Diagrammeja ja dialektiikkaa eli vuosi 2016 käppyröinä.

Vuosi alkaa olla lopuillaan ja harjoitusvuoteni on jo loppunutkin. Oikeastaan harjoitusvuoteni loppui jo kuukausi sitten sillä joulukuu on ollut pelkkää laakereilla lepäilyä liikunnan suhteen. Joulupäivään asti kuukauden ainoa merkintä oli Nokian joulumaraton, sitten kävin kolmena peräkkäisenä päivänä hölkkäilemässä 3 kilometriä ja toteamassa salilla että polveen sattuu. Ei mikään varsinainen ilotulitus tähän vuoden lopuksi. Itse asissa nyt kun miettii niin tuo finaali oli oikein passeli tähän vuoteen. Selvennän tätä ajatusta erinäisten tilastojen kautta, olette varmasti odottaneet niitä jo innolla :D

Minulla oli kaksi tavoitetta tälle vuodella joista toinen tuhoutui jo heti alkuvuodesta. Nyt voi sanoa että oli totaalinen virhe siirtää viime vuoden toteutumaton tavoite 1300 juoksukilometristä suoraan tähän vuoteen. Sen toteutuminen ei ollut lähelläkään. Juoksin lopulta 883 kilometriä eli 25 prosenttia vähemmän kuin viime vuonna.

Juoksukertojen määrä korreloi hyvin kilometrien kanssa. Tänä vuonna hölköttelin 93 juoksulenkkiä eli alle kaksi kertaa viikossa! Pudotusta viime vuoteen yli 28 prosenttia.

No olihan siellä hyviäkin kuukausia mutta olemattoman vähän. Helmi-, huhti- ja elokuu saa hyvät arvosanat, ei ole sattumaa että kuudesta maratonista paras (ei aivan ajallisesti mutta suorituksena) oli elokuun lopulla. Hajontaa on tolkuttoman paljon ajanvietteessä jossa tasaisella suorittamisella saa tuloksia.

Punttitreeneissä trendi on tismalleen samanlainen. 62 kertaa lihaskunto- ja painonnostotreeniä, pudotusta viime vuodesta yli 36 prosenttia.

Olen pystynyt huomioimaan harjoituskertojen vähäisyyden mielestäni erinomaisesti, vaikka itse sanonkin niin tässä näkyy jo jonkinlainen valmennuksellinen taito. Voimatasoni eivät ole heikommat kuin aiempina vuosina vaikka punttia olen tehnyt selvästi vähemmän. Jos mulla olisi ollut tämä valmennuksellinen taito vuosina 2013-2015 niin huh huh mikä härkä täällä näppäimistöä naputtelisi :D Toivottavasti treenimäärän ja tietotaidon käppyrät kohtaavat jonain vuonna, olisi todella mielenkiintoista nähdä millaista jälkeä syntyisi!

Ja kuukausihajonta painonnostotreeneistä. Tammikuu, heinäkuu ja syyskuu valonpilkahduksia, hyvää juoksu- ja punttikuukautta ei siis osunut yhteen kertaakaan. Nyt ollaan jännän äärellä.

Eri vuosien liikuntakerrat yhdistetysti. Tänä vuonna 155 harjoitusta, eli aikalailla tasan kolme kertaa viikossa. Aiempina vuosina liikuttu selvästi yli 200 treenin lukemissa. Pudotusta viime vuoteen lähes 32 prosenttia. Siis kolmannes kaikesta liikunnasta pois viime vuoteen nähden! Ei ihme että kestävyys- ja peruskunto on heikolla tasolla.

Oisko jo viimeisen käppyrän aika eli vuoden 2016 harjoituskuukaudet juoksu- ja punttitreenit yhdistäen:

Viis ihan hyvää kuukautta: tammi, helmi, huhti, touko ja syyskuu. Vuoden ekalla puoliskolla treenejä keskimäärin vähän yli kolme kertaa viikossa, toisella puoliskolla hieman alle kolme.

En usko että hirveän moni sai tästä pylväsviidakosta mitään irti mutta koska joku meni joskus vahingossa lipsauttamaan lukevansa treenitilastoja mielellään niin oleppa hyvä Johanna, tässä on sulle myöhästynyt joulu- ja synttärilahja :D Ehkä ens kerralla tiedät paremmin ja olet hiljaa asiasta!

Näiden tilastojen ja eletyn vuoden perusteella tulen tekemään joitain muutoksia. Ekaa kertaa viiteen vuoteen en aseta mitään kilometritavoitetta jonka pyrin juoksemaan vuonna 2017. Tässä elämäntilanteessa se ei vain toimi. Juoksen just sen verran mikä milloinkin tuntuu hyvältä määrältä.

Olen kehittänyt kyllä pari tavoitetta joita voisin avata tarkemmin seuraavassa kirjoituksessa joka tulee ensi vuonna. Silloin toivottavasti olen ainakin jo toisen tavoitteen kanssa täydessä vauhdissa!

Olisi aivan tarpeetonta ja epäreilua näiden tilastojen valossa sanoa että vuosi 2016 olisi ollut mulle huono. Toki liikunnalliset tavoitteet toteutuivat vain osittain mutta paljon tapahtui myös tosi hienoja juttuja jotka ei sovi mihinkään käppyrään.

Vuosi 2016 oli monella tapaa mulle "välivuosi" - se kuulostaa pahemmalta kuin oikeasti onkaan - ja sellaisena aivan hyvä. Kyllä mä silti odotan vuodesta 2017 vielä parempaa ihan kaikilla tavoilla.

Entistäkin parempaa vuotta 2017 myös teille kaikille, toivottavasti nähdään taas sankoin joukoin juoksutapahtumissa, painonnostosaleilla ja muissa yhteyksissä ympäri Suomea! :)

Kuudes ja viimeinen, Nokian Joulumaraton 2016.

Viime talvena asettamani haaste kuudesta maratonista vuonna 2016 oli enää viimeistä piirtoa vaille valmis. Helmi-, huhti-, kesä-, elo- ja lokakuun maratonit saisivat jatkokseen vielä yhden 42.2 kilometrin lenkin. Kohteeksi oli valikoitunut Joulumaraton Nokian Edenillä.

Tiedossa oli periaatteessa tosi kiva päivä. Haasteen vieminen maaliin hyvän ystävän kanssa, uusia ja vanhoja juoksukavereita, juoksun päälle osallistumismaksuun sisältyvät joulupöytä ja kylpylä. Kaikki muu oli oikeastaan kunnossa mutta itse pihvi oli hukassa.

En halunnut juosta maratonia koska tiesin ettei minusta ole siihen.

Vuoden viides maraton Tampereella lokakuussa, Wiha, oli erikoinen elämys. En ollut silloinkaan maraton-kunnossa mutta koska olin lähinnä auttamassa kavereita niin se ei haitannut. Olin juossut Wihan jälkeen, siis viimeisen kahden kuukauden aikana, yhteensä 71 kilometriä. Viimeisen kolmen viikon aikana kasassa oli 0 kilometriä. Ja oikeastaan nolla yhtään minkäänlaista liikuntasuoritusta. Lihaksistoni oli tottunut lähinnä töissä tai kotona istumiseen.

Koska kuntoon en voinut enää vaikuttaa niin yritin tehdä muut asiat huolella. Reittinä olisi 6x 7 kilometrin lenkki joten tein mukaan viisi eväspussia jotka söisin 7 kilometrin välein. Yhdessä pussissa oli aina neljä vihreää kuulaa ja parikymmentä grammaa kuivattua mangoa. 374 kaloria per pussi eli yhteensä energiaa oli taivaltamiseen varattuna lähes 1900 kalorin verran. Aivan riittävästi.

Mutta ei maratonia vedetä pelkällä energialla, jonkinlaista kuntoakin tarvittaisiin. Mielellään vielä juoksukuntoa.

Ekan kierroksen juoksin 50 minuuttiin (7:09 min/km), toisen 45 minuuttiin (6:26 min/km). Kolmanteen kului taas 50 minuuttia. Puolikas siis aikaan 2 tuntia 25 minuuttia (6:54 min/km). Juuri sellaista hidasta hölkkää jota ajattelin pystyväni juoksemaan tässä kunnossa noin viiden tunnin verran.

Viidentoista kilometrin jälkeen molemmat polvet sattuivat mutta se onneksi vaimeni noin viiden kilometrin jälkeen. Ajattelin että syynä on epätasainen alusta, reitti kulki pyöräteitä valtatien reunassa ja se oli aika muhkurainen. Tallattua lunta. Liukasta ei ollut, ilman nastoja pärjäsi erinomaisesti ja sääkin oli täydellinen ajankohtaan nähden, asteen verran pakkasta ja vain ajoittainen tuulen vire.

Kunto alkoi loppua puolikkaan jälkeen ja neljänteen rundiin kuluikin jo 57 minuuttia (8:09 min/km). Olin 28 kilometrin kohdalla ajassa 3:22 (7:13 min/km). Sitten alkoi kipu vasemmassa polvessa yltyä, aina kun vaihdoin kävelyn juoksuun niin oli pakko lopettaa koska siinä ei vain ollut mitään järkeä. Vauhti oli vain pari pykälää kovempi mutta kipu todella kova. Kävellessä polvi tuntui hyvältä. Polvissa on yleensä alkanut tuntua noin 30-35 kilometrin kohdalla, nyt siis jo puolet aiemmin. Tiesin heti syyn, en ollut tottunut juoksun kovaan iskutukseen.

Mieli ei ollut erityisen synkkä, ajattelin vain että kävellään nämä jäljellä olevat kierrokset pois niin sitten on haaste valmis. Luovuttaminen ja keskeyttäminen ei käynyt kertaakaan mielessä, huoltopisteen ohitin aina ilman ajatustakaan siirtyä pois reitiltä. Kun takana oli kymmenen kuukautta ja 5½ maratonia niin konttaisin vaikka maaliin. Tässä ei ollut kyseessä enää juoksemisesta, ei maratoneista, ei oikeastaan yhtään mistään muusta kuin siitä että kulkisin loppuun sen tien jonka aloitin viime talvena sillä hetkellä kun tämän haasteen keksin. Jokaisen jäljellä olevan askeleen ottaisin vain itselleni.

Juostessa vaatteeni olivat lämpimät mutta kävellessä tuli kylmä. Viides kierros oli jo todella inhaa hytinää ja tärinää. Huoltopöydällä odottaisi lisävaatetta jota olin onneksi tajunnut tällaista tilannetta varten varata.

Kun 35 kilometriä tuli mittariin ja olin Edenillä, sisältä lämpimästä tuli esiin Katja. Katja oli hypännyt huhtikuussa haasteeseeni mukaan ja oli juoksemassa omaa kuudetta maratoniaan. Hän oli tullut maaliin jo kauan sitten, noin 3 tunnissa ja 50 minuutissa. Kun kerroin etten pysty juoksemaan mutta pitäisi vielä kävellä yksi kierros, Katja haki toppatakin sisältä ja lähti mukaan. Se tuntui uskomattomalta jo silloin mutta koska olin niin omiin mietteisiini ja päättäväisyyteeni keskittyneenä niin vasta nyt alan ymmärtää mitä tapahtui. Sen miten joku - joka oli vielä keväällä täysin tuntematon - voi oman 42.2 kilometrin juoksunsa jälkeen lähteä vielä pitämään seuraa ja juttelemaan kaikesta mahdollisesta lähes puoleksitoista tunniksi nokialaisen valtatien reunaan. Tuollaista ei unohda koskaan.

Startti oli ollut aamulla kymmeneltä mutta viimeisen kierroksen aikana päivä alkoi jo hämärtyä. Loputtomalta tuntuneen kävelyn jälkeen kylpylän valot alkoivat näkyä pimeässä. Kun näin huoltopöydän, juoksin viimeiset parikymmentä metriä.

