tiistai 27. elokuuta 2013

Kevyet kilometrit, raskaat raudat junioripainos.

Vanhempien vaikutus lapseen on äärettömän suuri. Toki sekin mitä sanoo ja neuvoo mutta ennen kaikkea se mitä itse tekee ja minkälaista esimerkkiä näyttää. Liikkumattomuus tai vaikka ruokailutottumukset tarttuu helposti isältä pojalle ja meidänkin perheessä tämä on helposti nähtävissä. Meidän pikkuskidi on ihan yhtä urheiluhullu kuin isänsä.

Lapsen vaikutus alkoi näkyä jo aika varhain - pojan myötä nimittäin huomasin ekan kerran elämässäni että mulla on hauikset. Koliikkinen ja myöhemmin erittäin läheisyysriippuvainen lapsi kun vietti ison osan päivästä sylissä. Kädet olivat siis vuorotellen jonkinlaisessa hauiskäännön staattisessa pidossa - "käsipaino" oli ensin viiskiloinen mutta kasvoi jatkuvasti isommaksi.


Kävelemään poika oppi aika myöhään, lähempänä 18 kuin 12 kuukautta, ja sen vuoksi se kävelyvaihe jäikin aika lyhyeksi. Juoksi oli heti kuvioissa mukana. Sen jälkeen vauhti ei ole hidastunut vaan joka paikkaan kuljetaan juoksemalla kävelemisen sijaan.

Poika on aika arka menemään mukaan mihinkään uuteen, käytiin kyllä vuosi sitten kesällä kokeilemassa futistreenejä pari kertaa mutta keskittymiskyky ei riittänyt. Ehkä isompana, ehkä ei koskaan. Kaikki lajit ei oo kaikille. Liikuntaa voi harrastaa muuallakin kuin ohjatuissa harjoituksissa ja urheiluseuroissa.


Pyöräilyä, juoksua, kiipeilyä, niistä on meidän päivät tehty. Välillä leikitään kuntosalia, käytännössä iskä ja äiti ei koskaan käytä kotikuntoiluvälineitä vaan ne on pojan hallussa.



5-vuotissynttäreillä poika sanoi että hae iskä työkalut ja ruuvaa apupyörät pois. No, tein työtä käskettyä ja poika lähti liikkeelle. Pari viikkoa myöhemmin tehtiin 7 kilometrin lenkki.


Tällaiset mestat on meidän paratiisi. Pojalle sopisi harrastukseksi täydellisesti kiipeily tai telinevoimistelu. Tavallisessakin leikkipuistossa hän huutaa yleensä heti ekana: "iskä, tää on hyvä leuanvetotanko!". Muut vanhemmat saattaa katsella kummissaan. Me ollaan vähän tällaisia.

Kiipeilytaidot ovat koko ajan karttuneet ja ihan perustelineet ei tunnu enää riittävän ja yleensä suunta on leikkipaikoissa telineiden päälle tai muihin vaaralliselta tuntuviin paikkoihin. Olen päättänyt antaa kiipeillä sielläkin vaikka muut vanhemmat omia lapsiaan kieltäisivätkin. Muutaman vuoden päästä se on kuitenkin samassa paikassa kavereidensa kanssa eikä aikuisia ole vahtimassa ja komentamassa. Mieluummin opetellaan nää temput niin että olen varmistamassa ja katsomassa mikä on turvallinen tapa temmeltää.



Vuorikiipeilykin sujuu.

Tänään on vuorossa Hippo-kisat, poika on innoissaan kun välillä iskän sijaan hän on itse kilpailemassa. Lajeina 60 metrin juoksu ja pallonheitto. Pallonheitto ei innosta, juoksu on se suuri intohimo. Matka on kuulemma liian lyhyt, 400 metriä olisi parempi. Kerroin että suurin osa 5-vuotiaista ei jaksa juosta niin pitkään.

Nämä Hippokisat ovat itseasiassa naapurikaupungissa. Meidänkin stadionilla on kisat mutta ne on vasta parin viikon päästä. Kaks kilpailua on ihan sopiva määrä. Vähän kuin Kalevan Kisat ja olympialaiset :-)

Ekat yleisurheilun Hippo-kisat oli viime syksynä ja se oli hieno tapahtuma. Jokainen saa palkinnon, sitä aina odotetaan ja mietitään mikäköhän se on. Joku Osuuspankin uimakassi, myssy tai huivi on hetken aikaa maailman hienoin asia.

