Kun on mielessä joku tavoite, on hyvä asettaa pienempiä välitavoitteita joiden saavuttamisen myötä on taas valmiimpi jatkamaan kohti isompaa maalia. Ennen lokakuun maratonia mulla on kaksi välitavoiteitta, toinen on tämä +150 kilsan elokuu ja toinen on todella kova määräviikko syyskuussa. Elokuun kilsat auttaa mua onnistumaan määrämätössä ja ne molemmat yhdessä rakentavat riittävää pohjaa 42 kilometrin juoksemiselle kohtuullista vauhtia alusta loppuun.
Normaalisti juoksen sen verran kuin hyvältä tuntuu ja se myös näkyy eri kuukausien ja viikkojen reiluina vaihteluina. Olisi täyttä arpapeliä saisinko 150 kilometriä täyteen ihan fiilispohjalta. Olenkin jakanut elokuunkin kolmeen välitavoitteeseen.
Kuukauden 10. päivä pitäisi olla kasassa 50 kilometriä, 15. päivä 75 kilometriä ja 20. päivä 100 kilometriä. Jos pysyn tuossa tasaisessa tahdissa niin kuukauden viimeiselle puolelletoista viikolle riittäisi 50 kilometrin juokseminen. Tällaisella tahdittamisella vältän tilanteen jossa huomaisin pari päivää ennen elokuun loppumista että kasassa on vasta satanen.
Ekat seitsemän päivää on sujunut erinomaisesti. Viime sunnuntaina kova tasavauhtinen 17 kilometriä, tiistaina 14 kilometriä, eilen torstaina illalla kova tasavauhtinen 7 kilometriä ja tänään perjantaina aamupäivällä 10 kilometriä. Nyt seitsemäntenä päivänä olen juossut siis jo 48 kilometriä. Maanantaina on tuo eka välietappi jolloin kasassa pitäisi olla viiskymppiä ja olen ilman kummempia sattumuksia silloin reilusti edellä tavoitettani.
Harjoitusmäärät on edelleen maltillisia, noin 6-8 tuntia viikossa riippuen lenkkien pituudesta (ja nyt myös vauhdista! :) ) ja siitä onko treenejä neljä vai viisi.
Katselin telkkarista pari päivää sitten tanskalaisen dokumentin perheenisästä joka juoksi ekan 100 kilometrin kisansa. Aihe oli tosi mielenkiintoinen, miksiköhän..? Harmi vain että koko touhusta jäi mulle vähän apea fiilis. Tyyppi oli aika pedantin ja tosikon oloinen, hymyä tai innostusta ei paljon näkynyt. Vaimokaan ei ollut touhusta kovin mielissään, kertoi vain siitä miten paljon perhe joutuu harjoittelun takia joustamaan ja ajatus siitä että mies lähtisi vieläkin kovempiin kisoihin mukaan sai naisen näyttämään suorastaan järkyttyneeltä. No, äijä juoksi satasensa ja lopputeksteissä luki että tavoitteena on 246 kilometrin Spartathlon.
Toinen katsomani dokumentti kertoi yhdestä maailman kuuluisimmasta ja tuotteliaimmasta säveltäjästä, Philip Glassista. Dokumentin teon aikoihin yli 70-vuotias nero oli naimisissa neljättä kertaa ja pari lastakin oli jo syntynyt puolet nuoremman puolison kanssa. Hieno dokumentti seurasi miestä yli vuoden ajan, perheidylli vaikutti hyvältä vielä dokumentin alussa mutta ennen lopputekstejä nähdyissä viimeisissä haastatteluissa vaimo kertoi siitä miten hankalaa on olla yhdessä ihmisen kanssa jolla on yksi kaiken ylittävä intohimo jolle mikään muu tässä maailmassa ei vedä vertoja. Kun kirjoittaa kolmea oopperaa samanaikaisesti ei voi jäädä aikaa juuri millekään muulle. Dokumentin teon jälkeen pariskunta olikin eronnut.
Harrastuksen, intohimon ja pakkomielteen rajat ovat häilyviä ja jokaisen itse määriteltävissä. Mua ei houkuttele yhtään sellaisen tavoitteen asettaminen että pitäisi harjoitella kymmenen tai viisitoista tuntia viikossa. Haluan kokea äärimmäisyyksiä yksittäisinä kohokohtina, en jatkuvana elämäntapana. Pidemmän päälle sellaisen on pakko olla kuluttavaa, niin omalle fyysiselle kuin henkisellekin kunnolle kuin lähipiirillekin. Kaikki kisat, harjoittelut ja tavoitteet rakennan sellaisiksi että perhe ei joudu minkäänlaiseen sivuosaan, vaikka askeleet on otettavakin lopulta yksin niin aina mulla on sellainen tunne että hengessä ollaan mukana ja saan varauksettoman tuen. Sen saman tuen annan tottakai vastavuoroisesti myös avovaimolle ja pojalle heidän harrastuksissaan ja omissa intohimoissaan. Ehkä sitä sitten saa mitä tilaa?
Yhden ja saman polun voi kulkea, nähdä ja lopulta myös jakaa kovin monella eri tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti