Kevyet kilometrit, raskaat raudat junioripainos.

Vanhempien vaikutus lapseen on äärettömän suuri. Toki sekin mitä sanoo ja neuvoo mutta ennen kaikkea se mitä itse tekee ja minkälaista esimerkkiä näyttää. Liikkumattomuus tai vaikka ruokailutottumukset tarttuu helposti isältä pojalle ja meidänkin perheessä tämä on helposti nähtävissä. Meidän pikkuskidi on ihan yhtä urheiluhullu kuin isänsä.

Lapsen vaikutus alkoi näkyä jo aika varhain - pojan myötä nimittäin huomasin ekan kerran elämässäni että mulla on hauikset. Koliikkinen ja myöhemmin erittäin läheisyysriippuvainen lapsi kun vietti ison osan päivästä sylissä. Kädet olivat siis vuorotellen jonkinlaisessa hauiskäännön staattisessa pidossa - "käsipaino" oli ensin viiskiloinen mutta kasvoi jatkuvasti isommaksi.

Kävelemään poika oppi aika myöhään, lähempänä 18 kuin 12 kuukautta, ja sen vuoksi se kävelyvaihe jäikin aika lyhyeksi. Juoksi oli heti kuvioissa mukana. Sen jälkeen vauhti ei ole hidastunut vaan joka paikkaan kuljetaan juoksemalla kävelemisen sijaan.

Poika on aika arka menemään mukaan mihinkään uuteen, käytiin kyllä vuosi sitten kesällä kokeilemassa futistreenejä pari kertaa mutta keskittymiskyky ei riittänyt. Ehkä isompana, ehkä ei koskaan. Kaikki lajit ei oo kaikille. Liikuntaa voi harrastaa muuallakin kuin ohjatuissa harjoituksissa ja urheiluseuroissa.

Pyöräilyä, juoksua, kiipeilyä, niistä on meidän päivät tehty. Välillä leikitään kuntosalia, käytännössä iskä ja äiti ei koskaan käytä kotikuntoiluvälineitä vaan ne on pojan hallussa.

5-vuotissynttäreillä poika sanoi että hae iskä työkalut ja ruuvaa apupyörät pois. No, tein työtä käskettyä ja poika lähti liikkeelle. Pari viikkoa myöhemmin tehtiin 7 kilometrin lenkki.

Tällaiset mestat on meidän paratiisi. Pojalle sopisi harrastukseksi täydellisesti kiipeily tai telinevoimistelu. Tavallisessakin leikkipuistossa hän huutaa yleensä heti ekana: "iskä, tää on hyvä leuanvetotanko!". Muut vanhemmat saattaa katsella kummissaan. Me ollaan vähän tällaisia.

Kiipeilytaidot ovat koko ajan karttuneet ja ihan perustelineet ei tunnu enää riittävän ja yleensä suunta on leikkipaikoissa telineiden päälle tai muihin vaaralliselta tuntuviin paikkoihin. Olen päättänyt antaa kiipeillä sielläkin vaikka muut vanhemmat omia lapsiaan kieltäisivätkin. Muutaman vuoden päästä se on kuitenkin samassa paikassa kavereidensa kanssa eikä aikuisia ole vahtimassa ja komentamassa. Mieluummin opetellaan nää temput niin että olen varmistamassa ja katsomassa mikä on turvallinen tapa temmeltää.

Vuorikiipeilykin sujuu.

Tänään on vuorossa Hippo-kisat, poika on innoissaan kun välillä iskän sijaan hän on itse kilpailemassa. Lajeina 60 metrin juoksu ja pallonheitto. Pallonheitto ei innosta, juoksu on se suuri intohimo. Matka on kuulemma liian lyhyt, 400 metriä olisi parempi. Kerroin että suurin osa 5-vuotiaista ei jaksa juosta niin pitkään.

Nämä Hippokisat ovat itseasiassa naapurikaupungissa. Meidänkin stadionilla on kisat mutta ne on vasta parin viikon päästä. Kaks kilpailua on ihan sopiva määrä. Vähän kuin Kalevan Kisat ja olympialaiset :-)

Ekat yleisurheilun Hippo-kisat oli viime syksynä ja se oli hieno tapahtuma. Jokainen saa palkinnon, sitä aina odotetaan ja mietitään mikäköhän se on. Joku Osuuspankin uimakassi, myssy tai huivi on hetken aikaa maailman hienoin asia.

Kolmevuotiaana oltiin jo mukana Hippo-hiihdoissa. Tuloksena oli melkein heti palkintopallisija, hiihto kun on hänelle vähän kuin juoksun kakkoslaji. Suksia ei liuteta eikä sauvoja juuri käytetä, tyylinä on juoksu sukset jalassa. Tärkeintä ei ole voitto mutta väliaikalähtökisoissa isänkin syke nousee ja innostus kasvaa kun ohitetaan edellämenijöitä. Juoksen ladun vieressä koko matkan eikä montaa hiljaista hetkeä ole. Tsemppaan ja kannustan sydämeni pohjasta.

