Pyöräilyn klassikkonousut ja maailman kaunein Madeleine.

Se oli ihan tavallinen maanantai. Tarkemmin ottaen viime viikon maanantai. Olin pojan kanssa kirjastossa, haettiin lastenosastolta nippu kirjoja ja dvd-levyjä. Samalla kävin tarkistamassa löytyisikö erästä voimailukirjaa aikuisten puolelta. Eipä löytynyt. Samalla kun käännyin ja olin menossa lainaustiskille näkökentän vasemmassa laidassa vilahti jotain. Kävelin eteenpäin mutta pakko oli palata takaisin. Huh huh - mikä tuo on!?

Joku kirjaston setä tai täti oli ollut skarppina, nimittäin sadas Tour de France oli päättynyt edellisenä iltana tunnelmallisessa valaistuksessa Champs-Élyséelle. Se kirja josta en saanut katsettani irti oli Pyöräilyn klassikkonousut.

Minulta oli mennyt täysin ohi että WSOY oli tehnyt kulttuuriteon ja julkaissut aiemmin tänä vuonna suomeksi tällaisen opuksen. Yli 200 sivua ja 250 huikeaa valokuvaa kertoo tarinaa Euroopan komeimmista vuorista ja nousuista, paikoista joissa tie tuntuu jatkuvan taivaaseen asti.

Teksti on niin mukaansa tempaavaa että kirjaa on vaikea laskea käsistään. Brittiläinen pyöräilytoimittaja Daniel Friebe on tehnyt kotiläksynsä ja kiertänyt vuosia Euroopan suurissa ympäriajoissa, Pete Goding on erikoistunut niiden kuvaamiseen. Parivaljakon kädenjälki on lähellä täydellistä.

Kirjassa käydään läpi viisikymmentä Espanjan, Italian, Ranskan, Belgian, Sveitsin ja Andorran huikeinta nousua. Pääpaino on kolmen ison ympäriajon, Italian Giron, Ranskan Tourin ja Espanjan Vueltan sekä pienempien klassikkokilpailuiden kuuluisissa etapeissa.

Vuoret ovat maanpäällinen paratiisi ja helvetti, kauniita katsella mutta tuskallista kokea. Jos haluat päästä huipulle, pohkeista ja reisistä tulee käyttää jokainen lihassäie loppuun. Ammattilaispyöräilyn historia on harvinaisen mielenkiintoista luettavaa myös lajia tuntemattomille eikä Friebe säästele vilpintekijöitäkään. Teksti on välillä jopa hämmästyttävän suoraa, vuonna 1997 Ballon d'Alsacella vahvalta vaikuttanut mutta lopulliseen iskuun kykenemätön Richard Virunque oli Frieben mukaan "sekaisin aineista ja onnettoman vähä-älyinen"!

Viime syksynä kirjoitin tänne ajaneeni pyörällä töihin, ihan tavallinen parin kilometrin työmatka oli kuitenkin eeppinen kokemus. Taivaalta satoi rankasti jäistä tihkusadetta ja vastatuuli oli niin kova etten meinannut päästä eteenpäin. Touhu ei silti harmittanut vaan naama oli pikemminkin mielenvikaisessa virneessä koska mielessä pyöri Passo dello Stelvio ja ajatus siitä että minulla on matkaa enää kilometri, tie on suorassa eikä pakkanenkaan vielä hyydytä menoa.

Pyöräilyn klassikkonousuissa Ben Smith kertoo omasta kokemuksestaan mystisellä Stelviolla. "Silmät vuotavat, kylmyys tunkeutuu luihin ja ytimiin. Minua neuvottiin pitämään yksi silmä suljettuna. Tunneleissa ei ole valaistusta ja ne ovat niin pitkiä, ettei loppua näy. Siellä on pilkkopimeää. Se sekoittaa suuntavaiston. Tunneliin pitää siis ajaa keskellä tietä ja yrittää säilyttää ajolinja ja toivoa, ettei osu seinään. Jos sulkee yhden silmän ennen tunnelia ja avaa sen sitten tunnelin sisällä, silmä on ainakin osittain tottunut pimeään. 

Se oli kauhein koskaan kokemistani laskuista. En koskaan aiemmin pelännyt laskuja, mutta laskeutuessani tuolloin Stelviolta käteni olivat jäässä ja jouduin sulkemaan yhden silmän ennen tunnelia ja toivomaan parasta. Sitä kokemusta en unohda koskaan. Olin kauhusta kankea".

Kirja päättää Passo dello Stelvion kuvauksen sanoihin "Jos vuorilla todella asuisi jumalia, ne kulkisivat niille tällaisia teitä pitkin. Vielä 200 vuoden jälkeenkin Stelvio, Italian solista täydellisin, seisoo ylväänä ja muuttumattomana, ja ainoat sille nousseet jumalat ovat liikkuneet kahdella pyörällä".

"Kahvipöytäkirja" on hölmö termi, en ikinä ostaisi mitään kirjaa siksi että se näyttää pöydällä hyvältä ja on kuin sisustusesine. Tämä kirja on niin upea kokonaisuus että voisin jättää sen pöydälle vuosikausiksi ja se näyttäisi aina hyvältä ja antaisi loputtomasti aihetta jutusteluun.

En harrasta maantiepyöräilyä, omistan tavallisen yksivaihteisen pyörän. Se ei silti estä minua nauttimasta tästä opuksesta - ja ainahan voin juosta nämä tiet ylös. Ehkä joskus vielä juoksenkin. Pyöräilyn harrastajan tämä kirja pistää pahaan tilanteeseen - mieli kun alkaa vetämään vääjäämättä Alpeille ja Pyreneille. Jokaisesta vuoresta ja mäestä on tarkat tiedot osoitteineen ja kaltevuusprosentteineen.

Entäs se maailman kaunein Madeleine? Ehei, se ei ole mikään kruunupää. Se on tietysti 1993 metriä korkea Col de la Madeleine, Savoijin mykistävä helmi. 

Siihen asti kun pääsen nauttimaan oikean Madeleinen seurasta, voin elää unelmaa tällä tavoin.