Viikonloppu autiotuvalla eli sinne ja takaisin.

Meidän perheessä asuu innokas retkeilijä. Avovaimo pakkaa usein rinkkansa ja lähtee patikoimaan retkeilyreiteille. Perheen keskenkin on eri kokoonpanoilla patikoitu mutta minä en ole ollut kertaakaan mukana yön yli kestävällä reissulla. Viime lauantaina kun painonnoston tuomarikoulutus oli takana vietiin poika yökylään ja lähdettiin matkaan. Tarkoitus oli viettää yö autiotuvassa.

Tällä kertaa jätettäisiin retkeilyreitit väliin ja siirtymät eri paikkojen välillä tapahtuisivat soutuveneellä. Viikonloppu oli tosi tuulinen ja myös sisävesille liikkuville oli annettu varoitus kovista tuulista. Matkalla järvelle puut eivät juuri huojuneet ja rannalta katsottuna vesi näytti melko tyyneltä. Kaikki hyvin siis?

Ensimmäinen ylläri oli heti rannassa. Venepoukama oli jäässä! Aiempina päivinä oli ollut melkein kymmenen astetta lämmintä mutta edellisen viikon lyhyt pakkasjakso oli saanut suojaisan paikan jäätymään parin sentin syvyydeltä. Ei siinä mitään, rikottiin veneen ympäriltä parinkymmenen metrin matkalta jäät jotta päästiin sulaan veteen.

Reilun puolen tunnin urakan jälkeen oltiin päästy soutamaan. Vaikka järvi on iso, noin kymmenen neliökilometriä, niin se on luonnonsuojelualuetta ja kaavaan merkitty hiljainen alue jossa moottoreilla päristely on ankarasti kielletty. Saaria ja luotoja on paljon, lähdimme eteläiseltä rannalta ja mielessä siinti läntisen rannan autiotupa. Soutumatkaa olisi kaksi kilometriä ja hyvällä kelillä se taittuisi noin puolessa tunnissa.

Heti kun pääsimme järven selälle tyly todellisuus iski päin kasvoja. Laineet keikuttivat venettä ja tekivät etenemisestä todella raskasta. Vaikka avovaimo on paljon soutanutkin, tuolla samalla järvelläkin nyt syksyllä viikoittain, niin keli on ollut aina ennen tyyni. Tuuli puhalsi etelästä ja kun oltiin menossa järven halki idästä kohti länttä niin aallot käänsivät veneen koko ajan perä kohti menosuuntaa. Aika tyly rasti veneilyummikoille. Lopulta huopasin perä edellä puolitoista kilometriä siinä myräkässä, se tuntui vakaimmalta.. Epätoivo oli lähellä mutta pidin katseen sillä rannalla jonne oltiin menossa ja lopulta kuin ihmeen kaupalla oltiin perillä.

Paitsi kova tuuli, myös sade oli matkaseurana. Perillä vietiin kamppeet sisälle autiotupaan joka oli yllättäen lämmin, joku oli ilmeisesti hetkeä aikaisemmin pitänyt retkeillessään taukoa ja lämmitellyt takan ääressä. Ulkonuotio sateessa ei koettelemusten jälkeen houkutellut yhtään joten loppuilta vietettiin visusti autiotuvan lämmössä.

En ole koskaan ennen ollut autiotuvassa joten ylläreitä oli monia. Tuo oli aika iso, useita kerrossänkyjä, iso pöytä ja penkit, takka. Lattialla luukku josta aukesi ruuan säilytyspaikka. Aluksi oli todella hämärää, keinovaloon tottuneesta tuntui oudolta kun ei nähnyt oikein mitään. Kynttilät ja takka valaisivat, ulkona oli niin harmaata että ikkunasta ei juuri tullut valoa. Otsalamppu oli aluksi kovassa käytössä että näki edes syödä :D

Takassa grillailtiin makkaraa, avovaimo keitteli trangialla kasvisriisipataa. Yllärinä jälkkäriksi lettuja jotka kostautuivat maailman parhaaksi, taikina oli vieläpä gluteeniton: 3dl semperin hienoa jauhoseosta, 2 munaa, 3dl maitoa, ½tl suolaa, 2tl vaniljasokeria, 50g sulatettua voita. Kannattaa testata!

Syömisen jälkeen menin köllöttelemään makuulaverille enkä siitä enää montaa kertaa noussut. Ajantaju katosi, oltiin perillä autiotuvalla kolmen aikaan päivällä mutta silti oli niin kovin  hämärää. Ei huvittanut nousta siitä punkalta, katselin liekkien loimotusta takassa, kuuntelin sateen ropinaa ja tuulen huminaa. Siinä oli just hyvä olla. Tunnit kuluivat enkä sen iltapäivän ruokahetken jälkeen syönyt enää mitään, ei ollut nälkä, vain todella rentoutunut ja levollinen olo. Vaikea kuvitella että koskaan kotona pääsisi samanlaiseen tilaan. Se oli zen ja olemisen sietämätön keveys.