Kisan toimitsija sanoi että aika taisi olla juuri ja juuri 5:59. Se kuulosti minusta jotenkin väärältä ja sanoin että laita papereihin kuusi tuntia. Harvemmin sitä tulee samana vuonna taivallettua maratonia kolmella eri alkavalla tunnilla.

Tämän haasteen idea ei ollut katsoa millaista on juosta maraton ilman harjoittelemista, ei todellakaan. Asiat vain menivät lopulta niin. Tottakai olisin halunnut juosta kuusi maratonia noin neljään tuntiin, hyvänä vuonna se olisi ollut aivan mahdollista. Mutta tämä ei ollut hyvä juoksuharjoitteluvuosi.

En voi suositella tällaista kenellekään. Maraton on aika haastava retki hyvin harjoitelleenakin mutta nollakunnolla se on todella ikävää, rumaa ja jopa surullista. Tämä siis jos ajattelen maratonia juoksemisen kannalta.

Tämä haaste oli lopulta jotain ihan muuta kuin juoksu- tai maratonhaaste. Se oli oppimatka pitkän matkan kulkemiseen - kutsutaan sitä pitkää matkaa sitten maratoniksi tai elämäksi.

Kannattiko tämä kaikki? Jos olet lukenut kuusi maraton-haasteeni juoksuraporttia niin tiedät varmasti vastauksen.

Hups, juoksin vahingossa maratonin - 400 metrin radalla hallissa.
Helsinki Spring Marathon 2016 - Kliffaa Pukinmäessä.
Forssan Suvi-ilta ja 6. maraton - Pohjallakaan ei yksinään olla.
Tampere Maraton 2016 - Jätätsä pisteitä vai pilkkuja?
Wihan kilometrit 2016 - Maraton huoltajan vastuulla.

Marraskuu meni, joulukuukin on jo täällä.

Terveiset täältä hiljaiselon takaa, hiipuvien harjoitusmäärien hangettomilta jättömailta.

Tuntuu kuin en olisi tehnyt viime aikoina yhtään mitään koska en ole treenannut käytännössä ollenkaan mutta toisaalta olen kyllä tehnyt todella paljon kaikkea muuta. Marraskuussa sentään harjoittelin kolmesti viikossa (12 treenikertaa harjoituskalenterin mukaan) mikä on haastavassa arkirytmissä mulle ihan kelvollinen määrä. Kuitenkin esimerkiksi juoksukilsat jäivät aivan olemattomiksi, 41 kilometriin. Seitsemän juoksulenkkiä joiden pituudet 2, 7, 9, 6, 4, 6 ja 7 kilometriä. Varsinaista kestävyysurheilua! - Noup. Painonnostreenejä viisi kappaletta, ja sillä puolella sattuikin nyt tulemaan melko kevyt jakso mikä on vain hyvä. Ei tarvi ainakaan lähteä salilta itku silmässä feilien jälkeen.

Liukuvien työaikojen luistettua menneisyyteen on ollut pakko käsitellä myös ajatuksiani harjoittelusta. Mustavalkoisena ihmisenä olen ajatellut että harjoitus on vain ohjelman mukainen punttitreeni tai tietty määrä juostuja kilometrejä. Jos nauliinnun noihin ajatuksiin niin voin heittää hyvästit säännöllisille treeneille tai järjelle.

Harjoituspäiväkirjani mukaan olen treenannut viimeksi 27. marraskuuta. Puoleentoista viikkoon en ole siis tehnyt minkäänlaista treeniä. Oikeasti olen pikkuisen harjoitellut kotona ja salillakin, tehnyt erilaisia lihaskuntoharjoitteita. Aiemmin en olisi niitä laskenut yhtään miksikään mutta jatkossa on varmasti pakko.

Vanha mentaliteettini on tässä tilanteessa tuhoisa. Jos minulla ei ole laittaa 5x 1.5 tuntia harjoittelulle viikossa niin eikö sitten voisi tehdä mieluummin vaikka viis minuuttia jotain päivittäin kuin lepäillä kokonaan laakereilla?

Aiemmin pystyin harjoittelemaan aamupäivisin ja illat jäivät muulle elämälle, nyt olen duunipuhelimissa ja -tietokoneissa kiinni vähintään klo 8-16, välillä pidempäänkin.  Joku tiukka aikatauluttaja varmasti handlaisi homman nytkin mutta kaipaan hitaita aamuja ja väljiä iltoja, en syö, juo ja nuku minuuttiaikataulun mukaan. Voi olla että se kostautuu romahtaneena kuntona mutta jos tekisin toisin, se kostautuisi romahtaneena Mikana.

Olen pyöritellyt mielessäni nipun mielenkiintoisia treenejä joita voi tehdä toimistolla tai kotona kun aikaa on vähän, mahdollisuuksiahan on hyvin paljon. Juoksun treenaaminen olohuoneessa on vähän hankalaa mutta kuntopyörän sotkeminen on yksi mahdollisuus harjoitukseen joka on edes vähän lajinomainen.

Kun tämä vuosi on ohi, teen varmasti perinteisen yhteenvedon kuluneen vuoden liikunnoista mutta sitäkin tärkeämpää on löytää uusia keinoja ja innostavia tapoja vuodelle 2017.

Kuormittunutta mieltä + nopea ja helppo mäkitreeni.

Työkiireet eivät juuri helpota eikä sen enempää treeneille kuin blogillekaan ole löytynyt aikaa. Olen juossut marraskuussa naurettavat 28 kilometriä! Tuntuu täysin utopistiselta että juoksisin maratonin kolmen viikon päästä. Kai se tulee hoidettua - ei välttämättä kunnialla mutta kuitenkin.

Kun työelämän kuormitus on näin kovaa niin se näkyy heti palautumisessa. Tein painonnostotreenin keskiviikkona ja olin aivan puhki koko ajan. Olin nukkunut edellisen yön hieman huonosti ja se näkyi heti, sykkeet olivat koko ajan korkealla vaikka olisi vain seisoskellut. Normaalisti minuun ei vaikuta useampikaan huonosti nukuttu yö mutta nyt tässä tilanteessa jo yksikin oli liikaa. Korjasin heti tilanteen ja olen mennyt aikaisin nukkumaan ja saanutkin nukuttua hyvin.

Eilen oli vieläkin vähän heikko olo ja juoksin töiden jälkeen lyhyen ja kevyen hölkkälenkin, neljä kilometriä. Tänään yritän saada töiden jälkeen muutaman kilometrin pidemmän lenkin kasaan, ehkä kutosen. Ei näillä kuuhun mennä mutta pysyypähän jonkinlainen juoksutuntuma edes yllä.

Huomenna olisin saanut nukkua pitkään mutta päätin lähteä Tampereelle katsomaan kuinka meidän jengi taistelee Suomen parhaan painonnostoseuran tittelistä seurajoukkuefinaalissa. Jos joku on Tampereen seudulla ilman tekemistä niin ei muuta kuin Nääshallille klo 11! Olen tehnyt laskelmia eri seurojen voimasuhteista ja näyttäisi siltä että mikä tahansa viidestä kisaan kutsutusta joukkueesta voi ottaa mestaruuden. Jännää!

Nyt kun fiilis on ollut kuormittunut niin ei ole tehnyt mieli takoa kovia treenejä, mieluummin kevyesti ja lempeästi kun on muutenkin jyrätty olo koko ajan. Tasan kolme viikkoa sitten paiskoin kuitenkin menemään todella kompaktin ja hyvän harjoituksen joka ei ole kestolla pilattu.

 Harjoitukseen tarvitset yhden kappaleen mäkiä (kuvassa se on luminen koska napsaistu kolme viikkoa sitten, nyt on vain musta maa). Niin, et oikeastaan tarvitsekaan mitään muuta.

Omassa harjoituksessani mäen molemmilla puolilla sattui olemaan 100 metriä pyörätietä, muutoin jos tietä riittää pidemmälti niin kantsii mitata ja tsekata sopivat maamerkit kääntymiselle.

Juoksin aina sata metriä ylämäkeen kovaa, sitten palauttelin ja hölkkäsin kevyesti alamäkeä sata metriä, käännyin ja juoksin täysillä sata metriä ylämäkeen ja taas palauttelin alamäen. Yksi ylämäki + alamäki-setti oli pituudeltaan noin 200 metriä ja juoksin sen kymmenen kertaa, viisi sinne & takaisin-lenkkiä. Aikaa kului muistaakseni 13-14 minuuttia ja matkaa kertyi 2 kilometriä josta kilometri kovaa vauhtia juostua ylämäkeä ja tietysti kilsa kevyttä alamäkipalauttelua. Ekat kymmenen minuuttia meni hyvin ja ehdin palautumaan uutta vetoa varten mutta pari vikaa pätkää olivat jo tosi kovia.

Tällaiseen treeniin ei kulu paljoa aikaa ja sen voi toteuttaa melkein missä vaan,  mäen ei tarvitse olla erityisen pitkä tai kova vaan tähän tarkoitukseen sopii mikä tahansa piskuinenkin nyppylä jonka molemmin puolin on alamäki.

Hengissä vielä silti.

En ole koskaan kirjoittanut tänne puhelimella mutta ehkä nyt voisi pikaisen päivityksen tehdä.

Hengissä olen vaikka blogia en ole ehtinytkään päivittää. En tosin ole ehtinyt juuri treenaamaankaan, marraskuussa olen juossut kolme kertaa ja kilsoja on kertynyt 18. Painonnostotreenejä olen tehnyt myös kolme.

Aika paljon asioita on kertynyt kalenteriin just samaan aikaan. Näitä juttuja pidempään lukeneet muistanevat että olen tehnyt tähän asti puolikasta työviikkoa ja vieläpä liukuvilla työajoilla. Nyt olen kuitenkin siirtynyt normaaliin kahdeksasta neljään-työaikaan. Siihen päälle valmennukset, koulutukset ja 8-vuotias superjunnu. 

Elämäntilanteet vaihtelee ja nyt tilanteeni on tällainen. En harmittele omien treenieni vähäisyyttä. Se kuuluu tähän hetkeen ja on ihan ok.

Koen niin että urheilu on tukipilari joka ei elämästäni ole katoamassa mihinkään. Minun ei tarvitse pitää siitä väkisin kiinni. Tiedän että niin kauan kuin minussa henki pihisee, se kulkee kanssani.

Työt tai ihmissuhteet ovat eri asia. Niiden pysyvyys on aina arvoitus. Jotkut ymmärtävät kaiken katoavaisuuden vasta kun on jo liian myöhäistä. Tällä hetkellä minusta tuntuu paremmalta tehdä näin. En tule koskaan jossittelemaan että "olisinpa juossut marraskuussa 2016 viisi lenkkiä enemmän". En toki ole jossittelija muutenkaan mutta silti haluan nyt tarttua hetkeen vähän eri tavalla.

Kaiken arkisen aktiviteetin lisäksi minut valittiin tiistaina puheenjohtajaksi yhteen maamme johtavista painonnostoseuroista. Meillä on paras juniorityö, lähes sataa ihmistä vuodessa liikuttava punttikoulu ja muutenkin laajin ja aktiivisin toiminta. Kun edellinen puheenjohtaja hyppäsi sivuun, katseet kääntyivät minuun. En ollut erityisen innoissani mutta olisi tuntunut hölmöltä kieltäytyäkään. On iso ja mielenkiintoinen haaste organisoida mm. nuorten pohjoismaiden mestaruuskilpailut ensi syksynä järjestävän seuran puheenjohtajan paikalta käsin.

Just nyt istun bussissa ja vaikka mulla on kaksi työpuhelinta matkassa tämän oman luurin lisäksi niin tuntuu hyvältä. Kalenteri on viikonlopun osalta täysin tyhjä. Voin maata pimeässä peiton alla tai hengata sohvalla leffoja katsellen vaikka 20 tuntia. Tai käydä treenaamasaa tai tehdä jotain muuta. Ihan sama. Kunhan tuntuu hyvältä. 

