti kun ovi oli lukossa ja pääsin tiloihin

Ulko-ovi aukesi kortilla ja heti niiden jälkeen oli pyöröportit jotka aukesivat myös kortilla. Pukukoppeja varten piti aiemmin olla 50 sentin kolikko joita aloittelijat eivät ikinä tajunneet pitää mukanaan. Itselleni tuli tavaksi jemmata kaikki haltuuni saamat viiskytsenttiset salireppuun ja niitä oli parhaimmillaan varmaan parinkympin edestä - ei ainakaan koskaan jäisi kaappi lukitsematta. Nyt myös pukukopit toimivat salikortilla joka lukitsee ja avaa kaapin lukituksen. Hyvästit kilisevälle treenikassille!

Vanha sali oli tolkuttoman iso. Veikkaisin että Suomen suurimpia. Treenitilaa oli useita tuhansia neliöitä, vanhoja korkeita varastohalleja. Kanssatreenaajia saattoi olla hiljaiseen aikaan parikymmentä ja saatoit silti treenata ihan omissa oloissasi, eri tiloja – joko isoja huoneita tai paremminkin halleja – kun oli ainakin kuusi. Vapaiden painojen huoneita oli esimerkiksi pelkästään kolme.

Vanhat laitteet siirtyivät uusiin tiloihin jotka eivät takuulla olleet edes puolia vanhoista tiloista. Toki huonejärjestys vaikuttaa paljon fiilikseen siitä minkä kokoiselta tila tuntuu ja saman pinta-alan saa näyttämään ja tuntumaan hyvinkin eri kokoiselta. Fakta on kuitenkin että aiemmin saattoi siirtyä paikasta a paikkaan b ihan vapaasti mistä tahansa kohdasta koska tilaa oli paljon, nyt painot ja laitteet olivat kiinni toisissaan ja piti kelata tarkasti sopiva reitti vaikka olisi siirtynyt vain muutaman askeleen päähän. Varmasti aika iso tottumiskysymys eikä ole ongelma enää kun paikat on tutut mutta ahdas on ahdas.

Ekalla kerralla meni aikaa löytää tietysti kaikki painot ja oikeat mestat. Olin niin hämilläni uudesta tilasta että pyysin yhdeltä tutulta konkarilta apua vesipisteen löytämiseen vaikka seisoin sen vieressä :D Muutenkin uudet tilat lisäsivät sosiaalisuutta. Useamman vuoden olen treenannut samojen tyyppien kanssa mutta vain osan kanssa on tervehditty ja juteltu, nyt useampikin heppu oli moikkaamassa ja vaihtamassa fiiliksiä muutosta ja uusista tiloista. Syysloman vuoksi tosin paikalla oli ihan vieraitakin tyyppejä joita ei muuten mun vakkarivuorolla eli arkiaamupäivissä näe.

Aika näyttää miten tuonne kotiudutaan. Joku valitteli kylmää saunaa, mulle on ihan sama koska saunon jossain muualla kuin punttisalilla jos saunon. Pukkareissa oli kaappeja kyllä varmaan satoja mutta kahdessa miesten reilun kokoisessa pukuhuoneessa oli naurettavan pienet penkit keskellä. Samoin itse salin puolelta puuttui pöydät joille voisi laskea vaikka vesipullon ja treenikirjanpidon, nyt piti käyttää penkkejä ym. joille jollain saattaa olla ihan kunnollistakin käyttöä. Mutta kun tilaa ei ole niin eipä niitä pöytiäkään voi sinne tunkea. Kinesis on niitä harvoja laitteita joita käytän ja se puuttui vielä, Technogymin porukka kun ei anna lupaa kenenkään muun purkaa ja siirtää sitä. Toivottavasti tulee pian, se on mainio monikäyttöinen vempain.

Finanssipuolella tuli muutoksia muuton myötä, hinnat laskivat varsinkin meille jotka emme jumpissa käy. Se on hyvä juttu, on aika suolaista maksaa 50-60 euroa kuukaudessa pelkästä punttisalista. Uus hinta, vajaa neljäkymppiä on ihan ok. Olisin lopettanut sopimukseni ens keväänä mutta nyt en vielä tiedä mitä teen. Klo 5-23 auki oleva sali on siitä hyvä että voit treenata koska tahansa. Painonnostoseuran salia saisi käyttää päivittäin superhalvalla jäsenmaksullamme mutta käytössä olevat vuorot on vähän huonoja mulle koska haluan kolistella painoja illan sijaan aamupäivisin.

Täällä taitaa olla nyt 15 kuntosalia, uusi iso ketjusali avataan taas ens viikolla. Tuohon lukuun tulee vielä päälle kaupungin julkisten liikuntapaikkojen salit joiden joukossa on kokonaan ilmaisiakin. Aivan utopistisen iso määrä näin pieneen kaupunkiin.

Fitness-buumi on kova ja esimerkiksi iso osa senioreistakin käy nykyään salilla. Hitto, kaikkihan siellä käy jos yleistä ilmapiiriä uskoo! Don't believe the hype – ei muuten oikeasti todellakaan kaikki käy.

Jokainen buumi haihtuu savuna ilmaan ennemmin tai myöhemmin ja kova kilpailu tarkoittaa yleensä sitä että joku tippuu kelkasta eikä kaikki pysty toimimaan rehellisin keinoin. Mulla on paha kutina siitä että kalliita ameriikan lisenssejä ostaneet crossfit-yrittäjät joutuvat monessa kylässä pettymään. Mun mielestä oli aika absurdia että kesällä kun reissattiin pohjanmaalle junasta pois noustuani ekoja asioita jonka näin oli Crossfit Kauhava. Toivon koko sydämestäni että laadukasta ja kovaa työtä tekevät saliyrittäjät, niin perinteisten punttisalien kuin crossfit-boksienkin kohdalla, pystyvät elämään työllään eivätkä päädy velkavankeuteen.

Jos jotain hyvää tästä rajusta markkinatilanteesta hakee niin se on tietysti meidän asiakkaiden asema. Jos en viihdy uudella salilla nyt enää muuton jälkeen, mulla on ne 14 muuta joita voin testata ennen kuin teen valinnan mihin siirryn. Jokaiselle luulisi löytyvän sopivan!

Painonnostoharjoitukset mestarin johdolla.

Vihdoin eilen pääsin tasan kahden viikon tauon jälkeen takaisin rautojen pariin. Painonnostoharjoituksiin tuli yllättäen melkoinen lisämauste kun meidän seuran valmentajien sijaan vetovastuussa oli Everin Anna, moninkertainen suomenmestari ja arvokisanostaja. Anna viimeistelee tällä hetkellä kuntoaan Kazakstanin MM-kisoihin joiden myötä starttaa tärkeiden pisteiden kerääminen Rion olympialaisia varten. Kisat alkavat parin viikon päästä ja tulen niistä takuulla kirjoittamaan sitten enemmänkin.

Meillä on loistavat valmentajat mutta se että Anna oli suunnitellut harjoitteet oli todella iso piristysruiske ja hienoa vaihtelua. Vaikka treenataan käytännössä aina kahta painonnostoliikettä - työntöä ja tempausta - niin ne koostuu niin monista pienistä osista että erilaisia harjoitteitakin on paljon. Näitä yhteistreenejä on kuitenkin vain kerran viikossa ja kun osallistujat ovat pitkälti aloittelijoita niin on pitäydytty lähinnä siinä että tehdään kokonaisia liikkeitä erilaisilla variaatioilla. Jos liikkeet on pilkottu osiin niin yleensä se on tarkoittanut keskittymistä vetovaiheeseen.

Kepillä tehdyn alkulämmittelyn jälkeen alettiin heti ottaa saksaus-harjoitteita! Tanko otettiin rinnalle jonka jälkeen lähdettiin rauhassa hakemaan oikeaa saksausasentoa, monilla etujalkaa piti siirtää selvästi eteenpäin ja takajalkaa koukistaa enemmän. Painon tulisi olla keskellä, eli lantiossa, ei kummallakaan jalalla. Tosi huteralta tuntui pitkään mutta Anna ja muut valmentajat antoivat hyviä vinkkejä ja pikku hiljaa oikea asento alkoi löytyä. Kun saksi oli ok, piti ottaa viisi pystypunnerrusta rinnalta saksausasennossa.

Noin vartin jälkeen alettiin kokeilemaan työntöä ihan käytännössä mutta jälleen ihan eri tavalla kuin aikaisemmin. Lähtöasennossa paino oli suorilla käsillä pään yläpuolella. Tanko laskettiin rauhassa alas ja heti kun se oli rinnalla, terävä potku ja saksattiin paino ylös. Etujalka taaksepäin, takajalka viereen. Paino rauhallisesti alas rinnalle ja taas pam! Työntö saksauksella. Mahtava harjoite.

