Melkein jokaisen salitreenaajan tavoitteena lienee sarjapainojen kasvattaminen. Kun sarjapainot kasvavat, voimataso ja lihaksisto kehittyy. Tätä kutsutaan progressiivisuudeksi ja siitä olen aika paljon kirjoittanut aiemminkin.
Rikotut sarjat on avain jolla sarjapainoja saadaan hilattua ylöspäin. Jos tekee 3x8 tai vaikka 3x15 sarjoja niin tuntuu vaikealta lähteä tekemään samoja sarjoja isommilla painoilla. Moni jääkin helposti nitkuttamaan samoilla painoilla viikosta ja kuukaudesta toiseen. Kehitys hidastuu ja jopa pysähtyy.
Jostain syystä monelle on tärkeää saada tehtyä sarjat ehjinä, niin että jokainen sarjan toisto tulee tehtyä peräkkäin. Oikeasti siitä ei ole muuta hyötyä kuin hyvän olon tunne ja ajatus siitä että hallitsen tämän toistomäärän.
Otetaan esimerkki. Olen tehnyt penkkipunnerruksessa aiemmin 5x5 sarjoja, jossain vaiheessa kehitys kuitenkin stoppasi ja siirryin pitkiin, 3x15 sarjoihin. Kun sarjapainot nousivat hiemankin, noin uuvuttavan pitkät sarjat muuttuivat aika nopeasti hapottaviksi. Ensimmäiset 15 onnistui usein, joskus jopa toinenkin 15 toiston sarja oli ehjä. Viimeinen oli kuitenkin jo taistelua, treenipäiväkirjaan tulikin usein kirjoitettua esimerkiksi 15 + 15 + 8 + 7. Usein tehdään niin että kun sarja joudutaan jättämään kesken parin pakkotoiston jälkeen, homma jää siihen. Itse pidän tauon, on se sitten 30 sekuntia tai 3 minuuttia, ja teen sarjan loppuun. Joskus lihas on jo niin väsynyt että joudun tekemään pitkänkin sarjan loppuun 2-3 toiston pätkissä. Pakkotoistoja ei tulekaan siis yhtä tai kahta vaan jopa kymmenen!
Tällainen on tietysti aika raskasta harjoittelua eikä se sovellu jokaiseen liikkeeseen päivästä ja treenistä toiseen. Tavallisen, 2-4 kertaa viikossa treenaavan kannattaa ottaa vaikka joka treenissä yksi liike jossa pyrkii haastamaan itsensä toden teolla ja katsomaan rikkoutuuko sarja. Jos rikkoutuu, pyyhettä ei heitetä kehään vaan alussa päätetty työmäärä tehdään loppuun riippumatta siitä kauanko aikaa kuluu.
Lyhyissä, esimerkiksi 5 toiston sarjoissa rikkoutuminen ei aina toimi. Jos toistot ovat jatkuvasti pelkkiä väkisin runnottuja ykkösiä niin sarjapaino on liian suuri ja tuloksena on usein rikottu, eikä suinkaan kasvava lihas.
Tykkään hirveästi olkapäitä ja ojentajia kurittavista liikkeistä, suurin suosikkini taitaa olla pystypunnerrus seisoen. 3x15 sarjat todellakin jättävät jälkensä ja usein jopa eka sarja jää kesken, varsinkin jos takana on jo muuta yläkroppaa lujille laittanutta rautojen kolistelua. Tehty treeni kuitenkin tuntuu poikkeuksellisen paljon lihaksissa ja kehityskin on ollut hyvää.
Rikotut sarjat ovat myös loistava mittari. Tietyin väliajoin voi asettaa itselleen jonkin kovan haasteen, vaikka 100 penkkipunnerrusta tai kyykkyä pelkällä tangolla ja katsoa montako kertaa sarja menee rikki. Merkitse tulos paperille, tee sama sarja uudestaan kuukauden tai parin päästä ja näet onko kehitystä tullut. Jos on, niin tarvitset vähemmän taukoja ja sarjoja saman työmäärän tekemiseksi.
Mun piti viimeksi salilla tehdä loppuun kova 3000 metrin soutu mutta kämmenessä ollut rakkula puhkesi eikä laastaroinnit pitäneet. Oli pakko keksiä jotain muuta. Päätin tehdä 100 boksihyppyä. Mulla ei ollut kelloa tai mitään ajanottovälinettä mukana joten harjoituksen laadun mittasin sarjoina. Aina kun olin lopettanut hyppimisen, merkkasin treenipäiväkirjaan toistot ja aloitin uudestaan. Sarja oli lopulta 30 + 20 + 20 + 10 + 10 + 10. Tarvitsin siis kuusi sarjaa 100 boksihyppyyn. En tiedä onko se hyvä vai huono määrä eikä sillä ole mitään väliäkään, ensimmäinen kerta tällaista harjoitusta kertoo lähtötason. Niillä seuraavilla kerroilla on merkitystä. Tavoitteena on saada seuraavalla kerralla satanen täyteen viidellä sarjalla ja parin kuukauden kuluessa neljällä. Lopulta aion tehdä täydet 100 hyppyä ilman taukoja tai sarjan rikkoutumista. Se on kova suoritus jonka toteamiseen ei kelloa tarvita.
Futismatseissa kuulee usein huudon "haasta, haasta!". Se on loistava ohjenuora ja mantra tonne voimaharjoittelunkin puolelle. Omaa itseään ja tekemisen laatuaan pitää haastaa jos haluaa mennä eteenpäin. Aina kun sinne salille menee, rauta heittää haasteen ja siihen voi vastata monella tavalla.
Ikävä kyllä kaikilla ei voi olla Henry Rollinsia personal trainerina :-(
Pietarissa järjestettiin painonnostokilpailut 1888. Tuon skaban voitti suomalainen mies nostamalla oikealla kädellään 16.4 kilon punnusta 112 kertaa ja vasemmalla kädellä 85 kertaa peräkkäin. Suomen ensimmäisen kansainvälisen tason painonnostomestarin nimi oli Karl Fazer. Seuraavan kerran kun availet sitä Fazerin sinistä suklaata ja näet signeerauksen niin se on merkki paitsi suklaan laadusta niin myös kovan luokan voimailulegendan nimmari!
Tutunnäköisiä välineitä, samat kahvakuulat kuin nykyään mutta tankojen päissä on levyjen sijaan rautapallot.
Olen lueskellut viime viikkoina suomalaisen painonnoston historiasta kertovaa Raskasta rautaa- kirjaa. Painonnosto ja voimaharjoittelu alkoi tulla Suomeen 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa mutta aluksi se oli lähinnä painijoiden oheisharjoittelua. Pelkkiä painoja kolistevia pidettiin vähän daijuina joista ei ollut muuhun kuin yksinkertaisiin toistoihin.
Välineet olivat samoja kuin nykyäänkin, kahvakuulat ja levytangot. Jokainen voikin ottaa 16 kilon kuulan käteensä ja kokeilla miten pärjäisi Fazeria vastaan. Ihan tarkasti ei taida olla tiedossa minkälainen tekniikka noissa kilpailunostoissa oli, yhden käden heilautuksia silmien korkeudelle? Vai yhden käden tempauksia ylös suoralle kädelle?
Helsingin Atleettiklubin painonnostohuone vuosina 1904-1908.
Ennen kuin laji kehittyi nykymuotoonsa kisoissa oli lukuisia erilaisia lajeja. Yhden käden tempaukset, punnerrukset ja työnnöt sekä samat liikkeet molemmilla käsillä. Kestävyysnostoja 50 kilolla, ilmeisesti käytännössä siis toistomaksimeja. Myöhemmin painonnoston lajeiksi vakiintuivat kahden käden liikkeet punnerrus, tempaus ja työntö. Punnerrus jäi kisoista pois 1970-luvun alussa.
Väinö Virtanen esittelee huikeaa yhden käden ruuvityyliä vuonna 1936. Kuka uskaltaa kokeilla? "Voitko auttaa? En tarvitse varmistajaa penkille vaan harjoittelen yhden käden ruuvia."
Perinteiset voimailijat usein dissaavat crossfittiä vaikka se ja kahvakuulaurheilu ovat ainoita lajeja jotka pitävät elossa näitä parisataa vuotta vanhoja lajeja ja kilpailumuotoja. Niin Tanskan Regionalseissa kuin vaikkapa tämän vuoden SM-kisoissa heiluteltiin kahvakuulaa ja tehtiin yhden käden tempauksia.
Kun lähdette näitä juttuja kokeilemaan ja painatte menemään siellä salilla niin muistakaa kuitenkin:
"Useat painonnostolajit ovat melkoisessa määrin terveydenvastaiset. Punnertaminen lyhentää suorastaan elämää, jos nostetaan sellaista painoa, jonka kohottaminen vaatii ponnistelemista. Raskasta painoa punnerrettaessa nostajan rinta jännittyy kiinteäksi, suuret laskimot, jotka avautuvat sydämeen, joutuvat puserrukseen samoin kuin valtimot ja itse sydänkin. Verenkierto keuhkoissa kokonaisuudessaan ja myöskin ruumiissa yleensä häiriytyy ja verenuudistumisen säännöllisyys katoaa. Työskentelevien lihasten synnyttämä hiilihappo, joka vaikuttaa myrkyttävästi, ellei se pääse poistumaan, jää jäljelle. Vahingollinen veritulva syntyy. Mitä on seurauksena jos tällaiset hyökkäykset ruumiinrakennetta vastaan jatkuvat? Sydäntauti, keuhkojenlaajennus ja häiriöt keuhkojen toiminnassa, myöhemmin valtimon kalkkeutuminen ja häiriöitä koko aineenvaihdunnassa. Ilmankos painonnostajat eivät yleensä elä vanhoiksi!"
- lääketieteen tohtori Johannes Spier, 1912, saksalainen urheilulehti Illustrierter Sport
Tämä blogi keskittyy sattuneesta syystä lähinnä juoksemiseen ja voimaharjoitteluun. Toki harrastan ja olen kiinnostunut muistakin asioista vaikka niille ei enää nykyään olekaan niin paljon aikaa kuin ennen hurahtamistani treenaamiseen. Ajattelin tänään vähän kirjoitella näistä muista mielenkiinnon kohteista.
