Hangon Itämerimaraton 2014.

 Säätiedot rannikkoasemilta tänään kello kaksitoista.. Bågaskär +13, etelä kolme, utua, näkyvyyttä viisi kilometriä. Jussarö +14, etelä kaksi, utua, seitsemän kilometriä. Hanko Tulliniemi +14, itä kaksi. Russarö +14, itäkoillinen kaksi.

Olin juossut kaksi ensimmäistä maratoniani hyvin haastavissa olosuhteissa, paljon mäkiä, vaihtelevia alustoja, autiota maaseutua. Hangossa kaikki olisi toisin, reitti olisi hyvin tyypillinen maratonille eli tasaista asvalttia reilun 42 kilometrin verran. Odotin kuitenkin että lokakuinen Hanko olisi yhdistelmä joka tarjoaa tylyä purtavaa ainakin kelin muodossa. Ennusteet kuitenkin näyttivät aurinkoista ja lämmintä, Hangon kuuluisasta tuulesta ei ollut tietoakaan.

Valmistautuminen matkaan alkoi jo pari päivää aiemmin eväiden ostamisella ja tavaroiden pakkaamisella. Synkkiä pilviä tuli taivaalle kun poika sairastui korkeaan kuumeeseen torstai-iltana. Nukuin torstain ja perjantain välisenä yönä tunnin mittaisia pätkiä ehkä kolme kappaletta. Aamupäivällä pakattiin tavarat autoon ja suunnattiin kohti Hankoa, poikakin alkoi pikkuhiljaa vaikuttaa terveemmältä.

En ollut etukäteen edes tajunnut millaisen ajoreitin navigaattori meille antoi. Huittisissa olin juossut syksyllä 2011 ensimmäisen puolimaratonini. Salossa pidettiin tukikohtaa syyskuussa 2012 kun juoksin ekan maratonin Sauvossa. Oma juoksuhistoriani havisi ympäröivissä maisemissa kun ajeltiin noin neljän tunnin ajan kohti mantereemme eteläisintä paikkaa.

Viime hetken tankkaukset alkoivat kun pääsimme iltapäivällä perille, eväitä oli mielestäni riittävästi niin ennen kisaa kuin sen aikanakin. Juoksutakin taskut olivat täynnä ja teki mieli lauleskella sitä yhtä menneen kesän hittibiisiä. Kun lähden maraa dallaamaan, on mulla mässyy taskut pullollaan. Puheesta ei saa selvää sanaakaan, on mulla mässyy suukin pullollaan.

Ensimmäistä kertaa mulla oli mahdollisuus hakea numerolappu jo kisaa edeltävänä iltana. Käytössä oli myös chippi - ekaa kertaa sekin - enkä ole koskaan aiemmin saanut mistään kisasta myöskään paitaa. Tuntui hyvältä kävellä vajaan kilometrin matka hotellilta kisakeskukseen, hengitellä raikasta ilmaa, katsella hämärtyvässä illassa sataman valoja ja asvalttiin piirrettyjä reittimerkintöjä. Kohta juoksisin näitä samoja katuja.

Mentiin aikaisin nukkumaan ja sainkin nukuttua aika hyvin. En jännittänyt yhtään. Ehkä näihin kisastartteihin kokemuksen myötä tottuu ja tietää jo aika hyvin mitä tuleman pitää. Aamulla tankkasin hotellin aamiaspöydässä ja söin vielä huoneessa välipalaksi banaaneja ja maapähkinävoi-hunaja-voileipiä useampaan kertaan. Startti olisi vasta kahdeltatoista.

Oli todella hyvä idea hakea numerolappu ja ajanottochip jo edellisenä iltana, lähdin hotellilta kävelemään kohti starttiviivaa vasta reilua varttia ennen lähtöä. Ei tarvinnut kärvistellä kisakeskuksen vessajonoissa tai lukea seiniltä samoja lippuja ja lappuja jotta aika kuluisi nopeammin.

Olin saanut hyvät ohjeet chipin kiinnittämiseen ja helppoahan se olikin. Ennen lähtöä huomasin kuitenkin että kaikilla muilla oli tsippi oikean jalan kengässä ja mulla oli vasemmassa! Tähänkö tämä nyt kaatui. Pitkään tuijottelin kanssamaratoonareiden popoja kunnes bongasin yhden jolla myös oli siru vasemman kengän nauhoissa. No niin. Ehkä sillä ei ole mitään väliä. Tai sitten kisassa on kaksi jotka hylätään...