Lopussa otettiin vielä maastavetoa työntöotteella ja takakyykkyvitosia. Hienot treenit.

Vetovaihe on mulle painonnostossa ollut se haastavin osa-alue ja koska sitä ei eilen tehty niin tulikin vähän enemmän onnistumisen tunteita kuin yleensä. Ihan vahingossa ja välillä toivottavasti ihan tarkoituksellakin mm. työnnöt tokassa harjoituksessa pamahtivat kohdalleen ehkä paremmin kuin koskaan ennen.

Tänään on ollut vähän reidet töötissä mutta eiköhän hommat ala taas kulkemaan kun kyykkyjä tulee jatkossa noin kolmesti viikossa. Shortsijuoksuille tuli muuten loppu, pakkasta oli aamupäivällä kolme astetta ja tuuli navakasti, pokka ei pitänyt loppuun asti :-( Lyhyet shortsit oli jo jalassa mutta vedin lopulta päälle verkkarit.

Olen juossut viimeiset pari vuotta trikoilla mutta koska en ole vieläkään hankkinut uusia pitkiä juoksutrikoita niin päädyin perusraitaverkkareihin. Eikä tosiaan ollut yhtään sen huonompi juosta kuin trikoillakaan. Monille juoksuharrastajille muut kuin juoksutrikoot ovat kauhistus. Jostain kumman syystä ennen vanhaankin juostiin mielettömän kovia juoksuja ilman huipputeknologiaa ja erikoismateriaaleja.

Ehkä en ostakaan uusia pitkiä trikoita. Menen toiseen ääripäähän ja alan lenkkeilemään meleeratuissa harmaissa collarihousuissa ja hupparissa.

Ajattoman tyylikästä ja mukavaa. Rocky ei voi olla väärässä! Adriaaaaaaan!

Mahtavia paitoja halvalla triathlonisteille ja muille fillarifriikeille!

Tekisi mieli tilata vähän siistejä paitoja mutta koska niissä on armotonta triathlon- ja pyöräilyhehkututusta - enkä kumpaakaan harrasta - niin ei ole pokkaa tilata niitä, tai ainakaan pitää päällä :D

Siispä koska blogia lukee ja seurailee joukko kyseisten lajien innokkaita harrastajia niin vihjaanpa teille että nyt on laatua tarjolla halvalla. Australialaisen Cycology Gearin poistomyynnissä on vielä jonkin verran kokoja jäljellä todella tyylikkäistä kamppeista. Mikä parasta, firma postittaa tuotteensa myös Suomeen ilman postikuluja joten jos sivuilla lukee hintana 13.99 euroa niin sehän ei maksa sitten oikeasti yhtään enempää.

Tämä ei tietenkään ole mikään sovittu mainos vaan hyvän pitää antaa kiertää. Tilasin itselleni todella hienon juoksuaiheisen paidan noin vuosi sitten ja olen ollut erittäin tyytyväinen sen laatuun. Myös tilaus- ja toimitusvaihe menivät todella sujuvasti, muistaakseni paita oli täällä toisella puolella maailmaa noin viikossa.

Cycology run out sale löytyy tästä linkistä: http://www.cycologygear.com/runout-sale/ Tilaisin mieluusti ainakin Fyxd:n, Sleep ride eat repeatin, Save the Worldin, Tri Harderin, Tridentin, Victoryn.. Tuolla normaalihintaisten paitojen puolella onkin sitten vielä enemmän herkkuja. Kyllä on design kohdallaan.

Huomatkaa muuten että nämä tosiaan lähetetään Australiasta joten montaa paitaa ei kannata laittaa samaan tilaukseen, siitähän ei ole muutenkaan hyötyä kun postimaksuja ei ole. Useamman paidan tilaus voi jämähtää tulliin ja voi joutua maksamaan tullimaksuja. Yksittäisen paidan tilauksessa tällaista riskiä ei käytännössä ole.

Juoksujalkaa!

Polte alkoi käydä viime päivinä jo tosi kovaksi. Eka viikko, se suunniteltu maratonin jälkeinen huiliviikko, oli vielä nautinnollinen mutta viime viikko jonka huilailin pienen flunssan vuoksi kasvatti tuskaa jatkuvasti. Koskakoskakoskakoska? Maltoin onneksi pitää kiinni suunnitelmista ja laitoin juoksukengät jalkaan vasta tänään.

Ai että tuntui hyvältä! Ilma oli kirpeämpi kuin aiemmin, tämän parin viikon tauon aikana ilma on muuttunut kertaheitolla alkusyksyn leppoisuudesta alkutalven viileyteen. Maratonilla oli lähes 15 astetta lämmintä ja aurinko paistoi, nyt lenkkiseurana oli hädin tuskin viisi lämpöastetta. Pari viikkoa voi tehdä valtavan muutoksen.

Yksi iso muutos tapahtuu samalla myös pukeutumisessa. Rikoin ainoat pitkät juoksutrikooni kompuroimalla toukokuussa maastopoluilla ja olen siitä asti juossut lyhyillä shortseilla. Pärjäsin niillä hyvin tänäänkin mutta pakkasia on kohta luvassa myös päivällä. Voi olla että testaan miten nolla-asteisessa ilmassa onnistuu juoksu lyhyillä shortseilla mutta kunnon pakkasille hankin tottakai pitkät trikoot.

Päässä oli jo pipo mutta käteen ilmestyy hanskat varmaankin myös vasta pakkaskeleillä. Ohut takki on ollut käytössä elokuun lopusta, tykkään tosi paljon lyhyiden shortsien ja juoksutakin yhdistelmästä. Jalat tuottaa selvästi enemmän lämpöä juostessa kuin yläkroppa joten näin sen pitääkin olla.

Totuttelin juoksuun lyhyellä kolmen kilometrin lenkuralla. Piti aloittaa hiljaa mutta innostuin kuin varsa kevätlaitumella ja talla oli pohjassa, eikä syke juuri edes noussut!  Maratonin ja reilun lepojakson aiheuttama superkompensaatio? En tiedä mutta juoksu tuntui hyvältä.

Eniten kuitenkin odotan punttisalia. Tämän vuoden juoksukilometrit on isossa mittakaavassa jo juostu, nyt alkaa olla aika keskittyä painoihin. Tärkeintä on kuitenkin se että pääsee liikkumaan, ihan sama millä tavalla. Se on se etenevän liikkeen laki!

Lepojakso venyi, koska alkaa treenit?

Mun oli tarkoitus päästä tällä viikolla aloittelemaan treenejä säännöllisemmin, maratonista on kulunut pari viikkoa ja flunssakin oli talttumassa. Lopulta päätin kuitenkin alkuviikosta että kun ääni on käheä ja yskäisyt ja niistäminen kaivavat kellertävää mömmöä sisuksista esiin niin voi olla hyvä syy huilailla vielä hetki. Varsinaista nuhaa tai yskää ei ole eikä tukkoista oloakaan joten periaatteessa liikunta voisi tulla jo kyseeseen.

Lokakuun aikana liikuntaa on kertynyt tasan kolme kertaa. Keskiviikkona 1.10. painonnostotreenit, lauantaina 4.10. maraton ja keskiviikkona 8.10. toiset painonnostoharjoitukset. Jos pääsen aloittamaan paluun ensi maanantaina kevyellä hölköttelyllä niin lepopäiviä on kertynyt peräkkäin 12. Se kuulostaa todella pitkältä ajalta. Kaivoin esiin esihistoriallisen heja hejani eli ison nipun papereita joista löytyy parin vuoden ajalta kaikki treenini.

Koskakohan olen viimeksi pitänyt noin pitkän tauon?

Kesäkuun alusta löytyy tasan viikon tauko giro-haasteen jälkeen, suunnittelin aikalailla just sellaista tähän maratonin jälkeenkin. Tuo onkin sitten ainoa tämän vuoden harjoitustauko!

Vuonna 2013 pidin jouluna taukoa kuuden päivän ajan. Samoin marraskuun alussa maratonin jälkeen. Maaliskuun puolivälissä taukoa oli viikko kun joku lentsu jylläsi perheessä.

2012 joulutauko kesti kahdeksan päivää. Huhtikuussa kuuden päivän tauko, en muista miksi? Olisiko ollut pääsiäinen tai jotain?

