Kaikkien aikojen juoksukesä!

Huhtikuussa päätin pitkän voimakauden ja yritin heti lähteä juoksemaan reilusti kilsoja, toukokuussa piti olla edessä elämäni kovin juoksuviikko. Väärin meni, polvi oireili ja sieltä löytyi nestettä. Tein uuden päätöksen. Kesä 2015 tulisi olemaan kaikkien aikojen juoksukesäni.

Kun suunnitelmat muuttuu ja tavoitteet menee murskaksi niin mielen valtaa helposti epätoivo. Jos ei tämäkään onnistu niin miten muka joku muu voisi onnistua? Yleensä pääsen noista fiiliksistä nopeasti eroon ja käännän asian toisinpäin. Jos joku ei onnistu nyt niin se onnistuu sitten huomenna, ensi viikolla tai ensi vuonna.

En määritellyt "kaikkien aikojen juoksukesää" kovinkaan tarkasti, se oli vähän epämääräinen mielessä pyörivä teema. Ehkä se voisi tarkoittaa sadan, jopa sadanviidenkymmenen juoksukilometrin kuukausia. Ainakin kilsoja pitäisi kertyä enemmän kuin aiempina kesinä. Kesällä tarkoitan tässä ajanjaksoa kesäkuun alusta elokuun loppuun, kolmea täyttä kalenterikuukautta.

Eka kunnon juoksukesäni oli vuonna 2012. Olin juossut jo kesällä 2011 mutta siitä ei ole muistiinpanoja tallessa, juoksin silloin viikossa ehkä muutamia  vitosia tai pisimmillään kymppejä. Ne oli ihan superpitkiksiä silloin. Kesällä 2012 juoksinkin jo 311 kilometriä. Kesällä 2013 349 kilometriä. Viime kesänä palauduin kovasta juoksukeväästä ja juoksinkin vain 213 kilsaa.

Kävin tänään aamupäivällä juoksemassa tämän kesän viimeisen lenkin, kympin. Samalla katsoin tilastoja ja kaikkien aikojen juoksukesä tuli päätökseen. 438 kilometriä! Tää tosiaan oli mulle kaikkien aikojen juoksukesä.

Juoksupäiviä kertyi 39 kappaletta, keskimääräinen lenkura oli siis noin 11.2 kilometriä. Suurimman osan lenkeistä nautiskelin hitaasti ja hartaasti, tunnin tai puolitoista kerrallaan.

Takki ei ole tyhjä. Huomenna alkaa tietysti syyskuu ja kaikkien aikojen juoksusyksy! ;) Juoksin syyskuun alusta marraskuun loppuun vuonna 2012 333 kilometriä, vuonna 2013 303 kilometriä ja viime vuonna enää 243 kilometriä. Laskeva trendi loppuu nyt. Juoksen seuraavan kolmen kuukauden aikana vähintään 500 kilometriä!

Ja sitten alkaakin jo kaikkien aikojen juoksutalvi...

Poluille! Yhteispolkupitkis jälleen syyskuussa Satakunnassa.

Heinäkuussa järjestin elämäni ensimmäisen liikuntatapahtuman, yhteisen polkujuoksulenkin niin blogin lukijoille kuin muillekin kiinnostuneille, tutuille ja tuntemattomille. Palaute oli tosi hyvää, kaikki vaikuttivat olleen erittäin tyytyväisiä hienosta yhteisestä päivästä. Päätettiin tehdä lenkeistä perinne ja nyt seuraa polkupitkiksen jatko-osa.

Tälläkin kertaa juostaan samoissa maisemissa, Pori-Tampere valtatien varrella Kullaalla sijaitsevalla Joutsijärvellä joka on monilta osin suojeltua luontomaisemaa ja myös kaavaan merkittyä hiljaisuuden aluetta. Suosittu retkeilyreitti kiertää yhden maakunnan suurimmmista järvistä ja ohitamme niin soita kuin tiheämpää supisuomalaista metsämaisemaakin. Pitkospuita, kivikkoa, venelosseja. Reitti on melko haastavaa ja teknistäkin edettävää.

Juoksimme heinäkuussa noin 29 kilometriä ja aikaa lenkkiin kului noin 5.5 tuntia. Rennon letkeällä mielellä, matalilla sykkeillä ja retkeilyfiiliksellä vauhti ei nouse kovaksi, jaksamisen kannalta tärkeintä on juoda ja syödä riittävästi lenkin aikana. Polku ei varmasti ole Suomen vaikeimpia maastoja mutta ekalla yhteislenkillä mukana olleista kokeneista polkukisaajista osa piti alustaa haastavampana kuin vaikkapa Kolin Vaarojen maratonilla tai Nuuksion Classic Traililla. Reitti myös etenee lähes alusta loppuun oikeilla poluilla, sora- ja metsäautoteitä on vain muutaman sadan metrin verran. Toisaalta helpottavana tekijänä korkeuseroja ei juurikaan ole ja raastavat mäet puuttuvat käytännössä kokonaan.

Lenkille lähdetään lauantaina 19. syyskuuta, sovimme tarkemman lähtöajan ja -paikan kun osallistujalista alkaa olemaan kasassa. Juoksemme tällä kertaa noin 35 kilometriä, jos ja kun lähtö tapahtuu esimerkiksi klo 10-11 aamupäivällä niin taivallus päättynee noin viiden-kuuden aikaan. Lenkkiin kuluu arviolta kuudesta seitsemään tuntia. Kaikenkuntoiset juoksu- ja kestävyysharrastajat ovat tervetulleita mukaan, tarvittaessa jaamme porukan erivauhtisiin ryhmiin. Viimeksi tosin hitaampi peräpään porukka oli perillä ennen kuin nopeammin edellä taivaltanut ryhmä! ;) Etenen itse viimeisessä ryhmässä ja varmistan että kaikki pääsevät metsän halki turvallisesti. Jokainen osallistuja saa tarkan reittikartan jota käydään läpi ennen juoksua ja sen aikana. Kenenkään ei tarvitse edetä yksin.

Yhteinen pitkä polkujuoksulenkki on hyvä ja helppo tapa lähteä tutustumaan polkujuoksun maailmaan. Tavalliset juoksukengät käyvät hyvin, itse juoksin viimeksi perusjuoksutossuilla ja aion tehdä niin jatkossakin. Se hidastaa hieman etenemistä verrattua paremmin suojaaviin ja enemmän pitoa tarjoaviin jalkineisiin mutta onnistuu kyllä.

Ekalla kerralla mukana oli juoksijoita laajalla skaalalla. Oli kokenutta vaeltajaa, ultrajuoksijaa, polkujuoksijaa, suunnistajaa, vuorijuoksijaa. Ja sitten meitä polkujuoksun aloittelijoita. Useampikin osallistuja juoksi silloin elämänsä ylivoimaisesti pisimmän lenkin ja koki ahaa-elämyksen omien voimavarojensa riittävyydestä. Tämä on hyvä tapa katsoa miten oma kestävyys ja sisu riittää, jos selviät tästä 6-7 tunnin lenkistä niin voit lähteä hyvillä mielin puolimaratonille tai maratonille! Joutsijärven kiertäminen juosten on myös erinomaista valmistautumista esimerkiksi Vaarojen maratonille. Tämä on hyvä paikka testata ilman numerolappua sitä miten juomareppu, juoksueväät tai polkujuoksukengät toimivat.

Tervetuloa mukaan, ota kaverikin messiin ja tehdään jälleen hieno yhteinen juoksukokemus! Lisätietoja löytyy Kestävyyttä pintakaasulla 24/7-facebook-ryhmän
tapahtumista. Ryhmä ja tapahtuma näkyy vain jäsenille. Toki lisätietoja voi kysellä täällä blogin kommenteissakin! :)

Painontoistoa ja jalannostoa.

Nihkeä nälkäpäivä eli tiistai sai vielä aika erikoisen jatkon. Nukuin seuraavan yön huonosti ja jossain vaiheessa keskellä yötä vasemman jalan pohkeessa oli kova polte. Aivan kuin kasvukipuja. Nousin sängystä ja löysin itseni keittiöstä kolmelta yöllä tekemässä pohjevenytyksiä. En tiedä auttoiko yhtään. Jostain kaapista löysin vuosikausia sitten juoksukisasta saadun Icepowerin näytepurnukan jonka väänsin auki ja hieroin tökötin pohkeeseen. Ihme ja kumma mutta se auttoi nopeasti. Kiitos siis Rautaveden maratonin 2013 järjestäjille näin jälkikäteen, yöuneni oli pelastettu.

Eilen vuorossa oli syyskauden kolmannet painonnostotreenit. Harjoitteita/nostoyhdistelmiä oli kolme, ensin 2x tempaus + valakyykky, sitten 2x rinnalleveto kyykkyyn + työntö ja lopussa työntöotteella maastavetokolmosia. Tempausta ja työntöä tehtiin 20-25 minuuttia, mavea vajaa vartti. Useammallakin lipsahti maastaveto-otteeksi ristiote mutta koska kyseessä on tässä tapauksessa painonnoston apuliike niin se ei ollut tietenkään sallittua. Tarkoitus oli hakea voimaa ja tuntumaa rinnallevedon alkutilanteeseen jossa tanko irroitetaan maasta jalalla. Pääasiana oli keskittyä pitämään selkä suorana ja todellakin liikuttaa tankoa jalkavoimilla selällä vetämisen sijaan.