Kolmevuotiaana oltiin jo mukana Hippo-hiihdoissa. Tuloksena oli melkein heti palkintopallisija, hiihto kun on hänelle vähän kuin juoksun kakkoslaji. Suksia ei liuteta eikä sauvoja juuri käytetä, tyylinä on juoksu sukset jalassa. Tärkeintä ei ole voitto mutta väliaikalähtökisoissa isänkin syke nousee ja innostus kasvaa kun ohitetaan edellämenijöitä. Juoksen ladun vieressä koko matkan eikä montaa hiljaista hetkeä ole. Tsemppaan ja kannustan sydämeni pohjasta.


Viime talvena meidän kotikaupungissa ei suureksi pettymykseksi ollut hippohiihtoja lainkaan, en tiedä miksi. Löysin kuitenkin tiedon että parinkymmenen kilometrin päässä olisi ja päätettiin merkata se kalenteriin. Se päivä valkeni hirveänä - silloin oli koko talven karmein keli! Kova pakkanen, hyytävä viima ja hurja lumimyrsky. Päätettiin kuitenkin lähteä ajelemaan kisapaikalle koska toista hiihtokisaa ei koko talvena olisi. Olin ihan varma että kisa olisi peruutettu. Mitään aikuisten kisaa ei olisi siinä kelissä hiihdetty. Mutta lasten kisa hiihdettiin..

Pelkkä parinkymmenen metrin kävelymatka autolta sisätiloihin ilmoittautumaan oli hurja saavutus. Hiihtomatka ei olisi pitkä, parisataa metriä. Mutta latu oli koulun takana pellolla vailla mitään suojaa. Poika ei nähnyt mitään eteensä mutta päätettiin kuitenkin kokeilla. Hän hiihti reippaasti, ohitti taas monta muuta mutta ei pystynyt eikä halunnut maaliin asti. Maalisuoralla parinkymmenen metrin päässä maalista hän heittäytyi lumeen ja sanoi ettei hiihdä enää yhtään. Ymmärsin hyvin. Se kisa oli virhe, niin minulta kuin järjestäjiltä. Kunniakas DNF ja tapaus jota muistellaan vieläkin. Ei siitä mitään haittaa koitunut eikä jäänyt suurempia traumoja, yhdessä tosin on monet kerrat sovittu että ensi talvena kisoihin ei mennä ihan yhtä pahassa säässä :D


Vaikka urheilusta olenkin aina pitänyt niin en ollut hirveän liikunnallinen lapsi. En osannut kouluikäisenä kuperkeikkaa tai uida tai luistella. On ollut hienoa nähdä että kun ollaan käynyt usein luistelemassa, hän on oppinut sen. Uiminenkin sujuu aika hyvin. Ja jotenkin omituisesti se yhtenä päivänä pyysi mua katsomaan kuinka tekee kuperkeikan vaikka emme vieläkään tiedä kuka sen on hänelle opettanut...


Ai missä ollaan? Futismatsissa tietysti! Taisi olla helmikuun pakkasilta. Poika laski monellako pelaajalla on pitkät kalsarit, hanskat tai pipo.


Ollaan kierretty yhdessä monet urheilutapahtumat. Painonnostot, crossfitit, triathlonit. Juoksutapahtumat tietysti. Aina ne siirtyy omiin leikkeihin. Triathlonia käydään meidän pihassa. Ihmettelin miksi poika kantaa pyöräänsä sen jälkeen kun on ajanut sillä. "Ennen vaihtoaluetta on rappuset, siinä pitää kantaa". Totta, Jazz-triathlonissa vuosi sitten oli rappuset pyöräilyosuuden ja juoksun vaihtoalueen välissä. Miten ihmeessä se voi senkin muistaa? Uintiosuudella maataan mahallaan penkillä ja kauhotaan käsillä vimmatusti.

Usein mun tehtävänä on ottaa leikki-mikrofoni käteen ja kuuluttaa painonnostokisoja. Hän haluaa olla aina joku muu kuin oma itsensä. "Eikä sitten mikään Suomi vaan ulkomaalainen." Poika pyörittelee lego-palaa käsissään (magnesiumia), kävelee gymstickin luokse ja iskän pitää kuuluttaa. "Seuraavana nostovuoroon 10-vuotiaiden sarjassa Igor Ivanov Venäjältä, tangossa painoa 20 kiloa, Tanko valmis.  ... Nosto hyväksytään".


Pikku-Mozart luomistyönsä äärellä. 

Kaikkien ei tarvitse harrastaa urheilua eikä liikuntaa enkä millään lailla siihen suuntaan häntä painostakaan. Päinvastoin, välillä pitää painaa jarrua. Ehkä se oma juttu onkin vaikka pianonsoitto, astronomia tai kilpatanssi. Tai vaikka kivien potkiminen ja mopolla ajelu. Ihan sama mulle kunhan on onnellinen ja saa tehdä sitä mistä nauttii.