Näin pitkä tauko kuin nyt löytyykin sieltä harjoituspapereiden vanhimmasta osasta. Joulukuussa 2011 - tammikuussa 2012 kärsin mykoplasmasta. Samoihin aikoihin myös kuntosali jolla kävin lopetti toimintansa ja päädyin testailemaan erääseen toiseen paikkaan yhtä sun toista laitetta ja härpäkettä. Ranne kipeytyi pahasti. Sen jälkeen olen jättänyt laitteet muille ja keskittynyt vapaisiin painoihin :) Ne on universaaleja salista riippumatta.

Viimeisen yli kahden ja puolen vuoden aikana näin pitkiä taukoja ei ole ollut siis ainuttakaan. Se on tosi pitkä aika. Sitä ennen olin harrastanut liikuntaa noin vuoden verran mutta vasta juuri tuo mykoplasma ja tauko liikunnasta mullisti monia asioita. Ymmärsin miten tärkeää on ottaa kaikki irti niistä päivistä jolloin on terve eikä ole asioita jotka estävät liikkumasta ja elämästä. Silloin kuukauden kestäneen kuumeilun aikana luin Dean Karnazesin Ultramaratoonarin. Sekin muutti paljon elämääni ja sai uskomaan että melkein kaikki on mahdollista. Myöhemmin olen kuullut monilta muilta peruslenkkeilijöiltä kuin ultrajuoksijoiltakin siitä miten paljon tuo kirja on vaikuttanut heidän elämäänsä. Ja onhan se todella hauskaa ja innostavaa luettavaa kaikille muillekin, täynnä elämän iloa ja uskallusta.

Eipä tässä ole syytä painaa päätä pensaaseen. Parinkaan viikon tauko ei lopulta muuta juuri mitään. Tuntuma on varmasti salilla vähän kadoksissa ja syke laukkaa ekoilla lenkeillä normaalia villimmin. Mutta juuri siksi onkin tärkeää palata vähän rauhallisemmin ja jo muutaman päivän päästä voikin palata jo takaisin normaaleihin tehoihin.

Viettäkäähän hieno viikonloppu, on se sitten liikunnan tai jonkun ihan muun merkeissä! Itse ajattelin viikonlopun kunniaksi testata miten mudcake ja vaniljajäätelö sopivat yhteen - ja olla murehtimatta sitä mitä on ehkä jäänyt tekemättä. Miten paljon onkaan tullut tehtyä ja mitä kaikkea jännää onkaan edessä! Se on se juttu!

Miksi vaivautua?

Se tunne, kun maratonin puolivälissä tajuaa tehneensä monta virhettä eikä pysty ottamaan enää yhtään juoksuaskelta.

Se tunne, kun viikosta toiseen yrittää parhaansa mutta painonnostotekniikat eivät millään lähde sujumaan vaan jokaista onnistunutta vaihetta varjostaa puutteellinen tai virheellinen tekniikka.

Se tunne, kun odotat tiistain ja keskiviikon välisenä yönä klo 0.50 Kampin bussiterminaalissa linja-autoa jotta pääset matkustamaan läpi öisen Suomen jotta olisit kotona aamuviiden jälkeen.

Miksi vaivautua? Eikö olisi helpompi jättää leikki kesken? Unohtaa pitkän matkan juoksuhömpötykset. Heittää painonnostotangot metallijätekeräykseen. Katsoa silloin tällöin joku ottelu telkkarista mukavasti sohvalla köllötellen valiten suosikikseen sellaisen joukkueen joka yleensä voittaa.

Olisihan se helpompaa. Mutta jostain syystä sillä synkimmälläkään hetkellä luovuttaminen ei hiivi mieleen, ei ajatus siitä että olisin mieluummin jossain muualla.

Ensi kerralla menee varmasti paremmin.

Äänestä.

Oli ehkä vähän huono yhdistelmä tuo jo ohi menossa oleva pieni flunssan poikanen ja Suomen matsi. Jo menomatkalla ääni käheytyi pelkästä puhumisesta ja viimeiset puolitoista vuorokautta matsin jälkeen on kuulunut lähinnä pihinää.. Nyt kävi näin.

1200 neliömetriä käsinmaalattua muovia ja unelma Ranskan EM-kisoista kuvitettuna (c) Petteri Lehtonen

Onneksi töissä ei tarvitse juuri käyttää ääntä, lähinnä harmittaa sen vuoksi että olisi ollut mukava jutella kavereiden kanssa enemmän, tai ainakin kuuluvammin! Eilen käytiin pojan kanssa lastentapahtumassa jossa oli myös paljon tuttuja mutta musta ei kuulunut lähes pihaustakaan. Pitää selittää ens kerralla kun tavataan että miksi vain nyökkäsin ja jatkoin nopeasti matkaa :D

Usein suomalaisissa futiskatsomoissa on kylmä, jopa kesällä. Mielestäni lauantai-ilta oli kuitenkin lähes täydellinen sään puolesta eikä ainakaan mulla ollut yhtään vilu. Lähes kymmenen astetta, ei tuulta, ei sadetta. Miten lokakuun puolenvälin myöhäisilta voisi olla passelimpi olosuhteiden puolesta? Katselin kotona myöhemmin Ylen lähetystä digiboksilta ja haastatteluja tehnyt toimittaja valitteli koko ajan miten on kolea ja hyinen ilta. Käsittämätöntä. Miten paljon suomalaiset ovat erkaantuneet tavallisesta syysillasta, tässä tapauksessa vieläpä tosi lämpimästä sellaisesta? Siellä olisi yhtä hyvin voinut olla kaksi astetta ja jäätävä tihkusade tai vaikka syysmyrsky. Ehkä tuo urheilutoimittaja on tottunut sisälajeihin, tervetuloa vaan tekemään juttuja jääpallosta kun pakkanen paukkuu kahtakymmentä ;)

Peli oli hyvä ja voittokin oli lähellä mutta tasapelikin on mielestäni mainio saavutus kun muistetaan että Kreikka pelasi kesällä MM-kisoissa ja selviytyi Brasiliassa lopulta neljännesvälieriin asti. Lohkotilanne on todella tasainen ja kimurantti.

Paljon kavereita, hyvä matsi, mitäpä sitä muuta lauantai-illalta voisi toivoakaan. Huomenna sitten uudestaan stadikalle Suomi - Romania ottelun merkeissä. Raskaita nämä tuplamaaottelut - ainakin äänelle ;)

Tarkoitus oli myös treenata tällä viikolla kevyesti, suunnitelmissa oli kolme harjoitusta. Katsotaan nyt vielä rauhassa tämä alkuviikko, hienoa että maraton on takana ja voi ottaa ihan rennosti. Kyllä niitä juoksukilometrejä kertyy vielä tänäkin vuonna varmaan parisataa ja voimatreenejä useampi kymmenen. Odotellaan nyt ainakin sen aikaa että mute-nappulan saa pois päältä - tuntuisi aika älyttömältä treenata jos ei pysty puhumaan siitä! :D

Palauttelua painonnoston ja blogien parissa.

Maratonin jälkeinen aika on sujunut leppoisasti ja rennosti, kroppa on tuntunut palautuneen hämmästyttävän nopeasti normaaliin tilaan. Alunperin ajattelin etten tekisi yhtään harjoitusta tällä viikolla mutta kun varpaassa ollut rakko/hiertymä lopetti jo tiistaina ilmoittelun olemassaolostaan niin olin valmis pyörtämään päätökseni. Halusin mennä keskiviikon painonnostotreeneihin, en ole jättänyt ainuttakaan kertaa tänä vuonna väliin toukokuun kovaa juoksuputkea lukuunottamatta.

Keskiviikkona päivällä tuntui kurkussa hieman karheutta ja vilukin oli, epäilin että poikaa pari viikkoa vaivannut syyslentsu iskisi minuunkin. Menin kuitenkin treeneihin ja tein sen puhtaasti palauttavana harjoitteena ja käytin pelkkää tankoa. Harjoitus oli erilainen kuin aiemmin: voimaosuus (takakyykky) otettiin ensin, sen jälkeen pelkästään tempausharjoitteita, tempausta ja tempausvetoa riipusta polven päältä. Mun suurin ongelma tempauksessa eli kesken jäävä vetovaihe sai erityishuomiota. Tempausvedossa olisi tarkoitus nostaa ensin hartiat korviin, nousta päkiöille ja vetää kyynärpäitä kohti kattoa. Kuulostaa hankalalta ja sitä se todella on. Mulla jää tuo hartioiden nostaminen käytännössä tekemättä, ja kun veto jää vajaaksi joudun korjaamaan liikkeen hyppäämällä lopussa eteenpäin. Hartioiden nostaminen korviin tuntuu mulla jostain syystä hankalalta ilman painoakin, johtuisikohan jostain jumista? Pitää tehdä sitä pelkästään vaikka kepillä ja yrittää saada olkapäitä aktivoitua.