Hiki virtasi tälläkin kertaa kuin saavista kaatamalla. On se vaan erikoista touhua, suurin osa ajasta kuluu muiden nostoja katsoessa ja kommentoidessa mutta silti on koko ajan läpimärkä hiestä. Sama efekti oli muillakin miehillä, naiset näyttivät aika freeseiltä. Ehkä niillä on vain niin rautainen kunto verrattuna meihin?! :D

Olen ottanut painonnostokoulussa selvästi kevyempiä rautoja kuin keväällä, silloin elettiin voimakautta ja nyt on menossa kova juoksuvaihe joten onhan se ihan ymmärrettävääkin. Maastavedossa oli eilen kevyemmät raudat kuin aiemmin raaka-rinnallevedossa! Pidän nyt vain liikkuvuutta ja lihasten toimintakykyä yllä, ensi keväänä aloittelen kunnolla hakemaan painonnostoon progressiota ja kehittymistä tekniikan sijaan myös kilomääräisesti.

Kahden kuukauden tauko on pitkä aika liikkeistä joita pitää tehdä kymmeniä tuhansia kertoja jotta niitä osaa edes auttavasti. Kaksi viikkoa sitten esimerkiksi tempasin aina raakana ja tein valakyykyn sen päälle. Viime viikolla sain vastaanotettua tempauksen jo välillä puolikyykkyyn ja eilen lopputreenistä melkein pohjakyykkyyn.

Painonnoston jälkeen otin vielä istumaannousuja vinovatsapenkissä kympin kiekon kanssa ja tein toes-to-bareja. Olen alkanut tekemään melkein päivittäin vatsalihasliikkeitä edes pienissä erissä, aamulla kun herään tai illalla kun menen nukkumaan. Keskivartalon vahvuus on välttämätön asia jotta ryhdikkyys pysyy pitkissä urheilusuorituksissa. Samoin jos keskivartalo on heikko niin hyvän asennon pitäminen vaikkapa syvissä kyykyissä hankaloituu.

Punttikoulusta oli kulunut 15 tuntia kun lähdin aamupäivän juoksulenkille. Mitään jumeja ei tuntunut mutta syke oli koko ajan korkealla vaikka vauhti ei ollut järin kovaa. Olin miettinyt reilun kympin lenkkiä mutta usko oli koetuksella kun heti tuntui nihkeältä. Tiistain keskeyttämisen jälkeen ei huvittanut enää vetää lekkeriksi. Nyt olisi syytä kuitata vanhat synnit eli tiistain lenkin puolittaminen.

Juoksin ensin neljän kilsan kierroksen, sitten päätin lähteä pois tutulta reitiltä ja juosta toista maastolenkkiä jossa en olekaan pariin vuoteen juoksennellut juuri yhtään. En muistanut miten pitkä se on, mittaisin lenkin pituuden sitten myöhemmin nettikartasta. Vedin polun päähän ja siirryin valtatien reunaan paikalle jossa oli aiemmin todella hieno lenkkipolku, kuin paratiisilehto keskellä urbaania ympäristöä. Se oli myllätty uuteen uskoon jo vuosia sitten ja mielenkiinto siellä juoksemiseen oli kadonnut. Päätin nyt käydä heittämässä sielläkin siivun. Juoksin valtatien reunan korkeaa pengertä joka oli kasattu sorasta, itse asiassa aika terävästä ja karkeasta sepelistä. Sora on ihan mukava alusta juosta kun se on vuosien kovassa kulutuksessa painunut tiukkaan mutta tällainen sepeliura jossa juuri kukaan ei ollut kulkenut oli aika raskasta ja suorastaan rasittavaa edettävää. Vaihtoehtona oli heinikkopohja joka oli kyllä ajettu leikkurilla mutta käytännössä täynnä märkää heinää ja noin kymmensenttisiä paksuja korsia ja putkikasveja. Päätin jatkaa sepelillä.

Vanhasta maastoreitistä oli jäljellä kyltti mutta mitään sen arvoista ei ollut enää jäljellä. Ojan ylittävät pari pientä puusiltaa olivat merkkinä vanhasta mutta ne johtivat käytännössä ei minnekään. Kun sorapenger loppui, juoksin yhtä tuollaista siltaa pitkin toiselle puolella mutta parinsadan metrin päässä oli umpikuja. Kasvillisuus, puut ja pensaikot olivat tukkineet reitin niin ettei mitään mahdollisuutta etenemiseen ollut. Kiroilin mielessäni ja varmaan vähän ääneenkin ja palasin takaisin. Juoksin takaisin samaa tietä jota olin tullutkin ja myöhemmin mittasin lenkin pituudeksi 15 kilometriä. Se oli ihan sopiva etappi ilman juotavaa tai lenkkievästä, pilvisessä ja hieman tuulisessa säässä oli mukava juosta.

Olin ottanut opikseni nälkämaan juoksusta ja väsännyt jääkaappiin lukuisia valmiita aterioita. Mutta niistä yksikään ei ollut mukana.. Aiemmin olisin mennyt ilman evästä töihin ja ollut kenties tuntikausia syömättä mutta päätin nyt sitten tällä kertaa palata nopeasti kotiin hakemaan yhden muovikulhon. Ehkä oppi alkaa menemään perille?

Nälkämaan juoksu.

Lähdin aamulla yhdeksän jälkeen lenkille, edessä 13 kilometriä. Etenin kolme kilsaa ja alkoi tuntua oudolta. Vatsa! Vatsani kestää lenkkieväänä tuimimmatkin geelit ja proteiinipatukat ja voin lähteä juoksemaan vaikka samantien syötyäni perhepizzan. Mutta nyt ekaa kertaa olin todella maassa vatsan takia. Kyse ei ollut mistään krampista tai varsinaisesta vatsakivusta.

Vatsassa kurni ja se kumisi tyhjyyttään. Joka askeleella se vain paheni ja paheni kunnes se muuttui lähes kivuliaaksi. Nälkä oli niin kova että jos olisin törmännyt metsäpoluilla hirveen tai edes oravaan niin olisin varmaan syönyt sen.  Olen sellainen ihminen jota nälkä ei haittaa yhtään. Se on vähän huonokin juttu, siis tottakai tunnen nälkää mutta pystyn elämään sen kanssa. Syön sitten kun se on seuraavan kerran mahdollista ja jatkan elämää kuin ei mitään hätää. Mutta nyt se nälkä lamaannutti ja teki taivaltamisesta harvinaisen epämiellyttävää.

En harrasta mitään aamuaerobisia tyhjällä vatsalla, se on täyttä huuhaata. Olin syönyt aamupalan puoli tuntia ennen lenkille lähtöä, ihan kuten aina ennenkin. Kuuden-seitsemän kilometrin jälkeen tein itselleni harvinaisen tempun. Luovutin ja lähdin kotiin. Söin ison annoksen riisiä, lihapullakastiketta ja salaattia vaivaiset kaksi tuntia aamupalan jälkeen. Se auttoi hieman.

Tämä erikoinen lenkki oli varmaan ihan tarpeellinen herätys ongelmasta joka on ollut olemassa jo pidempään. Hyvin usein en yksinkertaisesti syö riittävästi kulutukseen nähden. Olin juossut eilen 13 kilometriä ja päivän mittaan syönyt kohtuullisen vähän, oletettavasti tämän aamun aamupala humahti saman tien edellisen päivän energiavajeen ja palautumisen polttoaineeksi ja tankki oli tyhjä käytännössä jo heti kun olin viimeiset muruset saanut lapioitua pötsiin.

Olin kyllä varautunut vähän kovempaan energiankulutukseen ja lisäsin aamupuuroon ruokalusikallisen hunajaa. Nerokas veto, se varmaan täyttääkin vatsan äärimmilleen.. Joku sata kaloria lisää on pelkkä pisara valtameressä eikä auta yhtään mitään.

Syön yleensä aamupalalla puuroa ja leipää, lepopäivinä vain jomman kumman. Se ei taida riittää, erityisesti jos leivällä tarkoitetaan paria riisi- ja maissikakkua kuten tänään. Vieläkin suurempi ongelma on pitkät välit tuhtien aterioiden välillä. Reilun kokoisia 500-1000 kalorin aterioita pitäisi olla päivässä kolmesta viiteen tasaisin väliajoin eikä 1-2 kuten nyt usein käy. Liian iso osa päivän kaloreista tulee myös syötyä illalla ja päivällä on pitkiä tyhjiä jaksoja. Silloin olisi juuri kaikista tärkeintä saada ravintoa sisuksiin koska aamupäivät kuluvat usein treenatessa.

Olen saanut juomisen erinomaiseen kondikseen viime vuosien aikana ja vettä tulee nautittua riittävästi koko ajan. Nyt pitäisi olla se hetki että myös ruokapuoli tulee hoidettua oikealle tolalle. Niin järjettömältä kuin se kuulostaakin niin pitää varmaan alkaa pitämään jotain ruokapäiväkirjaa ja laskea kaloreita! No yritetään nyt kerran vielä, jos ei suju niin sitten nämä kovemmat keinot käyttöön.

Tämä asia ei ole mitenkään uusi, olen paininut sen kanssa jo pidempään. Erityisesti ongelman on tajunnut viime vuosina kun olen alkanut harrastaa liikuntaa. Proteiinimääristä on puhuttu paljon mutta varmasti myös meitä on todella paljon joille energiaa ei yksinkertaisesti tule riittävästi sisään. Se heikentää merkittävästi palautumista, suorituskykyä ja kehittymistä. Olen aivan varma että olen ainakin ajoittain jäänyt monessa asiassa heikommalle kehityksen kaistalle tämän asian takia. Ei tämän touhun teemana pitäisi olla mikään kevyet ruuat, raskaat reenit. Se on mahdoton yhtälö.

