Vähän piti taistella itseni kanssani että lähdin juoksemaan tuota pitkää lenkkiä. Eikö 12-13 kilometriä riitä? Vielä lenkin alkutaipaleella mietin että jos vaikka 16 kilometriä. Ihan älyttömiä ajatuksia. Varsinainen juoksu sujui kyllä helposti mutta pieni henkinen kynnys alkaa aina kasvaa kun pitää taukoa jostain. Sitten kun sen tekemisen aloittaa, eli lähtee sinne juoksemaan, ei se tunnu juuri miltään. Haastavinta oli että päätin sateen vuoksi juosta hiekkapohjaista ulkoilutietä metsäpolkujen sijaan joten kipitin kuusi kertaa saman kolmen kilometrin tien. Kasvattaahan se tietysti henkistä kestävyyttä mikä on fyysisen kestävyyden kanssa yhtä tärkeä asia mutta aika tylsää se oli. Jos on juossut 500 kertaa saman pätkän niin sama metsä alkaa maistua puulta.
Illalla hain lisää juoksumotivaatiota katsomalla viime vuonna valmistuneen, erittäin mielenkiintoisen dokumentin Desert Runners - Juoksijat äärirajoilla. Se kuvaa läheltä juoksuharrastajia jotka pyrkivät tekemään aavikko-ultrajuoksujen grand slamin eli juoksemaan samana vuonna Atacamassa, Gobissa, Saharassa ja Etelämantereella. Mainio dokkari, harmikseni en nähnyt sitä aivan alusta asti, pitänee paikata vahinko Areenassa. Linkki sinne löytyy tästä: http://areena.yle.fi/tv/2257172 . Yle ikävä kyllä esitti dokumentista vajaan tunnin tv-version, mieluummin katsoisin virallisen elokuvaversion joka kestää yli puolitoista tuntia. Ehkä juuri tästä syystä moni kohtaus vaikutti pelkältä pintaraapaisulta.
Olen yrittänyt kiinnittää viime aikoina enemmän huolta harjoittelusta palautumiseen. Alkuvuoden ja kevään aikana rullailin joka ilta lihaksiani mutta kesällä se on jäänyt.. Jotenkin olen ajatellut että kun juoksee vähemmän niin lihashuoltoonkin voi panostaa vähemmän. Eihän se niin mene. Pieniä kiputiloja onkin jo alkanut näkyä joten rullailu on pakko ottaa välittömästi jälleen joka iltaiseksi touhuksi.
Ravintoonkin pitäisi kiinnittää enemmän huomiota, proteiinia tulee varmaankin syötyä riittävästi mutta edelleen kaloreita tulee liian vähän ja/tai ne painottuvat liiaksi iltaan, pitäisi syödä tuhdimpia aterioita myös päivällä.
Yksi viime aikojen suosikkini on ollut mustikkaherkku.
Purkillinen rahkaa lautaselle, päälle kumotaan jugurttia (tässä tapauksessa mustikka kalinkaa) ja tuoreita mustikoita. Tosi hyvää. Tätä on mennyt niin aamu- kuin iltapalaksikin.
Marjat on melkein parasta mitä tiedän ja pakastimet onkin jo täynnä mansikoita, vadelmia ja herukoita. Mustaherukkaa ei ole ainakaan täällä juuri yhtään ja ne vähäisetkin marjat ovat olemattoman pieniä. Punaherukkaa on yhtä paljon kuin aina, pidän siitä paljon enemmän kuin mustista vaikka ne kai sisältävätkin selvästi enemmän vitamiineja ja antioksidantteja. Punaisessa on enemmän potkua ja persoonaa!
Mustikoita saatiin iso purkillinen sukulaisilta, niitä on naposteltu ihan sellaisenaan ja rahkan lisäksi puuron kanssa. Pitää käydä poimimassa lisää ennen kuin loppuvat. Eilisellä pitkiksellä bongasin tämän kauden ekat puolukat, toivottavasti niitäkin riittäisi reilusti poimittavaksi. Tyrnikin kelpaisi mutta sitä on ärsyttävä kerätä. Eräs suo- ja rämealuekin houkuttelee, avovaimo on patikkaretkillään nähnyt siellä lakkaa. En ole koskaan nähnyt sitä luonnossa mutta olisi kyllä melkoinen superlöytö jos sitä siellä oikeasti vielä on.
Välipalaksi kävin poimimassa myös tällaisia pienen vasullisen. Sopivasti mustikan kuviakin kyljessä.
Marjafriikki täälläkin. Juoksemisessa oon huomannut että se lähteminen on aina se vaikein. Kun on päässyt vauhtiin niin vois vaan juosta ja juosta.. ja pyöräilyssä sama, ensimmäinen kilometri (ja ylämäki) tuntuu raskaalta mutta kun lihakset on lämmenneet niin sitä polkis vaikka mimmosen lenkin:)
VastaaPoistaJust noin se menee :) Hyvä kun otit puheeksi pyöräilyn, polkaisinpas äsken elämäni fillarilenkin. Toivottavasti ehdin kirjoittaa siitä vielä tänään!
Poista