Vaikka otin treenin todella kevyenä ja kroppaa huoltavana palautteluna niin hengästynyt olin siltikin, pumppu hakkasi omituisen kovaa noin iisiin harjoitteluun. Veikkaan että mahdollinen kropassa jylläävä flunssa ja maratonin jälkeinen kesken oleva palautuminen olivat siihen syynä.

 Nyt näyttää siltä että flunssa meni tälläkin kertaa helpolla ohi. Pari päivää vilua ja kurkkukipua ei ole paha rasti. Uskon että tälläkin kertaa asenne ratkaisi, ekoista oireista lähtien aloin tulittaa vihulaista kohti roimilla annoksilla C- ja D-vitamiinia ja nujersin nielemisestä kivuliaan tehneen kurkun imeskeltävällä sinkillä.

Tällä viikolla en tietenkään treenaa enää yhtään mitään. Ensi viikolla jos flunssa menee kunnolla ohi otan kolme treeniä: yksi lyhyt ja kevyt juoksulenkki, painonnostotreeni ja omatoiminen voimaharjoitus.

Maratonin jälkeen keskityin paitsi kirjoittamaan teille omaa näkemystäni kisastani niin luin myös suurella innolla muiden kokemuksia viime aikaisista tapahtumista. Niissä oli niin paljon inspiroivaa luettavaa että ajattelin jakaa linkit näihin raportteihin teille muillekin. Mielestäni niistä voi ammentaa valtavasti uskallusta ja rohkeutta kohdata uusia isoja haasteita.

Samaan aikaan Itämerimaratonin kanssa juostiin kovassa maineessa oleva Vaarojen maraton Kolilla. Sporttaillaan-blogin Hanna oli ensimmäistä kertaa mukana ja juoksi 43 kilometrin matkan. On ollut hienoa seurata Hannan valmistautumista kisaan pitkin vuotta aina ilmoittautumisesta itse H-hetkeen.

Unelmiia märissä lenkkareissa-Miia puolestaan debytoi viime vuonna Vaaroilla normaalilla matkalla, tuo raportti löytyy tästä. Tänä vuonna Miia oli sitkeästä flunssasta huolimatta tervehtynyt sen verran että päätti matkustaa Kolille, ilmoittautuminen 86 kilometrin ultramatkalle oli sisällä. Miten sitten kävi? Kannattaa lukea!

Pari viikkoa sitten kisattu legendaarinen 246 kilometrin ultrakilpailu Spartathlon on myös päätynyt hienojen tarinoiden kautta bittiavaruuteen. Kisassa kaikkien aikojen neljänneksi parhaan suomalaistuloksen tehnyt Jari Tomppo kirjoitti kisastaan useammankin raportin: osa 1 ja osa 2 sekä erittäin mielenkiintoinen huoltajan näkökulma.

Esa "corner" Nurkan matka Ateenasta Spartaan on kirjattu bloggaukseen Spartathlon 2014 - Paluu Spartaan. Marko Forsell oli mukana jo kolmatta perättäistä vuotta, raportti uusimmasta retkestä löytyy tästä.

Juoksun ulkopuolelta viime ajoilta tulee mieleen ennen kaikkea Hiluvitkun reissu Haanja100. Juoksun aiheuttamat polvikivut saivat vielä tällä kertaa unohtamaan haaveet Vaarojen maratonista mutta samalle viikonlopulle löytyi muuta touhua eli 100 kilometrin maastopyöräilytapahtuma Virossa!

Tämä bloggaus päättyy jo perinteeksi muodostuneeseen loppukaneettiin: viikonloppu sujuu urheilun parissa vaikka itse en nyt treenaakaan :D

Jalkapallon EM-karsinnat Ranskan kisoihin 2016 alkoivat tänä syksynä ja huomenna lauantaina ja tiistaina on vuorossa ensimmäiset kotiottelut. Olen ollut mukana melkein kaikissa kotimatseissa viimeisen kymmenen vuoden ajan yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta. Tällä kertaa on puhuttu kaikkien aikojen karsinnoista ja sille on kyllä katetta. Vaikka niin pelaajat kuin kannattajat tietysti aina uskovat siihen kisapaikkaan niin tällä kertaa mahdollisuus on erityisen hyvä: EM-kisoihin pääsee ensimmäistä kertaa 24 maata ja Suomelle arvottu karsintalohko on aika mukava: Kreikka, Romania, Unkari, Pohjois-Irlanti, Färsaaret. Ei mitään Espanjaa tai Saksaa vaikka toisaalta just ne on usein pistetty ahtaalle, Saksahan on kohdattu tosipeleissä peräti neljä kertaa 2000-luvulla ilman ainuttakaan tappiota. Pystyyköhän mikään muu maa koko maailmassa samaan saldoon? ;) Ehkä suomalaiselle mielenlaadulle sopii sitkeä puolustustaistelu ennakolta suurempaa jättiläistä vastaan sen sijaan että pärjättäisiin tasaväkisen kaverin kanssa.

Molemmat ottelut, Suomi - Kreikka lauantaina sekä Suomi - Romania tiistaina, alkaa muuten hämmentävään aikaan klo 21.45. Tarkoittaa käytännössä sitä että matkustan matseista takaisin läpi yön ja olen kotona joskus aamuyöllä.

(c) Petteri Lehtonen

Eiköhän se ole tälläkin kertaa kaiken vaivan arvoista.

Tampereella tapahtuu: CrossFit SM 2015 ja rutkasti painonnostoa.

Joko siitä on kohta vuosi? Suomen isoin ja merkittävin crossfit-kilpailu Winter War lähestyy jälleen kerran. Kahden edellisvuoden tapaan kisat käydään jälleen Tampereella ja paikka vaihtuu tälläkin kertaa isompaan. Vuoden 2013 taistot käytiin Haarlankadun crossfit-salilla, vuonna 2014 Kalevassa sijaitsevalla Tampere Areenalla ja ensi helmikuussa mestat ovat jälleen isommat ja prameammat kun hikeä vuodatetaan Tampereen Messukeskuksessa.

Kilpailuiden karsinta käydään 4.-21. joulukuuta ja iso finaalipäivä koittaa tosiaan lauantaina 7. helmikuuta. Vähän odottelin jo että aika voisi olla kypsä kaksipäiväiselle finaalille mutta ei ainakaan vielä. Viime helmikuussahan kilpailijat aloittivat urakkansa jo perjantaina soudun merkeissä.

Tampereella järjestetään myös muutamia mielenkiintoisia painonnostokisoja, ensimmäiset jo marraskuussa. Sunnuntaina 16.11. Tampereen teknillisellä yliopistolla skabataan saman aikaisesti sekä painonnoston- että voimanoston opiskelijoiden mestaruuksista. Harvinainen tapaus, crossfittiä lukuunottamatta voimanostoa ja painonnostoa ei juuri koskaan samoissa tapahtumissa näe. Voimanosto käydään RAW-säännöin. Mukana on myös rennompia sarjoja niille joilla ei ole virallisia kilpailulisenssejä.

Aivan Tampereen lähellä eli Lempäälässä kisaillaan 13. joulukuuta painonnoston Suomen Cupin finaali. Se on todella hieno tapahtuma sillä mukaan pääsee vain seitsemän parasta mies- ja naisnostajaa jotka ovat vuoden aikana eri kilpailuissa tehneet kovimmat sinclairit eli nostajan painon mukaan lasketut pisteet. Tällä hetkellä mm. crossfitin kaksi ensimmäistä suomen mestaruutta voittanut Essi Koskinen olisi pääsemässä cupin finaaliin, samoin crossfitin puolelta tuttu Saara Leskinen saatetaan nähdä finaalissa.

Crossfitin tapaan myös painonnoston vuoden suurin kotimainen tapahtuma järjestetään helmikuussa - ja tietysti Tampereella! SM-kisat käydään 21. - 22. helmikuuta, kisapaikasta en ole ihan varma. Nääshallissa ehkä?

Pyrin olemaan mukana mahdollisimman monessa näistä tapahtumista, Tampereelle on aika nopeaa, helppoa ja halpaa matkustaa meidän kulmilta. Ennen kuin pääsee näkemään kotimaan huipputason tankotanssia voi nautiskella maailman parhaiden nostajien edesottamuksista MM-kisoissa jotka käydään Kazakstanissa 8. - 16. marraskuuta. Eurosport näyttää käsittääkseni skabat paljolti suorina lähetyksinä ja todennäköisesti tulen niistä kirjoittamaan tarkemmin sitten kun mankku pölisee ja ammoniakkia niiskautellaan. Tulossa varmasti älyttömän kovatasoiset karkelot, juuri päättyneissä Aasian mestaruuskisoissa nähtiin käsittämättömän kovia tuloksia ja uusia maailmanennätyksiä.