Tää menee oikein just näin.

Matkalla paremmaksi valmentajaksi.

Painonnostoliiton koulutusputki on viisiportainen. Sen tasoja ovat 1-tason ohjaaja, 2-tason ohjaaja, 1-tason valmentaja, 2-tason valmentaja sekä painonnostovalmentajan ammattitutkinto. Ohjaajakoulutukset ovat ensisijaisesti tarkoitettu muiden lajien valmentajille jotka teettävät valmennettavillaan painonnostoharjoitteita, tyypillisesti monet koulutukseen osallistuvista ovat nykyään crossfit-salien vetäjiä. Itse hyppäsin suoraan ohjaajakoulutuksien yli 1-tason valmentajakoulutukseen.

Ykköstason valmentajakoulutus sisältää kotona tehtäviä ennakko- ja välitehtäviä sekä kaksi lähijaksoa. Ensimmäinen lähijaksoni oli viime viikonloppuna Vierumäellä Suomen urheiluopistolla. Koulutus oli järjestetty yhteistyössä Suomen Voimanostoliiton kanssa ja lopulta paikalla olikin kahdeksan painonnosto- ja kahdeksan voimanostovalmentajaa. Yleistä valmennusosaamista koskevat osuudet olivat koko porukalle yhteisiä, spesifit lajivalmennukseen liittyvät teoriatunnit ja käytännönharjoitteet olivat tietysti erikseen.

Mietin jo parin vuoden ajan koska olisi oikea hetki mennä koulutuksiin, seurasta siihen kannustettiin jo aiemmin mutta joko aikatauluni eivät sopineet tai suoraan sanottuna en kokenut olevani valmis. Jo ykköstason koulutus on erittäin laaja paketti. Perjantai-illasta sunnuntai-iltapäivään kestänyt koulutus sisälsi 18 tuntia teoriaosuuksia ja käytännön harjoituksia salilla, pelkästään lauantaina ahersimme aamukahdeksasta iltaseitsemään vain kahden ruokailutauon paussittamina. Ainakin itse pysyin hyvin skarppina alusta loppuun ja suunnilleen 99% asiasta osui ja upposi tajuntaan.

Nyt on helppo sanoa että tulin koulutukseen juuri oikeaan aikaan. Kokemattomalle painonnostovalmentajalle olisi mielestäni parempi käydä ensin ohjaajakoulutuksia tai toimia apuvalmentajana/ohjaajana jossain seurassa kokeneempien valmentajien siipien suojassa. Itselleni on nyt parissa vuodessa kertynyt muutamia satoja ohjattuja tunteja ja se kaiken muun lajin parissa vietetyn ajan ohella antoi erinomaiset lähtökohdat koulutukselle.

Valmentaminen on älyttömän iso paketti hallittavaksi. Siihen kuuluu niin yksittäisten harrastajien valmentamista kuin parinkymmenen hengen ryhmien ohjaamista. Aloittelijoita, junioreita, aikuisia kuntoilijoita, kilpatason harrastajia ja huippu-urheilijoita. Valmentajan tulee osata esiintyä, perustella, analysoida. Hallita vuorovaikutustilanteet, lajin biomekaniikka, oheisharjoitteet, tiedollinen ja taidollinen osaaminen ravinnosta, palautumisesta, kokonaiskuormituksesta. Rakentaa harjoitusjaksoja ja valmennusohjelmia, hallita omaa mieltä, sanatonta ja sanallista viestintää ja tukea urheilijaa parhaalla mahdollisella osaamisellaan ihan kaikessa. Koko paketti on niin suuri hallittavaksi että sitä ei edes uskalla välillä ajatella.

Toisaalta kaiken analysoinnin taustalla on äärimmäisen simppeli laji jossa on samaan aikaan kaikki. Yleinen valmennusoppi - joka on siis sama on lajina sitten salibandy, mäkihyppy tai painonnosto - on haastava näin yksinkertaisen mutta samalla monipuolisen lajin osalta. Miten ja miksi suunnitella erillisiä taidollisia harjoitteita kun painonnostosuorituksessa jo itsessään käydään läpi iso skaala eri harjoitettavia taidon osa-alueita? On täysin eri asia valmentajalle suunnitella liikkuvuus- ja kehonhallintaharjoitteita futisjuniorille kuin painonnostajalle. Me harjoitamme käytännössä kaikkia taidon osa-alueita samalla kertaa jokaisessa lajisuorituksessa.

Teimme jo lokakuussa ennakkotehtäviä joissa piti kuvailla itseään valmentajana, tuoda esille vahvuuksia ja heikkouksia, toimintaympäristöämme ja ajatuksiamme valmentajuudesta. Viikonlopun päätteeksi saimme kotiin viemisiksi ison nipun välitehtäviä jotka tulisi hoitaa ennen tammikuun toista lähijaksoa. Ne ovatkin jo kattavuudeltaan aivan eri luokkaa kuin ennakkotehtävät. Lähiviikkoina tulen esimerkiksi videoimaan valmennuksiani ja kuvatun materiaalin pohjalta analysoimaan käytöstäni valmennustilanteessa. Jo viikonlopun aikana ohjasimme eri harjoitteita muille osallistujille ja itselleni se tuntui tutulta ja helpolta. Vielä vuosi tai pari sitten vieraiden ihmisten edessä esiintyminen ja harjoitusten ohjaaminen oli haastava ja jännittävä tilanne, nyt se on hyvinkin kotoisaa. Toisaalta juuri tiedollisessa osaamisessani on edelleen isoja aukkoja ja sopivan vastakysymyksen esittämällä olen helposti kovin hukassa.

Jos joku valmentaja luulee olevansa valmis valmentajana, hän on kaikkea muuta kuin sitä. Valmentaminen on elämänmittainen oppimisprosessi jossa ei yksinkertaisesti voi tulla valmiiksi. Uusia näkökulmia ja tapoja oppimiseen ja opettamiseen löytyy koko ajan eikä lajianalyysikään ole koskaan lopullinen. Jos jokin urheilulaji ei kehity ja mene eteenpäin kaikilla tasoilla, se on kuoleva laji.

Olin Vierumäellä vasta toista kertaa, eka kertani oli kesäkuussa leirillä jossa olin valmentamassa painonnostojunnuja. Puitteet ovat komeat ja innostavat, vaikka silloin lauantainakin oli todella pitkä päivä ja oltiin aherrettu aamukahdeksasta iltaseitsemään niin siirryimme vielä porukalla salille vetämään omia treenejämme. Lopettelin vasta puoli yhdeksältä, mehut alkoi olemaan loppu mutta kun en ollut ehtinyt pariin viikkoon tekemään tempausharjoitteita niin olihan se taas niiiin siistiä ja vielä itselle vieraissa puitteissa. Vierumäen punttis on toimiva paikka, joskin painonnostoharjoituksia varten se vaatii jonkin leirin tai muun tilaisuuden jossa käytössä on liiton välineet. Meillä oli koulutuksessa kasassa todella hieno porukka lajiväkeä ympäri Suomea joiden kanssa siirryttiin vielä salilta illanviettoon Scandicin baareihin. Tähän liittyen pitääkin kehaista että alueella on ilmainen taksi :-D Onhan se nyt selvää että kilometrin mittainen matka on uhka painonnostoharrastajalle katabolian muodossa! Ja hermotukset menee helposti piloille ja sitten onkin nosto seuraavana päivänä sekaisin. Thou shalt not walk.

Parin tunnin päästä ohjaan ensimmäisen tuntini ekan koulutusjakson jälkeen. Mielenkiintoista nähdä miten paljon käsitellyt asiat vaikuttavat valmennustilanteisiini, uskon että melko paljon.

Läpi repaleisen lokakuun kaipuun.

Vesisadetta, pimeyttä, hyistä viimaa ja lopulta loskaa. Sellainen kai syksyn pitäisi olla mutta ainakin täällä syksy on ollut todella kuiva. Parin viime kuukauden sadepäivät voi laskea yhden käden sormilla. Syysmyrskyjäkään ei ole näkynyt. Mutta pimeys tietysti on valloillaan, sunnuntain jälkeen vielä tuntia totuttua aiemmin. Kun hämärä laskeutuu neljältä, valaistut kuntoradat tai otsalamput ja heijastimet ovat lenkkeilijän ystävä. Ilmeisesti juuri näillä hetkillä osa Suomesta on lumimyräkän kourissa mutta tänne ei ole ennustettu hiutaleen hiutaletta. Harmi toisaalta, toisihan se edes vähän valoa.

Lokakuu oli treenien suhteen aika erilainen kuin syyskuu. Painonnostotreenien määrä väheni kahdeksasta kolmeen ja se varmasti näkyy olympianostojen tuntumassa. Juoksukilsoja tuli tosin lopulta lähes satkun verran, 98. Treenipäiviä kuitenkin kesäkuun jälkeen vähiten: 11.

Tämän vuoden juoksukuukaudet kilometrien mukaan järjestettynä:

huhtikuu 118
elokuu 114
helmikuu 100
lokakuu 98
heinäkuu 84
kesäkuu 70
toukokuu 60
syyskuu 60
tammikuu 59

Lokakuu tuntui välillä todella katastrofaaliselta mutta ne harvat lenkit kun tuli juostua olivat maratonin ohessa noin kympin lenkkejä. Syyskuussahan juoksin yhden lenkin enemmän kuin lokakuussa mutta ne olivat vain reilun viiden kilsan mittaisia joten kilometrit jäivät vähiin. Varmasti sekin vaikutti siihen että kestävyyskunto oli Tampereella niin heikko.

Aika paljon on nyt kulunut aikaa valmentamiseen. Olen tehnyt harjoitusohjelmia niin tavoitteellisesti treenaaville painonnostojunioreille kuin kuntomielessä liikkuville aikuisillekin. Keskimäärin kolmena iltana viikossa olen ollut ohjaamassa punttikoululaisia ja viime lauantai kului kokonaisuudessaan salilla kun vedimme Anna Tokolan ja parin muun valmentajan kanssa painonnostoseminaarin innokkaille.

Ensi viikonlopun vietän Vierumäellä, osallistun painonnostoliiton valmentajakoulutukseen. Valmistautumistehtäviä täyttäessäni on joutunut miettimään sitä millainen valmentaja olen ja millainen haluan olla. Miten itse opin ja miten voin auttaa muita oppimaan paremmin. Tulevaisuus on kaikin tavoin avoin, en olisi koskaan nähnyt itseäni edes tässä pisteessä joten on vaikea hahmottaa millaiseksi voisin kehittyä. Omat vahvuuteni ja mielenkiinnon kohteeni valmentamisessa kokisin olevan enemmänkin mentaalipuolella, tsemppaajana ja urheilijan voimavarojen löytäjänä ja vahvistajana kuin millimetrin tarkoissa teknisissä havainnoissa. Toki perusteet pitää olla hallussa myös siltä puolelta.

Juoksujen parissakin aivot raksuttaa ja koitan löytää uusia innostavia keinoja saada itseni ja muut liikkeelle. Toisaalta haluaisin juosta yksin ja saada kaiken tapahtuneen ja tapahtumatta jääneen jäsenneltyä päässäni mutta toisaalta olisi myös mahtavaa juosta paljon yhteislenkkejä eri teemoilla. Olen tällä hetkellä yksilö- ja joukkueurheilijan hybridi koska koen lähes kaikessa tekemisessäni tärkeäksi yhteisöllisyyden.

Moni liikkuu syksyllä enemmän tai vähemmän tummissa vesissä. Pinnan alla tai jopa aivan pohjalla, hapettomassa tilassa jonne valoa ei näy. Mutta jos ei olisi pimeyttä niin miltä valo näyttäisi? Kynttilä ei loista eikä nuotio hehku kesäillassa. Vaikka marraskuu olisi kuukausista julmin ja lähestyvä syvin ydintalvi houkuttelisi karhunpesään talviunille, kuluu lopulta vain ohikiitävä hetki ja valo alkaa lisääntyä, linnut laulaa ja luonto herää.