JALKAPALLO
Olen toki joskus lapsena potkinut palloa pihassa ja koulussa mutta enpä koskaan ollut sen kummemmin lajista innostunut. Kunnes tuli kesä 1998 ja jotenkin omituisesti ajauduin katsomaan melkein jokaisen matsin Ranskan järjestämistä MM-kisoista. Laji ja kaikki sen ympärillä alkoi vetää maagisesti puoleensa ja sen jälkeen onkin koluttu satoja matseja ympäri Suomea ja jonkin verran myös ulkomailla. Aluksi seurasin lähinnä noita isoja arvokisoja ja liigoja, myöhemmin homma on painottunut ennen kaikkea suomalaiseen jalkapalloon enkä esimerkiksi tällä kaudella ole katsonut kai yhtään mestareiden liigan ottelua telkkarista. Suomen maajoukkueen kotiotteluista olen nähnyt melkein kaikki viimeisen kahdeksan vuoden aikana. Vuonna 2009 oma seura nousi kakkosdivariin ja kiersin kaikki kauden 26 ottelua ympäri etelä- ja länsi-Suomea. Kansainvälinen huippufutis ei kiinnosta enää juuri yhtään, on hienompaa että pelaajat ovat mukana ensisijaisesti rakkaudesta lajiin eivätkä he ole miljoonia tienaavia mainoskasvoja. Mulle jalkapallo ei ole viihdettä ja liiketoimintaa niin kuin se nykyään kai tuolla isossa maailmassa on. Futiksen tuomat tunteet ovat ihan yhtä isoja huolimatta siitä tuleeko pelaajat matsiin vanhalla ruosteisella jopolla vai ferrarilla.
Jalkapallo on erittäin mielenkiintoinen laji pelinä mutta sen valtava vaikutus kaikissa maailman kolkissa ja siihen liittyvät isot ja pienet asiat tekee siitä niin erityisen. "Jalkapallo on enemmän kuin peli tai elämäntapa. Se on myös nykymaailman kuvastin. Jalkapallokulttuuriin heijastuvat sosiaaliluokat, poliittiset ideologiat, talouspolitiikan suhdanteet, uskonnot ja maailmankuvat. Jalkapalloa kuormittaa myös historiallisten vihanpitojen ja rajanvetojen paino. Joukkueet ja niiden menestys herättävät voimakkaita intohimoja ja fanaattisuutta, jotka eivät liity peliin itseensä vaan maailmaan jossa sitä pelataan." Näin lukee Franklin Foerin kirjoittaman mainion Jalkapallon maailmanselityksen takakannessa.
En ole koskaan itse pelannut juurikaan futista, muutamia puulaakipelejä aikuisena. Eikä sen pelaaminen hirveästi kiinnostakaan. Mutta se on ehdottomasti yhteisö johon haluan kuulua. On aina yhtä kotoinen tunne mennä stadioneille ja urheilukenttien puupenkeille odottamaan alkuvihellystä. Se on hieno yhteisöllinen ja sosiaalinen tapahtuma.
MUSIIKKI
Musiikki on aina ollut mulle tärkeää, taisin jo ala-asteella alkaa keräämään levyjä. Kaikki mahdolliset musiikkityylit on tullut koluttua läpi: hevi, punk, elektroninen musiikki, rock ja taas alusta. Ennen siis vaihteli aina aikakausittain mitä kuuntelin mutta jo aika pitkään olen unohtanut tyylilajit ja kuunnellut kaikkea mikä kuulostaa hyvältä. Ei ole mitenkään ihmeellistä että kuuntelen peräkkäin klassista, hardcore punkkia, Nelly Furtadoa ja suomiräppiä. Viimeks lainasin The Cardigansin kokoelman kirjastosta, törkeän kova bändi.
Teininä hankin mikserin ja pari vinyylisoitinta, elektroninen musiikki iski kovaa. Keikoilla aloin käymään vuosituhannen alussa kun ikä riitti jo joka paikkaan. Onhan noita keikkojakin varmaan satoja tullut nähtyä, en edes tiedä mistä aloittaisin listaamaan parhaita!
Olin kuunnellut Pearl Jamia jo ala-asteella mutta se oli jotenkin jäänyt. Kun aloin seurustella avovaimoni kanssa se alkoi nousta taas enemmän pinnalle, hän oli bändin kova fani joka oli unelmoinut aina näkevänsä ne livenä. Taisin joskus alkuaikoina luvata että tulet kyllä ne näkemään jos mun kelkassa pysyt.. PJ kolahti itsellenikin totaalisesti ja hankin kaikki puuttuvat levyt, liityttiin myös faniklubiin mikä helpottaisi mahdollisten keikkalippujen saantia. Roskilden tragedian jälkeen Pearl Jam ei ollut tehnyt ainuttakaan keikkaa Euroopassa. 2006 tuli tieto Euroopan kiertueesta ja saatiin liput Berliiniin. Huikea keikka upealla Wuhlheiden ulkoilma-areenalla. Varmasti yksi elämäni hienoimpia iltoja, täydellinen keikka ja me oltiin eturivissä.
Tuostakin reissusta tuli aika eeppinen kun keikan jälkeen onnesta väsyneinä ja euforisina häivyttiin areenalta jostain väärästä portista ja eksyttiin pilkkopimeään luonnonpuistoon joka tuota paikkaa ympäröi :D Onneksi sieltäkin jotenkin selvittiin. 2007 oltiin Kööpenhaminassa katsomassa kun Pearl Jam palasi Tanskaan tuon hirvittävän murhenäytelmän jälkeen, erittäin vaikuttava keikka sekin, katsomossa oli aitio kuolleiden omaisille.. Viime kesänä oli sitten vuorossa keikka numero 3, jälleen Köpiksen Forumissa. Oltiin oltu jo kaksi kertaa eturivissä joten nyt otettiin rennommin emmekä jonottaneet koko päivää hyviä paikkoja. Kun muut ryysäsivät porteilla tungoksessa, me hengailtiin keikkapaikan autiolla takapihalla.. jonne bändi ilmestyi moikkaamaan meitä. Huh.
Mitähän muita keikkoja nostaisin esiin? Melkein kaikki suosikkibändini olen nähnyt ainakin kerran: Sonic Youth 2004 Ilosaarirockissa, Raised Fist 2004 + 2011, The Roots pari kertaa, Dinosaur jr 2005 + 2010, Totalt Jävla Mörker, Kraftwerk... Ja tietysti hemmetisti suomalaisia joista tulisi varmaan loputtoman pitkä lista. Viime vuosina ei ole niin hirveästi tullut lähdettyä keikoille, lähinnä jotain spesiaalijuttuja. Kokeellista musiikkia, avantgarde jazzia ja vastaavaa on hemmetin siistiä katsoa livenä, mutta eipä niitä kyllä kotona jaksaisi kuunnella levyltä.
ELOKUVAT
Elokuvat on vähän samanlainen juttu kuin musiikki, friikahdin niihin jo pienenä ja niiden avulla tuli sukellettua mielenkiintoiseen uuteen maailmaan ja alakulttuureihin. Mulla on edelleen tallessa jossain varastossa noin tuhannen vhs-kasetin elokuvakokoelma, dvd:takin on ehkä parisataa mutta niistä en innostunut koskaan samalla tavalla. Olen tällainen oldschool-nostalgikko! Leffoissakaan en ole kaavoihin kangistunut vaan nauhureissa on pyörinyt niin taide-elokuvaa, zombeja, komedioita kuin vanhoja mykkäelokuviakin.
Lapsen saamisen jälkeen elokuvia ei ole hirveästi ehtinyt katsoa, aiemmin katsoin 200-250 elokuvaa vuodessa, nyt ehkä 50! On helpompi katsoa joku tv-sarja digiboksilta kuin parin tunnin elokuva.
Viime vuosilta voisin heittää muutaman elokuvasuosituksen. Nordwand kertoo tositarinan oman aikansa suurista seikkailijoista jotka pyrkivät ensimmäisinä kiipeämään Alppien vaikeimmalle vuorelle, Eigerin pohjoisrinteelle. En hirveästi tunne vuorikiipeilyä mutta puoliso on lukenut paljon aiheesta ja tämä leffa vaikuttaa erittäin realistiselta kuvaukselta siitä miten rankkaa toi touhu on.
127 tuntia oli todella komeaa katsottaa leffateatterissa, toiminee hyvin kotikatsomossakin. Into the Wild taitaa olla mun suosikkileffa 2000-luvulta. Vaikuttava tositarina tässäkin, aivan kuten noissa kahdessa muussakin. Aika jännää että nostin just nämä kolme esille, kaikissa kerrotaan oikeista tyypeistä jotka tavoittelevat äärimmäistä vapautta ja huikeita seikkailuja hoippuen elämän ja kuoleman välisellä nuoralla. Kannattaa katsoa vaikka kaikki kolme!
GEOKÄTKÖILY
Tämä onkin näistä tuorein harrastus josta en olekaan aiemmin tiennyt mitään. Pari vuotta sitten etsin googlella ajo-ohjeita ja lisätietoa eräästä paikasta johon olimme menossa ja päädyin johonkin kätkökuvaukseen. En tajunnut yhtään mistä on kyse, ennen kuin luin vähän enemmän ja hiffasin satojen ihmisten löytäneen johonkin oveen piilotetun jemman. Laitoin sivuston hakukoneeseen oman kotikaupunkini ja huomasin että noita piilotettuja purkkeja on parin sadan metrin päässä kotiovesta useita. Muutamaa viikkoa myöhemmin joulupukki toi yllättäen gps-paikantimen(!) ja loppu onkin historiaa.