Crossfit ja painonnosto ovat ehdottomasti molemmat parasta paikan päällä koettuna!

Maraton halki, poikki ja pinoon.

Juoksusta on nyt aikaa neljä päivää ja palautuminen on lähtenyt hyvin käyntiin. Olo on itse asiassa sellainen kuin ei olisi mitään maratonia juossutkaan. Tarkoitus oli huilata koko viikko mutta sille ei liene mitään syytä, ainakin palauttelevasti voisin liikkua.

Mielestäni ravitsemus meni nappiin niin kisan aikana kuin sitä ennenkin. Juoksun aikana ei ollut kertaakaan jano, nälkä tai vessahätä joten pötsi kesti hyvin tälläkin kertaa. Join vettä noin 1.5 litraa maratonin aikana ja energiaa tuli sisään noin 1000 kaloria joka koostui kahdesta isosta geelistä ja kahdesta proteiinipatukasta. En usko että olisin jaksanut tokaa kierrosta yhtään paremmin vaikka olisin syönyt tai juonut enemmän.

Mitään kipuja tai kramppeja ei ollut missään vaiheessa. Mulla ei ole tainnut koskaan krampata mikään paikka juoksemisen aikana mikä on kyllä suuri onni, niin moni joutui lauantainakin keskeyttämään tai pysähtymään kun kivulias kramppi iski. En ole kuitenkaan koskaan ottanut esimerkiksi suolaa sen enempää harjoitusten kuin maratonienkaan aikana. Ehkä mulla vain ei ole krampeille alttiita lihaksia.

Juoksun jälkeen olin lähes täysin ehjänä, jalkapohjissa ja varpaissa oli muutama kivulias hiertymä ja rakko. Lauantaina ja vielä sunnuntainakin kävely oli vähän kankeaa, maaanantaina jo lähes normaalia ja eilen ja tänään täysin tavallista. Erikoisin juttu oli että vaikka juoksin shortseilla ja alushousuilla joita olen käyttänyt satoja kertoja lenkillä sain takapuoleeni todella rankat hiertymät. Juoksun jälkeen suihkussa vedellä suihkuttelu tuntui kuin olisi istunut nuotioon. En ehtinyt tehdä asialle mitään nimittäin sekin vaiva parani päivässä. Ainoa pysyvämpi ongelma oli yhden varpaan kynnen lähelle tullut paukura joka oli todella kivulias ja hankaloitti kävelyä vielä maanantaina ja vähän eilenkin, sen varpaan alla iho oli myös halkeillut. Nyt sekään ei tunnu miltään.

Maraton on jo sellainen matka että se helposti jättää jälkiä muutenkin kuin henkisesti. On hyvin erikoista että vaikka juoksin ekaa kertaa tänä vuonna muutamaa kilometriä pidemmän matkan asvaltilla niin se ei juuri tuntunut miltään. Ehkä se parin päivän kankea kävely johtui asvaltin kovasta iskutuksesta, toisaalta voihan silti olla että olisi tuntunut samalta vaikka olisin juossut noin pitkän matkan tutuilla metsäpoluilla tai purtseilla, vaikea sanoa.

Juoksun aikanakin tuska oli lähes pelkästään henkistä ja johtui siitä että jalat eivät jaksaneet liikkua. Mutta mikseivät ne jaksaneet?

Katsotaanpas puolikkaiden aikoja: ensimmäinen puolikas 1:56, toinen puolikas  2:18. Eroa on ihan käsittämätön 24 minuuttia 21 kilometrin matkalla! Ekan puolikkaan ajan nakutin keskimäärin tasan 5m 30s kilometrejä. Toisella puolikkaalla vauhti olikin täysin toisenlainen eli keskimäärin 6m 32s. Vauhti putosi yli minuutin jokaisella kilsalla. Koko matkalla keskimääräinen kilometri kulki ajassa 6 m 1s.

Käsittämättömintä tässä kaikessa on etten tosiaankaan ollut ainoa joka romahti täysin! Siitä kertoo pelkästään jo se että puolimatkassa sijoitukseni oli miesten sarjassa 24. ja maalissa 25. Esimerkiksi juoksija joka oli puolimatkassa ajassa 1:54 tuli lopulta maaliin kolme minuuttia mua myöhemmin. Toinen mies joka oli puolimatkassa ajalla 1:55 tuli lopulta maaliin ajassa 4:21.

Meitä oli yhteensä 12 miestä jotka juoksimme ekan puoliskon ajassa 1.50 - 2.00 ja vain kolme pääsi lopulta maaliin alle neljässä tunnissa. Samanlaisen alun, noin 1:56, juosseista en romahtanut lähellekään eniten. En tee tätä vertailua siksi että haluaisin osoittaa jotenkin että pärjäsin hyvin, en nimittäin pärjännyt. Tämä vertailu ja tilastointi vain osoittaa hyvin selvästi miten maraton alkaa vasta ekan puoliskon jälkeen. Negatiivinen splitti eli se että toinen puolisko olisi nopeampi kuin eka on erittäin harvinaista. Useimmilla se on hitaampi ja kuten mulla, todella paljon hitaampi.

Tiedän ihan hyvin mistä johtuu etten kestänyt toista puolikasta. Juoksin ehkä osittain jalat alta 1:56 aloituksella mutta eihän 5m 30s kilometrit ole mulle mitään yltiöpäisiä. Kuitenkin ne ovat jotain muuta kuin ne hölkät mitä harjoituslenkeillä läpi vuoden vedän. Kestän kilometrejä jos ne ovat hitaita. Kun vauhti nousee, jalat loppuvat yleensä ennemmin kuin myöhemmin. Tällä kertaa paletti kesti noin 25 kilometriä ja loput 17 kilometriä oli todella tylyä reissaamista, ankarimpia kilometrejä joita olen koskaan kokenut.

On mitaleita joita annetaan kaikille ja sitten niitä joita annetaan vain harvoille.

Vuoden 2012 debyyttimaratonini aika 5:14 on nyt parantunut kahdessa vuodessa tasan tunnin. Silloinhan katkesin myös 25 kilometrin kohdalla koska evästä ei ollut käytännössä lainkaan mukana eikä energia riittänyt mihinkään muuhun kuin kävelyyn ja köpöttelinkin kolme tuntia maaliin. Viime syksyn toiseen maratoniin käytin aikaa 4 tuntia 28 minuuttia.

Aikaparannukset on isoja mutta nekin saa järkeistettyä prosenteilla. Toka maraton Vammalassa vuosi sitten sujui 14.6% nopeammin kuin debyytti. Lauantaina suoriuduin matkasta vähän yli 5% nopeammin kuin Vammalassa. Neljän tunnin aloitus tarkoittaisi seuraavalla kerralla taas noin 6% nopeampaa juoksua. Se ei kuulosta lainkaan mahdottomalta.

Ehkä se kaikista suurin yllätys lauantain maratonilla oli miten hyvän ajan sain vaikka se toinen puolisko oli niin umpisurkea. Toisaalta eka puolikas oli aika rento ja helppo vaikka se sujuikin yllättävän reipasta tahtia. Mulla on vahva tunne että hyvänä päivänä, ja jos takana harjoituspoluilla on pidempiä ja ennen kaikkea kovempivauhtisia juoksuja, nelosen alittaminen on mahdollista.

Alle nelosen maraton on ehdottomasti tavoitteena mutta tämä rento tapani harjoitella ja antaa tien viedä ei välttämättä sitä vielä ensi syksynä tuo. Mutta sehän on just siistiä ja jännittävää, aina kun juoksen maratonin se on kuin avaisi 42 joulukalenterin luukkua ja maalissa olisi sen viimeisen vuoro kun kuulee mitä kello näyttää.

Hangon Itämeri Maraton oli hieno tapahtuma jota voin suositella kaikille. Se muistuttaa paljon Yyteri Maratonia jossa olen juossut useammankin kerran lyhyempiä matkoja. Hangossa nähdään merta ja juostaan ihan oikeasti rannalla, Yyterissä reitillä ei näy vilaustakaan merestä tai hiekkarannasta vaikka se onkin vain muutaman sadan metrin päässä. Yyterissä juoksu alkaa ja päättyy leirintäalueelle, Hangossa leirintäalueella käydään juoksemassa lenkki. Molemmissa reitti on tasainen ja asvalttipohjainen ja se kulkee pyöräteillä ja autoteiden reunoilla. Maisemat ovat myös hyvin identtiset, eli ympärillä näkyy lähes pelkästään mäntymetsää.

