Kaikesta huolimatta, olen juoksija.

Tässä on melkein identiteettikriisi lähellä. Kun 1200 kilometrin vuositavoite alkukuusta täyttyi olen juossut todella vähän. Normaalit 10-15 kilometrin lenkit ovat vaihtuneet parin kilometrin hölköttelyihin. On tuntunut aika oudolta laittaa harjoituskalenteriin ylös kolmosia ja nelosia kympin tai kahdentoista sijaan. Pari kertaa meni vielä kivuttomasti mutta nyt aloin miettimään että onko tää ihan ok? Olenko mikään juoksija enää ollenkaan?

Sunnuntaina lähdin juoksemaan seiskaa mutta juoksinkin vain nelosen jonka jälkeen siirryin hetken mielijohteesta köpöttelemään joitakin satoja metrejä pitkospuita. Ihan vaan koska tuntui siltä.

Kun on parin vuoden ajan tehnyt sen mitä on suunnitellutkin ja juossut sen mukaan että tavoitteet täyttyy niin on tosi hienoa antaa vain mennä. Juosta just sen verran kuin huvittaa - tai olla juoksematta. Ei tarvitse tutkiskella aikatauluja ja asetella sinne parin tunnin lenkkejä. Vartti riittää jos siltä tuntuu.

Tää on todella vapauttava tapa harjoitella ja kroppa ja mieli ovat varmasti just tätä tarvinneetkin. Toisaalta tiedän kyllä että kun vuosi vaihtuu ja kevät etenee niin alan viettää pidempiä aikoja poluilla. Tykkään yhtälailla siitäkin mutta nyt ei ole sen aika.

Juoksu on isointa vapautta omasta kehosta ja mielestä mutta sillä voi myös ajaa itsensä umpikujaan josta ei voi juosta pois. Onneksi en ole koskaan tehnyt niin ja toivon jatkossakin olevani ajantasalla itseni kanssa.

Juoksee sitten hitaasti tai nopeasti, kilometrin tai sata, on yhtälailla juoksija. Se on enemmän asennetta ja mielentila kuin sekunteja, metrejä ja sykkeitä. Se on asennetta, liikettä ja ajatuksia. Polulta poistumista ja jalanjälkiä lumisilla pitkospuilla.