Turvallisuus on tärkeä asia. Ei ole hirveän pitkä aika siitä kun autoissa ei ollut turvavöitä, teillä sai ajaa niin lujaa kuin halusi eikä lapsille todellakaan ollut mitään turvaistuimia. Onneksi ajat muuttuu, hengenvaarallinen hulluttelu ei ole mitenkään ihanteellinen asia. Monessa suhteessa on kuitenkin menty ehkä jo ääripäästä toiseen.
Viime syksynä netissä levisi laajasti video jossa lapset tekevät omia "treenejään", siis kiipeilevät ja temppuilevat.
Videon ideana oli herätellä vanhempia ajattelemaan sitä että lapset on luotu liikkumaan ja jatkuvasta kieltämisestä on enemmän haittaa kuin hyötyä.
Minäkin tykkäsin videosta ja se sai valtavasti positiivisia kommentteja. Samalla heräsi kuitenkin kysymys että miten harmaaksi ja tylsäksi yhteiskunnaksi me ollaan tämä maa luotu jotta tällainen video saa niin iso pöhinän aikaiseksi?
Lapsi joka opetetaan jo pienenä varomaan ja olemaan koko ajan "kunnolla" on varmaan sellainen aikuisenakin. Arka heittäytymään ja kokeilemaan uutta koska jotakin voi aina sattua. Uudet jutut ei olekaan kiehtovan jännittäviä mahdollisuuksia seikkailuun ja uuden oppimiseen ja löytämiseen vaan jotakin pelottavaa.
Aikuinenkin voi ryhtyä liikkumaan ja kehittämään itseään monipuolisesti. Moni ominaisuus kuitenkin rakennetaan jo hyvin pienenä, kuten koordinaatiokyky, oman keho hallitseminen ja tuntemus sekä motoriset taidot. Niitä ei tarvitse harjoittaa missään organisoidussa urheiluharjoituksessa ja harrastuksessa vaan ne opitaan ihan vain vapaasti touhuamalla, kiipeilemällä ja temppuilemalla. Ne antavat valmiuden oppia mitä tahansa, esimerkiksi jonkin urheilulajin ominaisuudet myöhemmällä iällä, kouluikäisenä tai vaikka vasta aikuisena. Jos ne taidot ovat jääneet oppimatta tai niiden omaksumisesta on pitkä aika, eri lajien harjoitteiden ja tekniikoiden oppiminen ja kehon ohjaaminen haluttuun suuntaan muuttuu hankalaksi.
Tottakai vanhempien pitää asettaa rajat liian vaarallisille tempuille ja kertoa ettei heikoille jäille saa mennä tai sähkömastoon kiivetä. Tunnen surullisia tapauksia joissa leikki on loppunut liian aikaisin. Ei elämää silti voi elää kävelemällä kypärä päässä koska avaruudesta voi tippua satelliitin romua niskaan.
Kuvat on yhdeltä meidän perheen retkeltä, oltiin tutkimassa metsässä sata vuotta vanhoja kiviraunioita. Poika rakastaa noita paikkoja yli kaiken, kaikenlainen kiipeily on jännintä ja kivointa mitä voi tehdä. Olen samaa mieltä, nää seikkailut on meidän yhteinen juttu. Iskä tai äiti on toki koko ajan vieressä auttamassa vaikeimpien kohtien yli ja opastamassa parhaat reitit kun edessä näyttää umpikujalta. Sehän on vanhempien tehtävä?
Me käydään melkein joka viikko jollakin tämän tyyppisellä retkellä ja joka päivä tehdään ainakin jotain jännää seikkailua. Se saattaa olla omassa pihassa touhuamista tai vaikka lähileikkipuistossa hassuttelua, ei sen tarvitse olla mikään syvän meren sukellus. Aina kun ollaan leikkipuistossa niin yleensä iskäkin hassuttelee. Keinuminen ottaa vatsan pohjasta oudolla tavalla, ei sellaiselta lapsena tuntunut! Puistot on täynnä hyviä paikkoja vetää leukoja tai tehdä rekkiliikkeitä. Melkein aina kävelen myös jonkin aidan tai reunuksen päällä ja harjoitan tasapainoani. Ei harjoittelun tarvitse olla erikseen suunniteltua ja mietittyä, yhtälailla arkipäiväiset ja ihan vain huvin vuoksi tehdyt jutut kehittävät.