Kätköily on ihan ehdoton perheharrastus, eipä ole mukavampaa tapaa viettää yhdessä viikonloppua kun pakata eväät mukaan ja lähteä metsään etsimään jotain kätköä. Pienellä varovaisuudella ja varmistamisella lastenkin on aika turvallista etsiä näitä. En ole mikään luonnossaliikkuja, olen niitä tyyppejä joille lapsena metsä tarkoitti lähiön reunassa olevaa puistoa jossa oli puita. Tämän harrastuksen myötä olen sekä itse oppinut edes vähän liikkumaan maastossa ja poika on saanut hienoja kokemuksia.
Vaikka olen asunut 30-vuotta samassa kaupungissa niin edelleen tän harrastuksen myötä löytyy jatkuvasti uusia hienoja paikkoja joista en ole tiennyt mitään. Lintutorneja, kallioita, huikeita luontonähtävyyksiä.
Haluaapa sitten kiivetä Mount Everestille tai ryömiä Britannian hylätyissä kaivoskuiluissa niin kaikille tosiaan löytyy jotain. On ehkä ihan hyvä että tämä on meille perheharrastus, jos olisin tutustunut tähän touhuun ennen pojan syntymää niin olisin varmaan jo käynyt sukellus- tai kiipeilykursseilla ja hankkinut autotallillisen varusteita. Kätköily linkittyy hienosti muihin harrastuksiin, moni lähtee metsään maastopyörällä, talvella suksilla tai lumikengillä, juosten..
Meillä on nyt 270 kätköä haettuna ja ikimuistoisia on niin paljon että on vaikea eritellä yhtä. Viimeksi eilen kiipeilin erään sillan alle.. Joskus yhden sillan sisään pääsi vain vetämällä oman painonsa sormenpäillä parin metrin korkeuteen, leuanvetoharjoittelusta oli todellakin hyötyä! Pari vuotta sitten löydettiin suppilovahveroita vielä joulukuussa, kiitos geokätköilyn saatiin siis tuoretta sienikastiketta jouluaskareiden lomassa :D
Tosikot älkööt vaivautuko, tää on meille jotka emme koskaan kasva aikuisiksi ja pokka kestää kiipeillä puissa hamaan loppuun asti.
Sää kääntyi eilen koko ajan sateisemmaksi ja sateisemmaksi. Olin tyytyväinen, tarkoitus oli lähteä vielä päivän päätteeksi juoksemaan ja kunnon sadekeleistä on jo aikaa.
Katseltiin pojan kanssa Marathon des Sablesin koostetta, syötiin iltapala ja pikkukaveri meni nukkumaan. Vaihdoin juoksukamat päälle ja säntäsin ulos kellon näyttäessä yhdeksää. Sade ei ollut kovaa, juuri sellaista tihkua joka ärsyttäisi pyöräillessä kauppaan tai kävellessä töihin mutta ei juostessa. Kun juoksee, sadetta ei edes huomaa ellei se ole kohtuullisen kovaa.
Ensin pari kilometriä asfalttia, sitten viisi kilometriä hiekkapohjaista lenkkipolkua. Sade taisi välillä jopa tauota, ainakaan pettymyksekseni se ei yltynyt missään vaiheessa. Yhdessä kohdassa siirryin pääpolulta pienemmälle, se oli kapea, vihreän lehtomaisen puuston joka puolelta suojaama. Linnut lauloivat ja fiilis oli kuin pohjosmaisessa versiossa sademetsästä. Hetken päästä näin rekkitangon, juoksin sen luo, vedin nautiskellen kolme leukaa ja jatkoin matkaa. Muutama kilometri vielä hiekkatietä ja lähdin kiertelemään ja kaartelemaan jalkakäytäviä ja pyöräteitä kotia kohti. Ilta hämärtyi asteittain mutta silti oli valoisaa, aurinkokin laskisi vasta hetken päästä vaikka kello oli jo yli kymmenen. Oli hieno fiilistellä ja miettiä että joskus juoksulenkilläni tulen näkemään sekä auringonnousun että -laskun. Nytkin tuntui kuin olisi voinut jatkaa loputtomiin. Vielä koittaa se päivä jolloin juoksen niin pitkään että sitä on vaikea edes käsittää.
Matkaa kertyi reilut 12 kilometriä ja samalla tuli täyteen vuoden ekat 300 kilometriä. Ennen lenkkiä kasassa oli 299 joten nyt tarkalleen ottaen kilsoja on kerääntynyt 311. Viime vuonna eka kolmesatanen tuli täyteen 9. kesäkuuta joten olen yli kaksi viikkoa edellä viime vuoden tahtia. Se on ihan sopiva vauhti, olen tyytyväinen jos 400 kilometriä tulee täyteen vaikka perinteisellä juhannuslenkillä. Noin 25 kilometrin viikot riittävät siihen että 1100 kilometriä tulee vuoden loppuun mennessä täyteen ja se varmasti onnistuu. Elo-syyskuussa aion valmistautua maratonille juoksemalla 40-50 kilometrin viikkoja. Viime ja toissalauantain välillä juoksin 47 kilometriä mikä taitaa olla ennätykseni. Ihan hyvin siis kulkee!
En koskaan treenaa kahdesti päivässä mutta nyt se tavallaan toteutui. Ennen iltalenkkiä tehtiin pojan kanssa ne hauskat 22 kyykkyä ja tänään olin jo ennen aamukymmentä salilla. Harjoitusten väliin jäi siis noin 12 tuntia - iltapala, unet ja aamupala. Salillakin vuorossa oli kyykkyjä ja kun olin lähdössä pyöräilemään töihin toinen pohje kramppasi pahasti. Aika kivisiltä pohkeet tuntuvat muutenkin.
Tällä viikolla juoksen vielä yhden lenkin mutta muuten on aika taas ottaa vähän iisimmin ja lepäillä.
Yleensä käyn kuntosalilla aamupäivän aikana, noin klo 10-13 välillä. Eilen menin kuitenkin jo yhdeksän maissa. Odotin että meininki on yhtä rauhallista kuin ennenkin, jopa rauhallisempaa, mutta päinvastoin. Paikkahan oli aivan tukossa! Talja oli koko tunnin varattuna ja käsipainojakin piti välillä jonottaa ja metsästää. Tällaista hulinaa ei ollut edes tammikuun kuuluisina hulluina päivinä.
Hetkinen, toukokuun loppu ja sali täynnä. Olisko porukka herännyt siihen että kesä tulee? Tässähän on kuukausi aikaa juhannukseen joten nyt pitää heilutella hulluna niitä kilon käsipainoja että on järjettömän kovassa rantakunnossa!! Faktahan on se että nyt kun herää kuntoilemaan niin viime kesän jälkeisen sohvalla löhöilyn ja herkkujen mussuttamisen jäljet suorastaan kaikkoavat olemuksesta. Se on fittiä ny hei!
No joo, oikeasti parissa viikossa tai edes parissa kuukaudessa ei tehdä ihmeitä. Rasvaprosentti ei putoa, sixpackki ei tule näkyviin eikä lihakset ala pullistelemaan ellei takana ole pitkäjänteistä työtä tai poikkeuksellista geeniperimää.
Nyt jos aloittaa niin voi olla kovassa kunnossa kesällä 2015 - riippuen tietysti siitä mitä sillä kovalla kunnolla tarkoitetaan. Itse olen mieluummin hyvässä kondiksessa 24/7/365 kuin parina heinäkuisena hellepäivänä.
Toki tässä ajassa ehtii karistaa nesteet pois kropasta. Mutta jos kesän ykkösharrastuksiin kuuluu grillailu ja terasseilla siiderin ja kaljan lipittäminen niin onko järkee?
Elämään on tietysti kiva keksiä uutta sisältöä ja puheenaiheita mutta jos elämä on pelkkää joulukilojen karistamisen, uuden vuoden lupausten ja toukokuun rantakunto-dieettien ja -treenien odottelua niin miksi vaivautua?
CrossFitin kuuma kilpailukausi alkaa olemaan pulkassa Euroopan osalta mutta eiköhän siihen vielä yksi bloggaus voida uhrata.
Viikonloppu meni ahkerasti tulossivuja plaratessa. Suomen mieskolmikko, Aronpää & Salo & Koski, olivat koko viikonlopun joko kisan kärjessä tai sen tuntumassa taistelemassa vahvasti kisapaikoista Kaliforniaan. Salo oli lopulta toinen Unkarin hurjan Lacee Kovacsin jälkeen ja Aronpää otti kuuluisalla tasaisella suorittamisellaan neljännen eli viimeisen sijan jolla pääsee mukaan MM-kisoihin. Aronpää on siis ollut mukana Gameseissa joka vuosi vuodesta 2011, tuollaiseen putkeen harva pystyy! Ei ainakaan kukaan eurooppalainen. Jonne oli lopulta kymmenes, lauantaina sijoitus oli vielä huikeasti viiden sakissa mutta viimeiset lajit menivät alavireisesti. Kun kaveri on vasta just ja just täysi-ikäinen niin tulevaisuus lajin parissa voi olla komea.
Suurin ennakkosuosikki, Mikko Salo, voitti kaksi lajia mutta oli jokaisessa seitsemästä lajista kymmenen parhaan joukossa. Essi Koskinen oli 12. ja Saara Laaksonen 18. Essin sijoitus parani reippaasti viime vuodesta ja tämä oli varmasti aika lähellä nappisuoritusta. Myös vuonna 2011 Essi oli 12. mutta kisojen taso on nykyään selvästi kovempi.
Joukkuekisasta en ole tainnut kirjoittaa vielä mitään? Jotenkin koko skaba on mennyt multa enemmän tai vähemmän ohi, en seurannut sitä open-vaiheessakaan käytännössä yhtään. CrossFit Pori oli ainoa suomalainen sali joka sai oman jenginsä Euroopan karsintoihin, lopputulos oli 7. Mukana oli mm. pronssia alkuvuoden SM-kisoissa ottanut Ulrika Nieminen.
