Kovin - tai ainakin paras - juoksuharjoitus koskaan!

Eilen oli lenkkipäivä. Tarkoituksena oli lähteä juoksemaan maastoon ehkä 13 kilometriä, ehkä vähän enemmänkin jos fiilis on hyvä ja tossu syönnillä. Sitä samaa perus-pk-hölköttelyä kuin aina muutenkin.

Ilma ei ollut erityisen kuuma joten en ottanut juotavaa tai evästä matkaan, noin puolentoista tunnin lenkki menee matalilla sykkeillä kevyesti ilmankin. Sidoin tossuja jalkaan ja olin lähdössä matkaan kun pään sisällä alkoi tapahtua jotain ennenkuulumatonta.

Miksi juosta hiljaa kuten aina? Miksei ottaa vähän riskiä ja antaa mennä? Polkupitkiksen jälkeen askel on ollut kevyt ja lennokas, miksei sitä voisi hyödyntää eikä vain jatkaa perusjunnausta?

Päätin tehdä jotain täysin uutta. Pitkä, kovavauhtinen lenkki. Tavoitteena 17 kilometriä, jos katkean niin maastoreiteiltä on mahdollisuus tulla pois jo 7 tai 13 kilometrin jälkeen. Kaasu pohjaan ja menoksi!

Ja kyllä vain tuntui hyvältä. En jarrutellut yhtään vaan annoin mennä. Rullasin vauhdilla alamäet, harpoin täysillä ylämäet. Maastopohjalla olin täysin elementissäni ja tuntui erittäin hyvältä juosta reippaasti.  Koko ajan oli silti pieni pelko että miten pitkään jaksan? Olen juossut reippaita pitkiä lenkkejä vain kisoissa, siis käytännössä puolimaratoneilla muutamia vuosia sitten, ja joka kerta sipannut ja hiipunut rajusti lopussa - vaikka mukana on ollut huoltopisteitä, juomavyö ja geelejä.

Viis kilsaa ei tuntunut missään, seitsemän kilsaa - iisiä. Mulla oli juoksutakki päällä ja aina kun tulin puuston suojista hiekkateille pienille muutaman sadan metrin siirtymäosuuksille niin vauhti hidastui ja tuntui tukalalta. En osaa juosta tasaisella aukealla paikalla auringon paistaessa, ainakaan jos takana on monen monta kovaa kilsaa. Mutta joka kerta kun tuli pieni, viiden minsan heikompi ja hieman hitaampi hetki, palasin takaisin täyteen vauhtiin kuin olisin juuri aloittanut juoksemisen.

Turun urheiluliiton Kennedy Charicha tuli seiskan kohdalla vastaan, hän oli ottamassa viimeisiä alkulämpöjä ennen Kalevan kisojen 5000 metrin starttia. Illalla kotona katsoin kisan digiboksilta, Kennedy juoksi viidenneksi. Perjantaina olin stadionilla radan reunalla katsomassa kun sama mies tuli myös kymppitonnilla viidentenä maaliin.

 

Matka jatkui eikä vauhti vieläkään hiipunut. Mulla oli lenkin alkuvaiheessa mielessä kolme skenaariota: juosta täysillä alusta loppuun, hiipua rajusti loppua kohden tai täydellinen stoppi jossain vaiheessa ja käveleminen pois metsästä. Se oli do or die.

 Jossain 13-14 kilometrin kohdalla juoksin Sandra Erikssonia vastaan. Hän oli ottamassa puolestaan omia alkuverrojaan 3000 metrin esteisiin. Sandra selvästikin mietti että kyllä on jätkällä hirveä hööki päällä ;)

Odotin edelleen koska katkean. Sitä hetkeä ei koskaan tullut, jokaisesta heikommasta pätkästä palauduin nopeasti ja kiihdytin taas. 15 kilsan jälkeen tuntui kuin suusta tulisi vaahtoa mutta tuntuu vähän liioittelulta, kyllähän reippaan taivaltamisen pitää jossain toki tuntua ja näkyä.

Viimeiset pari mäkeä. Eka meni hyvin, toinen.. edellä meni joku marjanpoimija fillarin kanssa. Juoksin sen ylämäessä kiinni, hetki mentiin tasatahtia ja tasaisella kiihdytin täyteen loppukiriin. Vikat 500 metriä meni varmaan 4.30/km vauhtia! :D Aivan absurdia vauhtia mulle.

Lopulta tämä kerran elämässä-lenkki meni paremmin kuin olisin voinut kuvitella. Energiaa piisasi enkä sitä lenkin aikana lisää kaivannut, olin syönyt 45 minuuttia ennen starttia reilun annoksen pastaa ja lihapullakastiketta. Janokaan ei vaivannut, nestettä oli varmaan tullut juotua riittävästi päivän aikana. Ehkä juoksin niin kovaa ettei jano edes ehtinyt vaivaamaan!

Juoksun jälkeen huilasin parikymmentä sekuntia, sitten tuntui jo ihan freesiltä. Matkaa oli kertynyt omien muistiinpanojeni mukaan 17 kilometriä, todellisuudessa 18-19 kilometriä on lähempänä totuutta. Olisin varmasti jaksanut samaa vauhtia puolimaratonin verran.