Mutta elämä ei ole ensi keväässä tai kesässä. Se on tässä ja nyt. Valoa pimeyteen, ystävät.

Liikkeellä.

Mistä tietää onko palautunut?

Juoksutapahtumista palautuminen on sekä henkinen että fyysinen prosessi. Moni tuntuu olevan epätietoinen siitä miten pian kisan jälkeen voi palata treeneihin ja mistä tietää onko palautunut vai ei. Sykemittarit antavat omia arvojaan siitä mikä tilanne on.

En luota kelloihin tai mittareihin tässäkään asiassa. Mielestäni hyvin helpoilla ja yksinkertaisilla nikseillä voi tsekata onko palautunut vai ei eikä asiaa tarvitse pähkäillä sen enempää.

Henkinen palautuminen näkyy selvimmin siinä kiinnostaako ylipäätään treenaaminen vai ei. Jos on juossut pitkän kisan eikä huvita laittaa juoksukenkiä jalkaan niin lienee parempi tehdä vielä jonkin aikaa jotain ihan muuta. Fyysisestä palautumisesta kertoo kaksi merkkiä: kivut tai muut epänormaalit tuntemukset sekä syke. Maratonin jälkeen voi jalkoja kolottaa päivän tai jopa parikin viikkoa enkä näe mitään syytä lähteä lenkille ennen kuin nuo tuntemukset ovat ohi. Syke käyttäytyy epänormaalisti myös jonkin aikaa jos kisa on ollut poikkeuksellisen raskas.

Oma maratonini lauantaina oli rento ja matalasykkeinen, kuin pitkä harjoituslenkki. En vaadi siitä kummempaa palautumista. Sunnuntaina ja maanantaina oli hyvin pieniä tuntemuksia esimerkiksi sängystä tai tuolista ylös noustessa mutta enää eilen ei juuri mitään. Pohkeet ovat kyllä edelleen todella kiviset, tekisi hyvää jos joku antaisi niille mahdollisimman kovakouraista runttausta.

Tänään ajattelin kokeilla juoksua ja kuulostella miltä se tuntuu. Reitiksi valitsin sisähallin juoksuradan, siellä on helppo lopettaa juokseminen heti jos tuntuu epänormaalilta. Tunnen itseni niin hyvin että ulkoilureiteillä juoksisin reitin joka tapauksessa loppuun asti vaikka tuntuisi miltä.. Mulla ei ole hajuakaan paljonko juoksen, etenen 2-3 kierroksen setteinä ja jatkan kunnes joko tulee vaivoja tai halli suljetaan. Wiha jätti inspiraation juosta ja tehdä vähän enemmän kuin tänä vuonna muuten olisin tehnyt.

Olin juossut Wihan maratonia edeltävän kuukauden aikana 76 kilometriä. Melko vähän - siis vajaa 20 kilsaa viikossa! Edeltävinä viitenä kuukautena yhteensä 388 kilometriä eli 77.6 kilometriä kuukaudessa. Syyskuun puolivälistä lokakuun puoliväliin menin siis aikalailla tämän vuoden laiskalla tahdillani eteenpäin..

Koko lauantain kisapäivää leimannut sattumanvaraisuus ja jopa kohtalonomaisuus sai vielä yhden lisämausteen kun löysin torstaina tulostamani paperin johon olin kaavaillut mihin aikaan ystäväni olisi päässyt optimisuorituksella.

Katjan tulokseksi tuli siis DNS mutta kohtaamieni supernaisten loppuajat olivat 11:02 ja 11:08. Puolimaratoneilla puhutaan minuuttien marginaaleista, maratoneilla korkeimmillaan parinkymmenen minuutin marginaaleista tavoitteita ja aikatauluja laadittaessa mutta 100 kilometrin juoksussa puhutaan tällä tasolla jo tunneista. Sitä taustaa vasten on aivan ällistyttävää miten tarkasti lauantaina itselleni aiemmin täysin tuntemattomat naiset juoksivat tietämättään laatimani aikataulun mukaisesti..

Mielessä pyörii paljon. Ens vuoden juoksusuunnitelmat alkaa hahmottua ja painonnostopuolella on tapahtumassa isoja asioita. Avainasemassa on hyvän tasapainon löytäminen jatkossakin, ajankäytöllinen haaste on suuri mutta toisaalta myös todella mielenkiintoinen. Asioille joista pitää ja joita rakastaa löytää kyllä myös aikaa. "Ihan ok"-tason kiinnostuksen kohteista ja ei niin välttämättömistä velvollisuuksista pitää olla toki silloin myös valmis luopumaan.

Juoksen tänä vuonna vielä yhden maratonin, joulukuussa. Paikka on selvillä, ajankohdasta neuvottelemme tapahtuman järjestäjän kanssa tarkemmin marraskuun aikana. Tarkastusmitattu, tilastokelpoinen ja virallinen tapahtuma on pääkaupunkiseudulla ja ois aika siistiä jos sinne tulisi blogin lukijoitakin päättämään kautensa ja juhlimaan hienoa urheiluvuotta 2016!

Wihan kilometrit 2016 - Maraton huoltajan vastuulla.

Kaikelle tekemiselle pitää olla jokin sytyke joka saa motivaation leimahtamaan tuumasta toimeen. Maratonin juoksemiselle sellainen sytyke on yleensä ennätyksen parantaminen tai vaikkapa maraton-juoksujen keräileminen. Oma motivaationi juosta maratoneja on ollut lähinnä siinä että osallistumismaksun maksaminen on ollut laiskalle olemukselleni ainoa keino saada juostua pitkiä matkoja. Aika vähissä ovat yli kymmenen kilsan lenkkini tänä vuonna ellei helmikuussa, huhtikuussa ja elokuussa juostuja maratoneja lasketa!

Wihan kilometreillä sytykkeeni ei ollut kuitenkaan pitkiksen juokseminen eikä mikään muukaan omaan tekemiseen liittyvä motivaattori. Olin menossa koko päiväksi huoltamaan ja kannustamaan ekalle sadan kilometrin matkalle starttaavaa ystävääni. Ilmoittauduin maratonille joka starttaisi kuusi tuntia 100 kilometrin lähdön jälkeen jotta voisin pitää hänet kaikin mahdollisin tavoin liikkeessä kun taivalta on takana 50-60 kilometriä.

Perjantaiaamuna sain kuitenkin viestin joka tuntui maailmanlopulta. Katjalle oli noussut yöllä korkea kuume. Tiesin miten hirveältä hänestä tuntui ja olin aivan maassa. Yhteen päivään oli tähdätty kuukausia, siitä oli puhuttu joka päivä. Majoitukset, matkat, huoltosuunnitelmat, juoksuvauhdit. Koko elämä suunniteltu ja rytmitetty tätä yhtä päivää varten täysin turhaan. Tyrmistyttävä henkinen takaisku. Mulla oli todella huono fiilis kun tiesin miten surkeasti toisella on asiat. Toisaalta mulla ei ollut myöskään enää minkäänlaista motivaatiota lähteä matkaan.. Koko kisareissulta putosi pohja.

Kasasin palikoita pitkin päivää ja päätin lähteä toteuttamaan alkuperäistä suunnitelmaa. Kavereita, tuttuja ja tuntemattomia oli lähdössä juoksemaan eri matkoja maratonista sataseen ja päätin olla käytettävissä. Perjantai-iltana lähdin Tampereelle ja vaikka kortit jaettiin uudestaan niin aloin saamaan pakkaa edes jollain tavalla kasaan.

Olin Pirkkahallilla kahdeksan jälkeen ja mieli alkoi piristyä kun näki kivoja ihmisiä. Todelliset kokoontumisajot olivat nämäkin kekkerit. Ensimmäinen startti oli yhdeksältä ja matkaan lähtivät maratonin, 50 kilometrin, 100 kilometrin ja vapaavalintaisen nonstop-juoksun osallistujat. Huolsin maratonilla Mariaa, tsekkasin kierrosaikoja ja tuuppasin käteen tasaisin väliajoin geeliä ja loppumatkasta vihreitä kuulia. Tarkistin koko ajan myös uusien tuttavuuksien, 50 kilsalle osallistuvan Jussin ja 100 kilometriä juoksevien Sadun ja Pauliinan menoa.

Wihan kilometreillä kierretään 3.333 kilometrin reittiä Pirkkahallin ympäristössä. 50 kilometrin juoksijat etenevät tasan 15 kierrosta, satasen 30 kierrosta ja maratoonarit 12 kierrosta joista ensimmäisellä on ylimääräinen lisälenkki. Pirkkahallin edustalla sijainneella huoltoalueella olikin koko ajan vipinää, parista sadasta osallistujasta joku oli koko ajan ohittamassa sitä. Keskimäärin kierrokseen kului juoksijasta ja matkasta riippuen noin 20 minuuttia joten aika kului todella nopeasti. Olin varannut päälleni toppatakin ja muutenkin lämpimästi vaatetta joten ulkona oli kiva seisoskella nuo kuusi tuntia ennen omaa lähtöäni.

Maria juoksi lopulta uuden komean maraton-ennätyksensä parinkymmenen minuutin marginaalilla ja Jussi pääsi ekan ultramatkansa hienosti maaliin.

Kierros päättyi upeaan kujaan joka oli täynnä juoksijoiden omia huoltopisteitä ja kannustajia

Nälkä kurni kovasti jo puoliltapäivin mutta olin käytännössä täysin unohtanut itseni ja oman maratonini ja edennyt koko päivän pelkän banaanin ja veden voimin. Vähän ennen kolmea laitoin numerolapun rintaan ja riisuin toppatakin pois. Nyt olisi aika huoltaa ja tsempata muita vielä konkreettisemmin.

Kilpailun etenemisestä pysyi erinomaisesti selvillä reaaliaikaisen nettiseurannan perusteella joka näkyi myös lähtöalueella kilpailijoille ja huoltajille. Se kertoi kisan keskivauhdin, viimeisimmän kierroksen keston, sijoituksen, jäljellä olevien kierrosten määrän sekä ennusteen loppuajasta. Mulla oli aika hyvä näkemys siitä miten kuusi tuntia juossseet Satu ja Pauliina pärjäsivät. Molemmat olivat todella hyvässä vauhdissa eikä minkäänlaista nuutumista ollut havaittavissa kierrosajoissa, juoksuasennossa tai askelluksessa.

Startin jälkeen yritin kalkuloida koska voisin spotata heidät reitiltä mutta maratoonareilla ohjelmassa oleva lisälenkki ekalla kierroksella teki matematiikasta liian hankalaa. Lisälenkit tehtiin parkkipaikalla josta sain näköyhteyden onnekkaasti molempiin, kiihdytin vauhdin noin 5 min/km tasolle ja otin Pauliinan kiinni. Juteltiin niitä näitä kisan kulusta ja taustoista. Vaikutti käsittämättömältä että hänellä oli takana jo yli kuusi tuntia juoksua, niin helpolta meno näytti.

Muistaakseni etenimme Pauliinan kanssa yhdessä viitisen kilometriä jonka jälkeen hän jäi pidemmälle tauolle ja kehotti juoksemaan edellä olevan Sadun kiinni. Näin teinkin ja tästä alkoi itselleni päivän tärkein duuni. Sadunkin meno oli edelleen helppoa mutta hän toivotti apuni tervetulleeksi ja lupasin pitää vauhtia niin pitkään kuin vain mahdollista. Matkalla ultrajuoksijaksi-blogia kirjoittava Satu oli debytoinut vuotta aiemmin samassa kisassa  13.5 tunnin ajalla ja pudottanut siitä reilusti yli tunnin pari kuukautta sitten Masokistin unelmassa Helsingissä.