Jos matkustatte Hankoon juoksemaan tai ihan muuten vaan - se on tosi hieno ja kaunis kaupunki - niin suosittelen lämpimästi Hotel Bulevardia. Usein hotelleissa on hyvää palvelua mutta Bulevardissa se oli ihan erityisen ja poikkeuksellisen hyvää. Käytävillä oli tilavat oleskelutilat jossa sai syödä viimeiset pasta-ateriat, jääkaappi, pakastin ja mikro löytyi kisaeväiden valmistamista ja säilyttämistä varten. Meidän perheelle varattu saunavuoro järjestyi maratonin jälkeen. Hotellin sijainti on keskellä keskustaa, kisakeskuksena toimivalle koululle oli matkaa noin viisisataa metriä, meren rantaan puolet siitä.

Sillä aikaa kun söin pastasalaattia kisan jälkeen ja odoteltiin saunavuoron alkamista tukijoukot olivat käyneet tekemässä täsmäiskun hotellin seinälle :D

Hangon Itämerimaraton 2014.

 Säätiedot rannikkoasemilta tänään kello kaksitoista.. Bågaskär +13, etelä kolme, utua, näkyvyyttä viisi kilometriä. Jussarö +14, etelä kaksi, utua, seitsemän kilometriä. Hanko Tulliniemi +14, itä kaksi. Russarö +14, itäkoillinen kaksi.

Olin juossut kaksi ensimmäistä maratoniani hyvin haastavissa olosuhteissa, paljon mäkiä, vaihtelevia alustoja, autiota maaseutua. Hangossa kaikki olisi toisin, reitti olisi hyvin tyypillinen maratonille eli tasaista asvalttia reilun 42 kilometrin verran. Odotin kuitenkin että lokakuinen Hanko olisi yhdistelmä joka tarjoaa tylyä purtavaa ainakin kelin muodossa. Ennusteet kuitenkin näyttivät aurinkoista ja lämmintä, Hangon kuuluisasta tuulesta ei ollut tietoakaan.

Valmistautuminen matkaan alkoi jo pari päivää aiemmin eväiden ostamisella ja tavaroiden pakkaamisella. Synkkiä pilviä tuli taivaalle kun poika sairastui korkeaan kuumeeseen torstai-iltana. Nukuin torstain ja perjantain välisenä yönä tunnin mittaisia pätkiä ehkä kolme kappaletta. Aamupäivällä pakattiin tavarat autoon ja suunnattiin kohti Hankoa, poikakin alkoi pikkuhiljaa vaikuttaa terveemmältä.

En ollut etukäteen edes tajunnut millaisen ajoreitin navigaattori meille antoi. Huittisissa olin juossut syksyllä 2011 ensimmäisen puolimaratonini. Salossa pidettiin tukikohtaa syyskuussa 2012 kun juoksin ekan maratonin Sauvossa. Oma juoksuhistoriani havisi ympäröivissä maisemissa kun ajeltiin noin neljän tunnin ajan kohti mantereemme eteläisintä paikkaa.

Viime hetken tankkaukset alkoivat kun pääsimme iltapäivällä perille, eväitä oli mielestäni riittävästi niin ennen kisaa kuin sen aikanakin. Juoksutakin taskut olivat täynnä ja teki mieli lauleskella sitä yhtä menneen kesän hittibiisiä. Kun lähden maraa dallaamaan, on mulla mässyy taskut pullollaan. Puheesta ei saa selvää sanaakaan, on mulla mässyy suukin pullollaan.

Ensimmäistä kertaa mulla oli mahdollisuus hakea numerolappu jo kisaa edeltävänä iltana. Käytössä oli myös chippi - ekaa kertaa sekin - enkä ole koskaan aiemmin saanut mistään kisasta myöskään paitaa. Tuntui hyvältä kävellä vajaan kilometrin matka hotellilta kisakeskukseen, hengitellä raikasta ilmaa, katsella hämärtyvässä illassa sataman valoja ja asvalttiin piirrettyjä reittimerkintöjä. Kohta juoksisin näitä samoja katuja.

Mentiin aikaisin nukkumaan ja sainkin nukuttua aika hyvin. En jännittänyt yhtään. Ehkä näihin kisastartteihin kokemuksen myötä tottuu ja tietää jo aika hyvin mitä tuleman pitää. Aamulla tankkasin hotellin aamiaspöydässä ja söin vielä huoneessa välipalaksi banaaneja ja maapähkinävoi-hunaja-voileipiä useampaan kertaan. Startti olisi vasta kahdeltatoista.

Oli todella hyvä idea hakea numerolappu ja ajanottochip jo edellisenä iltana, lähdin hotellilta kävelemään kohti starttiviivaa vasta reilua varttia ennen lähtöä. Ei tarvinnut kärvistellä kisakeskuksen vessajonoissa tai lukea seiniltä samoja lippuja ja lappuja jotta aika kuluisi nopeammin.

Olin saanut hyvät ohjeet chipin kiinnittämiseen ja helppoahan se olikin. Ennen lähtöä huomasin kuitenkin että kaikilla muilla oli tsippi oikean jalan kengässä ja mulla oli vasemmassa! Tähänkö tämä nyt kaatui. Pitkään tuijottelin kanssamaratoonareiden popoja kunnes bongasin yhden jolla myös oli siru vasemman kengän nauhoissa. No niin. Ehkä sillä ei ole mitään väliä. Tai sitten kisassa on kaksi jotka hylätään...

Niissä tapahtumissa joissa olen ollut aiemmin mukana kaikki on aika pienimuotoista. Hangossa Vadelmavene-jätkä (siis se laulaja, ei kirjailija) ampui lähtölaukauksen ja startti tapahtui Asics-portin alta. Asics-mainoskylttejä oli muutenkin joka paikassa.

Maratonille lähti matkaan vajaa sata juoksijaa ja pyrin olemaan porukan keskivaiheilla. Heti lähtöviivan jälkeen noustiin aika jyrkästi ylös siltaa mutta se oli mulle hyvä aloitus, tiukoista nousuistahan minä tykkään. Sen jälkeen kierreltiin Hangon keskustan rantoja, mm. komeaa Appelgrenintietä jossa on niin idyllisiä huviloita, hotelleja, kahviloita, puistoja kuin hiekkarantaakin. Välillä tuntui kuin oltaisiin eräässä toisessa kaupungissa, tien viitoissa kun näkyi Esplanadia, Bulevardia ja Mannerheimintietä.. Ilma oli todella lämmin, lähes kesäinen. Aurinko paistoi, ilma oli tyyni. Olin odottanut myrskyä ja sadetta, ihmisen ja luonnon taistelua syksyisellä rannikolla mutta Hanko hymyili kuin keksi. 

Porukka venyi pitkäksi nauhaksi, aiemmissa kisoissa olen tottunut vajaan kymmenen juoksijan ryppäisiin joita on mennyt siellä täällä. Edessäni oli kaksi naista ja vauhti tuntui sopivalta. Pidin tarkasti kiinni suunnitelmastani jossa join tai söin jotain tasan kilometrin välein koko matkan ajan ensimmäisestä neljänteenkymmenenteen. Viimeiselle kakkoselle olin varannut hätäavuksi karkkiaskin jos kaipaisin jotain viime hetken tunnelmannostattajaa.

Reitti kulki käytännössä koko ajan asvaltilla mutta parin kilometrin jälkeen kun oltiin lähdössä pois keskustasta alkoi Bellevuen ranta jossa juostiin hiekkapolkua jolla juoksemisesta nautin suunnattomasti. Rannat jäivät kuitenkin nopeasti taakse ja siirryimme kohti mäntymetsien läpi kulkevia autoteitä joiden pientareilla matka jatkui.

Vitosen kohdilla huomasin että naiset joita seurasin alkoivat saavuttaa edellämennyttä isompaa ryhmää - toisaalta samaan aikaan meidän takaamme lähestyi toinen porukka ja lähti ohittamaan. Syke oli ollut koholla ja hikoilin joka on aika erikoista mulle näin lyhyen juoksun jälkeen. Kun juoksee ilman kelloa tai sykemittaria muiden seurasta on iso hyöty omien voimien jakamisessa ja vauhdin ylläpidossa. Piti tehdä nopea päätös siitä mitä ryhmää lähtisin seuraamaan: omaani joka hiipuu suhteessa muihin vai sitä joka ohittaa ja etenee kovemmalla temmolla. Valitsin jälkimmäisen.