Käytiin tänään muuten myös uimassa. "Kiva" sattuma, uimisen jälkeenhän on aina ihan älytön nälkä! Mistä ihmeestä se muuten johtuu, onkohan asiaa tutkittu? Tottakai jos ui paljon niin energiaa kuluu ja myös kylmässä vedessä oleminen vie elimistöltä paukkuja kun ruumiinlämpöä täytyy pitää yllä. Mutta kun sama efekti toteutuu vaikka vain lilluttelisi paikallaan jossain kylpylän lämpimässä altaassa?!

Tää saattoi olla kesän vika helteinen päivä ja vika uintireissu luonnonvesiin ennen avantouintikautta.

Mutta tämä oli myös syksyn eka päivä jolloin syötiin nahkiaisia! Täydellistä välipalaa uintireissun jälkeen.

Vihdoin kunnon treeniviikko ja 700 km mittariin.

Kesän mittaan olen sovittanut harjoitteluani muun elämän ehdoilla ja jättänyt usein yhden treenin kokonaan tekemättä. Normaaleja viiden harjoituspäivän viikkoja oli viimeksi heinäkuun puolessa välissä mutta viime viikolla pääsin jälleen sellaisen herkun makuun.

Maanantaina juoksin reippaan seiskan, tiistaina kävin kaverin kanssa juoksemassa rennon kevyesti 13 kilometriä. Keskiviikkona oli painonnostotreenit ja torstaina juoksin rennosti seitsemän kilsaa.

Perjantaina kävin pitkästä aikaa kuntosalilla tekemässä oman voimaharjoituksen. Vaikka kuinka treenaan läpi vuoden säännöllisesti niin kesä tosiaan nyt vaikutti näin että tällaisia erikoisia taukoja tuli monellakin tapaa. Edellisestä omatoimisesta salitreenistä kun oli kulunut aikaa peräti kolme viikkoa.

Tauko näkyi tuntumassa, erityisen hyvin tuntuman puute tuli esiin kun koitin ottaa parissa liikkeessä lähellä maksimia olevia sarjapainoja. Panostaessani viime aikoina lähinnä juoksuun oli voimatasot tulleet alaspäin muutamassa viikossa noin 10-20 prossaa. Ehjillä harjoitusviikoilla ne myös nousee saman verran parissa viikossa joten asia ei harmita yhtään. Keskiviikkoillan painonnostotreenien lukemattomat syväkyykyt tuntui vielä perjantaina aamulla joten lihastenkin pitää taas tottua paremmin voimaharjoitteluun jotta ei tarvitse jumisena alkaa kyykkäämään ja liikuttelemaan rautoja.

Harjoitusviikko oli kuormitukseltaan keskitasoa, nyt kun pyrin juoksemaan 3 x 10-15 km kevyesti joka viikko niin erittäin kovia viikkoja ei oikeastaan saa kasaan. Ens viikolla voisin ottaa enemmän tehoja irti myös juoksussa kun määrää tulee yksittäisillä pitkiksillä kuin itsestään ja säännöllinen perusjunnaus jää pois. Nyt elokuun loppuun asti menen näillä kevyillä reiluilla kympin lenkeillä, tänään onkin jo takana 13 kilsan siivu ja matkamittari näyttää tälle vuodelle 708 kilometriä.

Viikonloppuna tuli palauteltua kaikessa rauhassa, lauantaina ohjelmassa oli vähän fillarointia ja ulkoilua pojan kanssa ja ilta sirkuksessa. Eilen sunnuntaina oli yksi kesän kuumimmista päivistä ja oltiinkin uimassa, itse asiassa kahdessa eri paikassa. Oltiin ekalla järvellä hypitty liaaneilla veteen, sukelleltu ja uitu ja lähdössä kotiin kun kaverit soittelivat matkalta toiselle järvelle ja lähdettiin sinne jatkoille.

Tottakai on tullut penkkiurheiltuakin, samaan aikaan starttasivat yleisurheilun MM-kisat ja Espanjan ympäriajo. Erittäin mielenkiintoinen MM-maraton oli pakko katsella kokonaan - tosin vasta sunnuntaina digiboksilta sillä nykyään ei mitenkään jaksa valvoa yöllä urheilun takia. Voin valvoa urheilun takia jos olen itse mukana, vaikka jossain yöllä käytävässä kisassa ;) Maratonilla riitti kyllä tapahtumia mukavasti eikä ollut mitenkään tylsä skaba kun italialaiset koittivat omaa ratkaisuaan, Lesothon mies heitti harakirin ja lopulta Eritreaan lähti historiallinen kulta. Henaattori Manninenkin hoiti oman leiviskänsä äärimmäisen hankalissa oloissa loistavasti, iso osa juoksijoista kun ei maaliin asti edes selviytynyt.

Suomalaisten skabat ovat muutenkin sujuneet mainiosti ja tuntuu että suuri yleisökin alkaa tajuamaan että kansainvälisessä huippu-urheilussa näkee kovia suorituksia muutenkin kuin vain seuraamalla mitaleja ja mestaruuksia. Moukarissa maailmanlistan sijoilla 34. ja 49. olleet David Söderberg ja Tuomas Seppälä paiskoivat finaalissa kymmenen parhaan joukkoon ja Minna Nikkanen selviytyi seipään finaaliin lähes puhtaalla pöytäkirjalla. Yleisurheilussa taso alkaa olla jo melkein kaikissa lajeissa erittäin laaja, esimerkiksi huippukeihäänheittäjiä tuli ennen vain muutamista maista, tänä vuonna yli 80 metrisiä on heittänyt yli 50 eri maan kilpailijat kaikista maanosista. Kymmenessä vuodessa tapahtunut muutos on valtava, tsekkasin äsken vanhoista tilastoista että Ateenan olympialaisissa 2004 ja Helsingin MM-kisoissa 2005 finalisteista yhdeksän oli meiltä Suomesta tai  naapurimaista :D Euroopan ulkopuolisia heittäjiä oli silloin finaaleissa yksi tai kaksi ja nämä jäivät käytännössä aina kymmenen parhaan ulkopuolelle.

Oma yleisurheilukauteni starttasi viime viikolla syksyn ekoissa Hippo-kisoissa - huoltajan roolissa.

Tässä ja nyt.

Mulle kesä ei tarkoita kesä-, heinä- ja elokuuta tai koulujen kesälomia. Mun kesä ei kulje kalenterin mukaan. Kesä on sitten kun tuntuu kesältä, lämpimältä. Se on tässä ja nyt.

Viime viikon perjantaina käytiin ekaa kertaa tänä kesänä maauimalassa, kolme päivää ennen kuin se suljettiin. Eilen oltiin hiekkarannalla ja uitiin kaksi tuntia. En muista että merivesi olisi koskaan tuntunut noin lämpimältä. Viime vuonna me taidettiin olla meressä jo toukokuun lopulla, helteet kun alkoivat ennen kesäkuuta. Sittenhän ne katosivatkin ja juhannuksena oli viime vuonna alle kymmenen astetta. Tää kesä on ollut vähän samanlainen.

Mulle on ihan sama onko hellettä heinäkuussa vai syyskuussa. Ekaluokkalaisen päivät ovat jopa lyhyempiä kuin eskarissa joten suurin osa päivästä voidaan viettää kesästä nauttien.

Tottakai ymmärrän että monia arkeen palanneita harmittaa. Päivät kuluu toimistoissa ja lapsilla kouluissa ja iltapäiväkerhoissa. Mutta näin tämän mun mielestä pitääkin mennä. Ei säiden kuulu mennä tiukasti ennustekäppyröiden ja odotusten mukaan, luonnon kuuluukin olla sellaisen yläpuolella. Vähän villi ja arvaamaton.

Ainakin seuraavat viis päivää näyttäis vielä tosi lämpimiltä, sitten tulee vähän sateita ja tuulia ja paketti menee uusiksi. Täähän on jännää, eletään kuin viimeistä päivää kun ei yhtään tiedä mikä päivä rannalla on todellakin sitten se viimeinen... ennen kuin avantokausi alkaa!

Vielä on aikaa tehdä jalanjälkiä hiekkaan.

Elokuun juoksut aikataulussa ja tv-vinkki polku-ultraajasta illaksi.

Asetin itselleni tavoitteeksi juosta elokuussa 150 kilometriä. Tein välitavoitteet siitä paljonko pitäisi olla juostuna tiettynä päivämääränä jotta tavoite täyttyisi tasaisella tahdilla ilman että pitäisi viimeisellä viikolla kiriä.

Pari ekaa välitavoitetta kuittasin suunnitelmien mukaan ja tänään oli viimeinen välitavoite ennen kuukauden päättymistä. Tasaisella 150km/kk tahdilla tänään eli 20. elokuuta pitäisi olla juostuna tasan satanen. Satanen meni rikki jo tiistaina, aamupäivällä juoksemani 7 kilsan lenkin myötä saldo on nyt 108 kilometriä. Olen tosi hyvässä aikataulussa, kolmesti viikossa juostu reilu kymppi riittää tähän tavoitteeseen hyvin joten mistään hirveän kovasta urakasta ei vielä ole kyse.

Mietin aika kauan millaisen lenkin tänään juoksisin ja annoin oikeastaan tossujen päättää. Lähdin juoksemaan ja katsoin minne ne veisivät. Todella pitkän tauon jälkeen juoksin alkuosan lenkistä asvaltilla. Juoksen keskimäärin kerran vuodessa asvaltilla ja silloin kyseessä on lappu rinnassa köpötelty maraton. Tänään etenin asvaltilla neljä kilometriä jonka jälkeen siirryin metsän halkovalle hiekkatielle. Ei se alusta pahalta tai epämukavalta tuntunut, se on vain mulle kovin innoton paikka. Pyörätiellä tai ajoradan reunassa en pääse sellaiseen mielentilaan ja lentoon kuin pururadoilla ja metsätaipaleilla.