Eurosportin suora lähetys sunnuntai-iltana finaalilajista toimi hienosti, laji näytti hemmetin hyvältä tälläkin kertaa myös tv:n kautta kun toteutus oli kunnossa. Yleisöä vain oli kovin vähän, oiskohan järkevää siirtää regionalsit ensi vuonna pois Tanskasta kun ne ovat siellä jo kahdesti olleet? Messukeskus voisi olla sopiva paikka, yleisöä varmasti riittäisi.
Samaan aikaan Euroopan karsintojen kanssa järjestettiin kolmet amerikkalaiset karsinnat, North East, South East ja South California. Koska lajit ovat tismalleen samanlaiset kaikissa maanosissa, on helppo vertailla eri alueita toisiinsa. Ikävä kyllä Eurooppa kalpenee pahasti enkä usko että tänäkään vuonna nähdään eurooppalaista mestaria. Viime syksyn näytösottelussa USA vs Eurooppa jenkit pyyhkivät meikäläisillä lattiaa mennen tullen ja Gameseissa sama saattaa toistua.
Katsoin jokaisesta lajista parhaan miehen tuloksen jokaisesta neljästä karsinnasta.
Aika tylyä. Euroopan ykköstulos oli VIIDESSÄ lajissa heikoin, yhdessä toiseksi paras ja yhdessä kolmanneksi paras. Josh Bridgesin tekemät hurjat tulokset nousevat esiin, neljännessä lajissa yli minuutin parempi kuin kukaan muu! Bridges on lajin supertähti mutta niin pitäisi Salonkin olla. Gameseihin on vielä toki aikaa mutta näitä tuloksia selaamalla on vaikea nähdä että Mikko voisi koko pottia hoitaa kotiin, näillä suorituksilla kisapaikka olisi saattanut jäädä Amerikan karsintakilpailuistakin saamatta.
Toivottavasti olen väärässä ja eurooppalaiset - ja ennen kaikkea suomalaiset jyräävät Kaliforniassa. Naisten puolella tilanne on täysin toinen kun kaksi kovinta mimmiä - Samantha Briggs ja Annie Thorisdottir taitavat viedä kaikki tittelit niin kauan kuin ovat mukana. Thorisdottir ei ollut regionalseissa loukkaantumisen vuoksi mutta menneiden vuosien mestareita on ollut tapana kutsua silti MM-kisoihin.
CrossFit-skabojen seuraaminen tuo paljon virtaa omaan punttien kolisteluun ja niin tekee myös erilaiset inspiroivat juoksutapahtumat. Eurosport näyttää huomenna keskiviikkona koosteen Marathon des Sablesista ja heti perään vastaavan Ultra-Trail Mt. Fujista. Marathon des Sables on kuuluisa Saharan aavikkomaraton, kuudessa päivässä juostaan yli 250 kilometriä hyvin hiekoitettua polkua. Tänä vuonna mukana oli suomalaisiakin, muistaakseni Ilta-Sanomien nettisivuilla seurattiin näiden kavereiden etenemistä. Nää kaiffarit ilmeisesti kestävät hellettä ja aurinkoa vähän eri tavalla kuin minä :D
Ultra-Trail Mt. Fuji on maastokisa Japanin korkeimmalla vuorella, lähes neljään tuhanteen metriin kohoavalla Fujilla. 161 kilometriä erilaisia polkuja pitkin sen haastavia rinteitä! Marathon des Sablesista olen nähnyt paljon materiaalia mutta tämä kisa on itselleni vieraampi, vaikuttaa todella huikealta. Molemmat kisat käytiin jo huhtikuussa mutta sillä ei ole merkitystä, ainakaan minä en seuraa näitä lähetyksiä nähdäkseni kuka on voittaja. Noissa skaboissa taitaa jokainen olla voittaja. On hienoa nähdä miten erilaiset ihmiset läpäisevät näitä ultrajuoksuja, toisaalla ovat klassiset sitkeän ja vahvan näköiset stereotyyppiset juoksijat ja jopa erittäin lihaksikkaat terminaattorit a la David Goggins. Toisaalta on hyvin hauraan ja jopa heikon näköiset kilpailijat joiden kukaan ei uskoisi pystyvän tällaisiin suorituksiin. Ihmiskeho - ja mieli - on uskomaton voimavara. Kun on katsellut näitä ohjelmia niin ei liene vaikea löytää inspiraatiota ja motivaatiota omille juoksulenkeille.
Giro d'Italiassa ajetaan viimeistä viikkoa ja vielä on pari rankkaa vuorta noustava. Kevät on ollut kylmä ja sateinen Italian vuoristossa ja moni tie on ollut täysin lumen tukkima.
Vielä eilen tossa webbikameran kuvassa oli pelkkä valkoista! Onneksi tänään paikalliset tiekarhut ovat malttaneet aloittaa työt ja tietä on jo vähän aurattu. Tossa nimittäin ajetaan perjantain etappi! Tuo on legendaarisen Passo del Stelvion huippu. Nössöt, älkää vaivautuko, tämä on todellisten pedaaleita pyörittävien alppikauriiden ja kestävyysurheilun kuninkaiden paikka.
Olin selaillut koko viikon sääennusteita. Pilvistä, sateista. Välillä joku ennuste lupasi aurinkoa ja lämpöä mutta kohta se taas muuttui pilviseksi. Perjantai-iltana ennuste väläytteli jopa ukkoskuuroja puolimaratonin ajaksi. Mahtava juttu, en ole koskaan juossut kisaa sateessa. Enkä ainakaan ukkosmyräkässä! Se olisi varmasti upea kokemus ja sellaisissa olosuhteissa olen kuin kotonani.
Sunnuntaina olisi pojan 5v-synttärit ja ennen Yyteriin lähtöä piti hakea kakut leipomosta, olinkin kisakeskuksessa noutamassa numeroa vasta puolta tuntia ennen starttia. Jaana ja hänen miehensä olisivat myös mukana puolikkaalla ja yritin kovasti katsella ympärilleni mutta enpä millään bongannut. Alue on kuitenkin laaja ja hienoja paikkoja venailla kisan starttia on useita. Aiempina vuosina olen odotellut lähtöä leirintäalueella mutta tällä kertaa ylimääräistä aikaa kiertelylle ei juuri ollut vaan olin viimeisen vartin lähtöviivan tuntumassa.
Lauantaiaamun viimeisimmät säätiedot kertoivat että helteistä olisi luvassa. +23C ja aurinkoa. Hemmetti, ei yhtään mun kelini. Kesällä menen aina salille kuumimpina päivinä ja muutenkin juoksen suurimman osan lenkeistäni metsässä jossa puut varjostavat lenkkiä melkein alusta loppuun. Yyterin reitti on tuttu, siellä ei hirveästi varjoa ole. Aiempinakin vuosina on ollut aurinkoista ja lämmintä mutta hyvin on silti pärjätty, lämpötila on ollut noin +15C. Nyt latasin juomavyön täyteen vettä, kunnon paahteessa ei edes reitille ripotellut viisi huoltopistettä tulisi riittämään.
Olin latautunut ajomatkan aikana kuuntelemalla ehkä maailman parasta levyä, Pearl Jamin Vitalogya. Kunto oli hyvä, fiilis korkealla, stereot täysillä. Tänään ladataan alle kahden tunnin.
Heti startin jälkeen tajusin että keli on oikeasti todella kuuma. Ekan kilometrin jälkeen tiesin että kisasta tulee vaikea. Pysyin sopivalta vaikuttavan 5-6 hengen porukan peesissä noin viiteen kilometriin jonka jälkeen tajusin että kaikki haaveet hyvästä ajasta voidaan heittää. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja olin aivan läkähtänyt. Tiesin että reitillä on varjoa ehkä parissa kohdassa vähän aikaa, muuten koko matka tullaan juoksemaan suorassa auringonpaisteessa.
Vauhti hyytyi koko ajan ja porukkaa meni ohi. Otin vettä huoltopisteiltä ja kaadoin sitä päähäni. Join mukillisen jokaisella huoltopisteellä. Yritin alussa säästellä juomavyön vesiä ja juoda vain hieman joka toinen kilometri mutta hyvin nopeasti tajusin että pitäisi juoda melkein koko ajan. Neljä 1.2 desin pulloa oli matkassa joten päätin juoda aina yhden pullon jokaisella vitosella ja sen lisäksi huoltopisteillä. Otin hörppyjä aina kun kilometritolppa tuli vastaan. Sellainen tuli aivan liian harvoin - vaikka jokainen 21 kilometriä oli merkitty.
Vihaan kuumassa juoksemista tai urheilemista. Liikunnan tuoma rasitus riittää mulle, en halua ylimääräistä painolastia johon en voi vaikuttaa. En koskaan osallistu juoksutapahtumiin kesäkuukausina. Yyterin kisa toukokuussa on aina ollut se viimeinen etappi ennen syksyn tapahtumia. Aiemminkin siellä on siis ollut lämmin ja aurinkoinen sää mutta ei tukahduttava. Nyt en meinannut saada happea ja tuntui kuin lihakset kiehuisivat, päältä ja sisältä. Tungin kasteltuja sieniä lippiksen sisälle, viilennystä riitti noin viideksi minuutiksi jonka jälkeen paita oli haihtunut jälleen kuivaksi.
Vauhti oli naurettavan hidasta. En ohittanut todellakaan ketään mutta ohittajia oli paljon. Osa meni ohi aika lujaakin ja katosi nopeasti näköpiiristä. Ajattelin että juoksen hitaimman puolikkaani koskaan, tässä mennään selvästi hitaammin kuin debyyttini 2:22 pari vuotta sitten. Ehkä jotain kolmen tunnin vauhtia? Etenin just ja just kovempaa kuin joku koiraa ulkoiluttava mummo. Muistelin sitä Juoksija-lehden artikkelia jossa tutkittiin miten eri vauhdilla juostu puolimara polttaa rasvaa. Jos puolimaratoniin käyttää hurjat kolme tuntia, rasvaa palaa 180 grammaa. 2:07 loppuaika polttaisi 90 grammaa rasvaa ja 1:15 hurjastelu 0 grammaa. Onhan tästä jotain hyötyä, tää on sellainen bikini fitness-lenkki!