Kun lähdimme juoksemaan yhdessä Sadulla oli takana noin 63 kilometriä ja ennuste näytti hieman päälle 11 tuntiin. Kierrokset etenivät hyvin samankaltaisesti, minä otin nopeasti omalta huoltopöydältäni evästä ja jäin odottamaan hänen ymmärrettävästi pidempiä huoltojaan. Ennuste alkoi kohentua, parhaimmillaan screenillä oltiin noin 10:50 loppuajassa! Satu odotti romahdusta alkavaksi minä hetkenä hyvänsä mutta koetin puhua jostain muusta. Paljon oltiin vain hiljaakin. Yritin pysyä sen verran skarppina että sain laskettua montako kierrosta molemmilla olisi jäljellä. Tulisin maaliin kierroksen ennen Satua.

Ilta alkoi hämärtyä ja sitten alkoi näkyä jotain odottamatonta. Edellisen kierroksen aikana pitkälle suoralle oli sytytetty kymmeniä ulkotulia valaisemaan reittiä! Mykistävän hieno näky. Kun pimeys laskeutui täysin, lähes koko reitti oli valaistu katuvalojen lisäksi myös ulkotulilla. En ole koskaan ennen juossut lappu rinnassa pimeässä ja tuo pieni yksityiskohta loi todella hienon tunnelman.

Juostiin yhdessä siihen asti kun Sadulla oli jäljellä vajaa 15 kilometriä ja mulla reilu kymppi. Sitten tapahtui jotain mitä ei olisi pitänyt tapahtua. Satu kysyi miten jaksan ja tajusin samalla hetkellä että huoltosuhde on kääntymässä väärään suuntaan. Käskin hänen jatkaa vakuuttavaa menoaan ja vaihdoin hetkeksi kävelyyn.

Etenin jatkossa vuorotellen kävellen ja juosten. Aika nöyryyttävää kun nämä muut olivat juosseet kymmenen tuntia eivätkä kävelleet! Tajusin kyllä mistä se johtui, olin edeltävän 24 tunnin aikana syönyt banaania ja juonut vettä - jos ei maratonin aikaisia paria geeliä ja vihreää kuulaa lasketa. Aivan liian vähän minun kunnollani. Mutta sillä ei ollut nyt mitään väliä, en harmitellut tilannetta vaan olin oikeasti tosi tyytyväinen. Päivä oli mennyt toistaiseksi erinomaisesti niillä joiden vuoksi täällä ylipäätään olin.

Wihan reitti on todella hieno, suorastaan täydellinen. 3.333 kilometrin kierros on juuri sopivan pitkä, yksi kierros sujuu melko helposti vaikeassakin tilanteessa mutta silti kolme kierrosta muodostaakin jo kympin. Alustasta puolet on asvalttia ja puolet hiekkatietä, korkeuseroja ei ole. Tuntuu vaikealta ajatella satasen juoksua 1 kilometrin tai 10 kilometrin radalla verrattuna tähän reiluun kolmoseen. Utopistisissa ultraunelmissani juoksisin debyyttini täällä. Ehkä ensi vuosikymmenellä.

Kun lähdin vikalle kierrokselle takaani lähestyi otsalampun valo. Numerolapusta bongasin että kyseessä oli satasen juoksija. Aloimme kävelemään yhdessä ja sain kuulla taas melkoisen tarinan! Vierelläni ekaa satastaan taivalsi Markku joka järjestää ensi heinäkuussa Suomi 100-juoksun , Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi järjestettävän ultrapitkän etappiseikkailun Nuorgamista Helsinkiin. Jos olin jo kuoppaamassa ultra-haaveitani todettuani etten pysy muiden vauhdissa vaikka näillä olisi 60 kilometriä pohjillla niin Markun jutut saivat toivon kipinän heräämään. Kun kerroin ajattelevani etten voi edes harkita ultria ennen kuin maraton menee alle neljän tunnin hän vastasi olevansa viiden tunnin maratoonari. Tajusin että esteet ultramatkoille olivat vähäisen harjoittelun tai maraton-aikojen tuijottelun vuoksi mielessäni, eivät kehossani. Tälläkin kohtaamisella kuten kaikella on tarkoituksensa.

Minä olin viimeisellä kierroksellani, Markulla niitä olisi vielä viisi. Hän laskiskeli että maali menee kiinni puoliltaöin ja minä vakuuttelin että tälläkin tahdilla määräaika alittuu reilusti. Kävelimme pitkin kierroksen päättävää hiekkatieosuutta, maaliin olisi noin kilometri. Takaa kuului askelia. Käännyin ja näin Sadun. Hän oli ottanut minut kierroksella kiinni!

Sain jostain aivan uutta virtaa ja lähdin mukaan juoksuun. Ensin ulkotulien valaisema hiekkatie ja lopulta pitkä suora jonka Satu juoksisi nyt viimeisen kerran. Kylmiä väreitä. Satu ampaisi vielä kovaan loppukiriin ja ylitti maaliviivan. Loppuaika 11:02 ja kaulaan sadan kilometrin SM-pronssi!

Mulla oli takana vuoden viides ja samalla ylivoimaisesti hitain maraton mutta se ei kiinnostanut miltään osin. Kun näin niitä iloisia ilmeitä ja pääsin onnittelemaan mahtavia ihmisiä juoksu-uransa upeimmilla hetkillä niin tiesin että tää meni lopulta täysin oikein.

Kaikella on tarkoituksensa.

Tarkasta nämä!

Olen viettänyt viime kuukausina kymmeniä tunteja busseissa ja junissa. Lähtökohtaisesti vaikkapa viiden tunnin bussissa istuminen kuulostaa kuolettavan tylsältä ja puuduttavalta mutta ihan rehellisesti sanottuna nuo hetket ovat menneet kuin sormia napsauttamalla. Kiitos siitä nykyaika ja siunattu teknologia.

Olen tsekkaillut läpi urheiluaiheisia leffoja, lyhytelokuvia, dokumentteja ja jopa erästä videoblogia. Tänään jaan näitä linkkivinkkejä teidänkin iloksenne, kisamatkoja tai muita tylsiä hetkiä kuluttamaan ja uusia oivalluksia tuottamaan.

Lähdetään liikkeelle Yle Areenasta. Areenasta kannattaa mahdollisimmin pian tsekata Finnsurf. Rakkautta aaltoihin henkivä audiovisuaalisesti upea dokumentti on nähtävissä vain 18. lokakuuta asti. Suosittelen kännykän sijaan katsottavaksi mahdollisimman isolta näytöltä. Olen katsonut Finnsurfin useita kertoja ja se sykähdyttää aina. Lajirakkauden voi tuntea kylmänväristyksinä ihollaan kun laudalla uhmataan syysmyrskyä hyisellä Porin edustalla.

Docventuresin syyskauden päätti tällä viikolla Pekka Hyysalosta kertova dokkari New Run. Itse en ole vielä ehtinyt sitä katsomaan mutta moni on kehunut. Pyrin luuraamaan sen läpi mahdollisimman pian. Nähtävissä areenasta 10.11. asti sekä uusintana tänään Yle TV2-kanavalla.

Kansainvälisen Painonnostoliiton IWF:n tuottama dokumentti Lift the World oli odotuksissani paljon isompi tapaus kuin mitä se lopulta antoikaan. Se antoi nimittäin yllättävän vähän. Lift the World kertoo kohtuullisen kiinnostavia tarinoita ympäri maailmaa mutta sitä huikeaa visuaalista potkua jota lajilla olisi tarjottavanaan näkyi kuitenkin aivan liian vähän. Olisin tehnyt tästä itse paaaaljon paremman!

Sen sijaan Badwaterin äärimmäisestä ultramaratonista halki Kuolemanlaakson kertova dokumentti tai ehkä pikemminkin kotivideo, Badwater UltraMarathon documentary (doh!), oli messevä ylläri. Törmäsin siihen kuten niin moneen muuhunkin mielenkiintoiseen youtube-helmeen puhtaasti klikkailemalla satunnaisia videoita. Ohjelma kertoo Akos Konyasta joka teki ultramaailman jytkyn osallistuessaan ekalle Badwaterille. Alussa kuvataan rankan kisan vaatimaa erikoista harjoittelua ja lopussa saamme seurata miten pitkälle noin hoopolta näyttävä tekeminen lopulta viekään. Kaksi tuntia sujuu siivillä tämän todellisen tee-se-itse-ultraseikkailun myötä.

Bill Yang Films on youtube-kanava joka on täynnä toinen toistaan kovempia ultra/polkujuoksuvideoita. Katsokaa kaikki! Itse löysin kanavan pariin Western Time-dokumentin kautta. Se kertoo Sally McRaen matkasta sadan mailin Western States-maastokisassa.

Olen ihan rehellinen ja myönnän etten ole kiinnostunut videoblogeista. Mua ei suoraan sanottuna kiinnosta katsella ketään jaarittelemassa. Eikä mua oikeastaan kiinnosta tuntemattomien ihmisten mielipiteet juuri mistään. Voiko noin sanoa? No taisin just sanoa. Voin kuitenkin ilokseni todeta että päädyin tilaamaan Simpasen Juuson youtube-kanavan, sellaisen missä se jaarittelee keittiössään muussatessaan perunoita. Simpasen tarina ja tausta on vain niin vetoava että kaverista on vaikea olla kiinnostumatta. Entinen lupaava veikkausliigafutaaja laittoi kaikkien yllätykseksi parikymppisenä nappikset naulaan, ryhtyi vegaaniksi ja aloitti ultrajuoksuharjoittelun. Jälki on ollut varsinkin sileillä satasilla komeaa mutta toisaalta pitkistä NUTS polku-ultrista on tältä vuodelta takana kolme starttia ja yhtä monta keskeytystä. Eihän noista videoista voi olla diggaamatta kun jätkä juoksee viidakossa ilman paitaa tukka hulmuten! Pidän yksinkertaisista resepteistä mutta Juuso tuntuu niissäkin vetävän melkoisen äärimmäistä linjaa kertomalla miten survoo kattilallisen keitettyjä perunoita ja ripsoo vähän suolaa joukkoon ja herkulllinen ateria onkin valmis. 5/5 menoa. Toivottavasti vuonna 2017 DNF:t vaihtuu urotekoihin.

Olen kuullut huhuja Netflix-nimisestä palvelusta jossa voisi katsella esimerkiksi Fittest on Earth-crossfit-dokumenttia tai filkkaa mielipuolisesta ultrajuoksu-seikkailuraastosta The Barkley Marathonsista. Itselleni vhs-nauhuri on kuitenkin tutumpi juttu kuin videosuoratoistopalveluvaimikäseoli joten jätetään noi niille teknisesti edistyneemmille tyypeille.

Mulla ois huomenna maraton juostavana mutta erinäisten sattumusten johdosta ei nappais yhtään. No ehkä se innostus siitä herää kun katsoo bussissa parit Asicsin Made of Sport-videot ja tsekkailee aiemmin starttaavien 100 kilometrin juoksijoiden menoa!

Painonnostoseminaari Porissa lauantaina 29. lokakuuta.

Tälle syksylle mahtuu vielä rutkasti kaikenlaista kivaa menoa ja meininkiä ja vihdoin tänään ehdin esittelemään niistä yhden täällä blogissakin.

Ollaan järjestetty meidän seuraväen kanssa pari kertaa vuodessa painonnostoharjoittelun tehopäivä ja tämän vuoden vika seminaarityyppinen harjoituspäivä on luvassa parin viikon päästä, lauantaina 29.10. Seminaarin päävalmentajana on tällä kertaa Anna Tokola (o.s. Everi) joka on äitynyt hurjaan tulosvireeseen ja takoi syyskuussa Saksan Bundesligan avauskisassaan tempauksessa oman ennätyksensä (89 kg) sekä työnnössä (111 kg) ja yhteistuloksessa (200 kg) uudet suomenennätykset 63-kiloisten sarjaan.