Lämmin ja aurinkoinen päivä tuntui ihan erilaiselta asvaltilla, aukealla paikalla hiki virtasi ja aurinko paahtoi vaikka juoksinkin valkoisella paidalla. Heti kun siirryin metsän suojaan ilma viileni, syke laski ja olo rauhoittui. Juoksusta tuli tuttua helppoa etenemistä, niskassa ei tuntunut kuumotusta joka tekisi matkan taittamisesta  raskasta tai painostavaa.

Tällä tahdilla kuukauden saldoksi voisi tulla jopa 165-170 kilsaa mutta voi olla että tyydyn siihen tavoitteeseen ja vikat päivät vetelen vaikka lyhyitä ja kovia vetoja. Katsotaan miltä fiilis tuntuu.

Lisää juoksuinnostusta ja motivaatiota tarjoilee tänään Yle Teema esittämällä viime vuonna valmistuneen, todella mielenkiintoiselta vaikuttavan juoksudokumentin Finding Traction. Se kertoo erittäin kokeneesta ja menestyneestä Nikki Kimballista joka on voittanut mm. aavikkoultra Marathon des Sablesin Saharassa ja maastoultraklassikko Western Statesin. Dokumentissa seurataan Kimballin yritystä tehdä reittiennätys Amerikan vanhimmalla vaellusreitillä, 438 kilometriä pitkällä Long Traililla.

Tosi hienoa että Yle on ollut ajan hermolla ja napannut ohjelmistoonsa tämänkin mielenkiintoisen ultradokkarin muiden jo aiemmin nähtyjen ohella.  Vähän hämäävällä nimellä "Tiededokumentti: Ultrajuoksijat" esitettävä Finding Traction nähdään tänään torstaina klo 21 Yle Teemalla ja sen voi nähdä myös Areenassa osoitteessa http://areena.yle.fi/1-2545480 . Tietoa Nikkistä ja elokuvasta voi lukea enemmän sen kotisivuilta http://findingtractionfilm.com/

Voimaohjelman päivittämistä, kohti uusia sarjapainoja ja maksimeja.

Koko blogini ajan eli jo yli kolme vuotta olen kirjoitellut käyttämästäni voimaohjelmasta ja siihen tekemistäni muutoksista. Aina olen kuvitellut että nyt on käsillä se versio joka on kaikista paras ja toisi itselleni parhaita tuloksia. Evoluutio koskee harjoitusohjelmiakin ja ihan samalla tavalla kuin kehityn koko ajan liikkujana niin myös harjoitusmetodien pitää uudistua ja muuttua. Tämä on mahtava oppimisprosessi jossa koko ajan tajuaa uusia asioita. Koska olen innokas lyömään päätä seinään niin muutosten tajuaminen kestää tosin usein aika kauan..

En ole koskaan noudattanut kattavaa voimaohjelmaa jossa ilmoitetaan niin liikkeet kuin toistomäärätkin. Tällaisia ohjelmia ovat mm. suositut Arnoldin kultainen kuusikko, Wendlerin 5/3/1 tai Starting Strength. Sen sijaan olen valinnut liikkeitä joista olen pitänyt ja joista olen kokenut hyötyväni ja luonut niille progression, siis eteenpäin menevän ja kehittävän viikko-ohjelman jossa painojen - ja samalla voimatasojen - olisi tarkoitus kehittyä.

Näiden voimaohjelmien lähtökohtana on ollut 5x5-ohjelma jossa olen käyttänyt Skopecin taulukkoa. Vuosien varrella olen kehittänyt tästä lukemattoman määrän erilaisia variaatioita eri liikkeille. Skopecin ohjelman suoran noudattamisen ongelma on siinä että se on noin puoleenväliin ihan passeli mutta sen jälkeen vaikeutuu huomattavasti ja monien kohdalla muuttuu mahdottomaksi viimeisten viikkojen aikana. Olen tehnyt ohjelmaa pyramidinä (toistot 5-4-3-2-1-2-3-4-5), vain harjoituksen kolme ekaa sarjaa (15 + 10 + 5) ja monia muita kehittämiäni variaatioita. Nyt tuntuu siltä että olen löytänyt parhaan lähestysmistavan Skopecin 5x5-ohjelmaan. Se kulkee seuraavasti:

Ensin tehdään normaali 16 viikon - tai 16 harjoituksen - ohjelma, itse kun teen näitä 1-3 kertaa viikossa. Skopec-generaattori antaa pohjan osoitteessa: http://www.joeskopec.com/five.html Valitse liike jota haluat tehdä, syötä ohjelmaan nykyinen yhden toiston maksimi sekä salisi levypainojen minimikorotus (yleisimmin 1kg, 2.5kg tai 5 kg). Sitten vaan Generate schedule ja pohja on valmis.

Otetaan esimerkkimaksimiksi 100 kiloa.

Ekat seitsemän harjoitusta on vielä inhimillisiä mutta kahdeksas viikko on jo suht kova ja 11. harjoitus erittäin kova. Kolmanneksi viimeinen harjoitus on jo erittäin haastava. Jos on tehnyt harjoitettavaa liikettä vain vähän tai on aloitteleva treenaaja niin ohjelman saa todennäköisesti läpäistyä, minäkin olen sen monen liikkeen kohdalla saanut ekalla ja välillä vielä tokallakin kerralla loppuun asti. Sen jälkeen kun takana on jo enemmän treeniä niin lisäkilot sarjapainoihin ja maksimiin ovat tiukemmassa ja ainakin tällä ohjelmalla vaativat erittäin vahvaa kehitystä.

Aiemmin olen todennut että kannattaa tehdä viimeiset, raskaimmat sarjat osissa. Vaikka 3+2 tai 2+2+1 tai ykkösinä. Mutta sekään ei ole ratkaisu, se ei poista sitä tosiasiaa että ensimmäiset kolme tai neljä kohtuullisen raskasta vitosen sarjaa ovat väsyttäneet lihakset niin ettei lähellä maksimia enää oteta kolmosta, kakkosta tai edes viittä ykköstä.

Olen tehnyt ohjelmaa nyt niin että jos eteen tulee harjoitus jossa 5 x 5 ei onnistu niin sarja lopetetaan siihen. Jos vaikka tuolla ylläolevalla taulukolla tekisi 13. harjoitusta niin että 5x 75, 5x 80 ja 5x 85 tulisivat mutta 90 kilolla sarja jäisi kesken niin se liike jäisi sitten siihen ja päivän treeni jatkuisi muilla liikkeillä.

Homma etenisi tämän ohjelman suhteen niin että seuraavalla treenikerralla palattaisiin 13. harjoituksen pariin pienellä muutoksella, kaikki sarjat tehtäisiin siinä kolmosina. Eli 3x 75, 3x 80, 3x 85, 3x 90, 3x 95. Todennäköisesti sarja onnistuu ja seuraavalla kerralla saa luvan edetä harjoitukseen numero 14. Se tehdään jälleen normaalisti vitosina, jos ei onnistu niin seuraavalla kerralla kolmosina. Mutta mitä jos kolmosetkaan ei onnistu? Se on ihan mahdollista viimeisillä viikoilla. No sitten tehdään ykkösiä! Ja taas kun treeni on kasassa, on se sitten vitosina, kolmosina tai ykkösinä niin siirrytään seuraavalle viikolle jota taas yritetään ensisijaisesti vitosina.

Kun lähestytään maksimipainoja niin ykköset ovat erinomainen tapa totuttaa kroppaa isompiin rautoihin, pidemmät sarjat eivät yksinkertaisesti ole toimiva keino siinä tapauksessa. Perinteisesti pitkinä sarjoina on pidetty 10-15 toistoa mutta monissa liikkeissä jo vitonen on todella pitkä sarja. Aika pitkän tien olen viime vuosien aikana kulkenut kun lähdin liikkeelle aloittelijana 15 toiston mammuttisarjoista ja nyt puhun kolmosten puolesta! :D

Maksimiraudoissa on paitsi fyysinen niin myös ehdottomasti henkinen ulottuvuus. Joku saattaa rassata pitkään penkkiä 90-95 kilolla mutta satanen ei onnistu mitenkään. Eräs treenikaveri on temmannut paljon 70 kilolla mutta 75 kiloa ei tule millään. Tämän tyyppisiä rajoja on monilla.

Henkisellä puolella jotkut numeraalit saavat myyttisen painoarvon. Kun vaikkapa sen kolminumeroisen luvun saa nostettua ekan kerran niin sen jälkeen tuntuu kuin joku muuri olisi murtunut ja kiloja on taas helpompi lisätä tankoon.

Parasta olisi jos salilta löytyisi pieniä kiekkoja joilla onnistuu kilon korotukset. Joillain saleilla pienimmät kiekot ovat 2.5 kiloisia ja vitonen on usein todella raju korotus vanhoihin koviin sarjapainoihin tai maksimiin. Vaikka pieniä kiekkoja olisikin käytössä niin silti monella on sellainen ajatusmalli että sarjapainojen tulee olla vitosella jaollisia. Uskon että se hidastaa eteenpäin menemistä, on ihan eri asia nostaa 100 kiloa jos edellinen oma maksimirauta on 98 kiloa 95 kilon sijaan. Ero lihaksissa ei välttämättä ole suuri mutta juuri se tärkeä henkinen puoli on pari pykälää kovemman itseluottamuksen myötä ratkaisevassa asemassa.

