Jälkeenjääneet lihakset.

Olen pitänyt viime vuodet mielessäni yhden asian: keskity omaan tekemiseen. Se on ainoa asia mikä ratkaisee, vain omaan tekemiseen voi vaikuttaa eikä se millä tasolla muut ovat vaikuta yhtään siihen mitä itse teet. Vertailu muihin ei kannata.

Enpä minäkään kuitenkaan ole mikään yli-ihminen joka pystyy sulkemaan kaiken muun ulkopuolelle. Tottakai huomaan treeneissä millaisia painoja muut nostavat tai miten kovaa muut menevät juoksutapahtumissa. Jos siihen keskittyy liikaa eikä ymmärrä kokonaisuutta, se voi tsemppaamisen sijaan nujertaa.

Jos on melkein kolmekymmentä vuotta harrastanut liikkumattomuutta niin tottakai muut ovat jo lähtökohtaisesti aivan eri tasolla. Monet aktiiviliikkujat nyt vain ovat sattuneet liikkumaan monipuolisesti pitkään. Vertailua on järjetöntä harrastaa kun se toinen on saattanut lähtenyt synnäriltä kotiin nappulakengät  jalassa.

Ois ollut helppoa nostaa kädet pystyyn ja jäädä sohvalle. Surullisen moni on niin tehnytkin. Esimerkiksi crossfit-blogeissa huomaa silloin tällöin kommentteja että laji kiinnostaa mutta oma kunto on niin heikko ettei ole uskaltanut sitä kokeilla. Aika monessa muussakin lajissa törmää samaan. Uutta harrastusta ei voi aloittaa koska ei pärjää siinä. Pärjää kenelle? Miksi ihmisen joka ei ole jotain asiaa koskaan edes kokeillut pitäisi pärjätä jollekin? Kyllä minäkin olen noin ajatellut. On vaikea mennä tietoisesti tilanteeseen jossa on muita heikompi - tai ajattelee olevansa.

 

Synnynnäinen lahjakkuus ja liikunnallisuus, aiempi liikuntatausta.. Niihin ei voi enää vaikuttaa, ne on mitä on. Mutta onko se joku syy olla sitten tekemättä jos ei ole aiemminkaan tehnyt jotain?

Ne tyypit jotka pärjäävät vähän joka asiassa omaavat usein laajan kokemuksen erilaisista lajeista. Tärkein ominaisuus on kuitenkin henkisellä puolella. Jos tällainen tyyppi näkee lumilaudan ensimmäistä kertaa, se miettii että jos joku tuolla pystyy laskemaan niin ihan varmasti minäkin. Se, joka ei onnistu kiljuu mielessään apua-huutoja ja miettii jo tulevaa epäonnistumista ja kaatumista - vaikka ei ole yrittänytkään.

Oikeasti on tuntunut välillä aika hassulta että olen kolmekymppinen eikä mulla ole hajuakaan mitä kyykkypainoja tankoon lastataan treeneissä. Kun en ole ennen kunnolla kokeillutkaan, kyykkäilyt ovat olleet lähinnä lihashuoltoa eikä varsinaista voimaharjoittelua.

En mä tiedä onko kyse vahvasta itsetunnosta kun muiden isommat painot ei harmita, ehkä se on enemmänkin sitä kokonaisuuden tajuamista. Että mun nostamat painot ei kerro mistään muusta kuin siitä millainen tausta mulla on.

Enkä tietenkään ole tehnyt tätä kovin helpoksi itselleni. Perinteisesti kestävyysjuoksu ja vaikkapa painonnosto eivät ole olleet lajeina kovinkaan lähellä toisiaan tai edistäneet kehitystä. Eikä mulla muutenkaan voima hirveästi tartu tai lihakset kasva, varmaan joku geeni puuttuu. Vaikka söisin miten monta tuhannen kalorin satsia päivässä niin eipä myöskään paino nouse. Onneksi en ole mitään massaa hakemassakaan, tuntuu oudolta että se on monella salitreenaajalla mielessä. On tärkeämpää olla ensisijaisesti iso eikä mahdollisimman toimintakykyinen.

On tässä myöhään aloitetussa treenaamisessa muuten positiivisiakin puolia. Yleensä ihminen on parhaassa kunnossaan parikymppisenä, itse ajattelin kehittyä paremmaksi vielä monen vuoden ajan. Uusia elämyksiä ja onnistumisen tunteita tulee koko ajan, melkein joka treenissä.

Maanantaina soudin tonnin täysillä kuntosalilla. Kokeilin vähän kuin vahingossa taktiikkaa jota en ollut aiemmin edes harkinnut, soudin noin 500 metriä tosi kovalla tahdilla ja just ennen kuin aloin piiputtaa aloin ottamaan pitkiä vetoja rauhallisemmalla tahdilla. Toimi paremmin kuin hyvin ja uskon että tuota kautta voin tehdä vielä aika hyviä tuloksia.

Tiistaina mun piti juosta 20 kilometriä. Illalla vatsa oli ollut todella kipeä ja oli vielä aamupäivällä juoksunkin aikana aivan sekaisin. Elimistö oli aivan ulalla. Lenkki oli niin täynnä vastoinkäymisiä kuin voi olla ja lopetin sen kesken, ehkä jossain 14 kilometrin kohdalla? Reitit meni niin uusiksi että voi olla 16-17 kilometriäkin mutta merkitsin "varmat" kilsat tuttuun tapaan eli tuon neljätoista kilometriä. Lenkin jälkeen katsoin kellosta että aikaa oli kulunut kaksi tuntia. Olin siis kaikesta huolimatta tehnyt sen pitkän harjoituksen jota hainkin eikä mikään vastoinkäyminen kuitenkaan tuntunut yhtään miltään. Oli tosi iso juttu tajuta että mun ei tarvitse lopettaa tai harmistua, vaikka se ehkä olisi järkevää. Päähän saa tippua taivaalta tosi iso kivi että se mua hetkauttaisi.

Eilen painonnostotreenit meni yhtä vaihtelevasti kuin ennenkin. Osa pienistä osasista menee hyvin, osa ei vain luonnistu millään. Lopun voimaosuudessa tein kuitenkin etukyykkyjä suht syvälle painoilla joita en ole koskaan aiemmin kokeillut ja tajusin että etukyykyt sujuu mulla jostain syystä paremmin kuin takakyykyt. Ohjaaja sanoi että se on tosiaan mahdollista, joidenkin kropalle asento vain on luontaisempi ja helpompi pitää kasassa.

Jos olisi jäänyt sinne sohvalle niin en olisi saanut koskaan tietää mitään näistä asioista enkä saanut kokea loputtoman paljon isoja ja pieniä onnistumisen ja myös epäonnistumisen tunteita. En halua edes ajatella miten suuri menetys se olisi ollut.