Niissä tapahtumissa joissa olen ollut aiemmin mukana kaikki on aika pienimuotoista. Hangossa Vadelmavene-jätkä (siis se laulaja, ei kirjailija) ampui lähtölaukauksen ja startti tapahtui Asics-portin alta. Asics-mainoskylttejä oli muutenkin joka paikassa.

Maratonille lähti matkaan vajaa sata juoksijaa ja pyrin olemaan porukan keskivaiheilla. Heti lähtöviivan jälkeen noustiin aika jyrkästi ylös siltaa mutta se oli mulle hyvä aloitus, tiukoista nousuistahan minä tykkään. Sen jälkeen kierreltiin Hangon keskustan rantoja, mm. komeaa Appelgrenintietä jossa on niin idyllisiä huviloita, hotelleja, kahviloita, puistoja kuin hiekkarantaakin. Välillä tuntui kuin oltaisiin eräässä toisessa kaupungissa, tien viitoissa kun näkyi Esplanadia, Bulevardia ja Mannerheimintietä.. Ilma oli todella lämmin, lähes kesäinen. Aurinko paistoi, ilma oli tyyni. Olin odottanut myrskyä ja sadetta, ihmisen ja luonnon taistelua syksyisellä rannikolla mutta Hanko hymyili kuin keksi. 

Porukka venyi pitkäksi nauhaksi, aiemmissa kisoissa olen tottunut vajaan kymmenen juoksijan ryppäisiin joita on mennyt siellä täällä. Edessäni oli kaksi naista ja vauhti tuntui sopivalta. Pidin tarkasti kiinni suunnitelmastani jossa join tai söin jotain tasan kilometrin välein koko matkan ajan ensimmäisestä neljänteenkymmenenteen. Viimeiselle kakkoselle olin varannut hätäavuksi karkkiaskin jos kaipaisin jotain viime hetken tunnelmannostattajaa.

Reitti kulki käytännössä koko ajan asvaltilla mutta parin kilometrin jälkeen kun oltiin lähdössä pois keskustasta alkoi Bellevuen ranta jossa juostiin hiekkapolkua jolla juoksemisesta nautin suunnattomasti. Rannat jäivät kuitenkin nopeasti taakse ja siirryimme kohti mäntymetsien läpi kulkevia autoteitä joiden pientareilla matka jatkui.

Vitosen kohdilla huomasin että naiset joita seurasin alkoivat saavuttaa edellämennyttä isompaa ryhmää - toisaalta samaan aikaan meidän takaamme lähestyi toinen porukka ja lähti ohittamaan. Syke oli ollut koholla ja hikoilin joka on aika erikoista mulle näin lyhyen juoksun jälkeen. Kun juoksee ilman kelloa tai sykemittaria muiden seurasta on iso hyöty omien voimien jakamisessa ja vauhdin ylläpidossa. Piti tehdä nopea päätös siitä mitä ryhmää lähtisin seuraamaan: omaani joka hiipuu suhteessa muihin vai sitä joka ohittaa ja etenee kovemmalla temmolla. Valitsin jälkimmäisen.

Vähitellen tuokin porukka hajosi kappaleiksi mutta löysin sopivan peesin noin 15 kilometrin kohdalla jostain takaa ilmestyneestä naisesta. Vauhti tuntui sopivalta. Ohitimme räjähdysainetehtaan. Dynamiittitie, Dynamittvägen, tällaiset viitoitukset ovat vain lisäadrenaliinia juoksijalle!

Monet kanssajuoksijoista puhuivat ruotsia tai englantia, tuntui vähän kuin olisin ollut maratonmatkalla ulkomailla. Aloin pohtimaan ovatkohan suomenruotsalaiset myös parempia juoksemaan, ihan kuten tilastojen mukaan he ovat onnellisempia, terveempiä ja elävät pidemmän elämän. Toivottavasti he ovat oman elämänsä Janne Holmenéja, muuten olen valinnut väärän peesijengin! 