Olen ollut näissä seminaareissa mukana vuosien varrella monta kertaa, aluksi osallistujana ja myöhemmin ohjaajana. Saamamme palaute on ollut aina tosi hyvää mistä kertoo sekin että moni osallistujista on ilmoittautunut seminaareihin uudestaankin.

Miksi sitten esimerkiksi crossfit-tunneilla tai jonkin painonnostoseuran punttikoulussa käyvän kannattaisi tulla mukaan? Tavallisen harjoitustunnin kun pilkkoo osiin niin esimerkiksi tempaukselle tai työnnölle jääkin lopulta aikaa vain vartti tai parhaimmillaankin puolisen tuntia. Se on todella vähän maailman vaikeimmille voimailuliikkeille joiden oppiminen on toisaalta vaativaa mutta myös hyvin palkitsevaa.

Palkintona painonnoston opettelemisesta on parantunut ryhti, hyvä liikkuvuus, parempi kehonhallinta ja tasapaino sekä räjähtävyys ja voima. On päälajinasi sitten juoksu tai jokin ihan muu - tai liikut mielestäsi monipuolisesti jo valmiiksi - niin mieti kuitenkin hetki miten kehität edellä mainittuja osa-alueita? Ne ovat lopulta ratkaisevassa asemassa kun halutaan pysyä terveenä ja ehjänä. Heikolla ryhdillä ja kehonhallinnalla toteutettu määräharjoittelu rikkoo aivan varmasti ennen pitkää harjoittajansa eikä heikot lihakset kestä harjoittelua tai lopulta edes tavallista arkielämää.

Tehopakettimme kestää kahdeksan tuntia, klo 9-17, ja se käydään Porin urheilutalon kokoustiloissa sekä painonnostosalissa. Jokaisen osallistujan kanssa määritetään lähtötaso ja tavoitteet ja jokainen saa yksilöllistä ohjausta ja valmennusta jokaisessa nostossa koko päivän ajan. Käytännön treeneinä harjoittelemme kaksi tuntia tempausta ja sen apuliikkeitä sekä kaksi tuntia työntöä ja sen apuliikkeitä. Tutuksi tulevat siis varsinaisten olympianostojen lisäksi niin kyykyt kuin vedotkin. Moni on saanut näistä seminaareista tärkeää apua myös perusvoimaliikkeisiin, kuten etu- tai takakyykkyyn sekä maastavetoon.

Mukaan voi hyvin tulla myös ne jotka eivät tiedä painonnostosta entuudestaan mitään. Osallistujat jaetaan lähtötason perusteella muutaman hengen pienryhmiin ja valmentaja on ohjaamassa ja neuvomassa koko päivän ajan. Anna kiertää päävalmentajan ominaisuudessa ohjaamassa kaikkia mutta mukana on lisäksi joukko muita apuohjaajia ja valmentajia. Päivän päätteeksi annetaan henkilökohtaista palautetta mm. videoiden avulla.

Tervetuloa mukaan! Lisätietoja voi kysellä kommenttiosiossa tai lähettämällä mulle sähköpostia osoitteeseen mika.punttikarhut(a)gmail com .

Polkujen lumoa.

Polkujuoksu on ollut viime päivinä poikkeuksellisen paljon esillä. Kotimaisen kauden päätöstapahtuma, legendaarinen Vaarojen maraton kerää paljon huomiota erityisesti nyt kun polkujuoksubuumi käy kuumana.

Vaikka pidän todella paljon polkujuoksusta niin rehellisesti sanottuna minun on vaikea pitää itseäni polkujuoksijana. Juoksen lähes pelkästään maastoreiteillä ja metsissä mutta hyvin pieni osa kilometreistä on todellisella polulla. Sellaisella jossa pitää katsoa mihin astuu eikä voi vain rullailla menemään.

Maastojuoksun ja polkujuoksun välinen rajapinta on tietysti häilyvä. Minusta hyvältä määritelmältä kuulostaa jonkun ilmoille heittämä ajatus siitä että oikealla polulla jalan pääsee nopeammin kuin maastopyörällä. Kaikista päräyttävimmille poluille ei minkäänlaisella fillarilla ole edes asiaa!

Olen juossut poluilla lähinnä muutamilla yksittäisillä pitkillä yhteislenkeillä. Yksi tärkeä syy siihen on se että vaikeakulkuisilla poluilla on vain harvoin hyviä opasteita, näin on lähinnä kansallispuistoissa ja muilla retkeilyreiteillä eikä niihin tule lähdettyä kovinkaan usein. Lähimetsän maastopolut ovat hyviä reittejä säännölliseen lenkkeilyyn mutta eivät ne kovin hyvin oikeille poluille valmista.

Vaarojen maratonin reitti oli uusittu täksi vuodeksi ja syystäkin. Moni valitteli aiempina vuosina sitä miten turhauttavaa oli juosta sorateitä kilometri toisensa jälkeen kun oli lähtenyt haastamaan itseään Vaaroille. Uusittu reitti on monien arvioiden mukaan Suomen isojen polkutapahtumien haastavin.

En ole polkujuoksukisoissa käynyt kertaakaan mutta debyytti varmasti on jossain vaiheessa luvassa, ehkä ensi vuonna. En ole hype- tai buumi-ihminen joten kierrän varmaan NUTSit ja muut isot tapahtumat vielä jokusen vuoden kaukaa. Juoksen Vaaroillakin sitten kun osallistujia on vuoden 2006 tapaan kymmenen ;)

Vuosi on lähestymässä loppuaan ja joka tapauksessa pitää hahmotella suuntaviivoja ensi vuoden kalenterille. Joitain ajatuksia on jo olemassa. Yksi vahvasti mielessä oleva tapa startata vuosi 2017 olisi juosta heti tammikuussa joku polkukisa - kunhan sellainen vain löytyy. Muutamia polkujuoksu cup-kisoja järjestettiin viime talvena joten elättelen toiveita että sopiva startti kalenteriin löytyy.

Vaarojen jälkihehkun loistaessa kuumimmillaan avautui tiistaina ilmoittautuminen NUTS-kiertueen vuoden 2017 avaukseen, toukokuun lopussa Oulangalla järjestettävään Karhunkierrokseen. 53, 80 ja 160 kilometrin osallistujapaikat myytiin loppuun muutamassa minuutissa - sen sijaan 31 kilsan matkalle on edelleen auki satoja vapaita paikkoja.

Tavoitteellisen kuntoliikkujan unelma oli aiemmin puolimaraton, sitten maraton, triathlon, ultramatkat, lyhyet polkujuoksut ja nyt ultrapitkät polkujuoksut. Mihin kestävyysharrastuksen evoluutio sitten lopulta johtaa? Ehkä seuraavia isoja trendejä ovat erilaiset luonnossa käytävät seikkailukisat kuten multisportit ja rogainingit.

Tulevia (polku)seikkailuja odotellessa voi fiilistellä menneitä. Itse olen viime päivinä ahminut suurella mielenkiinnolla kavereiden, tuttujen ja puolituttujen raportteja Vaaroilta.

Rogaten ja ultraten-blogia kirjoittava Mikael Heerman on tällä hetkellä Suomen paras polku-ultraaja. Blogi on ollut suosikkejani jo vuosien ajan, on hienoa seurata säännöllisiä päivityksiä siitä miten asioita tehdään huipulla. Mikael voitti ylivoimaisesti sekä Vaarojen 131 kilometrin kilpailun että koko Ultra Trail Tour Finland-sarjan.

Onni Vähä-Aho järjestää erittäin mielenkiintoistava ja haastavaa Pyssymäki Extreme Polkujuoksua Pohjois-Pohjanmaalla Nivalassa ja kirjoittaa juoksuistaan hauskalla tavalla blogissaan. Kisaraportti Vaaroilta kertoo konkreettisesti siitä miten hurjia kilsoja parhaat juoksijat pystyvät reitillä etenemään.

Kantapääopiston Johannan hurjissa raporteissa näen usein samaa mitä omissakin kisoissani. Johanna pisti tänä vuonna itsensä likoon ja osallistui NUTSin isoihin polkukisoihin ja maratonia pidemmille polkumatkoille. Ihan kuten itse sain vihdoin henkisesti tyydyttävän ja onnistuneen kisan Tampereen maratonilla sellaisen sai onneksi Johannakin: raportti Yksin ja yhdessä - Vaarojen maraton 2016 on hienoa luettavaa!

Vetämilläni yhteislenkeillä eksymässä mukana ollut Kirsi kertoo omasta 43+ kilsan kisastaan blogissaan . Elokuun hienolle Kurjenrahkan polku-eksymis-pitkiksellemme miehensä kanssa osallistunut Susanna starttasi 87 kilometrin kisaan ja koki hyvin monelaisia fiiliksiä, sekin raportti on mielenkiintoista settiä.

Tällaisen jutun kirjoittaminen ja muiden tarinoiden lukeminen herättää melkoisen innon pintaan.Takana on peräti neljä lepopäivää mutta onneksi tänään on lenkkipäivä!

Syyskuun finaaliksi kunnon treeniputki.

Syyskuu oli todella kaksijakoinen harjoituskuukausi, kuun alun nihkeät ekat viikot kuittautuivat lopulta erittäin onnistuneeseen harjoitusputkeen:

pe 23.9. 5 km juoksua
la 24.9. painonnostoharjoitus aamupäivällä + 10 km juoksua iltapäivällä
su 25.9. 5 km juoksua
ma 26.9. painonnostoharjoitus
ti 27.9. 7 km juoksua
ke 28.9. painonnostoharjoitus
to 29.9. 11 km juoksua

Kahdeksan treeniä viikossa! Se on aika älytön setti minulta. Lepoa oli kuitenkin useampi päivä harjoitusputkea ennen ja jälkeen joten ei kuormitus nyt ihan mahdottomiin mittoihin päässyt venymään.

Terävät 1-5 toiston kyykkysarjat painonnostotreeneissä toimivat erinomaisesti tuolla tavoin, joka toinen päivä tehtynä, eivätkä jalat olleet pahemmin tukossa. Juoksukilsat olivat läpi kuukauden todella maltillisia ja lenkkivauhditkin lähinnä palauttavia.

Ainoastaan tuon treeniputken päättänyt juoksulenkki oli poikkeus. Juoksin itselleni täysin vieraalla seudulla, Kouvolasta Kuusankoskelle ja takaisin, ja täysin vieraalla alustalla. 29. syyskuuta voidaan merkitä historiankirjoihin päivänä jolloin juoksin vuonna 2016 ekan harjoituslenkkini asvaltilla. Ja ehkä myös ainoan :D Toki kolme neljästä maratonistani olen tänä vuonna juossut asvaltilla.

Kova ja kimmoisa pyörätie ja vieraat maisemat saivat askeleen laukalle. Ekat 5.5 kilometriä meni noin 5 min/km vauhtia ja paluumatka samaa reittiä takaisin arviolta puoli minuuttia hitaammin. 5.15 min/km keskari on kuitenkin itselleni melkoista haipakkaa noinkin pitkällä matkalla. Numeroita on tällä kertaa hauska pyöritellä kun tämä treenilenkki oli myös vuoden ainoa jolla mulla oli mitään mittaria mukana. Maasto-gps varmisti etten eksyisi :D Se olisikin ollut melkoinen saavutus kun etenin varmuuden vuoksi täysin suoraa pyörätietä..

Syyskuun saldo on lopulta 17 treeniä joista 9 juoksulenkkejä ja 8 painonnostoharjoituksia. Lenkeiltä kertyi askelia yhteensä vain 60 kilometrin verran joten suurin osa lenkeistä on ollut vain reilun puolen tunnin pinkaisuja. Kalenterin selailu osoittaa että myös toukokuussa oli 17 treeniä ja 60 juoksukilsaa! Silloin tosin tein selvästi vähemmän punttia ja juoksin enemmän tosilyhyitä muutaman kilsan tehoharjoituksia.