Viime talvena meidän kotikaupungissa ei suureksi pettymykseksi ollut hippohiihtoja lainkaan, en tiedä miksi. Löysin kuitenkin tiedon että parinkymmenen kilometrin päässä olisi ja päätettiin merkata se kalenteriin. Se päivä valkeni hirveänä - silloin oli koko talven karmein keli! Kova pakkanen, hyytävä viima ja hurja lumimyrsky. Päätettiin kuitenkin lähteä ajelemaan kisapaikalle koska toista hiihtokisaa ei koko talvena olisi. Olin ihan varma että kisa olisi peruutettu. Mitään aikuisten kisaa ei olisi siinä kelissä hiihdetty. Mutta lasten kisa hiihdettiin..

Pelkkä parinkymmenen metrin kävelymatka autolta sisätiloihin ilmoittautumaan oli hurja saavutus. Hiihtomatka ei olisi pitkä, parisataa metriä. Mutta latu oli koulun takana pellolla vailla mitään suojaa. Poika ei nähnyt mitään eteensä mutta päätettiin kuitenkin kokeilla. Hän hiihti reippaasti, ohitti taas monta muuta mutta ei pystynyt eikä halunnut maaliin asti. Maalisuoralla parinkymmenen metrin päässä maalista hän heittäytyi lumeen ja sanoi ettei hiihdä enää yhtään. Ymmärsin hyvin. Se kisa oli virhe, niin minulta kuin järjestäjiltä. Kunniakas DNF ja tapaus jota muistellaan vieläkin. Ei siitä mitään haittaa koitunut eikä jäänyt suurempia traumoja, yhdessä tosin on monet kerrat sovittu että ensi talvena kisoihin ei mennä ihan yhtä pahassa säässä :D

Vaikka urheilusta olenkin aina pitänyt niin en ollut hirveän liikunnallinen lapsi. En osannut kouluikäisenä kuperkeikkaa tai uida tai luistella. On ollut hienoa nähdä että kun ollaan käynyt usein luistelemassa, hän on oppinut sen. Uiminenkin sujuu aika hyvin. Ja jotenkin omituisesti se yhtenä päivänä pyysi mua katsomaan kuinka tekee kuperkeikan vaikka emme vieläkään tiedä kuka sen on hänelle opettanut...

Ai missä ollaan? Futismatsissa tietysti! Taisi olla helmikuun pakkasilta. Poika laski monellako pelaajalla on pitkät kalsarit, hanskat tai pipo.


Ollaan kierretty yhdessä monet urheilutapahtumat. Painonnostot, crossfitit, triathlonit. Juoksutapahtumat tietysti. Aina ne siirtyy omiin leikkeihin. Triathlonia käydään meidän pihassa. Ihmettelin miksi poika kantaa pyöräänsä sen jälkeen kun on ajanut sillä. "Ennen vaihtoaluetta on rappuset, siinä pitää kantaa". Totta, Jazz-triathlonissa vuosi sitten oli rappuset pyöräilyosuuden ja juoksun vaihtoalueen välissä. Miten ihmeessä se voi senkin muistaa? Uintiosuudella maataan mahallaan penkillä ja kauhotaan käsillä vimmatusti.

Usein mun tehtävänä on ottaa leikki-mikrofoni käteen ja kuuluttaa painonnostokisoja. Hän haluaa olla aina joku muu kuin oma itsensä. "Eikä sitten mikään Suomi vaan ulkomaalainen." Poika pyörittelee lego-palaa käsissään (magnesiumia), kävelee gymstickin luokse ja iskän pitää kuuluttaa. "Seuraavana nostovuoroon 10-vuotiaiden sarjassa Igor Ivanov Venäjältä, tangossa painoa 20 kiloa, Tanko valmis.  ... Nosto hyväksytään".

Pikku-Mozart luomistyönsä äärellä. 

Kaikkien ei tarvitse harrastaa urheilua eikä liikuntaa enkä millään lailla siihen suuntaan häntä painostakaan. Päinvastoin, välillä pitää painaa jarrua. Ehkä se oma juttu onkin vaikka pianonsoitto, astronomia tai kilpatanssi. Tai vaikka kivien potkiminen ja mopolla ajelu. Ihan sama mulle kunhan on onnellinen ja saa tehdä sitä mistä nauttii.

Tämä oli blogini 300. kirjoitus. Olkoon se omistettu pikkujätkälle. Pässille jonka kanssa pusketaan päitä yhteen ihan kirjaimellisesti päivittäin.

Mahtava mukula.