Usein maksiminoston onnistumisen tietää jo etukäteen, niin nostaja itse kuin lähellä olevat treenikaveritkin. Välillä salilla kun on varmistanut muiden kovimpia penkkinostoja on voinut todeta että jo lähtötilanteesta näkee onnistuuko nosto vai ei. Pieni epäröinti, epävarmuuden tunne suoritettavasta nostosta ja suoranainen pelko tankoon lastattua taakkaa kohtaan näkyy. Jos on tehnyt jo kerran oman uuden ennätyksensä mutta silti lastaa lisää ja kokeilee vieläkin kovempia rautoja niin myös puhti on usein poissa eikä samaa latausta saa lietsottua enää uudestaan. Tämäkin on täysin yksilöllistä, joillain on superpäiviä jolloin kaikki onnistuu ja maksimeja taotaan urakalla. Hyvä pohjatyö mahdollistaa tämän.

No mikä sitten auttaa? Tuhansia, kymmeniä tuhansia toistoja oikeanlaisina sarjoina ja oikeilla painoilla. Mitkä ne oikeat painot ja sarjat sitten on? Justhan se tässä jutussa käytiin läpi ;) Kokemuksen, oppimisen ja erehdyksen kautta varmasti oppii sen minkälainen harjoittelu kehittää parhaiten omia lihaksia ja palvelee sitä omaa lajia ja liikkuvan ihmisen polkua. Tässä esittelemäni progressio on yksi mahdollisuus edetä ja kehittää itseään.

Palauttelua marjaisan fillaroinnin parissa.

Harjoittelu ei ole ollut viime viikkoina kovinkaan kuormittavaa. Olen ehtinyt vetämään pääsääntöisesti vain neljä harjoitusta viikossa joista kolme on ollut kevyitä juoksulenkkejä. Viime keskiviikkona ollut eka painonnostoharjoitus pariin kuukauteen oli melkoinen shokki kropalle, valuin järjettömän määrän hikeä treenin aikana ja seuraavat kaksi päivää oli vaikea kävellä kun jalat oli niin nuijitut. Siitä huolimatta sain juostua sekä torstaina että perjantaina 13 kilometriä molempina päivinä mutta molemmille lenkeille lähteminen oli aika kankeaa. Jokaisen kilometrin myötä lihakset kuitenkin alkoivat liikkua helpommin ja pienemmällä tuskalla.

Muutama viikko on varmaan vielä aika kovaa kropalle painonnoston tultua kuvioihin mutta eiköhän paikat siihen taas äkkiä totu. Jos ja kun saan myös toisen voimatreenin mahdutettua viikkoon niin jalat alkaa vieläkin paremmin tottua siihen että kyykkyjä tulee reilummin.

Viikonloppunakin olisin voinut treenata mutta tuli vain ulkoiltua paljon ja tehtyä kevyttä palauttavaa liikkumista, pyöräilyä ja kävelemistä. Lauantaina lähdettiin pojan kanssa ostamaan torilta vähän marjoja ja herneitä ja sen päälle oli tarkoitus heittää fillarilenkki, vaikkapa kymppi taukoja pidellen ja ilmoja katsellen. Käytiin siellä torilla, sitten meidän kesätiluksilla ja lopulta kavereiden luona kylässä. Kotimatkalla poikettiin ostamassa vielä kaupasta paketillinen vaniljajätskiä. Kotona reppua purkaessa tajuttiin millainen juttu oli täysin sattumalta tapahtunut.

Jätskin lisäksi mukaan oli tarttunut seitsemää(!) eri marjaa. Aamulla torilta ostettiin mansikoita ja alhaalla keskellä näkyviä mustia marjoja, sen jälkeen poimittiin omalta plantaasilta vadelmia ja kun käytiin kavereiden luona kylässä niin saatiin vielä kotiinviemisiksi minigrip-pussilliset tummia ja vihreitä karviaisia ja punaherukoita. Mustaherukat on jäämistöä torstailta jolloin ostettiin niitä viiden kilon laatikollinen ja tuupattiin pakastimeen talven varalle.

Jos polkaisisin käyntiin kisan jossa pitäisi tunnistaa tuo alhaalla näkyvä tumma mysteerimarja niin keksisiköhän joku oikean vastauksen? Se kun ei ole mustikka, kaarnikka eikä marja-aroniaa. Kyseessä on saskatoon eli kanadalainen marjatuomipihlaja (maalaa teksti jos et jaksa pähkäillä vaan haluat tietää vastauksen). Puolen litran rasia maksoi torilla kolme euroa ja tokihan tällaista uutuutta pitää testata. En ollut kuullut marjasta ennen tätä kesää mutta olen törmännyt nimeen viime viikkoina parikin kertaa ja olihan sitä maistettava. Hieman mustikan makuinen, mutta vieläkin pehmeämpi. Hieno mieto aromi ja myyjän mukaan ravintoarvot ovat erittäin korkeat, vastaavat kuulemma jopa tyrniä. Sen verran hyvää se oli että ne loppuivat ekana.

Täydelliseen jätskiannokseen ei tosiaan tarvita strösseleitä, hilloja, kastikkeita ja kermavaahtoa. Seitsemän marjaa riittää - ehkä vähän vähempikin ;)

Resiinaretkellä.

Kesään kuuluu olennaisena osana retkellä oleminen ja meidän perheen tapauksessa kaikenlainen seikkaileminen milloin missäkin. Viime sunnuntaina lähdimme taas matkaan ja vain minä olin perheestä ainoa joka tiesi mitä tulisi tapahtumaan. Olin päättänyt järjestää avovaimon syntymäpäivän kunniaksi vähän erilaisen sunnuntaipäivän.

Ensimmäisenä etappina oli Pomarkun rautatieasema. Pendolinoista tai intercityistä ei näkynyt jälkeäkään, aseman ainoa veturi viestitti siitä että edellisestä junan vihellyksestä oli kulunut jo jokunen tovi. 1930-luvulla rakennetulla radalla ei ole näillä tienoilla liikkunut ainuttakaan junaa kolmeenkymmeneen vuoteen.

Junalippuja en tosin ollut varannutkaan vaan perheresiinan. En ollut resiinaa koskaan kokeillut ja ainoat muistikuvat vempeleestä ovat lapsuuden suositusta tv-sarjasta, Resiinarallista. Poika ei ihme kyllä ollut mistään resiinasta koskaan kuullutkaan :D

Otettiin reppu ja kylmälaukku messiin ja lähdettiin radalle. Perheresiinaan mahtuu kaksi pumppaajaa ja pari matkustajaa pumppaajien väliin jäävälle penkille.

Tässä resiinamallissa istutaan penkillä, jalat työntävät polkimia eteen jonka jälkeen puolestaan käsillä työnnetään vipuvartta eteenpäin. Aina kun polkimet menee eteen, kädet liikkuvat tangon kanssa taakse ja taas toisin päin. Liike on siis pumppaava. Molempien pumppaajien polkimet ja vipuvarret ovat yhteydessä toisiinsa joten sama rytmi tulee itsestään.

Liikkeelle oli helppo lähteä ja sen jälkeen vauhti pysyikin hyvin yllä. Ylä- tai alamäkiä tai mutkia ei nähnyt mitenkään mutta välillä homma muuttui reilusti raskaammaksi ja vauhti hiipui jolloin pystyi päättelemään että ylämäessä ollaan. Alamäessä sama juttu toisin päin, vauhti kiihtyi reippaaksi kuin itsestään ja vauhdin hurma tuntui ihan oikeasti. Resiinasta kuului kiskoilla melkoinen kolina joten kommunikaationa toimi lähinnä alamäessä leveä virnistys ja riemunhuudot.

Resiina on väistämisvelvollinen joten  tasoristeyksien lähestyessä oli syytä vetää jarrusta ja varsinkin alamäissä molempien pumppaajien piti jarruttaa ihan tosissaan että resiina pysähtyi ennen autotietä. Meidän retkellä kohtaamiset harvojen autoteiden kanssa sujuivat ilman näköhavaintoja muista liikkujista, ilmeisesti ylitimme aika hiljaisia maaseutu- ja sorateitä.

Vajaan tunnin pumppailun jälkeen pysähdyimme reitille rakennetulle taukopaikalle.

Reitin varrella on ilmeisesti parikin taukopaikkaa ja myös laavuja. Tässä kohdassa oli nuotiopaikka, polttopuita ja huussi. Ja tietysti komeita maisemia ja hyvää seuraa.

Tässä kohdassa päätettiin kääntää resiina ja palata takaisin lähtöasemalle. Reitillä oli ollut reilusti alamäkeä joten nerokkaasti päättelimme että toiseen suuntaan edessä olisi reippaasti ylämäkeä. Vain aikuisten kesken reissatessa radalla olisi voinut viettää vaikka koko päivän mutta oli pieni arvoitus miten pitkään seitsemänvuotiaan innostus piisaa.

Pojan jalat eivät ylettyneet polkimille mutta hän pääsi ohjaamaan resiinaa pumppaamalla pelkästään käsillä. Aikuinen ei voi tehdä näin koska tanko lyö lujaa reisiin ellei jalat ole polkimilla, lapsilla osumaa ei tule. Pelkät kädet saattoi irrottaa kyllä tangosta ja vaikkapa ottaa kuvia tai juoda samalla kun pumppasi jaloilla.

Maisemat olivat perinteistä junan ikkunoista tuttua maisemaa eli lähinnä metsää. Hyttysiä ilmestyi heti jos pysähtyi, liikkeessä nähtiin vain isompia ötököitä kuten resiinan edessä lentäneitä korentoja. Useamman kerran jalan päälle laskeutui joku todella iso möttiäinen joita en tunnistanut.

Ratakiskojen välissä ja radan reunoilla oli tosi paljon metsämansikoita ja niitä pysähdyttiinkin mutustelemaan.