13 kilometrin kohdalla reitti meni ekaa kertaa puuston suomaan varjoon. Ah, mikä nautinto. Silloin oli myös huoltopiste ja näiden kahden yhdistelmä sai askeleen lentämään. Ohitin pari juoksijaa, vaihdoin pari sanaa saksalaisen(?) harmaahapsisen herrasmiehen kanssa ja aloin juoksemaan. Sitä hupia kesti kolme kilometriä jonka jälkeen asfaltti ei ollut kertaakaan varjossa.. Ekaa kilometriä lukuunottamatta tämä oli ainoa hetki kisasta kun nautin juoksemisesta edes jossain määrin. Muuten tämä tapahtuma oli mulle maanpäällinen helvetti ja pelkkää selviytymistaistelua. On aika raskasta ajatella 16 kilometriä että henki lähtee, haluan lopettaa, enkö voisi kävellä tai keskeyttää. Huomaako kukaan jos oikaisen tuon viileältä näyttävän metsän halki? Tuskin, olen varmasti viimeisenä.
No, en keskeyttänyt enkä edes kävellyt metriäkään. Tästä muodostui sellainen päänsisäinen taistelu että oksat pois, jalkoja piti pakottaa liikkumaan jokainen askel. Muistelin koko ajan miten kesän helteisillä massamaratoneilla porukkaa kuolee sydänkohtauksiin. Mitäs tämä nyt on - onko tuo joku outo tuntemus rinnassa?!
Pääsin mä lopulta sinne viimeiselle osuudelle mutta viimeinenkin kilometri oli yhtä vaikea kuin kaikki muutkin. Joku mies käveli pari askelta, yritti juosta vähän ja joutui taas kävelemään. Olisi tehnyt mieli tehdä samoin viimeiset viistoista kilsaa.
Just kun olin kurvaamassa maalisuoralle näin Jaanan ja hänen miehensä kävelemässä pois paikalta. Sain mölistyä pari sanaa lennossa ja kuin ihmeen kaupalla päässä oli vielä sen verran tolkkua että kuulin Jaanan loppuajan. 1:57, hurjaa kyytiä tässä kelissä ajattelin. Siitä on varmaan tunti kun hän oli tullut maaliin.
Tuo taisi olla muuten maailman nopein blogimiitti!
Tulin lopulta maaliviivan yli, otin juomavyön taskusta kännykän ja katsoin kelloa. 13:55. Startti oli 11:45 joten aikaa oli kulunut 2:09. Huh huh. Enpä olisi ikinä uskonut. Juoksin debyytissäni syksyllä 2011 "täysillä" 15 kilometriä jonka jälkeen hieman sippasin, loppuaika oli 2:22. Nyt olin madellut melkein kävelyvauhtia alusta loppuun ja aika oli 13 minuuttia parempi?!
Mun piti muuttaa harjoittelua ja treenifilosofiaa jos en juokse kevään aikana puolikasta alle kahteen tuntiin. Pyynikillä kolme viikkoa sitten oli raju reitti mutta kisa tuntui lastenleikiltä tähän verrattuna, aikahan oli silloin 2:02. Nyt reitti oli helppo mutta ilma pahin mahdollinen. Kaikesta huolimatta en taida vielä muuttaa mitään, tiedän että olen alle kahden tunnin puolimaratoonari.
Ajattelin ettei kukaan varmasti ole juossut tuolla omaa ennätystään mutta ilmeisesti muutama oli PR:n tehnyt. Onnittelut! Huikea suoritus. Ilmeisesti lämmönsietokyky ja auringon paisteeseen tottuminen vaihtelee aika rajusti. Se on toki myös opittu ja harjoiteltu kyky, sellainen johon en ole tähän mennessä juurikaan panostanut. Enkä aio hirveästi jatkossakaan siihen keskittyä, en lähde kesän kovimpina hellepäivinä Yyteriin juoksemaan dyyneja ylös ja alas tai siirrä juoksumattoa saunaan.
13:55 olin maalissa, 14:05 autossa matkalla kotiin ja 14:55 imuroin kotia puhtaaksi. Pelkäsin juoksun aikana että maalissa putoan maahan, oksennan jonkun toimitsijan päälle ja lähden tiputukseen. Oikeasti join pari mukillista vettä, nappasin mitalin taskuun ja söin pari banaanin palaa. Kisan jälkeen ei tuntunut yhtään sen kummallisemmalta kuin tavallisen treenilenkin tai kuntosaliharjoituksen jälkeen. Kun ajelin autolla kotiin, porukkaa tuli edelleen kohti maalialuetta. Osa puolikkaan juoksijoista näytti todella heikossa kunnossa olevilta, klassisilta kestävyysjuoksu-zombeilta. Maratonaareita nähdessäni tuli melkein tippa linssiin, mietin millaista oli juosta yksi 21 kilometrin kierros tuossa kelissä - nuo kulkevat sen vielä uudestaan!
Vaikka en helteessä haluakaan enää koskaan juosta niin tästäkin tapahtumasta jäi taas paljon käteen. Palaudun nopeammin kuin aiemmin ja pystyn jatkamaan vaikka pää ei haluaisikaan. Ehkä se suurin juttu on kuitenkin se, että mun äärimmäinen mateluvauhtini on nyt tasolla 21km 2:09. Uskallan ottaa siitä varovaisesti pienen positiivisen signaalin kun lähden kohti seuraavaa haastetta, syksyn maratonia.
Kisan aikana pieninä heikkoina hetkenä näistä lauseista ja motoista saa voimaa jaksaa. Lauantaina mieli oli niin musta että tällaiset jutut tuntuu naurettavalta skeidalta. Kun ylittää maaliviivan, ei voisi kuitenkaan olla enempää samaa mieltä.
Onnittelut jokaiselle joka tuli tuolla paahteessa maaliin. Olette joko todella kovakuntoisia tai hemmetin sisukkaita. Erityisesti nostan hattua niille jotka juoksivat tuossa kelissä oman ennätyksensä tai kokonaisen maratonin. Olette inspiraation lähde.
Silti juokseminen ja juoksutapahtumat ovat itselleni paljon muuta kuin loppuaika. Aina ei voi eikä pidä juosta kelloa vastaan. Joskus taistelu tulee toisessa muodossa ja se haaste on ihan yhtä hienoa ja tärkeää kohdata - ja voittaa.
Miten musta tuntuu että varsinkin tänä keväänä joka viikonloppu on täynnä jotain kisaa ja urheilutapahtumaa, jos ei itsellä niin ainakin jollain tutulla? Pari viikkoa sitten olin Tampereella Pyynikkijuoksussa ja samaan aikaan Läskimaija oli Skotlannissa mukana huikeassa 85 kilometrin maastoultrassa. Viime viikonloppuna Minna taisteli kärjen tuntumassa SM-maastojuoksuissa ja Marko teki hurjan 231 kilometrin taivalluksen 24 tunnin juoksun yhdistetyissä EM- ja MM-kisoissa Hollannissa.
Tänä viikonloppuna tahti vain kiihtyy! Minä ja moni muu ahkeroi puolimaratoneilla ja Ninni on mukana Barcelonan triathlonissa. Urheilijoita on moneen lähtöön, meidän kuntoilijoiden ja aktiivitreenaajien lisäksi myös lajiensa huiput ovat tulessa. Kuumin hulina käy Tanskassa jossa Essi Koskinen ja nippu muita äärimmäisen kovia finskejä taistelee Euroopan crossfit-parhaimmiston kanssa paikoista MM-kisoihin, Kalifornian CrossFit Gameseihin.
Kisoja voi seurata monella tavalla netin kautta. Twitter on paras ja kattavin tapa, sinne tulee tietoa jatkuvasti. Kisojen twitter-tunnus on CFGEuropeReg. Facebookissa tietoa löytyy sivulta CFGEurope .
Tulostalista päivittyy jatkuvasti kisojen kotisivuilla osoitteessa http://games.crossfit.com/leaderboard . Lajien kuvaukset löytyvät täältä ja aikataulut täältä. Tuolla sivuilla olevat ajat ovat siis Tanskan aikaa, Suomen ajan saa lisäämällä +1 tunti.
Eurosport näyttää sunnuntaina finaalin suorana lähetyksenä klo 20-22.
(c) http://twitter.com/CFGEuropeReg
Mikko Aronpää kuvassa keskellä valkoisessa paidassa, Mikko Salo hänen takanaan punaisessa paidassa.
Eka laji on siis takana: 1000 metriä soutua, 50 thrusteria (etukyykky + pystypunnerrus) ja 30 leuanvetoa. Mikko Salo oli miesten ykkönen hurjalla ajalla 5:21. Jonne Koski oli viides ajassa 5:28 ja Aronpää 13.
Naisten kisassa Saara Laaksonen debytoi Regionalseissa sijalle 11. Essi on puolestaan ekan lajin 21.
Kohta onkin vuorossa huikea Over-Head-Squat Ladder joka on itselleni viikonlopun kiinnostavimpia lajeja. Kaikkien maanosien karsinnoissa on samat lajit jotta eri suorituksia voidaan vertailla, ekan päivän lajit ovat poikkeuksellisesti myös tismalleen samat miehillä ja naisilla joten myös sukupuolten erot ovat tarkkailussa. Ennakkosuosikki Samantha Briggsin avaus, 6:05, oli niin kova että sillä olisi jätetty nippu äijiäkin selän taakse!
Tsemppiä kaikille viikonlopun taistoihin, ollaan sitten sunnuntaikuntoilijoita tai kilpaurheilijoita. Nyt puristetaan parasta irti ja nautitaan treenaajan elämän kohokohdista - kisoista ja urheilutapahtumista!
Olen tarkkaillut tiiviisti lauantain sääennusteita ja välillä on näyttänyt jopa helteiseltä. Esimerkiksi tänä aamuna kisan ajaksi ennakoitiin +23C ja poutaa mutta nyt ennuste onkin sitä mieltä että +18C ja vesisadetta. Otin kuitenkin juomavyön kaapista esille, jos tulee kunnon helle niin on mukava juoda silloin kun huvittaa eikä silloin kun huoltopiste tulee vastaan.