Ensimmäinen kierros läheni loppuun ja pysyin aika kevyesti tuon naisen vauhdissa mukana. Aina kun tulimme huoltopisteelle pysähdyin, otin vesimukin, join sen rauhassa tyhjäksi samalla kun kävelin eteenpäin ja heti kun muki oli tyhjä jatkoin juoksemista.

Noin 18 kilometrin kohdalla oli ehkä reitin erikoisin osuus, ihmettelin miksi joku edellä juoksevista ilmestyi keskeltä metsää takaisin suoralle tieosuudelle. Reitti teki lenkin leirintäalueella! Yhtäkkiä siirryttiin pois ajoradalta, vai oliko se pyörätietä - nämä olivat aika hiljaisia teitä liikenteen osalta, ja pisteltiin puolisen kilometrin lenkura asuntovaunujen välissä karavaanareiden heilutellessa. Leirintäalueelle tultaessa ja sieltä pois lähdettäessä reitit kohtasivat ja oli hauska nähdä vastaantulevia maratonin juoksijoita.

Vähän leirintäalueen jälkeen tie vei takaisin kohti keskustaa ja tien varressa näkyi tutun oloinen hahmo. Menin lähemmäksi ja sehän oli kuin olikin Kalevi! Kalevi Saukkonen on ollut mukana jokaisella maratonillani, myös melkein kaikilla puolimaratoneilla ja melkein aina olen päässyt miehen kanssa muutaman sanan vaihtamaankin. Kalevi etenee usein aika keskittyneesti joten tyydyin vain toteamaan olennaisimmat ja tarkistamaan onko huomennakin maraton mielessä. Ja tottakai oli, kuulemma Pieksämäellä on sunnuntaina startti. Kalevi on nyt läpäissyt lähes 1800 maratonia!

Hieno ja henkeä kohottava kohtaaminen kuten aina ja muutaman kilometrin taivalluksen jälkeen näkyikin jo Asics-kaari jonka alta lähdettiin matkaan. Meitä meni useampi juoksija yli ajanottomaton lähes samaan aikaan enkä ollut varma kuuluiko multa piippaus, muilta kuului. Johtuiko se nyt siitä että se chippi oli vasemmassa jalassa - vai siitä että astuin matolle oikealla jalalla enkä sillä vasemmalla. Koko ajan tuli väkeä vastaan, kympin juoksijat olivat tehneet vähän erilaisen lenkin ja juoksivat reitin väärin päin. Tiesin että he olivat lähteneet puolimaratoonareiden tapaan tasan tunnin meidän jälkeemme joten yritin päätellä paljonko kello voisi olla. Missä vaiheessa nuo voisivat olla tulossa maaliin? Päättelin että ehkä noin tunti olisi kulunut heillä kymppiin joten olisin juossut ekan puolikkaan noin kahteen tuntiin.

Se jyrkkä silta ei tuntunut vieläkään juuri miltään ja vauhti tuntui ihan passelilta. Tiesin että perhe olisi kannustamassa mua rannan läheisyydessä eli noin 23 kilometrin kohdalla.

Oli jälleen kerran tosi tsemppaavaa nähdä heidät mukana menossa mutta maratonin realiteetit alkoivat iskeä koko ajan selvemmin. Noin 24 kilometrin kohdalla joku mies vuorotellen käveli ja juoksi, vaikeudet olivat iskeneet. Pysyin kuitenkin edelleen saman naisen vauhdissa, oltiin edetty yhdessä noin kymmenen kilometriä.

Ikävä kyllä kun poistuttiin keskusta-alueelta kohti metsiä, vauhtini alkoi pudota. Kuin huomaamatta, pykälä kerrallaan, vauhdi hidastui. Nainen katosi horisonttiin, samoin joku muu joka ohitti minut. Tuntui tylyltä. Ajattelin että vauhtini on varmasti todella hidasta jos joku tulee ohi ja katoaa saman tien. Sellaisten juoksijoiden näkeminen oli kivaa joiden kanssa olin edennyt jo alkumatkasta, välillä he tulivat ohi, välillä jollain huoltopisteellä ohitin teidät. Jostain takaa kuului kovaa rykimistä, joku ilmeisesti oksensi samalla kun juoksi.

