Läpi repaleisen lokakuun kaipuun.

Vesisadetta, pimeyttä, hyistä viimaa ja lopulta loskaa. Sellainen kai syksyn pitäisi olla mutta ainakin täällä syksy on ollut todella kuiva. Parin viime kuukauden sadepäivät voi laskea yhden käden sormilla. Syysmyrskyjäkään ei ole näkynyt. Mutta pimeys tietysti on valloillaan, sunnuntain jälkeen vielä tuntia totuttua aiemmin. Kun hämärä laskeutuu neljältä, valaistut kuntoradat tai otsalamput ja heijastimet ovat lenkkeilijän ystävä. Ilmeisesti juuri näillä hetkillä osa Suomesta on lumimyräkän kourissa mutta tänne ei ole ennustettu hiutaleen hiutaletta. Harmi toisaalta, toisihan se edes vähän valoa.

Lokakuu oli treenien suhteen aika erilainen kuin syyskuu. Painonnostotreenien määrä väheni kahdeksasta kolmeen ja se varmasti näkyy olympianostojen tuntumassa. Juoksukilsoja tuli tosin lopulta lähes satkun verran, 98. Treenipäiviä kuitenkin kesäkuun jälkeen vähiten: 11.

Tämän vuoden juoksukuukaudet kilometrien mukaan järjestettynä:

huhtikuu 118
elokuu 114
helmikuu 100
lokakuu 98
heinäkuu 84
kesäkuu 70
toukokuu 60
syyskuu 60
tammikuu 59

Lokakuu tuntui välillä todella katastrofaaliselta mutta ne harvat lenkit kun tuli juostua olivat maratonin ohessa noin kympin lenkkejä. Syyskuussahan juoksin yhden lenkin enemmän kuin lokakuussa mutta ne olivat vain reilun viiden kilsan mittaisia joten kilometrit jäivät vähiin. Varmasti sekin vaikutti siihen että kestävyyskunto oli Tampereella niin heikko.

Aika paljon on nyt kulunut aikaa valmentamiseen. Olen tehnyt harjoitusohjelmia niin tavoitteellisesti treenaaville painonnostojunioreille kuin kuntomielessä liikkuville aikuisillekin. Keskimäärin kolmena iltana viikossa olen ollut ohjaamassa punttikoululaisia ja viime lauantai kului kokonaisuudessaan salilla kun vedimme Anna Tokolan ja parin muun valmentajan kanssa painonnostoseminaarin innokkaille.

Ensi viikonlopun vietän Vierumäellä, osallistun painonnostoliiton valmentajakoulutukseen. Valmistautumistehtäviä täyttäessäni on joutunut miettimään sitä millainen valmentaja olen ja millainen haluan olla. Miten itse opin ja miten voin auttaa muita oppimaan paremmin. Tulevaisuus on kaikin tavoin avoin, en olisi koskaan nähnyt itseäni edes tässä pisteessä joten on vaikea hahmottaa millaiseksi voisin kehittyä. Omat vahvuuteni ja mielenkiinnon kohteeni valmentamisessa kokisin olevan enemmänkin mentaalipuolella, tsemppaajana ja urheilijan voimavarojen löytäjänä ja vahvistajana kuin millimetrin tarkoissa teknisissä havainnoissa. Toki perusteet pitää olla hallussa myös siltä puolelta.

Juoksujen parissakin aivot raksuttaa ja koitan löytää uusia innostavia keinoja saada itseni ja muut liikkeelle. Toisaalta haluaisin juosta yksin ja saada kaiken tapahtuneen ja tapahtumatta jääneen jäsenneltyä päässäni mutta toisaalta olisi myös mahtavaa juosta paljon yhteislenkkejä eri teemoilla. Olen tällä hetkellä yksilö- ja joukkueurheilijan hybridi koska koen lähes kaikessa tekemisessäni tärkeäksi yhteisöllisyyden.

Moni liikkuu syksyllä enemmän tai vähemmän tummissa vesissä. Pinnan alla tai jopa aivan pohjalla, hapettomassa tilassa jonne valoa ei näy. Mutta jos ei olisi pimeyttä niin miltä valo näyttäisi? Kynttilä ei loista eikä nuotio hehku kesäillassa. Vaikka marraskuu olisi kuukausista julmin ja lähestyvä syvin ydintalvi houkuttelisi karhunpesään talviunille, kuluu lopulta vain ohikiitävä hetki ja valo alkaa lisääntyä, linnut laulaa ja luonto herää.

Mutta elämä ei ole ensi keväässä tai kesässä. Se on tässä ja nyt. Valoa pimeyteen, ystävät.