Lokakuu alkoi lauantaina painonnostotreenillä mutta muuten harjoituskalenteri näyttää tyhjänä. Todennäköisesti tästä tulee selvästi maltillisempi viikko, ehkä kolme harjoitusta. Ens viikolla onkin luvassa vuoden viides maraton mutta sitä en ole vielä ehtinyt miettimään.

Fight Back! - Neljä treeniä 48 tunnissa.

Urheilupiireissä puhutaan usein jinxaamisesta. Esimerkiksi ottelun loppuhetkillä ääneen sanottu lausahdus "voitto tulossa" johtaa hyvin usein nopeaan takaiskumaaliin ja tappioon.

Viime maanantain bloggaukseni "Parempia viikkoja" on klassinen esimerkki taidokkaasta jinxaamisesta. Olin varma että saan vihdoin erinomaisen harjoitusviikon kasaan, kalenterissa oli juuri sopivasti aikaa - jopa vähän ylimääräistä - ja harjoitussuunnitelma oli helppo tehdä ennakkoon.

ma 5 km juoksua

ti lepo

Pystyin pitämään suunnitelmasta kiinni tasan yhden harjoituksen ja sitä seuranneen lepopäivän ajan.

Edeltävänä viikonloppuna suussa oli alkanut jäytää. Mulla oli joka tapauksessa tulossa loppuviikosta vuotuinen hammaslääkärin tarkastuskäynti joten pyrin vain sivuuttamaan koko asian. Jäytävä tunne vain paheni ja vaivan googlettelu toi esille kauhuskenaarioita alaleuan syöpymisestä kuolioon ja kuolemaan asti joten varasin itselleni pikaisen päivystysajan. Googlediagnoosini osui oikeaan. Yhden takahampaan juuret olivat niin pahasti tulehtuneet että hammas oli täysin kuollut. Olin selvinnyt yli 33 vuotta ilman juurihoitoa mutta nyt sellainen oli edessä.

Hammaslääkäri varoitteli että noin pahasti tulehtuneiden juurien sörkkiminen voisi aiheuttaa puudutuksen loputtua kovia kipuja. Ja niinpä kolme-neljä tuntia operaation jälkeen alkoikin tapahtua. Lähdin töistä kotiin ja kaivoin esiin maaliskuussa viisaudenhampaanpoistooni saamani perhepakkauksen buranaa. Sen jälkeen kun en ollut särkylääkettä tarvinnut.

Ehkä tämän voisi muotoilla jotenkin runollisemminkin mutta vitutti saatanasti. Ensinnäkin se jäytävä kipu ja toiseksi koko hienon harjoitusviikon mureneminen. Flashback maaliskuulta eli kolme viikkoa kestäneen tulehdustilan muisteleminen sen viisaudenhammas-operaation jälkeen ei juuri auttanut asiaa.

Samalla kun makoilin sängyssäni ja odotin ekan buranan tehoavan sain kuitenkin tarpeekseni. Tavalla tai toisella tulisin niittaamaan tämän harjoitusviikon maaliin.

ke painonnosto, työntöharjoitus

 

Söin keskiviikkona buranaa 3-4 tunnin välein. Kävin ohjaamassa painonnostotunnin ja näin kaveria. Onneksi on douppaaminen.

to ? km juoksua

Söin torstaina buranaa enää 6-8 tunnin välein. Heräsin toisena yönä peräkkäin kolmelta kovaan särkyyn ja meni aikansa että särkylääke auttoi ja nukahdin. Illalla tuomaroin painonnostokisat. Mutta ne omat treenit... miten ihmeessä tämä viikko voisi enää onnistua?

 

pe painonnosto, tempausharjoitus  juoksu 5km

 

Operaatio 48 tunnin Fight Back, osa 1. Perjantaina aamulla ei tarvinnut ottaa kivunlievitystä joten lähdin lenkille. Tukkoista ja tahmeaa. Tulehdustila varmasti vielä jylläsi juurakossa ja jatkuvasti popsitut särkylääkkeet - joita en normaalisti syö edes yhtä kertaa vuodessa - vaikuttivat. Rankalla mäkireitillä sykkeet eivät palautuneet ollenkaan. Pelkäsin sydänkohtausta. Ei näkynyt. 

 

Perjantaina särkylääkkeiden väli oli jo 8-10 tuntia.

 

la yhteislenkki 15 km painonnosto, työntöharjoitus + yhteislenkki 10 km

Lauantai oli tärkeä siinä mielessä että olin ilmoittanut vetäväni iltapäivällä yhteislenkin. Vakkaripossella oli kuitenkin flunssaa tai aikatauluesteitä ja näytti siltä että lenkin voisi hätätilanteessa vaikka peruuttaa. Mutta nyt sille ei ollut tarvetta! 

 

Erikoiset tilanteet vaativat mukautumista ja uusia ideoita. En ollut koskaan tehnyt samana päivänä voimaharjoitusta ja juoksulenkkiä. Tästä tulisi se päivä.

Operaatio 48 tunnin Fight Back, osa 2. Kello 10.30 länsirannikon aikaa saavuin painonnostosalille ja pistelin menemään todella hyvän painonnostotreenin. Puolitoista tuntia myöhemmin olin valmis ja aloin siirtämään ajatuksia kohti iltapäivää. Pitäisi syödä hyvin että jaksaa. 

Operaatio 48 tunnin Fight Back, osa 3. Kello 16.00 länsirannikon aikaa saavuimme kaverini kanssa yhteislenkin lähtöpaikalle ja saimme mukaan kolmannenkin osallistujan. Lähdimme etenemään reitistöä jolla olimme eksyneet elokuun puolivälissä. Eksyimme tälläkin kertaa mutta pääsimme sentään parisataa metriä pidemmälle! :D

Haastava reitti koska se on vahvasti hylätty, unohdettu ja unholaan jätetty. Reittiopaste näytti meille suunnan jossa oli vain karu iso hakkuuaukea, jalkojen alla oli vain paksu kerros katkenneita oksia. Kiertelimme sitä eri suunnilta mutta emme löytäneet mitään polun tapaista. Käännyimme takaisin ja teimme kuten elokuussa, kiertelimme peltoteitä jotta saimme kympin kasaan.

Aamupäivän puntti ei tuntunut muuten lenkillä mutta olo oli vähän väsynyt. Ei kai ihmekään kun pari edellistä päivää burana oli korvannut oikean ruuan. 

su lepo  juoksu 5 km

 

Operaatio 48 tunnin Fight Back, osa 4. Aamupalan jälkeen suuntasin kovalle mäkireitille päättämään projektin. Veni, vidi, vici ja niin pois päin.

Aika toivottomalta tuntuneessa olotilassa keskiviikkoiltapäivänä koettu murheenalho vaihtui sisunpuuskaksi jonka myötä vedin ekan viiden harjoituksen viikkoni kevään jälkeen.

 

Oliko sitten järkeä tehdä näin monta treeniä näin lyhyessä ajassa tai juosta neljä tuntia punttitreenin jälkeen 10 kilsan lenkki? En minä tiedä. Fyysistä kehitystä tärkeämpää oli osata tehdä käännös henkisellä puolella ja lannistumisen sijaan tajuta että onnistua voi toisellakin tavalla. Plan B voi olla olemassa jo valmiiksi tai sitten sen voi takoa esiin kun sille on tarve. 

 

Fight Back-mentaliteetin ei tarvitse kestää 48 tuntia. Se voisi kestää loppuelämän.

 

 

Parempia viikkoja.

Viime viikko oli ennakolta harjoittelun suhteen haastava, alunperin lähdin miettimään vain 2-3 harjoituksen viikkoa mutta aikatauluttamisen palapeli onnistui yllättävän hyvin ja pääsin neljään harjoituspäivään. Energiaa ja intoa piisasi kun olin käynyt alkuviikolla tankkaamassa energiavarastot täyteen ruotsinlaivan buffetissa. Kahden tunnin kattauksesta pystyin käyttämään tunnin ja 45 minuuttia tauottomaan syömiseen ilman ähkyä tai huonoa oloa. Vähän jäi uupumaan kunnianhimoisesta, täyden kahden tunnin tavoitteestani mutta pitkäjänteisellä treenillä uskon pääseväni tuollaiseen tulokseen tulevilla risteilyillä.

Jossain Saaristomerellä. Upea auringonpaiste vaihtui kuin sormia napsauttamalla sakeaksi merisumuksi. 

Ennen reissuun lähtemistä kävin heittämässä vitosen aamulenkin ja heti keskiviikkona kotiuduttuani tein painonnostotreenin. Perjantaina tassuteltiin kaverin kanssa kirpeän raikkaassa syysaamussa seitsemän kilsan maastolenkki halki metsikön ja lauantaina aamupäivällä vuorossa oli painonnostoharjoitus.

Eilen aloin suunnittelemaan tämän viikon harjoituksia ja huomasin että nyt voisi olla pitkästä aikaa sauma täyteen viiden treenin viikkoon. Sellainen on viimeksi ollut toukokuun alussa!

Plääni on tämä:

ma 5 km juoksua

ti lepo

ke painonnosto, työntöharjoitus

to ? km juoksua

pe painonnosto, tempausharjoitus

la yhteislenkki 15 km

su lepo

Suunnitelmasta 1/5 on jo onnistunut, aamukasilta juoksin vitosen lenkin rankalla mäkisellä reitillä. Löysin tuon reitin omituisesti vasta tänä kesänä vaikka olen sen rinnakkaisia reittejä juossut  tuhansien kilometrien edestä. Rakastuin siihen heti! Profiili on ihan järjetön, jatkuvia kovia nousuja ja laskuja. On vauhti mikä tahansa niin harjoitusvastetta syntyy reitin tarjoaman haasteen takia.

Jos ja kun viikko menee hyvin niin se antaa samalla syyskuun harjoituspäiväkirjalle ihan uuden suunnan. Tämä on ollut loistava kuukausi treenien ulkopuolella "siviilielämässä" niin oishan se hienoa saada myös kunto täyteen tikkiin ennen vuoden viimeistä kahta maratonia!

Elokuu juoksi ohi mut syyskuu on painonnostoa täynnä!

Yksi säännöllinen aihe blogissani on ollut kuukausiyhteenvedot. Melkein aina kuukauden vaihtuessa tsekkaan papereista mitä on tullut tehtyä ja kirjaan ne tänne ylös. En tiedä jaksaako ne ketään muuta kiinnostaa mutta silloin tällöin saan niistä itse jotain ahaa-elämyksiä.

Elokuun treenipäiväkirjasta huomasin heti että harjoituskertoja on todella vähän, 12. Kolme kertaa viikossa on ihan ok määrä jos on ollut vaikka kipeänä mutta olin hyvässä vedossa elokuussa. Syy noin alhaiseen määrään löytyy tällä kertaa kahdesta pitkästä juoksusta, 33 kilometrin polkureissusta ja viikkoa myöhemmin juostusta maratonista. Niiden ympärillä oli kosolti lepopäiviä ja palauttelua.

Syyskuukin on alkanut aika verkkaisesti mutta tällä kertaa puhtaasti aikataulusyistä. Kalenteri on ollut ihan piukassa menoa ja meininkiä. Tähän mennessä kasassa on neljä harjoitusta joista kolme on ollut painonnostotreenejä. Lenkillä olen käynyt viimeisen kahden viikon aikana tasan kerran kun hölköttelin viime torstaina viis kilometriä.

Tällä hetkellä painonnostotreenit onnistuu käytännön syistä parhaiten. Olen hengaillut salilla useampana iltana pojan ollessa kavereidensa kanssa. Sieltä minut saa tarvittaessa helposti ja nopeasti kiinni, se on tuttu ja turvallinen tukikohta. Jos olisin juoksemassa keskellä metsää niin iskän tavoittaminen hankaloituisi melkoisesti.

