Wihan kilometrit 2016 - Maraton huoltajan vastuulla.

Kaikelle tekemiselle pitää olla jokin sytyke joka saa motivaation leimahtamaan tuumasta toimeen. Maratonin juoksemiselle sellainen sytyke on yleensä ennätyksen parantaminen tai vaikkapa maraton-juoksujen keräileminen. Oma motivaationi juosta maratoneja on ollut lähinnä siinä että osallistumismaksun maksaminen on ollut laiskalle olemukselleni ainoa keino saada juostua pitkiä matkoja. Aika vähissä ovat yli kymmenen kilsan lenkkini tänä vuonna ellei helmikuussa, huhtikuussa ja elokuussa juostuja maratoneja lasketa!

Wihan kilometreillä sytykkeeni ei ollut kuitenkaan pitkiksen juokseminen eikä mikään muukaan omaan tekemiseen liittyvä motivaattori. Olin menossa koko päiväksi huoltamaan ja kannustamaan ekalle sadan kilometrin matkalle starttaavaa ystävääni. Ilmoittauduin maratonille joka starttaisi kuusi tuntia 100 kilometrin lähdön jälkeen jotta voisin pitää hänet kaikin mahdollisin tavoin liikkeessä kun taivalta on takana 50-60 kilometriä.

Perjantaiaamuna sain kuitenkin viestin joka tuntui maailmanlopulta. Katjalle oli noussut yöllä korkea kuume. Tiesin miten hirveältä hänestä tuntui ja olin aivan maassa. Yhteen päivään oli tähdätty kuukausia, siitä oli puhuttu joka päivä. Majoitukset, matkat, huoltosuunnitelmat, juoksuvauhdit. Koko elämä suunniteltu ja rytmitetty tätä yhtä päivää varten täysin turhaan. Tyrmistyttävä henkinen takaisku. Mulla oli todella huono fiilis kun tiesin miten surkeasti toisella on asiat. Toisaalta mulla ei ollut myöskään enää minkäänlaista motivaatiota lähteä matkaan.. Koko kisareissulta putosi pohja.

Kasasin palikoita pitkin päivää ja päätin lähteä toteuttamaan alkuperäistä suunnitelmaa. Kavereita, tuttuja ja tuntemattomia oli lähdössä juoksemaan eri matkoja maratonista sataseen ja päätin olla käytettävissä. Perjantai-iltana lähdin Tampereelle ja vaikka kortit jaettiin uudestaan niin aloin saamaan pakkaa edes jollain tavalla kasaan.

Olin Pirkkahallilla kahdeksan jälkeen ja mieli alkoi piristyä kun näki kivoja ihmisiä. Todelliset kokoontumisajot olivat nämäkin kekkerit. Ensimmäinen startti oli yhdeksältä ja matkaan lähtivät maratonin, 50 kilometrin, 100 kilometrin ja vapaavalintaisen nonstop-juoksun osallistujat. Huolsin maratonilla Mariaa, tsekkasin kierrosaikoja ja tuuppasin käteen tasaisin väliajoin geeliä ja loppumatkasta vihreitä kuulia. Tarkistin koko ajan myös uusien tuttavuuksien, 50 kilsalle osallistuvan Jussin ja 100 kilometriä juoksevien Sadun ja Pauliinan menoa.

Wihan kilometreillä kierretään 3.333 kilometrin reittiä Pirkkahallin ympäristössä. 50 kilometrin juoksijat etenevät tasan 15 kierrosta, satasen 30 kierrosta ja maratoonarit 12 kierrosta joista ensimmäisellä on ylimääräinen lisälenkki. Pirkkahallin edustalla sijainneella huoltoalueella olikin koko ajan vipinää, parista sadasta osallistujasta joku oli koko ajan ohittamassa sitä. Keskimäärin kierrokseen kului juoksijasta ja matkasta riippuen noin 20 minuuttia joten aika kului todella nopeasti. Olin varannut päälleni toppatakin ja muutenkin lämpimästi vaatetta joten ulkona oli kiva seisoskella nuo kuusi tuntia ennen omaa lähtöäni.

