Saliharjoittelu. Parasta.

Kun saavun pukuhuoneeseen ja vaihdan salikamat päälle, siirryn johonkin toiseen paikkaan paitsi fyysisesti myös henkisesti. Mieli alkaa keskittymään ja latautumaan. Viimeistään alkulämmittelyssä olen yleensä jo sellaisella fiiliksellä että kohta rauta kolisee ja hiki lentää.

Pyrin tekemään kaiken aina täysillä, loppuun asti. Vaihtelen liikkeitä ja kuormitusta, pyrin kehittämään kaikkea. Maksimivoimaa, liikkuvuutta, kestävyyttä. Sitkeyttä ja asennetta. Olen monipuolisuuden kannattaja, hyvä kuntosali (kuten omani) on keidas josta löytyy kaikkea levytangoista kahvakuuliin ja autonrenkaista kiipeilyköysiin.

Pakko myöntää että juoksupiirit ovat usein paljon suvaitsevaisempia kuin punttiporukat. Treeni on harmittavan usein pätemisen kohde jolla pyritään lihaksiin ja tuloksiin joilla voi nostaa itsensä muiden yläpuolelle. Tämä näkyy onneksi lähinnä nettifoorumeilla ja muilla hörhöjen kokoontumispaikoilla eikä juurikaan oikeassa elämässä - siellä saleilla. Harva haluaa tehdä itsestään naurunalaista omilla kasvoillaan ja nimellään mutta anonyyminä netissä se on kuin elämän tehtävä. Ehkä juuri se crossfit-salien kuuluisa tsemppaava ja kannustava ilmapiiri onkin ajanut lajin kritiikin ja silmätikun kohteeksi vanhan koulukunnan punttipatejen keskuudessa?

Tässä blogissa olen pyrkinyt tuomaan aina vahvasti esille omaa agendaani - sitä että treenaamiseen suhtaudutaan suvaitsevasti mutta vakavasti. Jokainen saa itse päättää mitä ja miksi tekee. Jos joku haluaa tehdä koko elämänsä kolmea pääliikettä, se on ihan ok, mutta mua se ei kiinnosta. Kävelen mieluummin käsilläni sata metriä kuin penkkaan 150 kiloa - tosin kaikkein mieluiten teen ne molemmat.

En käytä mitään smithejä ja itse asiassa tajusin just yks päivä että en oikeastaan käytä edes mitään penkkejä kuin muutamassa liikkeessä. 95% saliharjoitteista teen seisoen. On kyseessä vaikka pystypunnerrus tai hauiskääntö niin en lähde eristämään liikettä ulkoisesti jollain tuella vaan pyrin hakemaan voimantuoton ja tasapainon puhtaasti kropalla. Kehitän mieluummin useita lihaksia ja erilaisia ominaisuuksia - kuten vartalonhallintaa ja tasapainoa - kuin pelkästään yhden lihaksen maksimivoimaa.

En osaa päättää haenko erityisesti maksimivoimaa vai toistomaksimeja, pyrin molempiin.

Kaikkien ei tarvitse treenata lihaksistoaan näyttääkseen lihaksikkaalta. Haluan pystyä tekemään asioita koko ajan paremmin. En tiedä onko itsetunto oikea sana, itseluottamus on parempi. Luotan itseeni enemmän kun tiedän että koko ajan on vähemmän asioita mitä en voi tehdä. Haluan olla se iskä joka voi kantaa sängyn huonekalukaupasta kotiin kun ei ole varaa vuokrata pakettiautoa sen sijaan että jäisi voivottelemaan maailman epäoikeudenmukaisuutta. Haluan löytää koko ajan uusia kehittymisen kohteita. Jos joskus joku liike jää polkemaan paikallaan ja kehitys pysähtyy, siirryn toiseen.

Treenipäiväkirja on mulle yhtä tärkeä asia kuin vaikkapa salikengät, oikeastaan tärkeämpi. Joka päivä voin kokea onnistumisen tunteita kun näen miten paljon olen kehittynyt viimeisten viikkojen, kuukausien tai vuosien aikana. 125% lisää sarjapainoihin kahdessa vuodessa, jes! Se mitä muut tekee on toissijaista, se mitä minä teen ratkaisee sen miltä musta tuntuu ja millaisena itseni näen.

Voimaharjoittelu on jatkuvia onnistumisen tunteita. Uskomatonta fiilistä siitä miten saa ekan leuan tai tekee ekan puhtaan toiston jollain raskaalla kuormalla. Kun tajuaa että levytangolla jolla ennen 5x sarjat olivat kova juttu pystyykin tekemään 15x sarjoja.

En osaa laittaa paremmuusjärjestykseen salitreeniä ja juoksemista, rakastan molempia yhtä paljon. Ne eroavat paljon mutta molemmissa on tietysti myös yhtäläisyyksiä, molemmat tarjoavat tien onnistumisiin, endorfiineihin, adrenaaliryöppyihin ja itsensä ylittämiseen uudestaan ja uudestaan. Suurin ero on ehkä siinä että pitkät juoksulenkit ovat mentaalinen juttu, fiilisten kuulostelua ja henkistä harjoitusta yhtä paljon kuin fyysistä. Parikymmentä kilometriä yksin metsässä on todellakin zen.

Tunnin kuntosaliharjoitus jonka aikana tekee 10 tai 30 sarjaa on jatkuvaa palautumista ja latautumista. Jokaiseen sarjaan pitää ladata kaikkensa jotta siitä saa kaiken irti. Palautuminen on paitsi lihasten lepoa niin myös valmistautumista uuteen sarjaan jolloin pitää taas antaa kaikkensa. Kierrän painoja hermostuneesti sarjojen välillä kuin leijona joka kyttää saalistaan ja on valmis iskemään tassunsa tankoon. Joskus - kuten tänään - kroppa on väsynyt eikä kaikki onnistu. Suoritus hajoaa palasiksi ja on vain päätettävä yrittää uudestaan kunnes saa koottua itsensä ja tehdä sen mitä päätti. Ja onnistua.

Kun on vuodattanut hikeä, joskus myös kyyneleitä ja verta, voi suunnata takaisin pukukopille. Riisua märät vaatteet, kirjata treenipäiväkirjan valmiiksi ja relata. Joskus olla lähellä oksentamista ja haukkoa henkeä kuntosalin ulko-ovella. Joskus vain miettiä, miten helvetin siistiä tämä on ja toivoa että saisi olla terve ja tehdä tätä koko elämänsä. Viedä itseään pienin askelin vahvemmaksi, kestävämmäksi ja sitkeämmäksi. Olla joka päivä pikkuisen parempi ja tyytyväisempi itseensä ja silti olla koko ajan onnellinen jo kaikesta mitä on saavuttanut.