Pari kertaa reitillä oli näköhavainto taloista, mökeistä tai lähistöllä kulkevasta valtatiestä. Suurimman osan ajasta oltiin ihan omissa oloissamme metsän keskellä.

Vaihdeltiin pumppaajia useamman kerran ja kun itse olin tauolla keskipenkillä niin kaivoin repusta gps:n ja tsekkasin millaisella vauhdilla liikumme. Tasaisella 10-12 km/h, alamäessä 13-17 km/h, ylämäessä 5-8 km/h. Keskivauhti oli noin kymppiä. Juoksuvauhtia siis.

Kahden tunnin aikana tehtiin noin parinkymmenen kilometrin lenkki. Se oli juuri sopiva maistiainen resiinarallia tällä kokoonpanolla.

Perheresiinan pumppaaminen ei ollut raskasta, välillä mulla oli vaikeuksia löytää selälle sopiva asento jossa oli hyvä pumpata pidempi aika ilman taukoa. Jossain vaiheessa laitettiin reppu mun selän taakse ja se helpotti kummasti. Ylämäissä joutui kyllä pumppaamaan ihan tosissaan, alamäissä ja myös tasaisella kun vauhti oli kiihtynyt resiina liikkui kuin itsestään. Jalat ja kädet seurasivat polkimien ja tangon mukana ilman että niitä piti varsinaisesti liikuttaa. Sykekään ei noussut vaan resiinalla kulkeminen oli leppoisaa ja varmasti aika hyvin palauttavaa liikuntaa jossa koko kroppa tahkoaa pitkäkestoisesti matalalla teholla. Resiinan pumppaaminen muistutti mun mielestä jollain tapaa soutulaitetta, se oli vähän kuin kevyempi versio siitä. Tavallinen soutuveneellä soutaminenkin on mielikuvana lähellä - myös rakkojen osalta. Esimerkiksi salihanskojen ottaminen mukaan resiinareissulle on ihan hyvä idea.

Resiinat liikkuvat Satakunnan elämysrautatiellä joka käsittää muulta liikenteeltä suljetun Porin Ruosniemen ja Kankaanpään välisen rataosuuden Pori-Haapamäki-radasta. Resiinoita vuokrataan reitin puolessavälissä sijaitsevalla Pomarkun asemalla jossa on myös hostel-majoitusta, veloituksesta resiinan voi saada myös toimitettuna muille asemille reitin varrella. Vuokra on mielestäni edullinen, muutamalla kympillä saa pumpata niin kauan kuin intoa riittää.

Resiinoiden pariin pitää ehdottomasti palata vielä uudestaan. Suljettu rataosuus saa muutenkin mielikuvituksen laukkaamaan. Mitäpä jos juoksisi noin 50 kilometriä pitkän radan tai edes osan siitä? Tai jos lähtisi porukalla liikkeelle ja kulkisi radan päästä päähän niin että osa porukasta juoksee, osa pumppaa ja osa pitää taukoa resiinan keskipenkeillä ja vaikkapa kympin välein olisi vaihto? Matkaa kertyisi noin 100 kilometriä kymmenessä tunnissa.. Tämähän olisi todellista ratajuoksua. Hmm, toivottavasti ei löydy muita riittävän hulluja ;)

Painonnostoa, koulua ja painonnostokoulua.

Viime päivinä on riittänyt sen verran paljon mielenkiintoista tekemistä ettei enää ole riittänyt aikaa kirjoittaa siitä. Jotkut jutut ovat olleet niin erikoisia ja siistejä että niille voisi lohkaista ihan oman kirjoituksensakin tulevina päivinä.

Lähdetään tällä kertaa liikkeelle viime lauantaista jolloin meidän seura järjesti erittäin tasokkaan painonnoston kutsukilpailun. Mukana oli maailman kärkeä edustava ulkomainen nostajavieras, Suomen kaksi parasta naisnostajaa sekä harvalukuiselle suomalaisten 200-kilon työntäjien listalle kuuluva kaveri. Mukana oli myös SM-tason nostajia niin meidän seurasta kuin muualtakin.

Kisapaikka oli poikkeuksellinen, marketin urheiluosasto. Kisa käytiin siellä myös viime vuonna joten seuran aktiiveilla oli jo kokemusta siitä miten lavan rakentaminen ja käytännön asiat hoituu. Vuodessa oli tapahtunut paljon, viime kesänä olin kisoissa katsojana muiden joukossa, nyt olin rakentamassa kisapaikkaa ja roudaamassa tavaraa jo aamusta asti, punnitsin miesnostajat ja toimin kilpailussa tuomarina. Päivän haastavin urakka oli kuitenkin tuon taustalla näkyvän lakanan keskellä olevan kisatunnuksen teippaaminen kuntoon :D

Yleisöä oli paljon ja tunnelma oli tosi hyvä, niin nuoremmat junnut kuin mestarinostajatkin saivat arvoisensa kannustuksen ja aplodit. Naisnostajia oli 5, miehiä 12. Iso osa naisten ekoista tempauksista epäonnistui ja vaikutti siltä että moni olisi kesäterässä ja pummeja tulisi paljon. Onneksi rytmi alkoi löytymään ja parin tunnin kisarupeaman aikana nähtiin paljon todella hienoja suorituksia.

Anna Everi työnsi uuden 63-kiloisten suomenennätyksen, 109 kiloa. Jo ensimmäisen työnnön rinnallevedossa näytti että voimatasot ovat ihan eri tasolla kuin vaikkapa kevään EM-kisoissa tai muissa viime aikojen kisoissa. Rivet olivat täydellistä paperia ja tanko tuli rinnalle kuin itsestään. Lupaa erittäin hyvää jatkoa ajatellen, lisäkilot työnnössä ovat vain ajan kysymys. Toivottavasti niitä tulee myös tempauksessa, 200 maaginen yhteistulos olisi ihan ulottuvilla. Meri Ilmarisella tempaus oli hukassa ja hän jäi siinä ilman tulosta. Miesten kisassa suurin mielenkiinto kohdistui Viron Mart Seimiin, hän otti viime vuonna työnnössä EM-kisoissa pronssia ja syksyn MM-kisoissa neljännen sijan. Sen jälkeen tuli pari leikkausta, selästä mm. poistettiin iso kasvain ja kilpailutaukoa kertyi näihin skaboihin asti. Tuo tauko ei juurikaan näkynyt, Seim otti erittäin varmoja nostoja. Tempaus 170 kiloa ja työntö 225 kiloa ovat sellaisia rautoja ettei niitä Suomessa ole nähty - ainakaan suomalaisten nostamina. Seim näytti erinomaisesti miten ison kaverin ei todellakaan tarvitse olla hidas tai kankea.

Tulostaso oli muutenkin hyvä, moni omaa kuntoaan epäillyt olikin lopulta vedossa ja liuta seurakavereitani venyi hienoihin ennätyksiinsä. Tulee aina hyvä mieli kun saa näyttää vihreää valoa teknisesti mainiolle nostolle jolla nostajan tulostaso siirtyy uusiin lukemiin.

Kisasta löytyy hieno kuvagalleria osoitteessa http://www.urheilusuomi.com/pori/galleria.asp?galleriaid=3481 ja kaikki nostot on myös youtubessa osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=qjBxAf0Jcdc . Esimerkiksi Annan ennätystyöntö lävähtää ruutuihin kohdassa 1:17 ja Seimin 225 kilon työntö kohdassa 2:06. Volumea on syytä pitää matalalla, nettilähetyksen mikitys ei oikein kestä infernaalista äänimaisemaa ;)

Samalla kun painonnoston syyskausi alkoi kisarintamalla niin myös meidän seuran harjoitusvuorot alkoivat kesälomien jälkeen. Mentiin pojan kanssa salille heti maanantaina kun se aukesi ja niin vain superjunnu oli täynnä tarmoa ja kolisteli rautoja peräti puolentoista tunnin verran. Nyt kun käytössä on Ranskasta tilaamani 2.5 kilon lasten harjoitustanko niin touhuun on tullut ihan uutta draivia kun kiekkoja saa lisätä joka nostoon. Onhan siinä ihan eri fiilis kun saa vaihdella levypainoja nostojen välissä sen sijaan että tanko olisi jo valmiiksi liian raskas. Lasten painonnostokoulu starttaa virallisesti vasta syyskuun puolessavälissä mutta sovittiin että käydään treenailemassa pari kertaa viikossa jo ennen sitä.

Olin mukana lasten painonnostokoulun ohjaajana jo keväällä ja syksyn myötä noita hommia olisi enemmänkin tarjolla. Oma kokemukseni lajista on edelleen kovin vajavainen mutta toki autan jos vain voin. Suurin haaste on löytää oikea tapa korjata virheellistä tekniikkaa, kun yhdessä suorituksessa on kymmeniä osasia jotka voivat mennä oikein tai väärin niin millaisella painotuksella pitäisi kehua hyvistä suoritteista ja miten tarkkaan keskittyä niihin virheisiin? Sen enempää aloittelevaa aikuista kuin lastakaan ei tietenkään pidä lannistaa luettelemalla noston jälkeen kahdeksaa väärää suoritustekniikkaa vaan pitäisi löytää se oleellinen ydin johon huomiota kiinnittämällä voisi kehittää harjoittelua turvallisemmaksi ja nostoja varmemmiksi.