Maria juoksi lopulta uuden komean maraton-ennätyksensä parinkymmenen minuutin marginaalilla ja Jussi pääsi ekan ultramatkansa hienosti maaliin.

Kierros päättyi upeaan kujaan joka oli täynnä juoksijoiden omia huoltopisteitä ja kannustajia

Nälkä kurni kovasti jo puoliltapäivin mutta olin käytännössä täysin unohtanut itseni ja oman maratonini ja edennyt koko päivän pelkän banaanin ja veden voimin. Vähän ennen kolmea laitoin numerolapun rintaan ja riisuin toppatakin pois. Nyt olisi aika huoltaa ja tsempata muita vielä konkreettisemmin.

Kilpailun etenemisestä pysyi erinomaisesti selvillä reaaliaikaisen nettiseurannan perusteella joka näkyi myös lähtöalueella kilpailijoille ja huoltajille. Se kertoi kisan keskivauhdin, viimeisimmän kierroksen keston, sijoituksen, jäljellä olevien kierrosten määrän sekä ennusteen loppuajasta. Mulla oli aika hyvä näkemys siitä miten kuusi tuntia juossseet Satu ja Pauliina pärjäsivät. Molemmat olivat todella hyvässä vauhdissa eikä minkäänlaista nuutumista ollut havaittavissa kierrosajoissa, juoksuasennossa tai askelluksessa.

Startin jälkeen yritin kalkuloida koska voisin spotata heidät reitiltä mutta maratoonareilla ohjelmassa oleva lisälenkki ekalla kierroksella teki matematiikasta liian hankalaa. Lisälenkit tehtiin parkkipaikalla josta sain näköyhteyden onnekkaasti molempiin, kiihdytin vauhdin noin 5 min/km tasolle ja otin Pauliinan kiinni. Juteltiin niitä näitä kisan kulusta ja taustoista. Vaikutti käsittämättömältä että hänellä oli takana jo yli kuusi tuntia juoksua, niin helpolta meno näytti.

Muistaakseni etenimme Pauliinan kanssa yhdessä viitisen kilometriä jonka jälkeen hän jäi pidemmälle tauolle ja kehotti juoksemaan edellä olevan Sadun kiinni. Näin teinkin ja tästä alkoi itselleni päivän tärkein duuni. Sadunkin meno oli edelleen helppoa mutta hän toivotti apuni tervetulleeksi ja lupasin pitää vauhtia niin pitkään kuin vain mahdollista. Matkalla ultrajuoksijaksi-blogia kirjoittava Satu oli debytoinut vuotta aiemmin samassa kisassa  13.5 tunnin ajalla ja pudottanut siitä reilusti yli tunnin pari kuukautta sitten Masokistin unelmassa Helsingissä.

Kun lähdimme juoksemaan yhdessä Sadulla oli takana noin 63 kilometriä ja ennuste näytti hieman päälle 11 tuntiin. Kierrokset etenivät hyvin samankaltaisesti, minä otin nopeasti omalta huoltopöydältäni evästä ja jäin odottamaan hänen ymmärrettävästi pidempiä huoltojaan. Ennuste alkoi kohentua, parhaimmillaan screenillä oltiin noin 10:50 loppuajassa! Satu odotti romahdusta alkavaksi minä hetkenä hyvänsä mutta koetin puhua jostain muusta. Paljon oltiin vain hiljaakin. Yritin pysyä sen verran skarppina että sain laskettua montako kierrosta molemmilla olisi jäljellä. Tulisin maaliin kierroksen ennen Satua.

Ilta alkoi hämärtyä ja sitten alkoi näkyä jotain odottamatonta. Edellisen kierroksen aikana pitkälle suoralle oli sytytetty kymmeniä ulkotulia valaisemaan reittiä! Mykistävän hieno näky. Kun pimeys laskeutui täysin, lähes koko reitti oli valaistu katuvalojen lisäksi myös ulkotulilla. En ole koskaan ennen juossut lappu rinnassa pimeässä ja tuo pieni yksityiskohta loi todella hienon tunnelman.