Mulla on ollut pari vuotta Niken juomavyö. Siinä on yksi pieni tasku vetoketjulla esimerkiksi avaimia varten, toinen pieni avoin tasku sekä neljä pulloa ja paikat niille. Jokaiseen pulloon mahtuu 1.6dl juotavaa, yhteensä siis noin 6.5 desiä.
Pullot ovat samanlaiset kuin kuvassa, taskuosa erilainen. Otin omastani kuvia mutta kännykkä on hajoamassa eikä niitä saa sieltä kai ulos mitenkään..
Vyö-osaa en ole käyttänyt kuin parikymmentä kertaa mutta pulloja satoja kertoja, käytän niitä aina salilla vesipulloina. Sopivan pieni ja kun sen pari kertaa treenin aikana käy täyttämässä niin saa automaattisesti hyvän palautustauon.
Itse olen pitänyt nyrkkisääntönä sitä että juomaa on mukana aina yli 15 kilometrin lenkeillä sekä helteisellä ilmalla jo kympillä. Pulloja ei kai saisi pestä pesukoneessa enkä niin ole tehnytkään, jos pullossa on ollut pelkkää vettä niin huuhtelen sen vain vedellä. Urheilujuoman jämät hinkkailen pois pulloharjalla.
Lauantain kisassa huoltopisteitä on paljon, 21 kilometrin matkalla viisi. Taidankin jättää vyön kotiin ellei keli muutu todella rankaksi. Maratonille suosittelen kyllä ottamaan oman juomavyön aina mukaan, siihen on hyvä sekoitella omaa tuttua urheilujuomaa itselle sopivalla vahvuudella. Vettä saa sitten huoltopisteiltä.
Tuohon vyöhön mahtuu muutama pieni geeli tai muu vastaava pieni matkaeväs, isompia varten tarvitaan jotain vähän järeämpää kuljetusvälinettä.
Meidän pikkujätkä täyttää tänään 5v ja nyt lähdetään ravintolaan juhlimaan. Varsinaiset synttärijuhlat on sunnuntaina, toivottavasti silloin on lämmin poutasää ja sateet tulee lauantaina. Ois hienoa juosta vihdoin eka kunnon sadekisa!
Tänään ajattelin jakaa vähän mietteitäni siitä miten helppoa on luoda jonkinlainen treeniohjelma. En tarkoita tässä nyt mitään fiiniä nelijakoista saliohjelmaa vaan yksinkertaista, progressiivista ohjelmaa jonka voi liittää vanhojen harjoitusohjelmien kylkeen. Itselläni tällaiset on käytössä perinteisemmän saliohjelman rinnalla penkkipunnerruksessa, valakyykyissä sekä vaihtelevasti muissa liikkeissä.
Moni bloggaaja on tehnyt mm. 30 päivän punnerrushaastetta. Siinä on joka päivälle tietty määrä punnerruksia jotka pitää tehdä. Valmista ohjelmaa voi käyttää muihinkin liikkeisiin tai sen voi suunnitella kokonaan itse. Noista valmiista pohjista on apua, ne hoitavat sen progressiivisen rakenteen ihan itsestään. Tuota Skopecin laskuria olen käyttänyt mm. istumaannousuihin.
Progressiivisyys, siis toistojen tai vastuksen kasvattaminen, on kaiken voima- ja lihaskuntoharjoittelun perusta. Perinteinen punnerrushaaste, jossa tehdään 1 punnerrus kuun ensimmäisenä päivänä, 2 toisena päivänä jne. on kaatunut monella bloggaajalla välipäiviin. Sairastelujen tai kiireiden takia on jäänyt päivä tai kaksi välistä ja sen jälkeen olisi edessä rästipäivä jolloin pitäisi tehdä 15+16 tai 15+16+17 punnerrusta. Tämä ei yleensä houkuttele ja ohjelma jää kesken. Tai jos tuon setin tekee niin tottumattoman käsivarret tulevat niin kipeiksi että taas on edessä tauko ja kierre alkaa alusta. Itse olen tehnyt niin että en tuijota liiaksi kalenteria vaan kirjaan päivät paperille: päivä 1. , päivä 2. jne. Kalenterilla ei ole merkitystä, ohjelman jatkamisella siitä mihin viimeksi jäätiin on.
Yleensä ohjelma kannattaa luoda niin että alku on aika iisi, puolessavälissä alkaa tulemaan haastetta ja viimeisinä päivinä pitää jo tehdä kunnolla töitä. Taakan alle ei kannata itseään musertaa liian nopeasti, jatkuvalla maksimiin törmäämisellä ei edisty vaan lannistuu.
Aina ei kannata tuijottaa vain määrään, laatukin ratkaisee. Itse teen nykyään esimerkiksi leukoja 5+5+5 settinä jossa ekat viisi tehdään vastaotteella, toiset viisi myötäotteella ja viimeiset viisi vasaraotteella. Punnerruksissakin on paljon eri variaatioita, vatsarutistuksista puhumattakaan.
Mulla on ollut jo pari vuotta tapana tehdä vatsarutistuksia aina kun ei ole mitään tekemistä. Toistoja ikävuosien verran, nyt mennään siis kolmessakympissä. Jos tuntuu kevyeltä niin aina löytyy variaatio joka tuo tarvittavan poltteen keskivartaloon. Sitten kun olen 80-vuotias voin siirtyä johonkin iisimpään versioon :-)
Toukokuun ja kevään kunniaksi aloitettiin pojan kanssa kyykkyhaaste. Joka ilta hän kiipeää istumaan mun olkapäilleni ja tehdään syväkyykkyjä. Vappupäivänä yksi, tokana päivänä kaksi jne. Poika oppii laskemaan ja minä saan joka päivä mukavaa pientä haastetta kintuille. Tätä olisi tarkoitus jatkaa säännöllisesti hamaan tulevaisuuteen, voidaan jossain sukujuhlissa ällistyttää tuttavia parinkymmenen vuoden päästä uusimalla harjoitus :D
Kaverini osallistui Mikko Aronpään mainostamaan ja facebookissa alkuvuodesta levinneeseen haasteeseen jossa tehtiin burpeita eli jännehyppyjä, ekana päivänä yksi ja lopulta haasteen viimeisenä päivänä 70 burpeeta. Yhteensä burpeita kertyi parin kuukauden aikana 2485 kappaletta. Eräänä päivänä hän juoksi 10 kilometriä, teki 10 burpeeta, juoksi toiset 10 kilometriä, teki toiset 10 burpeeta ja juoksi vielä loppuun 4 kilometriä - ja teki haastepäivän loput 7 burpeeta. Ja saman haasteen aikana hän juoksi sisähallissa maratonin - ja teki päälle sen päivän 35 burpeeta. Kiireinen ihminen keksii kyllä keinot!
Haasteet kehittää, ei muuta kuin keksimään omia tai käyttämään muiden luomia klassikoita!
Treenit sujuu hyvin ja perjantaina salilla oltiin siinä tilanteessa että takana oli 16 viikon jakso jolloin tein 1-2 kertaa viikossa 5x5 valakyykkysarjoja. Ohjelmana oli jälleen kerran Joe Skopecin 5x5 josta riittää tässä blogissa juttua. Tälläkin kertaa se toimi mainiosti.
Yleensä ekalla kierrolla tulee ne kovimmat parannukset maksimiin, tein ton ekan harjoitusjakson valakyykyissä syyskuusta tammikuuhun jolloin maksimi nousi jotain 40%. Nyt meni edelleen mainiosti ja ykkösmaksimi tuli ylöspäin rapiat 20%. Loistava juttu.
Eka latasin noin 15% lisää vanhaan maksimiin, nousi just ja just suorille käsille mutta itse kyykky jäi sen verran vajaaksi että rupesi ärsyttämään ja tein ykkösen sijaan kaksi peräkkäistä toistoa. Sitten ajattelin että jos menee kaksi vajaata tolla niin menee varmaan vähän enemmänkin ykkösenä ja lisäsin uudet kiekot. 20% parannus sieltä sitten tuli, todella nihkeästi ja vapisten ylös ja edelleen aika vajaana alas. Nyt saa kuitenkin laittaa uudet lukemat Skopecin laskuriin ja alkaa työstämään sitä liikkeen puhtautta. On selvää että ekoilla viikolla pitää takapuolen osua melkein lattiaan että olen tyytyväinen tekemisen laatuun.
Teen valakyykyt aina niin että liikkeen alkaessa tanko on maassa. Rinnalleveto, ylöstyöntö/pystypunnerrus ja siitä kyykkäämään. CrossFit Regionalseissa ensi viikonloppuna tehdään valakyykky-ladder juuri tuolla tavalla! Odotan suuresti millaisiin tuloksiin lajin parhaat pystyvät. Yleensä liike kai alkaa räkistä josta se otetaan rinnalle tai niskaan?
Lauantaina illalla kävin juoksemassa 12 kilometrin lenkin maastopolulla. Testasin ekaa kertaa saamiani vinkkejä jalkojen suojaamiseen rakkoja ja hiertymiä vastaan, hyvältä vaikuttaa mutta varsinainen kirjoitus asiasta on tulossa vasta kun olen kunnolla päässyt teippaamiseen sisälle. Nuo vinkit löytyy Hiertävä huhtikuu-bloggauksen kommenteista. Teippimestari Forsell juoksi viikonloppuna hurjat 230 kilometriä 24 tunnin juoksun yhdistetyissä EM- ja MM-kisoissa Hollannissa! Oli muuten upeaa seurattavaa liveseurannan kautta, miehen tahti oli kuin koneella. Valtavasti inspiraatiota ja innoitusta taas lisää omaankin tekemiseen.
