Juoksun aikainen masennus.

Juoksen ja treenaan melkein aina aamupäivällä, osa sovituista treenivuoroista on illalla joten niitä en voi itse päättää mutta yksikseni harjoitellessa tykkään lähteä aamupalan jälkeen liikkeelle jos mahdollista. Takana on siis lepoa ja hyvin tankattu ateria joten energiaa ja virtaa riittää yleensä hyvin.

Eilen lähdin juoksemaan lenkkiä vasta kuudelta illalla. Takana oli jo pitkä päivä ja ruokailut olivat jääneet vähän vähemmälle. Jos ihan rehellisiä ollaan niin olin syönyt vain aamupalan ja ennen lenkkiä jugurtin ja banaanin. Ei todellakaan mikään ideaalitilanne ja tällaisella setillä ei tietenkään pitäisi pääsääntöisesti lähteä treenaamaan mutta aina kaikki ei mene käsikirjoituksen mukaan. Yleensä blogeissa kerrotaan miten syödään tasaisesti kolmen tunnin välein okralla täytettyä broileria ja luomuviikunoista tehtyjä smoothieita mutta joskus pitää olla rehellinen ja kertoa millaista on kun mennään vajaalla tankilla.

Heti lenkin alussa huomasin että energiaa ei ole oikeastaan lainkaan, ei tunnu todellakaan hyvältä tajuta että takana on viisisataa metriä ja jäljellä kaksitoista kilometriä eikä kulje yhtään. Ajatukset alkoivat pyöriä negatiivisten asioiden ympärillä, olin hukannut pari euroa ennen lenkille lähtöä ja soimasin itseäni ihan kunnolla. Minkälainen idiootti hukkaa rahaa?

Vettä satoi, ympärillä pimeä metsä. Toisaalta tajusin nopeasti että oikeasti asiat on aikalailla hyvin eikä ole mitään syytä olla allapäin. Tuli myös fiilis että tämähän on koettu ennenkin.

Kestävyysjuoksussa puhutaan usein seinästä. Esimerkiksi maratonilla seinä tulee usein vastaan noin 30 kilometrin kohdalla kun takana on suunnilleen kolme tuntia juoksua. Se johtuu pääsääntöisesti siitä että etukäteen tankatut energiat on kulutettu ja elimistö siirtyy käyttämään energianlähteenään kehon omia rasvavarastoja. Mielen ja kehon valtaa täydellinen tyhjyyden tunne ja kaikki menettää merkityksensä, tulee vahva tunne että energiat on loppu eikä kisaa voi mitenkään jaksaa loppuun asti.

Tuota seinää voi siirtää ja tuntemusta lievittää tankkaamalla energiaa juoksun aikana. Ekalla maratonilla söin naurettavan vähän energiaa, seinä tuli vastaan noin 25 kilometrissä ja homma muuttui kävelyksi. Tokalla kerralla mussutin ravintoa ja hörpin nestettä kilometrin välein ja seinä oli hyvin lievä, lähes nautinnollinen kokemus.

Jotkut juoksijat varautuvat seinään ja juoksun masentavaan kohtaan pakkaamalla taskuihin vaikkapa suosikkisuklaapatukoita. Joku pätkis voi tuntua maailman mahtavimmalta asialta kun on taivallettu 3-4 tuntia eikä tunnelin päässä näy valoa eikä tien päässä maaliviivaa. Sitä pientä herkkupalaa yrittää pitää kielenpäällä mahdollisimman pitkään mutta aina se sulaa liian nopeasti... Onneksi se maalikin on taas pikkuisen lähempänä.

Ultrajuoksussa nämäkin tunteet vahvistuvat ja juoksijat kertovat kisaraporteissaan todella synkistä hetkistä, erityisesti yön pitkinä tunteina käydään syvällä oman mielen syövereissä. Energian saanti piristää ja ruokailutauoista tulee kisan henkisiä ja tietysti myös fyysisiä käännekohtia.

Itsensä palkitseminen ruualla ja alakuloisen fiiliksen kohottaminen herkuilla on tottakai aika kehno toimintamalli. Maraton tai muu erittäin pitkäkestoinen suoritus ei kuitenkaan ole ihan jokapäiväinen asia joten jos sen säästää sinne niin en pitäisi sitä kovin pahana asiana.

Mun mielestä monia asioita on hyvä harjoitella ja otin eilisen lenkkini harjoituksena tyhjällä tankilla juoksemisesta. Joskus voi tapahtua jotain mullistavaa tositilanteessa, energiat ei vaikkapa imeydy, ja on hyvä tietää että tilanteen on pystynyt klaaraamaan aiemminkin ja se onnistuu kyllä jossain tapahtumassakin.

Vauhti pysyi lopulta hyvin yllä ja mitä pidemmälle mentiin niin sitä paremmalta fiilis tuntui, tuli hyvä tunne siitä että tilanne on hallinnassa ja selätin huonojen ajatusten noidankehän.

Lopulta pääsin autolle, sekoittelin ekaa kertaa satsin NorthForcen Endurancea ja maistelin sitä ajellessani kotiin.

Kotona löysin samantien ne ennen lenkkiä hukkaamani pari euroa ja keittiön pöydällä odotteli avovaimon ja pojan lenkin aikana väsäämä kananmunapizza. Kaikki oli taas täydellisesti.

Ei ole mitään höpöhöpöä että pitää syödä säännöllisesti. Sen vaikutus ei näy pelkästään kurnivassa vatsassa vaan ennen kaikkea pään sisällä, ajatuksissa ja fiiliksissä.

Järkevällä ruokailurytmillä ja sopivilla annoksilla on ratkaiseva merkitys harjoituksen tehossa ja sen miellyttävyydessä. Jos harjoittelee kovaa, usein myös seuraavana päivänä kroppa kaipaa valtavasti energiaa.

Jotkut kärsivät maratonin jälkeisestä masennuksesta, osaksi kyse on siitä että iso pitkäaikainen tavoite on saavutettu mutta myös siitä että kroppa on kulutettu loppuun ja laadukasta energiaa pitää tankata isoja määriä useamman päivän ajan. Itsekin olen huomannut että usein kovan treeniputken jälkeisinä lepopäivinä vatsa kurnii koko ajan vaikka söisi miten paljon ja tämä taas altistaa mättösafkalle koska mikään ei tunnu riittävän.

Melkoista tasapainoiluahan tämä on mutta joka tapauksessa on hyvä tunnistaa erilaisten fiilisten syyt ja seuraukset jotta voi toimia jatkossa toisin.