Oli ihan selvää että ongelmat olivat alkaneet myös omalla kohdallani.. Ja voi pojat millaisia ne ongelmat olivatkaan. Jalat tuntuivat koko ajan raskaammilta ja raskaammilta. Ihmettelin mistä se johtuu koska mulla ei ollut jano eikä nälkä, olin syönyt ja juonut. Olo ei tuntunut väsyneeltä. Jalat vain eivät jaksaneet millään juosta.

Juttelin hetken jonkun väsähtäneen miehen kanssa joka ihmetteli huoltopisteiden pitkiä välejä. Tiesin tunteen enemmän kuin hyvin. Huoltopisteiden välit alkoivat tuntua loputtoman pitkiltä vaikka ensimmäisellä kierroksella siltä ei tuntunutkaan. Vaikeuksissa ollut mies jäi taakse ja minun olisi pitänyt hämmästyä siitä että ylipäätään ohitin jonkun - vaikkakin suurissa vaikeuksissa olevan - mutta en hämmästellyt. Harmittelin vain mielessäni sitä miten hitaasti etenin.

Jokainen askel oli tuskaa. Jalat olivat totaalisen loppu eikä mittarissa ollut vielä edes 30 kilometriä. Pakotin jalat liikkumaan vaikka mietin koko ajan miten hyvältä tuntuisi kävellä. En vieläkään ymmärrä millä pystyin pitämään jalat juoksuaskelissa vaikka mielikin tuntui täysin murtuneelta.

Mies ja nainen edessä pysähtyivät kesken juoksun, mies takoi ja ravisteli jalkojaan. Matka oli ollut muillekin hankala. Minä en vain voinut tajuta miten jalat voivat olla niin väsyneet mutta silti pystyä juoksemaan.

Tuntui todella musertavalta. Kilometrit kuluivat todella hitaasti ja vaikka jokainen askel oli kotiinpäin, se ei tuonut juuri lohdutusta. Tuska oli valtava vaikka mitään varsinaisia kipuja ei ollutkaan. Välillä tunsin miten jalkapohjassa muljahti jotain. Huomaamattani oli syntynyt rakko joka puhkesi. Ne eivät sattuneet missään vaiheessa, ei niillä ollut mitään väliä. Yritin vain katsoa jalkoja, metsää, tien reunaviivaa, löytää jotain kiintopistettä joka helpottaisi oloa.

Odotin huoltopisteitä mutta niitä ei vain kuulunut. Jossain kaukaa näkyi puussa lappu, ehkä se olisi SAFT - MEHUA 300 metriä!! No ei ollut, melkein aina se oli joku Heja heja-lappu jollekin juoksijalle.

Juoksin aivan kuutamolla, ymmärsin että katseeni oli varmasti kuin järkensä menettäneellä. Leirintäaluekierros oli taas mukava, lapsia ilmestyi asuntoautosta kannustamaan juoksijoita. Ritva Vallivaara-Pasto joka on juossut tänä vuonna noin 120 maratonia ohitti minut siellä. Uskomattoman rautainen nainen, arvostan. Leirintäalueelta pois tullessani olin edelleen niin pihalla että juoksijoita ohjannut toimitsija huusi mulle moneen kertaan "Hei haloo! Haloo, oikealle, käänny oikealle". Muuten olisin juossut johonkin ihan muualle vaikka olin jo ekalla kierroksella mennyt samasta paikasta. Jalat eivät olleet enää tässä maailmassa eikä ollut mielikään.

Olin juossut käytännössä 15 kilometriä täysin yksin. Tyhjillä loputtoman pitkillä asvalttiteillä jonka varressa oli pelkkää metsää joka puolella. Mitään henkistä pakopaikkaa ei ollut. Mielenmaisema oli täysin armoton.

Vaikka kilometritolppa tuli aina jossain kohdassa vastaan niin niiden välit tuntuivat koko ajan pitenevän. Ajattelin vain että enää vitonen, enää nelonen, enää kolmonen. Seiska! Sehän on se maastolenkki jonka juoksen vaikka kädet ja jalat sidottuna, varmaan sata kertaa tänäkin vuonna. Nelonenkin on yksi tuttu maastolenkki. Niin ja kolmonen on se ulkoilutie jossa vietän aina ison osan lenkeistäni. Mutta eipä tuokaan ajattelutapa juuri kantanut hedelmää.

Viimeinen geeli tyhjeni 38 kilometrin kohdalla mutta en ollut energian tarpeessa. En missään vaiheessa halunnut huoltopöydiltä mitään muuta kuin mukillisen vettä. Energiaa kyllä oli ihan mainiosti tankissa. Jalat vain eivät kantaneet ja itku oli lähellä koko ajan.

Annoin itselleni 39 kilometrin tolpalla luvan avata karkkiaskin ja laittaa suuhun yhden karkin. En muista oliko se punainen perhonen vai vihreä etana mutta en tiedä ovatko tutti frutit maistuneet edes lapsena yhtä hyviltä. Maku kesti pitkään, olisin voinut imeskellä vaikka aina yhden kilometrin verran yhtä pikkuruista namua.

41 kilometriä. Ultimo kilometro! Tässä kohdassa vahvimmat alkavat Giro d'Italiassa tuutata reisillä vauhtia vaikka edessä olisi millainen mäki. Mutta en minä. En vieläkään tiennyt jaksanko edes maaliin asti. Mietin miten kovia tyyppejä maratoonarit ovat. Siis oikeasti. Tajuatteko te yhtään miten kovia ne ovat? En ymmärrä miten mieli pystyi noinkin lopussa olemaan noin julma. Ehkä se kosti sen etten antanut jalkojen väsymyksen voittaa vaan jatkoin kaikesta huolimatta, tolkuttoman hitaasti mutta varmasti.

Vihdoin näin tienviitan jossa luki Halmstadinkatu. Kisakeskus ja maali olisi numerossa kaksi, katsoin heti missä numerossa nyt ollaan. 19! Mitä, onko tämä joku vitsi. Kai niitä taloja edes on vierivieressä ja jokaisella on oma numero. Sitten näinkin jo perheen ja sen takana maaliportin. Avovaimo huusi että alamäkeä enää, loppuun asti täysillä!

:-D

Loppukiri oli tässä tapauksessa sula mahdottomuus mutta otin käsijarrun alamäessä pois päältä ja annoin rullata vapaalla alas - toinen reisi paukahti heti karmeaan kramppiin ja kinkkasin maaliviivan yli tuskissani!

Hoipertelin nurmikolla, joku antoi mitalin, suklaapatukan ja vesimukin. Olin ihan varma että olen ollut matkalla varmaan viis tuntia, eteneminen oli ollut vain hieman kävelyä nopeampaa. Otin kännykän taskusta, katsoin kelloa.

Putosin polvilleni maahan ja hajosin ihan täysin, en ole koskaan juoksujen yhteydessä itkenyt sillä tavoin. Joku toimitsija tuli kysymään olenko kunnossa, tarvitsenko jotain. En tarvinnut. Kaikki oli oikein hyvin. Olin juossut maratonin 4 tunnissa 14 minuutissa, vartin nopeampaa kuin vuosi sitten. En olisi ikinä uskonut että pystyn moiseen, en noin huonolla juoksulla. Tukijoukot tiesivät kuntoni paljon tarkemmin kuin minä itse, 4.15 tekstejä kun oli löytynyt edellisten viikkojen aikana milloin mistäkin - viimeksi kisapäivän aamuna hotellihuoneen mukista. Miten ihmeessä ne tiesi tän?

Chip-tekniikka mahdollisti myös tarkan väliajan puolimatkasta. Olin juossut ekat 21.1 kilometriä ajassa 1.56. En ole ikinä ennen juossut puolimaratonia - siis pelkkää puolimaratonia! - alle kahden tunnin, vain kaksi kertaa 2.02.

Tein samalla kertaa kaksi ennätystä ja molemmat vielä aika reilusti. Olin maaliviivalla heti täysissä voimissa, kaappasin pojan syliin ja kannoin lähimpään ruokakauppaan. Ei ollut kummemmin väsy, nälkä tai jano. Sen jälkeen kun olin tirauttanut viimeiset tuskan, epäuskon, epätoivon ja lopulta onnen kyyneleet avovaimon olkapäälle, olin taas täysissä voimissa.

Tämäkin matka kannatti tehdä.