Vaikka lasten punttikoulu starttaakin vasta myöhemmin syksyllä niin koulun alkamisen keskellä tässä on silti oltu. Elokuun ekasta päivästä lähtien on laskettu montako yötä vielä pitää odottaa että pääsee kouluun ja vihdoin eilen poika aloitti koulutaipaleensa ekaluokkalaisena. Se meni paremmin kuin hyvin, minkäänlaista jännitystä ei ollut vaan koko kesän jatkunut innostunut odotus jatkui ihan loppuun asti. Toivottavasti innostus säilyy :)

Iskällä puolestaan alkaa tänään kesäloman jälkeen oma aikuisten painonnostokoulu. Innostusta riittää, toivottavasti myös kehitystä tulee. Mulla on kesäkauden omatoimisista treeneistä jäänyt hyvä fiilis mutta varmasti aika hukassa olen taas kun mennään kunnollisiin nostosuorituksiin. Onneksi innostusta löytyy multakin yhtä paljon kuin ekaluokkalaiselta!

Tavoitteiden pilkkomista ja välietappeja mutta millä hinnalla?

Olen asettanut elokuulle vain yhden selkeän tavoitteen, haluan pitkän tauon jälkeen alle vähintään 150 juoksukilometriä. Sellaista määrää ei ole näkynyt reilusti yli vuoteen. Esimerkiksi vuosi sitten valmistautuessani maratonille juoksin elokuussa 118 kilometriä ja syyskuussa 138 kilsaa. Tänä vuonna tavoitteet on taas pykälän tai pari kovempia ja valmistautumisenkin pitää olla parempaa.

Kun on mielessä joku tavoite, on hyvä asettaa pienempiä välitavoitteita joiden saavuttamisen myötä on taas valmiimpi jatkamaan kohti isompaa maalia. Ennen lokakuun maratonia mulla on kaksi välitavoiteitta, toinen on tämä +150 kilsan elokuu ja toinen on todella kova määräviikko syyskuussa. Elokuun kilsat auttaa mua onnistumaan määrämätössä ja ne molemmat yhdessä rakentavat riittävää pohjaa 42 kilometrin juoksemiselle kohtuullista vauhtia alusta loppuun.

Normaalisti juoksen sen verran kuin hyvältä tuntuu ja se myös näkyy eri kuukausien ja viikkojen reiluina vaihteluina. Olisi täyttä arpapeliä saisinko 150 kilometriä täyteen ihan fiilispohjalta. Olenkin jakanut elokuunkin kolmeen välitavoitteeseen.

Kuukauden 10. päivä pitäisi olla kasassa 50 kilometriä, 15. päivä 75 kilometriä ja 20. päivä 100 kilometriä. Jos pysyn tuossa tasaisessa tahdissa niin kuukauden viimeiselle puolelletoista viikolle riittäisi 50 kilometrin juokseminen. Tällaisella tahdittamisella vältän tilanteen jossa huomaisin pari päivää ennen elokuun loppumista että kasassa on vasta satanen.

Ekat seitsemän päivää on sujunut erinomaisesti. Viime sunnuntaina kova tasavauhtinen 17 kilometriä, tiistaina 14 kilometriä, eilen torstaina illalla kova tasavauhtinen 7 kilometriä ja tänään perjantaina aamupäivällä 10 kilometriä. Nyt seitsemäntenä päivänä olen juossut siis jo 48 kilometriä. Maanantaina on tuo eka välietappi jolloin kasassa pitäisi olla viiskymppiä ja olen ilman kummempia sattumuksia silloin reilusti edellä tavoitettani.

Harjoitusmäärät on edelleen maltillisia, noin 6-8 tuntia viikossa riippuen lenkkien pituudesta (ja nyt myös vauhdista! :) ) ja siitä onko treenejä neljä vai viisi.

Katselin telkkarista pari päivää sitten tanskalaisen dokumentin perheenisästä joka juoksi ekan 100 kilometrin kisansa. Aihe oli tosi mielenkiintoinen, miksiköhän..? Harmi vain että koko touhusta jäi mulle vähän apea fiilis. Tyyppi oli aika pedantin ja tosikon oloinen, hymyä tai innostusta ei paljon näkynyt. Vaimokaan ei ollut touhusta kovin mielissään, kertoi vain siitä miten paljon perhe joutuu harjoittelun takia joustamaan ja ajatus siitä että mies lähtisi vieläkin kovempiin kisoihin mukaan sai naisen näyttämään suorastaan järkyttyneeltä. No, äijä juoksi satasensa ja lopputeksteissä luki että tavoitteena on 246 kilometrin Spartathlon.

Toinen katsomani dokumentti kertoi yhdestä maailman kuuluisimmasta ja tuotteliaimmasta säveltäjästä, Philip Glassista. Dokumentin teon aikoihin yli 70-vuotias nero oli naimisissa neljättä kertaa ja pari lastakin oli jo syntynyt puolet nuoremman puolison kanssa. Hieno dokumentti seurasi miestä yli vuoden ajan, perheidylli vaikutti hyvältä vielä dokumentin alussa mutta ennen lopputekstejä nähdyissä viimeisissä haastatteluissa vaimo kertoi siitä miten hankalaa on olla yhdessä ihmisen kanssa jolla on yksi kaiken ylittävä intohimo jolle mikään muu tässä maailmassa ei vedä vertoja. Kun kirjoittaa kolmea oopperaa samanaikaisesti ei voi  jäädä aikaa juuri millekään muulle. Dokumentin teon jälkeen pariskunta olikin eronnut.

Harrastuksen, intohimon ja pakkomielteen rajat ovat häilyviä ja jokaisen itse määriteltävissä. Mua ei houkuttele yhtään sellaisen tavoitteen asettaminen että pitäisi harjoitella kymmenen tai viisitoista tuntia viikossa. Haluan kokea äärimmäisyyksiä yksittäisinä kohokohtina, en jatkuvana elämäntapana. Pidemmän päälle sellaisen on pakko olla kuluttavaa, niin omalle fyysiselle kuin henkisellekin kunnolle kuin lähipiirillekin. Kaikki kisat, harjoittelut ja tavoitteet rakennan sellaisiksi että perhe ei joudu minkäänlaiseen sivuosaan, vaikka askeleet on otettavakin lopulta yksin niin aina mulla on sellainen tunne että hengessä ollaan mukana ja saan varauksettoman tuen. Sen saman tuen annan tottakai vastavuoroisesti myös avovaimolle ja pojalle heidän harrastuksissaan ja omissa intohimoissaan. Ehkä sitä sitten saa mitä tilaa?

Yhden ja saman polun voi kulkea, nähdä ja lopulta myös jakaa kovin monella eri tavalla.

Kovin - tai ainakin paras - juoksuharjoitus koskaan!

Eilen oli lenkkipäivä. Tarkoituksena oli lähteä juoksemaan maastoon ehkä 13 kilometriä, ehkä vähän enemmänkin jos fiilis on hyvä ja tossu syönnillä. Sitä samaa perus-pk-hölköttelyä kuin aina muutenkin.

Ilma ei ollut erityisen kuuma joten en ottanut juotavaa tai evästä matkaan, noin puolentoista tunnin lenkki menee matalilla sykkeillä kevyesti ilmankin. Sidoin tossuja jalkaan ja olin lähdössä matkaan kun pään sisällä alkoi tapahtua jotain ennenkuulumatonta.

Miksi juosta hiljaa kuten aina? Miksei ottaa vähän riskiä ja antaa mennä? Polkupitkiksen jälkeen askel on ollut kevyt ja lennokas, miksei sitä voisi hyödyntää eikä vain jatkaa perusjunnausta?

Päätin tehdä jotain täysin uutta. Pitkä, kovavauhtinen lenkki. Tavoitteena 17 kilometriä, jos katkean niin maastoreiteiltä on mahdollisuus tulla pois jo 7 tai 13 kilometrin jälkeen. Kaasu pohjaan ja menoksi!

Ja kyllä vain tuntui hyvältä. En jarrutellut yhtään vaan annoin mennä. Rullasin vauhdilla alamäet, harpoin täysillä ylämäet. Maastopohjalla olin täysin elementissäni ja tuntui erittäin hyvältä juosta reippaasti.  Koko ajan oli silti pieni pelko että miten pitkään jaksan? Olen juossut reippaita pitkiä lenkkejä vain kisoissa, siis käytännössä puolimaratoneilla muutamia vuosia sitten, ja joka kerta sipannut ja hiipunut rajusti lopussa - vaikka mukana on ollut huoltopisteitä, juomavyö ja geelejä.

Viis kilsaa ei tuntunut missään, seitsemän kilsaa - iisiä. Mulla oli juoksutakki päällä ja aina kun tulin puuston suojista hiekkateille pienille muutaman sadan metrin siirtymäosuuksille niin vauhti hidastui ja tuntui tukalalta. En osaa juosta tasaisella aukealla paikalla auringon paistaessa, ainakaan jos takana on monen monta kovaa kilsaa. Mutta joka kerta kun tuli pieni, viiden minsan heikompi ja hieman hitaampi hetki, palasin takaisin täyteen vauhtiin kuin olisin juuri aloittanut juoksemisen.

Turun urheiluliiton Kennedy Charicha tuli seiskan kohdalla vastaan, hän oli ottamassa viimeisiä alkulämpöjä ennen Kalevan kisojen 5000 metrin starttia. Illalla kotona katsoin kisan digiboksilta, Kennedy juoksi viidenneksi. Perjantaina olin stadionilla radan reunalla katsomassa kun sama mies tuli myös kymppitonnilla viidentenä maaliin.

 

Matka jatkui eikä vauhti vieläkään hiipunut. Mulla oli lenkin alkuvaiheessa mielessä kolme skenaariota: juosta täysillä alusta loppuun, hiipua rajusti loppua kohden tai täydellinen stoppi jossain vaiheessa ja käveleminen pois metsästä. Se oli do or die.