Vähitellen tuokin porukka hajosi kappaleiksi mutta löysin sopivan peesin noin 15 kilometrin kohdalla jostain takaa ilmestyneestä naisesta. Vauhti tuntui sopivalta. Ohitimme räjähdysainetehtaan. Dynamiittitie, Dynamittvägen, tällaiset viitoitukset ovat vain lisäadrenaliinia juoksijalle!

Monet kanssajuoksijoista puhuivat ruotsia tai englantia, tuntui vähän kuin olisin ollut maratonmatkalla ulkomailla. Aloin pohtimaan ovatkohan suomenruotsalaiset myös parempia juoksemaan, ihan kuten tilastojen mukaan he ovat onnellisempia, terveempiä ja elävät pidemmän elämän. Toivottavasti he ovat oman elämänsä Janne Holmenéja, muuten olen valinnut väärän peesijengin! 

Ensimmäinen kierros läheni loppuun ja pysyin aika kevyesti tuon naisen vauhdissa mukana. Aina kun tulimme huoltopisteelle pysähdyin, otin vesimukin, join sen rauhassa tyhjäksi samalla kun kävelin eteenpäin ja heti kun muki oli tyhjä jatkoin juoksemista.

Noin 18 kilometrin kohdalla oli ehkä reitin erikoisin osuus, ihmettelin miksi joku edellä juoksevista ilmestyi keskeltä metsää takaisin suoralle tieosuudelle. Reitti teki lenkin leirintäalueella! Yhtäkkiä siirryttiin pois ajoradalta, vai oliko se pyörätietä - nämä olivat aika hiljaisia teitä liikenteen osalta, ja pisteltiin puolisen kilometrin lenkura asuntovaunujen välissä karavaanareiden heilutellessa. Leirintäalueelle tultaessa ja sieltä pois lähdettäessä reitit kohtasivat ja oli hauska nähdä vastaantulevia maratonin juoksijoita.

Vähän leirintäalueen jälkeen tie vei takaisin kohti keskustaa ja tien varressa näkyi tutun oloinen hahmo. Menin lähemmäksi ja sehän oli kuin olikin Kalevi! Kalevi Saukkonen on ollut mukana jokaisella maratonillani, myös melkein kaikilla puolimaratoneilla ja melkein aina olen päässyt miehen kanssa muutaman sanan vaihtamaankin. Kalevi etenee usein aika keskittyneesti joten tyydyin vain toteamaan olennaisimmat ja tarkistamaan onko huomennakin maraton mielessä. Ja tottakai oli, kuulemma Pieksämäellä on sunnuntaina startti. Kalevi on nyt läpäissyt lähes 1800 maratonia!

Hieno ja henkeä kohottava kohtaaminen kuten aina ja muutaman kilometrin taivalluksen jälkeen näkyikin jo Asics-kaari jonka alta lähdettiin matkaan. Meitä meni useampi juoksija yli ajanottomaton lähes samaan aikaan enkä ollut varma kuuluiko multa piippaus, muilta kuului. Johtuiko se nyt siitä että se chippi oli vasemmassa jalassa - vai siitä että astuin matolle oikealla jalalla enkä sillä vasemmalla. Koko ajan tuli väkeä vastaan, kympin juoksijat olivat tehneet vähän erilaisen lenkin ja juoksivat reitin väärin päin. Tiesin että he olivat lähteneet puolimaratoonareiden tapaan tasan tunnin meidän jälkeemme joten yritin päätellä paljonko kello voisi olla. Missä vaiheessa nuo voisivat olla tulossa maaliin? Päättelin että ehkä noin tunti olisi kulunut heillä kymppiin joten olisin juossut ekan puolikkaan noin kahteen tuntiin.

Se jyrkkä silta ei tuntunut vieläkään juuri miltään ja vauhti tuntui ihan passelilta. Tiesin että perhe olisi kannustamassa mua rannan läheisyydessä eli noin 23 kilometrin kohdalla.

Oli jälleen kerran tosi tsemppaavaa nähdä heidät mukana menossa mutta maratonin realiteetit alkoivat iskeä koko ajan selvemmin. Noin 24 kilometrin kohdalla joku mies vuorotellen käveli ja juoksi, vaikeudet olivat iskeneet. Pysyin kuitenkin edelleen saman naisen vauhdissa, oltiin edetty yhdessä noin kymmenen kilometriä.

Ikävä kyllä kun poistuttiin keskusta-alueelta kohti metsiä, vauhtini alkoi pudota. Kuin huomaamatta, pykälä kerrallaan, vauhdi hidastui. Nainen katosi horisonttiin, samoin joku muu joka ohitti minut. Tuntui tylyltä. Ajattelin että vauhtini on varmasti todella hidasta jos joku tulee ohi ja katoaa saman tien. Sellaisten juoksijoiden näkeminen oli kivaa joiden kanssa olin edennyt jo alkumatkasta, välillä he tulivat ohi, välillä jollain huoltopisteellä ohitin teidät. Jostain takaa kuului kovaa rykimistä, joku ilmeisesti oksensi samalla kun juoksi.

Oli ihan selvää että ongelmat olivat alkaneet myös omalla kohdallani.. Ja voi pojat millaisia ne ongelmat olivatkaan. Jalat tuntuivat koko ajan raskaammilta ja raskaammilta. Ihmettelin mistä se johtuu koska mulla ei ollut jano eikä nälkä, olin syönyt ja juonut. Olo ei tuntunut väsyneeltä. Jalat vain eivät jaksaneet millään juosta.

Juttelin hetken jonkun väsähtäneen miehen kanssa joka ihmetteli huoltopisteiden pitkiä välejä. Tiesin tunteen enemmän kuin hyvin. Huoltopisteiden välit alkoivat tuntua loputtoman pitkiltä vaikka ensimmäisellä kierroksella siltä ei tuntunutkaan. Vaikeuksissa ollut mies jäi taakse ja minun olisi pitänyt hämmästyä siitä että ylipäätään ohitin jonkun - vaikkakin suurissa vaikeuksissa olevan - mutta en hämmästellyt. Harmittelin vain mielessäni sitä miten hitaasti etenin.

Jokainen askel oli tuskaa. Jalat olivat totaalisen loppu eikä mittarissa ollut vielä edes 30 kilometriä. Pakotin jalat liikkumaan vaikka mietin koko ajan miten hyvältä tuntuisi kävellä. En vieläkään ymmärrä millä pystyin pitämään jalat juoksuaskelissa vaikka mielikin tuntui täysin murtuneelta.

Mies ja nainen edessä pysähtyivät kesken juoksun, mies takoi ja ravisteli jalkojaan. Matka oli ollut muillekin hankala. Minä en vain voinut tajuta miten jalat voivat olla niin väsyneet mutta silti pystyä juoksemaan.

Tuntui todella musertavalta. Kilometrit kuluivat todella hitaasti ja vaikka jokainen askel oli kotiinpäin, se ei tuonut juuri lohdutusta. Tuska oli valtava vaikka mitään varsinaisia kipuja ei ollutkaan. Välillä tunsin miten jalkapohjassa muljahti jotain. Huomaamattani oli syntynyt rakko joka puhkesi. Ne eivät sattuneet missään vaiheessa, ei niillä ollut mitään väliä. Yritin vain katsoa jalkoja, metsää, tien reunaviivaa, löytää jotain kiintopistettä joka helpottaisi oloa.

Odotin huoltopisteitä mutta niitä ei vain kuulunut. Jossain kaukaa näkyi puussa lappu, ehkä se olisi SAFT - MEHUA 300 metriä!! No ei ollut, melkein aina se oli joku Heja heja-lappu jollekin juoksijalle.

Juoksin aivan kuutamolla, ymmärsin että katseeni oli varmasti kuin järkensä menettäneellä. Leirintäaluekierros oli taas mukava, lapsia ilmestyi asuntoautosta kannustamaan juoksijoita. Ritva Vallivaara-Pasto joka on juossut tänä vuonna noin 120 maratonia ohitti minut siellä. Uskomattoman rautainen nainen, arvostan. Leirintäalueelta pois tullessani olin edelleen niin pihalla että juoksijoita ohjannut toimitsija huusi mulle moneen kertaan "Hei haloo! Haloo, oikealle, käänny oikealle". Muuten olisin juossut johonkin ihan muualle vaikka olin jo ekalla kierroksella mennyt samasta paikasta. Jalat eivät olleet enää tässä maailmassa eikä ollut mielikään.