Jotkut temput kylmää vähän sydäntä. Poika sanoi viime viikolla että osaa kävellä käsillään ja alkoi näyttää. Aika hyvältä alulta se näytti mutta vähän kyllä pelästytti että mitäs jos se kaatuukin käsiensä yli kovalle lattialle selälleen? Käsilläseisominenkin sujui hämmentävän hyvin. Sängyssä hypitään "voltteja", siis kuperkeikkoja joihin mennään vauhdilla ja joissa pää ei hipaisekaan patjaa. Mulle aina sanottiin lapsena että kuperkeikkoja tehdessä voi niskat murtua, onkohan jollekin oikeasti käynyt niin? Välillä kyllä vähän näyttää vaaralliselta mutta mitään kummempaa ei ole sattunut ilmeisesti liian rajusta kärrynpyöräharjoittelusta johtunutta jalkapöydän venähdystä lukuunottamatta :D
Musta tuntuu hassulta että aikuiset ajavat autolla kuntosalille jotta voivat polkea pyörää. Tai se että lapsia ajetaan autolla harrastuksesta toiseen iästä riippumatta. Ohjattua harjoittelua tärkeämpää kun on ne kaikki muut liikunnat. Urheilumenestykseen kuulemma tarvitaan 10 000 tuntia harjoittelua, harva lapsi tai nuori pääsee siihen pelkällä ohjatulla seuratoiminnalla. Kaikki futishuiput ovat potkineet tuntikausia pihoilla tai puistoissa ja polkeneet pyörällä tai juosseet harjoituksiin pitkiäkin matkoja. Liikunta on tapa elää, ei pieni aikataulutettu pala ja välttämätön paha kalenterissa.
Toisaalta mun mielestä on hienoa että rakennetaan urheilupaikkoja ja keinonurmikenttiä mutta samalla kun harjoitteluolosuhteista tehdään superhienoja ja moderneja niin ehkä jotain samalla myös menetetään. Voiko välitunneilla pelata futista jos ei ole nappiksia ja koulun pihaan rakennettua palloilukaukaloa?
Ehkä esimerkiksi yksi crossfitin suosion jujuista on se että ollaan palattu superfiineiltä saleilta autotallihenkiseen painojen kolisteluun. Miksi rakentaa palatsi jos varastokin riittää?
Jalkapallossa yksi suomalainen klassikko on lyhyen kesän vuoksi ollut sorapelit. Hiekkakentillä pelattu futis ei ole useinkaan kovin kaunista ja pelaajille se on aika rankka alusta. Kaatuminen tarkoittaa yleensä ruhjeita tai haavoja. Naurettavat pussihousut ja pitkähihaiset pelipaidat ovat ehdoton varuste.
Olen kiertänyt satoja jalkapallo-otteluja niin Suomessa kuin ulkomailla mutta jostain syystä monet mieleen painuvimmista on pelattu maalis-huhtikuussa hiekkakentillä. Se on ollut todellista taistelufutista kuin suoraan jostain tarunhohtoisilta menneiden vuosikymmenten viheriöiltä. Eikä siitä ajasta ole oikeasti niin hirveän kauaa.
Hiekkakentillä pelattu jalkapallo ei ehkä koulinut taitopelaajia joita nykyajan ympärivuotiset kuplahallit ja tekonurmikentät luovat. Mutta ihan varmasti ankara alusta antoi oman mausteensa keitokseen joka loi pelaajista pirun kovia taistelijoita jotka eivät antaneet tuumaakaan periksi.
Ylläoleva kuva ilmentää sitä harvinaisen hyvin. Yksi hurjimmista kulttimaineeseen nousseista suomalaisista pelaajista eli Shefki "Kosovon härkä" Kuqi pitää palloa ja takaa tilanteeseen rynnistää Mikko Salo. Kuqi loi myöhemmin komean uran tekemällä lähes sata maalia brittiläisissä jalkapallojoukkueissa ja Mikko Salosta tuli kymmenen vuotta kuvan ottamisen jälkeen crossfitin maailmanmestari, world's fittest human. Salo on miljoonille crossfit-harrastajille edelleen esimerkki äärimmäisen kovasta omistautumisesta ja motivaatiosta, samasta asiasta jonka vuoksi moni valmentaja halusi Kuqin vielä uransa viimeisinä vuosinaankin joukkueeseensa näyttämään nuoremmille pelaajille millaista on kova työnteko oman asiansa puolesta niin viheriöillä kuin seuran punttiksella.