Tänään piti juosta viimeinen lenkki ennen lauantain puolimaratonia, sama 12 kilometrin lenkura pitkin neulasten ja lehtien päällystämää lenkkirataa mutta 9 kilometrin jälkeen sukelsin ulos metsästä ja lähdin köpöttelemään asfaltille. 15 kilsaa tuli kasaan, aika huippua. Tästä taitaa tulla elämäni kovin juoksuviikko, jos puolikas menee ilman ongelmia niin olen viikon aikana juossut 48 kilometriä.
Crossfit Gamesien toinen karsintavaihe on pyörähtämässä käyntiin, ensi viikolla järjestetään ensimmäiset maanosien karsintatapahtumat ja Eurooppa on heti ekana vuorossa Bostonin, Floridan ja Los Angelesin aluekarsintojen ohella.
Karsintojen ensimmäiseen vaiheeseen, Openiin, osallistui 130 00 harrastajaa, ja näistä karsittiin 48 miestä ja naista alueellisiin karsintakilpailuihin. Euroopan karsinta käydään siis ensi viikolla perjantaista sunnuntaihin Tanskassa. Suomalaisista mukana ovat vuoden 2009 Games-mestari Mikko Salo (CrossFit Pori), kaksi edellistä Suomen mestaruutta voittanut Mikko Aronpää (CrossFit Tampere) sekä varasijalta mukaan kisoihin noussut Jonne Koski (CrossFit Pori). Naisia on mukana kaksi, Aronpään tavoin molemmat tarjolla olleet SM-kisat voittanut Essi Koskinen (CrossFit Oulu) sekä Saara Laaksonen (CrossFit Turku).
Openin perusteella voi laatia seuraavanlaisen ranking-listan:
1. Mikko Salo
2. Lukas Högberg
3. Lacee Kovacs
---
5. Mikko Aronpää
48. Jonne Koski
1. Samantha Briggs
2. Martina Barbaro
3. Thuridur Erla Helgadottir
---
16. Essi Koskinen
26. Saara Laaksonen
Naisten puolella kävi outo juttu, kisoihin olisi päässyt 48 kilpailijaa mutta kisapaikkoja jätettiin niin ahkerasti ottamatta vastaan että vaikka varasijoilta on nostettu kisaajia mukaan niin lopullinen saldo on 36 urheilijaa. Miehissä kieltäytymisiä ei ollut kuin muutamia, onneksi, niin saatiin vasta 19-vuotias porilainen, uimarina hurjan kuntopohjansa luonut Jonne Koski Tanskaan. Jonne oli Tampereen Winter Warissa huikeasti neljäs vaikka on ilmeisesti aloittanut lajin vasta viime kesänä!
Kaikki karsintalajit on jo julkaistu ja ne löytyvät CrossFit Gamesien kotisivuilta. Seitsemän monipuolista ja erittäin rankkaa lajia kolmen päivän aikana varmistaa sen että vain ne kolme todellakin kovinta naista ja miestä lähtee Kaliforniaan heinäkuussa.
Melkoinen lista eri harjoitteita:
- soutua
- thrustereita (etukyykky + pystypunnerrus)
- leuanvetoa
- burpee muscle-uppeja (jännehyppy jonka yläasennossa voimapunnerrus renkailla!)
- valakyykkyjä
- voimapalloja
- lisää leuanvetoja - tällä kertaa rinnan tulee osua tankoon
- yhden jalan kyykkyjä
- yhden käden tempauksia käsipainoilla
- maastavetoa
- boksihyppyjä
- tuplanaruhyppyjä
- käsilläseisontapunnerruksia
- varpaita tankoon!
- fatbar-liikkeitä! askelkyykkyjä ja ylöstyöntöjä
- köysikiipeilyä
- pikajuoksua
- etukyykkyjä
Alkaako riittää? Lajeista mielenkiintoisin on ehkä tuo kakkonen, se on kuin minun suunnittelemani! Olen miettinyt että tempaus-, valakyykky- tai boksihyppy-ladderit olisivat mielenkiintoisia. Vielä kun liike tehdään tismalleen samalla tavalla kuin itse teen: tanko pitää vetää maasta rinnalle tai temmata ylös, räkkiä ei ole käytössä. Jos olisin itse suunnitellut lajin niin olisin halunnut että kolme valakyykkyä pitää suorittaa peräkkäisinä, nyt käsittääkseni ne saa tehdä ykkösenä. Seitsemän minuuttia on kuitenkin pitkä aika ja aloituspainokin on itse päätettävissä muutamista eri vaihtoehdoista.
Neljäs laji on kenties rankin, 25 minuutin aikaraja tulee todennäköisesti monilla vastaan.
Nyt tulee muuten tämän bloggauksen paras uutinen: sunnuntain finaali tulee suorana lähetyksenä tv:stä! Eurosport näyttää sunnuntaina 19.5. klo 20-22 sekä miesten että naisten finaalin. Olen ennenkin hehkuttanut Eurosportia ja nyt sitä linjaa kannattaa jatkaa. Kanavan saa hankittua melkein mihin tahansa kotitalouteen Suomessa noin kymmenellä eurolla, maksukortillinen digiboksi pitää tosin olla. Samaan settiinhän tietysti kuuluu myös nuo Giron huikeimmat vuorietapit ja muut mahtavat urheilulähetykset.
Huomenna lauantaina klo 9.30 samalta kanavalta tulee The Box-makasiiniohjelma jossa ilmeisesti pureudutaan tarkemmin näihin Euroopan Regionalseihin. Stay tuned!
Kun saavun pukuhuoneeseen ja vaihdan salikamat päälle, siirryn johonkin toiseen paikkaan paitsi fyysisesti myös henkisesti. Mieli alkaa keskittymään ja latautumaan. Viimeistään alkulämmittelyssä olen yleensä jo sellaisella fiiliksellä että kohta rauta kolisee ja hiki lentää.
Pyrin tekemään kaiken aina täysillä, loppuun asti. Vaihtelen liikkeitä ja kuormitusta, pyrin kehittämään kaikkea. Maksimivoimaa, liikkuvuutta, kestävyyttä. Sitkeyttä ja asennetta. Olen monipuolisuuden kannattaja, hyvä kuntosali (kuten omani) on keidas josta löytyy kaikkea levytangoista kahvakuuliin ja autonrenkaista kiipeilyköysiin.
Pakko myöntää että juoksupiirit ovat usein paljon suvaitsevaisempia kuin punttiporukat. Treeni on harmittavan usein pätemisen kohde jolla pyritään lihaksiin ja tuloksiin joilla voi nostaa itsensä muiden yläpuolelle. Tämä näkyy onneksi lähinnä nettifoorumeilla ja muilla hörhöjen kokoontumispaikoilla eikä juurikaan oikeassa elämässä - siellä saleilla. Harva haluaa tehdä itsestään naurunalaista omilla kasvoillaan ja nimellään mutta anonyyminä netissä se on kuin elämän tehtävä. Ehkä juuri se crossfit-salien kuuluisa tsemppaava ja kannustava ilmapiiri onkin ajanut lajin kritiikin ja silmätikun kohteeksi vanhan koulukunnan punttipatejen keskuudessa?
Tässä blogissa olen pyrkinyt tuomaan aina vahvasti esille omaa agendaani - sitä että treenaamiseen suhtaudutaan suvaitsevasti mutta vakavasti. Jokainen saa itse päättää mitä ja miksi tekee. Jos joku haluaa tehdä koko elämänsä kolmea pääliikettä, se on ihan ok, mutta mua se ei kiinnosta. Kävelen mieluummin käsilläni sata metriä kuin penkkaan 150 kiloa - tosin kaikkein mieluiten teen ne molemmat.
En käytä mitään smithejä ja itse asiassa tajusin just yks päivä että en oikeastaan käytä edes mitään penkkejä kuin muutamassa liikkeessä. 95% saliharjoitteista teen seisoen. On kyseessä vaikka pystypunnerrus tai hauiskääntö niin en lähde eristämään liikettä ulkoisesti jollain tuella vaan pyrin hakemaan voimantuoton ja tasapainon puhtaasti kropalla. Kehitän mieluummin useita lihaksia ja erilaisia ominaisuuksia - kuten vartalonhallintaa ja tasapainoa - kuin pelkästään yhden lihaksen maksimivoimaa.
En osaa päättää haenko erityisesti maksimivoimaa vai toistomaksimeja, pyrin molempiin.
Kaikkien ei tarvitse treenata lihaksistoaan näyttääkseen lihaksikkaalta. Haluan pystyä tekemään asioita koko ajan paremmin. En tiedä onko itsetunto oikea sana, itseluottamus on parempi. Luotan itseeni enemmän kun tiedän että koko ajan on vähemmän asioita mitä en voi tehdä. Haluan olla se iskä joka voi kantaa sängyn huonekalukaupasta kotiin kun ei ole varaa vuokrata pakettiautoa sen sijaan että jäisi voivottelemaan maailman epäoikeudenmukaisuutta. Haluan löytää koko ajan uusia kehittymisen kohteita. Jos joskus joku liike jää polkemaan paikallaan ja kehitys pysähtyy, siirryn toiseen.
Treenipäiväkirja on mulle yhtä tärkeä asia kuin vaikkapa salikengät, oikeastaan tärkeämpi. Joka päivä voin kokea onnistumisen tunteita kun näen miten paljon olen kehittynyt viimeisten viikkojen, kuukausien tai vuosien aikana. 125% lisää sarjapainoihin kahdessa vuodessa, jes! Se mitä muut tekee on toissijaista, se mitä minä teen ratkaisee sen miltä musta tuntuu ja millaisena itseni näen.
Voimaharjoittelu on jatkuvia onnistumisen tunteita. Uskomatonta fiilistä siitä miten saa ekan leuan tai tekee ekan puhtaan toiston jollain raskaalla kuormalla. Kun tajuaa että levytangolla jolla ennen 5x sarjat olivat kova juttu pystyykin tekemään 15x sarjoja.