Tämä oli blogini 300. kirjoitus. Olkoon se omistettu pikkujätkälle. Pässille jonka kanssa pusketaan päitä yhteen ihan kirjaimellisesti päivittäin.

Mahtava mukula.

12 kommenttia:

  1. Vähän tää oli hyvä ja hauska! Melkein tarvis olla Ratareisi-tapahtumassakin joku juniorisarja. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos saan järjestelytoimikunnalta luvan tehdä jonkun 24 tunnin juhannusjuoksun niin veikkaanpa että juniorisarja käydään siinä sivussa vähän kuin itsestään :D

      Poista
  2. Ooo, ihana ja hauska kirjoitus, oikein hymy nousi huulille! :) Mahtavaa isä-poika -aikaa, kerrassaan!

    VastaaPoista
  3. Mahtava teksti, pisti hymyn huulille! :) Toivottavasti innostus liikuntaan säilyy koko loppuelämän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan niin! Varmaan side liikuntaan säilyy paremmin kun se on aina luonnollinen osa elämää mutta sinne suuntaan ei kuitenkaan painosteta eikä patisteta.

      Poista
  4. Mahtavan ihana kirjoitus :)

    Oon samaa mieltä oikeastaan kaikessa. Munkin mielestä on tärkeää tukea sitä mitä se lapsi haluaa tehdä ja harrastaa, oli se sitten mitä vaan. Omalla kohdallani ei näin toimittu, ja siksi tämä asia tuntuu musta ihan äärettömän tärkeältä. Lapsi elää omaa elämäänsä, ihan oikeasti, ja vanhempi omaansa.

    Samoin tuo on hieno juttu että annat pojan kiipeillä ja mennä vaikka vähän vaarallisiinkin (ainakin joidenkin vanhempien mielestä) paikkoihin. Just sillähän ne taidot karttuu ja sitten osaakin jo vaikka mitä! Ja pärjää monin eri tavoin!

    Ja, vanhemmat on esimerkki lapselle ja lapsen elämäntavoista muodostuu pitkälle sama kuin vanhempien (olettaen että mitään ei tuputeta ja kaikki tapahtuu vapaaehtoisesti lapsen puolesta). Tämä on totta kans. Itseäni vähän harmittaa kun omat lapset olivat jo "isoja" kun elämänmuutoksen tein. Ei me nyt mitenkään ihan epäterveellisesti olla koskaan eletty, mutta jos pienestä pitäen lapset olisivat syöneet kuten mä nyt syön, niin tilanne olisi toinen. Nyt varsinkin pojan suhteen tilanne on vähän kiikun kaakun. Välillä kiinnostaa hyvinkin syödä terveellisesti, menee rahkaa ja hedelmiä, välillä sitten taas ihan sipsilinjalla. Mutta, en tuputa mitään vaan odotan sitä omaa oivallusta joka joskus sieltä aina pilkahtaakin.

    Varmasti teidän pikkujätkästä kasvaa mitä hienoin ja urheilullisin mies. Ja vaikka nyt esim. mopot joskus kiinnostaisivat, niin ei sekään mikään paha vaihtoehto ole. Niissä sitä riittää aina hommaa ja rassattavaa (ja ajatukset pysyvät pois mahdollisilta pahoilta teiltä) :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ruoka on tosiaan toinen asia mihin on liikunnan ohella hyvä antaa oikea asenne. Jos aikuinen sanoo jostain ruuasta "hyi kamalaa" niin on ihan varma että lapsikin oppii sanomaan samaa jostakin uudesta mausta. Syömisenkin kanssa meillä on hyvin toiminut se että on vähän kaikenlaista tarjolla ja niistä saa sitten itse valita ja omaan tahtiin maistella vähän oudompiakin makuja.

      Luulen myös että kasvaa innokas urheilija :) Tai mopoilija. Ihan miten vain!

      Poista
  5. Ihana kirjoitus, hymyn ja vähän liikutuksen kyyneleidenkin kera. omat poikani ovat vielä 2- ja 4v., mutta ovat myös innostuneet äidin treeneistä ja haluavat jumpata ja pyöräillä. Parhaan esimerkin saa kotoa omilta vanhemmilta, niin liikkumisen, syömisen, luontosuhteen kuin muidenkin elämäntapojen alueilla. Meillekin ilmestyi nuo kuperkeikat yhtäkkiä, luulen että niitä harjoitellaan päiväkodissa?
    Hyviä isä-poika-urheiluja jatkossakin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perheurheilu on tosiaan yhtä mahtavaa kuin se ihan omakin treenailu ja sopivasti täydentävät toisiaan :)

      Poista