 

Avovaimo oli ollut kaverinsa kanssa samassa autiotuvassa viikkoa aikaisemmin ja silloin oli yöllä pari astetta pakkasta, he olivat käytännössä heräilleet ja valvoneet läpi yön ja pitäneet tulta yllä. Itse sammahdin lopullisesti ehkä yhden-kahden aikaan yöllä enkä enää herännyt lisäämään puita takkaan. Yö oli kuitenkin nyt lämmin, 5-6 astetta, eikä tupa jäähtynyt. Yöllä ja aamulla kuului rapinaa, hiiri taisi jakaa huoneen kanssamme.

Olin laittanut jo iltapäivällä neljä rosamundaa takan reunalle mutta kun ei ollut nälkä niin ne jäivät siihen hieman pidemmäksi aikaa.. koko yöksi. Elämäni ensimmäistä kertaa söin uuniperunaa aamupalaksi :)

Silmät olivat tottuneet hämärään, tuvassa tuntui jopa ihan valoisalta. Vain tämän kaltaisissa olosuhteissa on enää nykypäivänä mahdollista elää ilman sähköä ja alkutotuttelun jälkeen se tuntui tosi hyvältä vaikka olen paatunut kaupunkilainen enkä koskaan esimerkiksi muuttaisi kilometriä kauemmaksi urbaanista sykkeestä.

Ilma alkoi hieman kirkastua, sade loppui sunnuntaiaamuna kahdeksan-yhdeksän aikaan. Tuuli oli edelleen kova ja ennusteiden mukaan saattaisi jopa kiihtyä vielä päivän aikana. Pakattiin siis tavarat ja pyrittiin olemaan valmiina paluumatkaan hyvissä ajoin. Käytiin kuitenkin ensin tekemässä pieni lenkki autiotuvan ympäristössä.

Järven ympärillä kiertää noin 30 kilometrin retkeilyreitistö jonka avovaimo on kiertänyt useammankin kerran, minä vain pieninä pätkinä sieltä täältä. Tässä kohdassa olin ensimmäistä kertaa joten kokeilin muun muassa kaksi järveä yhdistävän suntin ylittävää venelossia.

Sen jälkeen pakkailtiin veneeseen tavarat, avovaimo soutaisi takaisin satamaan.

 Heti kun lähdettiin laiturista tuli paha flashback edelliseltä päivältä. Aallot vain olivat vieläkin isompia..

Maakravut olivat pulassa. Aallot iskivät koko ajan veneen kylkeen ja keikuttivat sitä voimakkaasti, jatkuvasti mentiin todella rajusti puolelta toiselle. Seuraavan saaren taakse tuulensuojaan olisi matkaa ehkä kilometri. Tuntui pahemmalta olla matkustajana kuin soutajana. Pidin kädessä gps-paikanninta ja keskityin siihen. Pysyin rauhallisena, samoin soutaja. Näin että metrit vähenevät. Luettelin koko ajan paljonko on matkaa että päästään pois siitä avoimelta järvenselältä. Soutuvauhti oli 2-3 kilometriä tunnissa, avovaimo soutaa tyynessä kelissä tuplasti kovempaa. Aina kun tuli fiilis ettei vene liiku mihinkään sain vahvistettua gps:n myötä että matka kyllä etenee.

Se oli oikeasti aika pelottava tilanne ja katsoin koko ajan tarkasti mihin saareen olisi lyhyin matka uida jos käy huonosti.

Lopulta päästiin perille pieneen saareen jossa oli nuotiopaikka, siitä olisi enää vajaa parisataa metriä matkaa kotisatamaan joten sytytettiin nuotio ja paisteltiin lounaaksi makkaraa. Olo oli huojentunut.

Jälkikäteen on pakko sanoa että oli virhe lähteä vesille siinä kelissä. Se oli virhe koska kokemus on olematon eikä esimerkiksi puhelimet olleet vesitiiviissä pussissa. Pahoja mokia molemmat. Ei niitä varoituksia merenkulkijoille ja sisävesille ihan huvin vuoksi anneta.

Olen aina ihmetellyt niitä jotka hukkuvat lähtiessään pilkille kun jääriite on vielä todella ohut. Tai niitä jotka kiipeävät perusleiriltä kohti vuoren huippua säävaroituksista huolimatta. Huippukuume sokaisee järjen valon kun se tavoiteltu kohde on ihan siinä lähellä.

Jotkut eivät ota opikseen mutta olen ihan varma että me tsekataan jatkossa moneen kertaan tuuliennusteet ja myös toimitaan niiden mukaan. Kaikesta huolimatta reissu oli hieno ja toivottavasti niitä tulee vielä monia. Mutta ehdottomasti reittivalinnat olosuhteiden mukaan!