En osaa laittaa paremmuusjärjestykseen salitreeniä ja juoksemista, rakastan molempia yhtä paljon. Ne eroavat paljon mutta molemmissa on tietysti myös yhtäläisyyksiä, molemmat tarjoavat tien onnistumisiin, endorfiineihin, adrenaaliryöppyihin ja itsensä ylittämiseen uudestaan ja uudestaan. Suurin ero on ehkä siinä että pitkät juoksulenkit ovat mentaalinen juttu, fiilisten kuulostelua ja henkistä harjoitusta yhtä paljon kuin fyysistä. Parikymmentä kilometriä yksin metsässä on todellakin zen.
Tunnin kuntosaliharjoitus jonka aikana tekee 10 tai 30 sarjaa on jatkuvaa palautumista ja latautumista. Jokaiseen sarjaan pitää ladata kaikkensa jotta siitä saa kaiken irti. Palautuminen on paitsi lihasten lepoa niin myös valmistautumista uuteen sarjaan jolloin pitää taas antaa kaikkensa. Kierrän painoja hermostuneesti sarjojen välillä kuin leijona joka kyttää saalistaan ja on valmis iskemään tassunsa tankoon. Joskus - kuten tänään - kroppa on väsynyt eikä kaikki onnistu. Suoritus hajoaa palasiksi ja on vain päätettävä yrittää uudestaan kunnes saa koottua itsensä ja tehdä sen mitä päätti. Ja onnistua.
Kun on vuodattanut hikeä, joskus myös kyyneleitä ja verta, voi suunnata takaisin pukukopille. Riisua märät vaatteet, kirjata treenipäiväkirjan valmiiksi ja relata. Joskus olla lähellä oksentamista ja haukkoa henkeä kuntosalin ulko-ovella. Joskus vain miettiä, miten helvetin siistiä tämä on ja toivoa että saisi olla terve ja tehdä tätä koko elämänsä. Viedä itseään pienin askelin vahvemmaksi, kestävämmäksi ja sitkeämmäksi. Olla joka päivä pikkuisen parempi ja tyytyväisempi itseensä ja silti olla koko ajan onnellinen jo kaikesta mitä on saavuttanut.
Olen usein kirjoitellut inspiroivista urheilutapahtumista painonnostosta juoksukilpailuihin. Vaikka en pyöräilyä harrastakaan muuten kuin työ- ja kauppamatkoilla niin suuret maantiepyöräilykilpailut ovat kiinnostaneet jo pitkään. Kaikista kiinnostavin itselleni on Giro d'Italia, Italian ympäriajo.
Giroa on usein mainittu maailman rankimmaksi urheilukilpailuksi. Kolme viikkoa ja tuhansia kilometrejä vain muutamalla lepopäivällä. Hulppeita maisemia, rantabulevardeja ja ikiaikaisia kaupunkeja. Vuoristoteitä jotka nousevat kuin pystysuorat seinät. Giro ei ole vain urheilua.
En ole hirveän innostunut maailmanmatkailija, Suomessakin riittää vielä paljon koluttavaa, mutta Italia on niin maantieteen, nähtävyyksien kuin kielen ja kulttuurinkin osalta kiinnostanut jo pitkään. Olen käynyt siellä kolme kertaa viimeisen kymmenen vuoden aikana ja kolunnut erityisesti Pohjois-Italiaa ristiin rastiin.
Tämän vuoden Giro alkoi siis lauantaina Napolista ja seuraavan kolmen viikon aikana paahdetaan 3405 kilometriä. Campaniasta noustaan Calabrian ja Apulian kautta kohti pohjoista jonne vääjäämättä joka vuosi päädytään. Sinne missä ne vuoret kohoavat. Yhdeksän päivän ajamisen jälkeen pidetään ensimmäinen lepopäivä jonka jälkeen koittaa ensimmäinen todellinen haaste ja ekat vuoret. Isossa porukassa omien joukkuekavereiden auttamina porukka pysyy tasamaalla yleensä yhdessä mutta kun seinä nousee pystyyn, parhaat ja kovimmat pedalistit nousevat esiin.
Giro on iso juttu Italiassa, kaupungit jännittävät joka syksy reitin julkistamista ja odottavat pääsevätkö mukaan. Kyläläiset rakentavat reitin varrelle massiivisia mosaiikkeja ja koreografioita, viime vuonna nähtiin muun muassa kymmenistä traktoreista koostuva pellolla liikkuva polkupyörä! Giro on kulttuureja ja historiaa, tarinoita ja ihmisiä. Eurosportin lähetyksiä selostavat isä ja poika, pyöräilygurut Peter ja Christian Selin, ovat koukuttaneet lajin pariin valtavan määrän ihmisiä jotka eivät harrasta tai seuraa mitään urheilua. Monet kuntoilijat ovat innoittuneet lähetyksistä ja luoneet niistä erilaisia haasteita: joku polkee kuntopyörää jokaisen etapin ajan, toinen käy pyöräilemässä puolet päivän etapin kilometreistä ennen kisan katsomista. Itse olen suunnitellut vastaavaa mutta tämän vuoden Giroon oma haasteeni ei ehdi. Ensi keväänä pärähtää ja se tulee olemaan kovin haaste johon olen haksahtanut, maraton on vain esimakua.
Urheilun tai Giron maailma ei tietenkään eroa oikeastakaan elämästä. Jotkut tekevät vilppiä ja douppaavat, toiset ovat mulkkuja ja pyrkivät ratkaisemaan 91 tuntia kestävän kisan kun pahimmalta kilpakumppanilta putoaa ketjut ratkaisevassa nousussa. Kiinnostavimmissa tarinoissa on hyvikset ja pahikset, ikävä kyllä urheilun hieno aatekin siinä sivussa joutuu kärsimään.
Yksi tämän vuoden kiinnostavista tarinoista on Cameron Wurf, entinen olympiatason soutaja joka on tänä vuonna ekaa kertaa mukana Girossa. Hän ajoi lauantain avausetapilla yli 70 kilometriä yksin kisan kärjessä ennen kuin pääjoukko sai hänet kiinni. Irtiottajiin liittyi useita sydäntä särkeviä tarinoita: joku on saattanut ajaa rankoissa mäissä sata kilometriä yksin kärjessä ja vain muutama sata metriä ennen maalia takaa-ajajat ovat ottaneet kiinni ja vieneet uralta kruunun - himoitun etappivoiton.
Suomalaisia ei tänä vuonna ole mukana ajamassa, tallien henkilöstössä muutamia taitaa olla. Veikkasen Jussi on viimeksi ollut sinivalkoisista ajamassa, hänen ajatuksiaan Girosta ja mm. kisapäivän ruokailuista ja aikatauluista voi lukea parin vuoden takaisesta haastattelusta Hevoskuurista.
Ai niin se pinkki - Giroa tuntemattomille kerrottakoon että se on kilpailua johtavan pyöräilijän käyttämä paita.
Vappu päätti huhtikuun treenit, sai ottaa uuden sivun käyttöön ja alkaa piirtelemään paperille toukokuun suuntaviivoja.
Treenikertoja oli ihan hyvä määrä, 17. Maaliskuussa oli 16 ja helmikuussa 18 joten aika tasainen tahti näyttäisi olevan. Monet kertovat harjoitteluun käyttämänsä ajan mutta niitä en ole koskaan seurannut, todennäköisesti treenituntien määrä on suunnilleen sama kuin kertojen. Sekä salilla että juostessa kuluu melkein aina keskimäärin noin tunti.
Kilometrejä kertyi 81, vieläkään en päässyt sinne tavoiteltuun sataseen. Kengät hankaavat edelleen jalkojen sisäsyrjät rikki, vaikka compeed auttaa ja esimerkiksi puolimaraton meni sen avulla ilman ongelmia niin eipä rahat riitä noiden kanssa jatkuvasti elämiseen. Mikähän auttaisi? Compeedilla on jotain voidepuikkoa jota hierotaan rakkoalttiisiin kohtiin mutta sitäpä ei tietenkään saa käyttää rikkinäiselle iholle. Ja tuo iho tuskin on ihan heti täysin paranemassa koska en aio tuon takia pitää mitään parin viikon lenkkitaukoa..
Mitenköhän tässä pitäisi edetä? Ajattelin jättää noi compeedit veke ja keskittyä lyhyisiin lenkkeihin. Rasvailen rikkinäistä kohtaa bepanthenilla ja pyrin saamaan ne kuntoon. Juoksen tänään yhden kilometrin ja katson miltä ne näyttää. Seuraavaksi 2 km jne. Ehkä se iho pikkuhiljaa kuroutuu umpeen ja jalat muotoutuu paremmin tossuihin. Mun edelliset kengät oli lähes saumattomat, no nämä Asicsitpa eivät ole.. Voisin ostaa myös jotkut halvat pohjalliset ja katsoa vaikuttaako parin millin muutos jalan asennossa hiertämiseen.
Puolimaratonin jälkeen myös vasemman jalan keskimmäinen varvas kipeytyi kovasti, itse kisan aikana en tuntenut mitään mutta jo junalle nilkutin. Ajattelin että kynsi on varmaan irronnut mutta kun illalla uskalsin tutkia tarkemmin niin ei ollut, varvas vain oli aivan violetti. Ihon sisäinen verenpurkaus? Maanantaina ei ollut kipeä, eilen oli, tänään ei ole.. Toivottavasti tästä ei tule mitään isompaa probleemaa.
Juujuu, urheilija ei tervettä päivää näe mutta toisaalta olisi parempi kokea joku viikon flunssa ja mennä muuten täydellä iskulla kuin olla koko ajan "terve" mutta silti kärsiä pienistä vammoista jotka haittaa tekemistä ja harjoittelua.
Tottakai toukokuunkin tavoite on juosta se sata kilometriä mutta katsotaan miten käy, kropan ehdoilla mennään.
Salitreenejä tuli kahdeksan kappaletta eli tasaisesti kaksi per viikko. Se on täysin suunnittelemani määrä. Monen mielestä se voi olla vähän mutta kyllä kaksi voimaharjoitusta viikossa riittää jos ne tekee ajatuksen kanssa täysillä eikä toisaalta tavoittele kuuta taivaalta. Kehitys näkyy salitreenipäiväkirjasta joka viikko ja se riittää.