Painonnostosali on muuttunut nyt syksyn tullen toiseksi kodiksi. Punttikoulut alkoivat tällä viikolla ja olin ohjaamassa niitä niin tiistaina, keskiviikkona kuin torstainakin. Ennen keskiviikon aikuisten painonnostokoulua vedin oman treenin. Perjantainakin kävin vetämässä oman treenin ja lauantaina olin salilla myös. Viitenä päivänä peräkkäin siis!

Innostus ja kiinnostus painonnostoharjoittelua kohtaan on ollut todella suurta. Elokuun alusta asti olen saanut sähköpostia ja puhelinsoittoja päivittäin. Nyt kun pitkä odotus päättyi niin sali onkin pullistellut väkeä, tiistaina ja torstaina junnuja oli 15 ja keskiviikkona aikuisia 25. Sekä aikuisten että lasten ryhmissä noin puolet on ollut ensikertalaisia! Toivottavasti saamme tehtyä ohjaajina ja valmentajina parhaamme ja pidettyä yllä sellaista innostuksen kipinää joka saa monet uusista kokeilijoista myös jäämään lajin pariin

Omat harjoitukseni ovat kulkeneet hämmentävän hyvin melko vähäisestä harjoittelusta huolimatta. Esimerkiksi elokuussa tein vain kaksi tempausharjoitusta mutta perjantaina pystyin siitä huolimatta tekemään ennätyksiä! Harjoitusfilosofiani jossa rakennetaan koko ajan maltillisesti pohjaa ja sitä pohjaa vankistamalla kivutaan hitaasti mutta varmasti ylöspäin toimii. Se ei varmasti ole se nopein tie koviin tuloksiin mutta itselläni se on ollut ainakin toistaiseksi täysin vammaton ja riskitön keino päästä koko ajan pienin askelin eteenpäin. Tällä tavoin harjoittelemalla olen mielestäni ollut koko ajan parempi sekä juoksijana että salilla vaikka harjoitusmäärät olisivatkin pudonneet.

Maltillinen mutta aina läsnä ja ajatuksissa oleva progressio = hidas mutta varma kehitys? Siltä vaikuttaa.

Huomenna käyn juoksemassa jo aikaisin aamulla, niin aikaisin etten edes muista koska olisin siihen aikaan ollut poluilla. Sen jälkeen lähden lomareissuun ja aion syödä sen aikana itseni vielä entistäkin vahvemmaksi :D Treenien pariin kieriskelen - suorastaan vyöryn - sitten taas loppuviikosta!

Oppitunteja sisusta, osa 1.

Urheilusanomien eilen ilmestyneessä numerossa 36/2016 on erittäin inspiroiva juttu paratriathlonisti Liisa Liljasta. 8-vuotiaana toisen jalkansa luusyövän hoitojen yhteydessä sairaalabakteerille menettänyt Liisa kilpailee huomenna Rion paralympialaisissa.

Lehti löytyy vielä vajaan viikon lehtipisteistä ja sen jälkeen kirjastoista ja Urheilusanomien nettipalvelusta.

Liisasta tehty video A Lesson in Voima puolestaan on nähtävissä Yle Urheilun paralympia-sivustolla. Oletettavasti ja toivottavasti sunnuntaina 11. syyskuuta tai viimeistään maanantaina myös tv:n kisakoosteissa näkyisi Liisan menoa Riossa.

Kun on sisua, raajojen lukumäärällä ei ole merkitystä.

Pitkä viikonloppu urheilun parissa.

En ole ehtinyt treenaamaan juuri ollenkaan puolitoista viikkoa sitten juostun Tampere Maratonin jälkeen. Juoksuaskeleet ovat vielä kokonaan ottamatta, puntilla kävin viime torstaina. Viikonloppu oli niin täynnä urheilun parissa toimimista muissa rooleissa että harjoittelemista ei pystynyt edes ajattelemaan.

Pitkän viikonlopun oli tarkoitus alkaa herätyskellon soidessa lauantaiaamuna klo 5. Heräsin kuitenkin ihan itsestään jo 4.30 ja päätin että mitäpä sitä tuohon aikaan enää yrittää väkisin uinua puolta tuntia. Aloin syömään aamupalaa viiden jälkeen ja kurvasin pitkin kotitietä kuudelta.

Suuntana oli Lohja ja painonnoston Etelä-Suomen mestaruuskilpailut. Olin paikalla puolisen tuntia ennen punnituksen alkua, nostajat puntaroitiin klo 9-10. Tuomarikokous pidettiin 10.15 ja eka nostaja pääsi lavalle klo 11.

Nostajia oli mukana yli 50 ja se tiesi pitkää päivää. Nostoryhmiä oli viisi, meidän seuran edustajat olivat mukana ryhmissä 1., 3. ja 4. joten tuomarikokouksessa lupasin hoitaa tuomaroinnin ryhmissä 2. ja 5. eli raskaimmissa naisten ja miesten painoluokissa.

Kolmessa muussa nostoryhmässä toimin siis kolmen nostajamme huoltajana. Huoltajan roolissa tärkeintä on tihrustaa pöytäkirjaa. Pöytäkirja on pienemmissä kisoissa paperi sihteeristön pöydällä ja tällaisissa isommissa kisoissa näyttöruutu lämmittelytilassa tai sen lähistöllä. Porin SM-kisoihin helmikuussa hankimme yli 70-tuuman näytön lämmittelytilaan, sen jälkeen on ollut hauska huomata miten EM-kisoissa tai vaikka olympialaisissa huoltajat tihrustavat puolta pienempiä näyttöruutuja :D

Pöytäkirjan tutkimisen tarkoituksena on laskea sitä koska arviolta oma nostaja pääsee lavalle. Lämmittelyn kannalta on tärkeää tietää onko oma nostovuoro kymmenen minuutin vai puolen tunnin päästä. Nostovuoron arvioiminen on aika korkean tason matematiikkaa, ilmoitetuista aloituspainoista pitäisi pystyä suunnilleen arvioimaan miten kilpailu etenee. Jos sama nostaja ottaa kaksi perättäistä nostoa, hänellä on aikaa kaksi minuuttia, jos nostaja vaihtuu välissä aikaa on vain minuutti. Toisaalta levynvaihtamiseen ei kulu aikaa jos sama nostaja uusii epäonnistuneen noston samalla raudalla. Hyväksi huoltajaksi oppii tietysti vain toimimalla näissä tehtävissä paljon kilpailuissa, itselleni tämä oli ensimmäinen tämän tason huoltokeikka. Oli hauskaa olla tällä kertaa se joka kirjoittaa kilpailijakortteihin korotuksia ja allekirjoittaa ne, aiemmin olen ollut siinä vastaanottavassa roolissa kilpailun johtopöydän takana.

Tuomarointi sujui vanhalla rutiinilla, jonkun verran oli tuomarilinjan kanssa hakemista koska osa tuomareista hylkää pienimmätkin pumpit ja osa tuntuu painavan valkoista melkein mille tahansa suoritukselle. Tempausten tuomarointi on yleensä selvästi helpompaa, työnnössä erityisesti isoissa raudoissa on hiuksenhieno ero siinä suoristuvatko molemmat kädet välittömästi vai tuleeko esimerkiksi toisen käden suoristuminen hieman jälkikäteen. Ihmissilmän ja sekunnin sadasosien ollessa kyseessä varmaan virheitäkin tulee. Itse seison 99% lauantaisten tuomioideni takana, ehkä sinne pariinsataan nostoon joku yksi mokakin sattuu.

Meidän jengi otti komeasti kullan, hopean ja pronssin kisoista. Päivä oli tolkuttoman pitkä ja koska menin hankkimaan itselleni tekemistä jokaisesta nostoryhmästä niin ruokailu piti hoitaa parilla banaanilla ja proteiinipatukalla lyhyiden taukojen aikana. Kun eka nostaja oli aloittanut yhdeltätoista ja painot kolahtivat viimeisen kerran lattiaan vähän ennen iltaseitsemää niin kyllä voi sanoa että takki oli tyhjä.. edellinen kunnollinen ateria eli aamupala oli syöty 14 tuntia aikaisemmin. Ei muuta kuin pikavauhtia hotellille ja ravintolaan. Sunnuntaina alkaisi toinen kisapäivä.

Sunnuntaina käytiin Etelä-Suomen Junioricup-kilpailu Nummelassa, Crossfit Central NLA:n yhteydessä toimivassa Speedsters-salissa. Päivärytmi oli hyvin samanlainen kuin edellisenä päivänä Lohjalla, junnut punnittiin klo 9-10, sen jälkeen pidettiin pieni kokous päivän aikataulusta ja klo 11 pääsi ekat skidit tankoon kiinni. Nostajia oli puolet vähemmän kuin lauantain aikuisten kisoissa ja kun aamulla sai nukkua pidempään niin toinen nostopäivä oli lopulta selvästi helpompi.

Paikka muistutti puitteiltaan crossfit-saleja mutta tämä mesta oli selvästi suunnattu painonnostoharjoitteluun. Seinän takaa kuului musiikkia, menoa ja meininkiä, siellä oli ilmeisesti wodit käynnissä. Varsinainen crossfit-sali oli siis siellä.

Painonnostoliitto on lanseerannut tänä vuonna uuden konseptin, Junioricupin, jonka on tarkoitus olla matalan kynnyksen kilpailutoimintaa alle 15-vuotiaille. Mielestäni idea on ollut erinomainen, kisoissa on ollut paljon osallistujia ja eri osakilpailujen tuloksia ja sijoituksia on tutkittu tarkasti. Innostuin ajatuksesta jo keväällä sen verran paljon että lähdin anomaan kilpailun loppuhuipennusta meidän salille. Ja niinhän siinä sitten kävi että järjestämme tuon finaalin lokakuun lopussa. Odotan jo innolla, tällaiset tapahtumat ovat erittäin tärkeitä asioita lapsille ja nuorille ja niitä harrastuksen ehdottomia kohokohtia. Yhteiset leirit, kisareissut, kaverit ja mitalit ovat niitä jotka jäävät mieleen loppuelämäksi.

Sunnuntaina illalla ajoin kotiin ja kävin töissä tekemässä seuraavan päivän duunit. Olin niin poikki reissusta että olisin voinut nukahtaa jo alkuillasta mutta sinnittelin kymmeneen. Repustakin piti ottaa likaiset vaatteet pois ja laittaa puhdasta tilalle sillä..

Maanantaina aamulla istuinkin jo tien päällä matkalla Turkuun. Futiksen MM-karsinnat alkaisivat melko poikkeuksellisissa tunnelmissa. Tuttu kotipesä, olympiastadion, on remontissa ja maaotteluita on ripoteltu maaseudulle kuten Turkuun ja Tampereelle. Eka ottelu olisi Kosovoa vastaan sen historian ensimmäisessä virallisessa matsissa.

Jo päivällä Turun keskustassa talojen ja tööttäilevien autojen ikkunoista heilutettiin Kosovon lippuja ja matsitunnelma oli korkealla. Rinnassa tuntui se odotus joka toistuu vahvasti aina kahden vuoden välein vuoroin joko EM- tai MM-karsintojen alkaessa... se odotus joka..

Niin. Se on se eldorado ja excalibur, yksisarvinen sateenkaaren päässä. En oikeastaan halua kirjoittaa aiheesta enempää. Näitä juttuja on vain kovin vaikea pukea sanoiksi niin että se vastaisi edes puolia siitä miltä tuntuu.

Suomen maajoukkueen kannattaminen on vähän kuin maraton Forssassa, se hetki kun kävelet yksin keskellä ei-mitään kaatosateessa viisitoista kilometriä.

 Ja silti aina vain palaat uudestaan ja uudestaan takaisin.