Mitenköhän tämän bloggauksen vetäisi järkevästi pakettiin? Ainakin toteamalla sen että ikä on vain numeroita. Olen nähnyt 80-vuotiaita painonnostajia ja ultrajuoksijoita. Lopulta aina asenne ratkaisee, on kyse sitten lasten kasvatuksesta tai oman treenimotivaation luomisesta.
Jokainen päivä voi olla seikkailu jos niin haluaa.
Nyt on viikonloppu - seikkailemisiin!
Oiva kirjoitus! Tuli aivan mieleen tuo ylempi kuva: http://www.feissarimokat.com/2014/04/kuvakooste-osa-34/
VastaaPoistaSurullista.
Vastaavaa näkee aina silloin tällöin... Onhan se aika surullista että monille nykylapsille jalkapallon pelaaminen kesälomalla aamusta iltaan ei tarkoitakaan ulkona vietettyjä pihapelejä kavereiden kanssa vaan pleikkarilla Fifan naputtamista sisällä.
PoistaMä yritän opettaa isompaa fillaroimaan. Tekee nyt jo nelivuotiaaksi mukavan pitkiä lenkkejä. Ajattelen sen olevan metsäretkien lisäksi just sitä arkiliikuntaa ja salaa toki toivon, että tyyppi sitten isompana kulkis joka paikkaan pyörällä ja me vanhemmat säästyttäisiin joltain kakkosautolta.
VastaaPoistanauratti kyllä kun sunnuntaina lasten kanssa mettäretkellä niin kaksivuotias kaatuu poluilla kieltämättä metrin välein. No siinähän oppii liikkumaan:)
Kuulostaa tosi hyvältä. Toinen vaihtoehto on alkaa jo nyt säästämään rahaa mopoautoon!
PoistaEipä tuo meidänkään melkein kuusivuotias veijari aina niin reippaasti jaksa kävellä. Joskus riittää sata metriä metsäpolulla ja tulee eka "koska ollaan perillä" kysymys :D
Olin aamupäivällä lasten ja vaimon kanssa 16 kilsan nuuksioretkellä. Tenavat(1&2) käveli koko reissusta ehkä 4-5 kilsaa, joka on aika paljon. Tyyppejä ei haittaa liukkaat polut tai se että välillä kaatuu kun juoksee lujaa. Me vaimon kanssa ollaan pelkästään iloisia kun tytöillä on jo noin varhain liikkuminen verissä eikä väliä vaikka kaatuessa suoveteen likaantuu vaatteet tai tulevaisuudessa menee rikki. Tasapaino ja koordinaatiokyky kummallakin on käsittämätön, torstaina mua jopa nolotti(en tiedä miksi) kun omat lapset hyppi ja juoksi ja pomppi, kiipeili korkeasaaren leikkipaikoilla kun jotkut vanhemmat lapset kompuroi ja niiden vanhemmat oli heti vieressä lohduttamassa. Nolotti kai siksi kun annoin niiden mennä vaikka "joukkopaine" oli selvästi sen puolella että epanoita olisi täytynyt rahdata rattaissa koko ajan ettei vaan mitään olisi sattunut. Yksi päivä hallilla reenatessa kaksivuotias halusi roikkumaan samaan tankoon jossa oli nähnyt minut hetkeä aiemmin tekemässä var muscleuppia. Nostin tenavan kahden metrin korkeuteen, siinä hän killui kuin apina ja oli tyytyväinen. Tietysti minun olisi pitänyt olla nostamatta, sehän kuitenkin putoaa ellei nappaa kukaan kiinni ja on vain aikuisten juttuja kaikki nuo. No joo, en ajattele noin. :D Lapsi roikkui minuutin ja pudottautui mun syliin, kaikilla oli kivaa. Lapset on liikkumaan luotuja jos vain edellytykset suodaan! Öh, mitähän runoilin, kännykällä ei näe helposti mitä partituuria on tullut ängettyä. Mutta liikkuminen ja skidit on toivottavasti synonyymi monessa perheessä!
VastaaPoistaTällainen kuulostaa tosi hyvältä ja pitäisi olla tosiaan ihan arkipäivää joka perheessä mutta luulen että ei ole. Aika vanhojakin muksuja lykitään rattaissa ja totutetaan siihen että itse ei tarvitse tehdä mitään. Laiskistaminen on varmaan oikea sana vaikka ei olekaan oikea sana :)
PoistaVaarallisempaa on nähdä koko ajan vaaroja joka puolella kuin pyrkiä elämään pipolla joka ei kiristä koko ajan.