Syntymäpäiväblues Cooperin testissä.

Blogin syntymäpäivä oli pari päivää sitten, mulla on syntymäpäivä tänään. Täytän kolkytkaks.

Jostain syystä kaupugin vapaa-aikavirasto on aloittanut perinteen jossa se järjestää Cooperin testin aina kun mulla on synttärit. Viime vuonna testi juostiin tarkalleen 18. maaliskuuta, tänä vuonna testi oli päivää aikaisemmin. Synttäriaaton erikoinen oli siis luvassa.

Juoksijoita oli tällä kertaa enemmän kuin koskaan ennen, kahdesti vuodessa järjestettävässä testauksessa oli esimerkiksi viime syksynä vain yksi erä jossa oli kymmenkunta juoksijaa. Nyt oli kaksi erää, molemmissa parikymmentä juoksijaa. Tuttuja naamoja eri paikoista oli lähdössä samaan erään kanssani ja kyselin vähän tavoitteista. Toinen oli juossut cooperin aikoinaan koulussa, toinen kymmenkunta vuotta sitten armeijassa. Tiesin että molemmat on kovassa kunnossa koska toisen olen nähnyt viilettävän useissa samoissa juoksutapahtumissa ja menevän paljon kovempaa kuin minä. Ja se toinen oli yksi Suomen parhaista crossfit-urheilijoista.

Mulla oli itseluottamus korkealla. Tiesin että tämä olisi se päivä kun juoksen 3000 metriä. Ehkä jopa 3200 metriä. Vuoden vaihteen jälkeen olen juossut seitsemän kovaa vetoharjoitusta sisäradalla ja pidin vaihtelevia harjoituksia hyvänä lähtökohtana. Ajattelin että olen elämäni kunnossa.

Lähdin juoksemaan kärkeen, vedin letkaa ekan kierroksen. Sitten se kova juoksija ohitti ja harmitteli ettei saanut kelloa päälle paukusta. Yritin pysyä kintereillä mahdollisimman pitkään koska tiesin että hän tähtää 3000m+ tulokseen ja jos pysyisin viimeisille rundeille mukana niin onnistuisin tavoitteessani. Pysyin siinä tahdissa kaksi kierrosta ja sitten se kaveri katosi johonkin.

Mulla ei tietenkään ollut kelloa mutta meille kerrottiin kierrosten täyttyessä väliaikoja. Eikä ne kuulostaneet kovin hyvältä. Olisin halunnut juosta 1.30-1.35 kierroksia mutta kierrokset oli luokkaa 1.35-1.40. Loppukangistumiseen ei olisi varaa.

Hengitys oli tosi kiivasta jo kierroksilla 3-5, kangistuminen alkoi jossain kuudennella kierroksella. Kun lihakset on täynnä maitohappoa en pysty kovaan rullaavaan vauhtiin. Olen kehittänyt niihin tilanteisiin tekniikan jossa kankeat jalat jännitetään ikään kuin jousiksi jotka sinkoaa eteenpäin. Murhaavaa lihaksistolle mutta kun vaihtoehtona on hyytyä ja alkaa köpöttämään hitaasti niin sitä tekee kaikkensa. Ja uskoo ihmeisiin.

Ihmettä ei tullut. Vaikka puristin kaiken mitä sain irti, joka ainoan hikipisaran ja energian rippeen, se ei riittänyt. Ei tälläkään kertaa. Tulos oli parikymmentä metriä enemmän kuin syksyllä. 2900 tai 2930 metriä. Ei sillä oikeastaan ole väliä. Kymmenen metriä sinne tai tänne. Takasuoran lopussa olisi sateenkaaren pää enkä koskaan pääse sinne.

Se tunne kun tiesin että kaikesta treenistä ja hyvästä itseluottamuksesta huolimatta olin suunnilleen samoilla kohdilla kuin neljä kertaa aiemminkin. Se tunne oli tosi musertava.

Vaihdoin toki pari sanaa muiden juoksijoiden ja järjestäjien kanssa. Aika moni tietää että yritän saada kolmeatonnia, joten aika monelle sai taas kertoa miten kävi. Voi miten kiva olisi joskus fiilistellä onnistumista. Olen luvannut että käyn noissa testeissä niin kauan kuin kolmetonnia onnistuu. Sanoinkin heti että laittakaa vaan mun nimi jo sinne marraskuun testipäivän listoihin. Olen aina mukana. Mutta heti cooperin jälkeen ei huvittanut ajatellakaan että yrittäisin enää koskaan uudestaan.

Todella harvoin jos koskaan olen ollut yhtä pettynyt. Ei ollut kyyneleet kaukana. Ei ollut mitään jossiteltavaa. Viime syksynä juoksin suunnilleen saman verran mutta testin jälkeen tuntui aika hyvältä ja mietin annoinko kaikkeni. Nyt pusersin kaikki irti ja lisämetrejä tuli ehkä 50.

Olo oli todella vaisu, istuin autossa hiljaa ja tuijotin johonkin ikuisuuteen. Tuntui että kaikki työ oli mennyt hukkaan. Olin varma että mun kehon maksimisuoritus on 29xx metriä mutta ei mitenkään koskaan yli kolmeatonnia. Jos pystyisin siihen niin olisin sen nyt myös tehnyt.

Aikamoista itsesäälissä pyörimistä ne hetket oli. Toisaalta olin raivoissani, toisaalta turta. Ja tosi pettynyt. Aika paljon fiiliksiä joita en tunne juuri koskaan. Löydän aina ne hyvät asiat, uskon parempaan ja alan heti tsemppaamaan kohti uutta.

Nyt tuntuu kuin tekisin mitä tahansa niin en pääse enää yhtään pidemmälle. Syksyllä juoksin aika kevyesti lähes samoille metriluvuille vaikka takana ei ollut yhtään kovia treenejä vaan pelkkiä hölköttelykilometrejä. Nyt tarkasti suunnitellut kovat treenit toi minimaalisesti paremman tuloksen.

Mitä teen väärin? Tai jos teenkin kaiken kyllä oikein mutta mun suorituskyvyn rajat vain menee tässä? Onko musta hyväksymään sitä? Eikö joskus edes vaikka vain kerran täysin vahingossa kroppa voisi olla sen verran epätietoinen omista rajoistaan että menisi niiden yli ja ohi?

Ja sitten taas toisaalta.. Cooper ei ole ehkä paras testi ihmiselle joka elää siitä mikä monelle tarkoittaa "roskakilometrejä". Ilman kelloa metsäpoluilla juostuista pitkistä ja hitaista lenkeistä. Mulla oli pitkään vastaava pakkomielle puolimaratonin juoksemisesta alle kahden tunnin. Juoksin pari kertaa mm. 2:02 mutta en ikinä sen alle. Sitten viime syksynä maratonin ekalla puoliskolla juoksin puolimaran aikaan 1:56. Täysin vahingossa, ilman tavoitteita tai suunnittelua.

Ja just siinä hetkessä kun ajelin kotiin, alahuuli väpättäen ja omaa surkeaa olemassaoloani pohtien radiosta alkoi soimaan Sinatran My Way.

Yes, there were times, I'm sure you knew
When I bit off more than I could chew.
But through it all, when there was doubt,
I ate it up and spit it out.
I faced it all and I stood tall;
And did it my way.

Ehkä mun tie on 2950 metrin tie. Ehkä se on enemmän. Ei kai se muuten selviä kuin uskaltamalla yrittää, unelmoida ja ehkä vielä muutaman kerran epäonnistuakin?