Olin juossut käytännössä 15 kilometriä täysin yksin. Tyhjillä loputtoman pitkillä asvalttiteillä jonka varressa oli pelkkää metsää joka puolella. Mitään henkistä pakopaikkaa ei ollut. Mielenmaisema oli täysin armoton.

Vaikka kilometritolppa tuli aina jossain kohdassa vastaan niin niiden välit tuntuivat koko ajan pitenevän. Ajattelin vain että enää vitonen, enää nelonen, enää kolmonen. Seiska! Sehän on se maastolenkki jonka juoksen vaikka kädet ja jalat sidottuna, varmaan sata kertaa tänäkin vuonna. Nelonenkin on yksi tuttu maastolenkki. Niin ja kolmonen on se ulkoilutie jossa vietän aina ison osan lenkeistäni. Mutta eipä tuokaan ajattelutapa juuri kantanut hedelmää.

Viimeinen geeli tyhjeni 38 kilometrin kohdalla mutta en ollut energian tarpeessa. En missään vaiheessa halunnut huoltopöydiltä mitään muuta kuin mukillisen vettä. Energiaa kyllä oli ihan mainiosti tankissa. Jalat vain eivät kantaneet ja itku oli lähellä koko ajan.

Annoin itselleni 39 kilometrin tolpalla luvan avata karkkiaskin ja laittaa suuhun yhden karkin. En muista oliko se punainen perhonen vai vihreä etana mutta en tiedä ovatko tutti frutit maistuneet edes lapsena yhtä hyviltä. Maku kesti pitkään, olisin voinut imeskellä vaikka aina yhden kilometrin verran yhtä pikkuruista namua.

41 kilometriä. Ultimo kilometro! Tässä kohdassa vahvimmat alkavat Giro d'Italiassa tuutata reisillä vauhtia vaikka edessä olisi millainen mäki. Mutta en minä. En vieläkään tiennyt jaksanko edes maaliin asti. Mietin miten kovia tyyppejä maratoonarit ovat. Siis oikeasti. Tajuatteko te yhtään miten kovia ne ovat? En ymmärrä miten mieli pystyi noinkin lopussa olemaan noin julma. Ehkä se kosti sen etten antanut jalkojen väsymyksen voittaa vaan jatkoin kaikesta huolimatta, tolkuttoman hitaasti mutta varmasti.

Vihdoin näin tienviitan jossa luki Halmstadinkatu. Kisakeskus ja maali olisi numerossa kaksi, katsoin heti missä numerossa nyt ollaan. 19! Mitä, onko tämä joku vitsi. Kai niitä taloja edes on vierivieressä ja jokaisella on oma numero. Sitten näinkin jo perheen ja sen takana maaliportin. Avovaimo huusi että alamäkeä enää, loppuun asti täysillä!

:-D

Loppukiri oli tässä tapauksessa sula mahdottomuus mutta otin käsijarrun alamäessä pois päältä ja annoin rullata vapaalla alas - toinen reisi paukahti heti karmeaan kramppiin ja kinkkasin maaliviivan yli tuskissani!

Hoipertelin nurmikolla, joku antoi mitalin, suklaapatukan ja vesimukin. Olin ihan varma että olen ollut matkalla varmaan viis tuntia, eteneminen oli ollut vain hieman kävelyä nopeampaa. Otin kännykän taskusta, katsoin kelloa.

Putosin polvilleni maahan ja hajosin ihan täysin, en ole koskaan juoksujen yhteydessä itkenyt sillä tavoin. Joku toimitsija tuli kysymään olenko kunnossa, tarvitsenko jotain. En tarvinnut. Kaikki oli oikein hyvin. Olin juossut maratonin 4 tunnissa 14 minuutissa, vartin nopeampaa kuin vuosi sitten. En olisi ikinä uskonut että pystyn moiseen, en noin huonolla juoksulla. Tukijoukot tiesivät kuntoni paljon tarkemmin kuin minä itse, 4.15 tekstejä kun oli löytynyt edellisten viikkojen aikana milloin mistäkin - viimeksi kisapäivän aamuna hotellihuoneen mukista. Miten ihmeessä ne tiesi tän?

Chip-tekniikka mahdollisti myös tarkan väliajan puolimatkasta. Olin juossut ekat 21.1 kilometriä ajassa 1.56. En ole ikinä ennen juossut puolimaratonia - siis pelkkää puolimaratonia! - alle kahden tunnin, vain kaksi kertaa 2.02.

Tein samalla kertaa kaksi ennätystä ja molemmat vielä aika reilusti. Olin maaliviivalla heti täysissä voimissa, kaappasin pojan syliin ja kannoin lähimpään ruokakauppaan. Ei ollut kummemmin väsy, nälkä tai jano. Sen jälkeen kun olin tirauttanut viimeiset tuskan, epäuskon, epätoivon ja lopulta onnen kyyneleet avovaimon olkapäälle, olin taas täysissä voimissa.

Tämäkin matka kannatti tehdä.

Ikuisesti hetken aikaa.

Eilen illalla oli painonnostotreenit, naureskeltiin treenikaverin kanssa että nyt olisi ollut paikallaan ottaa kunnon sikakyykyt, jalat siihen kuntoon ettei niillä edes kävellä pariin päivään :D Eipä mulla kyykyt enää hirveästi jalkoja tukota ja uskallan hyvin kyykkäillä kolme päivää ennen maratonia, vuoropäivinä kun olen koko vuoden ajan ottanut syviä kyykkyjä ja juossut niin jalat ovat siihen täysin tottuneetkin. Lihakset tottuvat siihen mihin ne totuttaa, pätee tässäkin asiassa. Painojen kohotessa otin kyllä ykkösiä kakkosten sijaan, ihan varmuuden vuoksi.

Kirjoitin eilen listaa tavaroista jotka on pakko muistaa ottaa mukaan. Mitä jos juoksutossut vaikka unohtuisivat kotiin! :o

Aamupalalla pari lasia tuoremehua ja vettä, puuroa hillolla, jugurttia ja rahkaa, leipäjuustoa. Eipä nämä ateriat niin hirveästi tavallisesta eroa. Puntin jälkeen illalla söin pari pihviä ja keitin sen oheen ison setin pastaa, normaalisti olisin ehkä syönyt pelkät pihvit.

Perhe on tälläkin kertaa hienosti hengessä mukana kuten kahdella edelliselläkin maratonilla. He ovat tässä harrasteurheilijan elämäntavassa joka tapauksessa mukana 365 päivänä vuodessa joten on hienoa että haluavat olla osa myös niitä varsinaisia juhlapäiviä.

Mulla oli maanantaina nimipäivä ja sain lahjaksi paketin jossa oli kaikenlaisia herkkuja nautittavaksi ennen ja jälkeen maratonin, mm. tämä maailman hienoin suolapähkinäpussi :)

Viikonloppuna tapahtuu paljon muutakin jännää kuin se yksi maraton jossa satun olemaan mukana. Kolilla on jälleen kerran erittäin mielenkiintoinen Vaarojen maraton jonne lähtee ekaa kertaa mm. Hanna ja ultra-matkalle Miia. Molemmat ovat kärsineet syysflunssasta mutta uskon ja toivon että nämä huikeat mimmit ovat täysissä voimissa lähtöviivalla. Vaarojen sankarit ovat varmasti mielessäni kun teen omaa taivaltani täysin toisenlaisissa maisemissa.

Futiskausikin on loppumassa, niillä hetkillä kun tulen toivottavasti maaliin pelataan mm. Ykkösen viimeinen kierros. Sarjan kärjessä on todella jännittävä tilanne kun useampi joukkue on vain muutaman pisteen sisällä ja tarjolla on himoittu liigapaikka. Rakkaan kotikaupungin joukkueeni tilanne sinetöityi onneksi jo viime viikonloppuna joten ei tarvitse harmitella suuremmin päällekkäisyyttä.

Lauantaina myös tv:n puolella koetaan hienoja hetkiä kun Yle Teemalla muistellaan Peter von Baghia. En ole varma olenko nähnyt Helsinki, ikuisesti-dokumenttia kokonaan mutta osittain olen. Jo alkukohtaus jossa jäänmurtaja saapuu Helsinkiin on huikean hieno. Se löytyy myös Youtubesta. Noin kahdenkymmenen sekunnin kohdalla oleva koikkaloiva poika saa suun aina hymyyn, samoin tuo ihmisten holtittomuus. 1920-luvulla ja 2010-luvulla ei ole eroa, lähelle on päästävä aina silloin kun jotain tapahtuu.

Tänään on vielä työpäivä, huomenna vapaata. Tankki täyteen innostusta ja matkaan. Seikkailu odottaa!