Juostiin yhdessä siihen asti kun Sadulla oli jäljellä vajaa 15 kilometriä ja mulla reilu kymppi. Sitten tapahtui jotain mitä ei olisi pitänyt tapahtua. Satu kysyi miten jaksan ja tajusin samalla hetkellä että huoltosuhde on kääntymässä väärään suuntaan. Käskin hänen jatkaa vakuuttavaa menoaan ja vaihdoin hetkeksi kävelyyn.

Etenin jatkossa vuorotellen kävellen ja juosten. Aika nöyryyttävää kun nämä muut olivat juosseet kymmenen tuntia eivätkä kävelleet! Tajusin kyllä mistä se johtui, olin edeltävän 24 tunnin aikana syönyt banaania ja juonut vettä - jos ei maratonin aikaisia paria geeliä ja vihreää kuulaa lasketa. Aivan liian vähän minun kunnollani. Mutta sillä ei ollut nyt mitään väliä, en harmitellut tilannetta vaan olin oikeasti tosi tyytyväinen. Päivä oli mennyt toistaiseksi erinomaisesti niillä joiden vuoksi täällä ylipäätään olin.

Wihan reitti on todella hieno, suorastaan täydellinen. 3.333 kilometrin kierros on juuri sopivan pitkä, yksi kierros sujuu melko helposti vaikeassakin tilanteessa mutta silti kolme kierrosta muodostaakin jo kympin. Alustasta puolet on asvalttia ja puolet hiekkatietä, korkeuseroja ei ole. Tuntuu vaikealta ajatella satasen juoksua 1 kilometrin tai 10 kilometrin radalla verrattuna tähän reiluun kolmoseen. Utopistisissa ultraunelmissani juoksisin debyyttini täällä. Ehkä ensi vuosikymmenellä.

Kun lähdin vikalle kierrokselle takaani lähestyi otsalampun valo. Numerolapusta bongasin että kyseessä oli satasen juoksija. Aloimme kävelemään yhdessä ja sain kuulla taas melkoisen tarinan! Vierelläni ekaa satastaan taivalsi Markku joka järjestää ensi heinäkuussa Suomi 100-juoksun , Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi järjestettävän ultrapitkän etappiseikkailun Nuorgamista Helsinkiin. Jos olin jo kuoppaamassa ultra-haaveitani todettuani etten pysy muiden vauhdissa vaikka näillä olisi 60 kilometriä pohjillla niin Markun jutut saivat toivon kipinän heräämään. Kun kerroin ajattelevani etten voi edes harkita ultria ennen kuin maraton menee alle neljän tunnin hän vastasi olevansa viiden tunnin maratoonari. Tajusin että esteet ultramatkoille olivat vähäisen harjoittelun tai maraton-aikojen tuijottelun vuoksi mielessäni, eivät kehossani. Tälläkin kohtaamisella kuten kaikella on tarkoituksensa.

Minä olin viimeisellä kierroksellani, Markulla niitä olisi vielä viisi. Hän laskiskeli että maali menee kiinni puoliltaöin ja minä vakuuttelin että tälläkin tahdilla määräaika alittuu reilusti. Kävelimme pitkin kierroksen päättävää hiekkatieosuutta, maaliin olisi noin kilometri. Takaa kuului askelia. Käännyin ja näin Sadun. Hän oli ottanut minut kierroksella kiinni!

Sain jostain aivan uutta virtaa ja lähdin mukaan juoksuun. Ensin ulkotulien valaisema hiekkatie ja lopulta pitkä suora jonka Satu juoksisi nyt viimeisen kerran. Kylmiä väreitä. Satu ampaisi vielä kovaan loppukiriin ja ylitti maaliviivan. Loppuaika 11:02 ja kaulaan sadan kilometrin SM-pronssi!

Mulla oli takana vuoden viides ja samalla ylivoimaisesti hitain maraton mutta se ei kiinnostanut miltään osin. Kun näin niitä iloisia ilmeitä ja pääsin onnittelemaan mahtavia ihmisiä juoksu-uransa upeimmilla hetkillä niin tiesin että tää meni lopulta täysin oikein.

Kaikella on tarkoituksensa.