Aloitus.

Olin huonossa kunnossa. Ihminen joka ei ollut liikkunut koskaan. Jaksoin toki pyöräillä töihin tai kävellä reippaasti muutamia kilometrejä koska ylipainoa ei ollut. Mutta jo sadan metrin juokseminen, tai edes hidas hölkkääminen, tuntui rajulta suoritukselta jonka jälkeen puuskuttaisin monta minuuttia.

Olin matkalla kohti 30 ikävuoden rajapyykkiä. Minulla ei olisi paljon aikaa muuttaa suuntaa. Joko makaisin kolmekymppisenä sohvalla kasvattamassa mahaa tai olisin paremmassa kunnossa kuin koskaan. Minä valitsin jälkimmäisen.

Joulukuussa 2010 aloin tehdä kävelylenkkejä. 3-4 kertaa viikossa, 5 kilometriä kerrallaan. Parin viikon jälkeen yritin varovasti hölkätä. Katulamput olivat maamerkkejä. Yksi lampunväli hölkkää, kilometri kävelyä. Seuraavalla kerralla kaksi väliä hölkkää, 500 metriä kävelyä. Kuukauden päästä juoksin kilometrin ilman taukoa. Katsoin taakseni ja juostu matka tuntui uskomattoman pitkältä. Olin todella ylpeä itsestäni. Parin kuukauden päästä juoksin vakioreittini alusta loppuun, täydet viisi kilometriä. Tiesin että jo alussa asettamani tavoite on mahdollinen. Puolimaraton syksyllä 2011.

Helmikuussa 2011 hankin salikortin, personal trainer teki ohjelman ja opetti käyttämään laitteita. En ollut koskaan aiemmin juossut tai käynyt kuntosalilla, tämä kaikki oli todella uutta.

Alusta asti minulla oli mielessä useita tavoitteita. En halunnut valita hyvän aerobisen kunnon tai voimaharjoittelun välillä. Halusin molemmat. Minulla ei ollut minkäänlaista mielenkiintoa olla väkivahva mörssäri joka nostaa jättimäisiä rautoja mutta hengästyy kuntosalin rappusissa. Tai olla anorektisen laiha pitkän matkan juoksija joka ei jaksaa kyykätä naapurin mummon istuessa olkapäillä.

Loin tukun tavoitteita sekä juoksu- että voimaharjoitteluun. Halusin juosta puolimaratonin, vetää leukaa, nostella tankoja joissa on edes jonkinlaiset kiekot.

Toukokuussa 2011 juoksin kympin kilpailun. Sitä ennen olin juossut kerran 7 kilometrin lenkin. Ilmoittauduin puolimaratonille ja syyskuussa 2011 juoksin 21,0975 kilometriä. Ajalla ei ollut väliä, tärkeintä oli että JUOKSIN koko matkan. Kun muut kävelivät huoltopisteellä, minä yritin saada edes osan mukin sisällöstä suuhuni ilman että vauhti hidastuisi. Minulle oli tärkeää etten kävelisi missään vaiheessa, kyseessä oli juoksukilpailu. Kilpailun jälkeen kotimatkalla päätin että juoksisin täyspitkän maratonin ensi syksynä.

Loppusyksy ja alkutalvi ovat olleet vaikeita. Vaihdoin juoksukengät täysin erilaisiin, vaihdoin kuntosalia, olin kuumeessa kuukauden ja juuri kun olin pääsemässä hyvään iskuun - vasen polvi täyttyi mystisesti nesteestä yön aikana kun nukuin.

Koko alkuvuosi on siis ollut yhtä sairastelua, toipumista ja kuntoutusta. En ole silti lannistunut. Harjoittelussa on ollut koko ajan tärkeää henkisen puolen valmentaminen. Jokaisesta päivästä jolloin en ole voinut nostaa sykettä tai juosta olen tullut vahvempana takaisin. Mitä enemmän minun pitää olla erossa juoksupoluista ja painoista, sitä enemmän minä niitä haluan.

Olen täynnä energiaa ja tarmoa. Treenaan 5 kertaa viikossa (ma-pe) ja lepään viikonloput. Jo lauantaina katselen kaihoisasti olohuoneessa kuntopyörää ja sunnuntaina alan laskemaan tunteja maanantain harjoitukseen.