Olen toki juossut aiemminkin kovaa mutta lähinnä lyhyissä vedoissa, 400 metriä tai jonkun kilsan. Tai cooperin. Pitkä matka ja kovaa juokseminen ei ole mun juttu - tai ainakin niin olen luullut. Eihän tämä vauhti varmasti monille ole juuri mitään, juoksin arviolta 5 minuutin kilsoja, hitaammat hetket ehkä 5.30/km tasolla. Kun vuodesta toiseen juoksee 6-7 minuutin kilometrejä niin ero on valtava, erityisesti noin pitkällä matkalla.

Sain aika reilun buustin perjantaina Kalevan kisoista kun näin läheltä kotimaisten kestävyysjuoksun kuninkaiden menoa. Enkä tarkoita vain mestareita, tottakai Arttu Vattulainen miesten kympillä, Kristiina Mäki vitosella tai vaikka Alisa Vainion molemmat juoksut ja Jarkko Järvenpään riemukas vitonen oli ihan huikeita vetoja. Vielä heitäkin enemmän muhun vaikutti pari juoksijaa miesten kympillä jotka eivät mitaleille tai edes kymmenen parhaan joukkoon yltäneet. Toinen heistä on 50-vuotias(!) Jouko Mahlamäki joka juoksi 33:13:19 ja toinen Henri Ansio ratakympin ennätyksellään 32:41:02. Henri oli vain kuusi päivää aiemmin juossut ylivoimaiseen voittoon NUTS Pallas-Hetta kilpailun 55 kilometrin ultrapolkujuoksussa! Henkan meno vaikutti aika raskaalta raastolta mitä pidemmälle kymppi eteni mutta hirvellä sisulla tulos oli hänelle selkeällä alimatkalla kova. Ja mies on kuulemma menossa ensi viikonloppuna Pyhälle Tunturimaratonille! Miten tällaisista tyypeistä voi olla inspiroitumatta?

Fiilikseni siitä että hidas ja pitkä polkujuoksu aiheutti jonkinlaisen superkompensaation oli ihan oikea. Ylipitkällä pitkäkestoisella suorituksella ilmeisesti avasin kropastani sinne viime vuosien aikana rakennetun potentiaalin. Tuntuu mahdolliselta että voisin juosta vaikka alle 1:50 puolimaratonin jota olen pitänyt ihan utopistisena. Tosin se jäänee arvoitukseksi koska mulla ei ole mitään mielenkiintoa juosta enää puolimaratoneja kelloa vastaan.

Eilinen lenkki palvelee täydellisesti valmistautumista lokakuun maratonille. Jos juoksen vielä yhden tai kaksi vastaavaa seuraavan parin kuukauden aikana niin hyvä juttu mutta joka tapauksessa tämä on jo nyt paljon parempaa valmistautumista kuin aiemmin. Täytyy löytää sopiva tasapaino vauhtireservin ylläpitämisen kanssa, tapahtuu se sitten kovilla juoksulenkeillä tai sisäsoudulla ja kestävyyden rakentamisen kanssa.

Pitkät ja nopeat lenkit kuluttaa lihaksistoa ihan eri tavalla kuin hitaammat siivut mutta kroppa on tuntunut yllättävän normaalilta. Askellus on ainakin mulla ihan erilaista reippaassa kuin hitaassa menossa mutta mitään jumeja ei ilmaantunut. Rullasin kyllä illalla lihaksia. Tänään otin aamupäivän punttitreenin hyvällä meiningillä ja voimatasot oli korkealla tasolla omalla mittapuullani.

Vitsi että tuntuu siistiltä. Toivottavasti tämä draivi pysyy päällä ja saan sopivasti vuoroteltua kovia tehoviikkoja ja hieman rauhallisempia harjoituksia. Joku pitkä polkulenkki sopisi hyvin syyskuulle, katsotaan järjestänkö sen itse vai tuleeko kutsu jonnekin muualle. Ja yksi ihan hirveän kova määräviikko on tulossa myös syyskuulle! Nyt elokuussa tavallaan vielä rakennan peruskestävyyttä että jaksaa vetää yhden kovan kuukauden ennen lokakuuta.

Viikonloppuna seurasin sivusilmällä myös ruotsalaista Skövden ultrajuoksufestivaalia, mukana kun oli niin Jari Tomppo kuin Marko Forsellkin ja niin vain kävi että Jari voitti 48 tunnin ja Marko 24 tunnin kisan! Kiva sitten aikanaan lukea herrojen blogeista kisatunnelmia, tulostaso noin kokonaisuutena ei ollut mielestäni kovin korkea ja molemmat voitoista huolimatta käsittääkseni jäivät omista kovista tavoitteistaan ja ennätyksistään. Pitää vielä vinkata että NUTS-ultrapolkujuoksuissa mainiosti esiintynyt, Pallas-Hetta kisan kolmonen Mikael Heerman avaa tuota 125 kilometrin taivaltaan mielenkiintoisesti parissa tuoreessa bloggauksessaan.