 Jossain 13-14 kilometrin kohdalla juoksin Sandra Erikssonia vastaan. Hän oli ottamassa puolestaan omia alkuverrojaan 3000 metrin esteisiin. Sandra selvästikin mietti että kyllä on jätkällä hirveä hööki päällä ;)

Odotin edelleen koska katkean. Sitä hetkeä ei koskaan tullut, jokaisesta heikommasta pätkästä palauduin nopeasti ja kiihdytin taas. 15 kilsan jälkeen tuntui kuin suusta tulisi vaahtoa mutta tuntuu vähän liioittelulta, kyllähän reippaan taivaltamisen pitää jossain toki tuntua ja näkyä.

Viimeiset pari mäkeä. Eka meni hyvin, toinen.. edellä meni joku marjanpoimija fillarin kanssa. Juoksin sen ylämäessä kiinni, hetki mentiin tasatahtia ja tasaisella kiihdytin täyteen loppukiriin. Vikat 500 metriä meni varmaan 4.30/km vauhtia! :D Aivan absurdia vauhtia mulle.

Lopulta tämä kerran elämässä-lenkki meni paremmin kuin olisin voinut kuvitella. Energiaa piisasi enkä sitä lenkin aikana lisää kaivannut, olin syönyt 45 minuuttia ennen starttia reilun annoksen pastaa ja lihapullakastiketta. Janokaan ei vaivannut, nestettä oli varmaan tullut juotua riittävästi päivän aikana. Ehkä juoksin niin kovaa ettei jano edes ehtinyt vaivaamaan!

Juoksun jälkeen huilasin parikymmentä sekuntia, sitten tuntui jo ihan freesiltä. Matkaa oli kertynyt omien muistiinpanojeni mukaan 17 kilometriä, todellisuudessa 18-19 kilometriä on lähempänä totuutta. Olisin varmasti jaksanut samaa vauhtia puolimaratonin verran.

Olen toki juossut aiemminkin kovaa mutta lähinnä lyhyissä vedoissa, 400 metriä tai jonkun kilsan. Tai cooperin. Pitkä matka ja kovaa juokseminen ei ole mun juttu - tai ainakin niin olen luullut. Eihän tämä vauhti varmasti monille ole juuri mitään, juoksin arviolta 5 minuutin kilsoja, hitaammat hetket ehkä 5.30/km tasolla. Kun vuodesta toiseen juoksee 6-7 minuutin kilometrejä niin ero on valtava, erityisesti noin pitkällä matkalla.

Sain aika reilun buustin perjantaina Kalevan kisoista kun näin läheltä kotimaisten kestävyysjuoksun kuninkaiden menoa. Enkä tarkoita vain mestareita, tottakai Arttu Vattulainen miesten kympillä, Kristiina Mäki vitosella tai vaikka Alisa Vainion molemmat juoksut ja Jarkko Järvenpään riemukas vitonen oli ihan huikeita vetoja. Vielä heitäkin enemmän muhun vaikutti pari juoksijaa miesten kympillä jotka eivät mitaleille tai edes kymmenen parhaan joukkoon yltäneet. Toinen heistä on 50-vuotias(!) Jouko Mahlamäki joka juoksi 33:13:19 ja toinen Henri Ansio ratakympin ennätyksellään 32:41:02. Henri oli vain kuusi päivää aiemmin juossut ylivoimaiseen voittoon NUTS Pallas-Hetta kilpailun 55 kilometrin ultrapolkujuoksussa! Henkan meno vaikutti aika raskaalta raastolta mitä pidemmälle kymppi eteni mutta hirvellä sisulla tulos oli hänelle selkeällä alimatkalla kova. Ja mies on kuulemma menossa ensi viikonloppuna Pyhälle Tunturimaratonille! Miten tällaisista tyypeistä voi olla inspiroitumatta?

Fiilikseni siitä että hidas ja pitkä polkujuoksu aiheutti jonkinlaisen superkompensaation oli ihan oikea. Ylipitkällä pitkäkestoisella suorituksella ilmeisesti avasin kropastani sinne viime vuosien aikana rakennetun potentiaalin. Tuntuu mahdolliselta että voisin juosta vaikka alle 1:50 puolimaratonin jota olen pitänyt ihan utopistisena. Tosin se jäänee arvoitukseksi koska mulla ei ole mitään mielenkiintoa juosta enää puolimaratoneja kelloa vastaan.

Eilinen lenkki palvelee täydellisesti valmistautumista lokakuun maratonille. Jos juoksen vielä yhden tai kaksi vastaavaa seuraavan parin kuukauden aikana niin hyvä juttu mutta joka tapauksessa tämä on jo nyt paljon parempaa valmistautumista kuin aiemmin. Täytyy löytää sopiva tasapaino vauhtireservin ylläpitämisen kanssa, tapahtuu se sitten kovilla juoksulenkeillä tai sisäsoudulla ja kestävyyden rakentamisen kanssa.

Pitkät ja nopeat lenkit kuluttaa lihaksistoa ihan eri tavalla kuin hitaammat siivut mutta kroppa on tuntunut yllättävän normaalilta. Askellus on ainakin mulla ihan erilaista reippaassa kuin hitaassa menossa mutta mitään jumeja ei ilmaantunut. Rullasin kyllä illalla lihaksia. Tänään otin aamupäivän punttitreenin hyvällä meiningillä ja voimatasot oli korkealla tasolla omalla mittapuullani.

Vitsi että tuntuu siistiltä. Toivottavasti tämä draivi pysyy päällä ja saan sopivasti vuoroteltua kovia tehoviikkoja ja hieman rauhallisempia harjoituksia. Joku pitkä polkulenkki sopisi hyvin syyskuulle, katsotaan järjestänkö sen itse vai tuleeko kutsu jonnekin muualle. Ja yksi ihan hirveän kova määräviikko on tulossa myös syyskuulle! Nyt elokuussa tavallaan vielä rakennan peruskestävyyttä että jaksaa vetää yhden kovan kuukauden ennen lokakuuta.

Viikonloppuna seurasin sivusilmällä myös ruotsalaista Skövden ultrajuoksufestivaalia, mukana kun oli niin Jari Tomppo kuin Marko Forsellkin ja niin vain kävi että Jari voitti 48 tunnin ja Marko 24 tunnin kisan! Kiva sitten aikanaan lukea herrojen blogeista kisatunnelmia, tulostaso noin kokonaisuutena ei ollut mielestäni kovin korkea ja molemmat voitoista huolimatta käsittääkseni jäivät omista kovista tavoitteistaan ja ennätyksistään. Pitää vielä vinkata että NUTS-ultrapolkujuoksuissa mainiosti esiintynyt, Pallas-Hetta kisan kolmonen Mikael Heerman avaa tuota 125 kilometrin taivaltaan mielenkiintoisesti parissa tuoreessa bloggauksessaan.

Heinäkuun deja-vu-harjoituspäiväkirja.

Heinäkuu ei ollut erityisen helteinen harjoituskuukausi. Olikohan hellepäiviä ainuttakaan? Ihan hyvä harjoittelun kannalta mutta kyllä kesän pitäisi tuntua kesältä. Viime talvenakaan täällä ei ollut juuri lainkaan lunta tai pakkasta, koko ajan plussaa ja kuraa. Tuntuu kuin neljän vuodenajan sijaan olisi vain pitkä kevät ja syksy. Liikunnan ja päivittäisen ulkona liikkumisen myötä eri vuosien säät ovat nykyään hyvin mielessä ja parina viime vuotena on oikeasti ollut lämpimämpi toukokuu kuin nyt oli heinäkuu. Mulla on silti jostain syystä sellainen kutina että elo- tai jopa vielä syyskuussa tulee kunnon kesä. Kelpaa ne lämpimät rantapäivät mulle sittenkin ihan yhtä hyvin.

Harjoituspäiviä heinäkuussa oli vähän normaalia vähemmän, 18. Pidin hyvällä omallatunnolla pari kolmen päivän lepojaksoa mm. lomareissujen vuoksi. Otin punttia vähiten tänä vuonna, saliharjoituksia oli ainoastaan kuusi. Se on se hinta minkä kestävyysjuoksun puolelle painottuvista tavoitteista joutuu maksamaan. Jos mulle kertyy joinakin viikkoina esimerkiksi vain neljä harjoituspäivää niin se on nyt 3 juoksua + 1 punttia eikä 2+2 kuten aina aiemmin.

Eri viikkojen kuormitus painottui tosi hyvin, eka viikko oli kova, toinen keskitasoa ja kolmas ja neljäs viikko kokonaisuutena kevyitä. Saman tyyppisesti olisi hyvä edetä jatkossakin: 1 kova viikko, 1-2 keskitason viikkoa ja 1-2 kevyttä viikkoa joka kuukausi sopisi varmaan mun kropalle ja toisi kehitystä.

Hauskin juttu heinäkuun harjoituspäiväkirjassa on juoksukilsojen määrä. Kahdellatoista lenkillä juoksin nimittäin 143 kilometriä - tismalleen yhtä paljon kuin kesäkuussa! :) Kesäkuussa lenkkejä oli yksi enemmän joten keskimäärin joka lenkuraan tuli kilsa lisää. Jatkossa harjoitusten keskipituuden soisi kasvavan vielä jonkun verran, ainakin kilometrillä.

Elokuun tavoitteena on juosta ainakin nyt se 150 kilometriä joka on ollut koko kesän ihan liipaisimella, olisihan se mennyt jo heinäkuussa jos harjoituspäiviä - siis lenkkejä - olisi ollut yksi enemmän. Käynnistin elokuun treenit äsken ihan tolkuttoman hienolla tavalla. Siitä lisää huomenna!