Syitä ja tekosyitä mutta peilissä on se joka tekee tai jättää tekemättä.

Ai miksen ole tehnyt asiaa X? No teen kyllä sitten kun tapahtuu sitä ja tätä!

Aika yleinen ajatusmalli ja toimintatapa jolta todennäköisesti yksikään ihminen ei ole välttynyt. Samaan syyllistyn minäkin. Tärkeää on kuitenkin osata eritellä että mitkä ovat niitä tärkeitä asioita joita oikeasti haluaa tehdä ja mitkä ovat niitä joita ei halua tehdä ja joita vältelläkseen keksii tekosyitä. Jälkimmäinen ei ole kovin kiinnostava aihe joten keskitytään nyt niihin juttuihin joita oikeasti haluamme mutta jotka jäävät syystä tai toisesta vielä tekemättä.

Joitain asioita ei voi yksinkertaisesti tehdä heti vaan niihin pitää valmistautua ja valmentautua pitkän aikaa. Vaikka kuinka haluaisin juosta sadan kilometrin juoksutapahtumassa tänä vuonna niin se ei yksinkertaisesti ole mahdollista - tai ainakaan järkevää. Sinne unelmaan pääsemiseksi on kuitenkin olemassa suunnitelma ja tavoite joka on mielessä päivittäin.

Huono sää on tekosyy koska se ei ole mikään oikea este. Murtunut jalka on syy.

Moni haluaisi aloittaa lenkkeilyn tai salitreenaamisen kaverin kanssa. Voihan sekin olla kivaa mutta lopulta se oma tie pitää kulkea ihan itse, jos tyytyy venaamaan muiden ratkaisuja niin moni asia jää tekemättä. Muistan kyllä että oli aika korkea kynnys lähteä salille aikoinaan ekan kerran kun se maailma oli täysin vieras. Onneksi salilta kuin salilta löytyy pätevä ihminen opastamaan alkuun eikä sekään siis kelpaa syyksi. Loputtomiin ei voi tukeutua muihin, pitää pystyä seisomaan omilla jaloillaan ja tarttumaan ihan itse niihin omiin unelmiin. Jokaisessa harrastuksessa ei tarvitse olla käsikynkässä kaverin kanssa.

Yksi hyvä tuore esimerkki tulee ihan lähipiiristä, avovaimo on nimittäin innostunut jo pari vuotta sitten ajatuksesta lähteä tekemään lyhyt vaellus ja majoittua teltan kanssa keskellä mitään. Hänen kaveripiiristään löytyi aina ihmisiä jotka olivat kyllä periaatteessa kiinnostuneita mutta joiden kanssa reissu ei koskaan konkretisoitunut. Jossain vaiheessa tätä kesää ajatus alkoi kytemään että hän pakkaisi rinkkansa ja lähtisi yksin vaeltamaan noin vuorokaudeksi hankalakulkuisia eräpolkuja. Olin heti messissä ja annoin täyden tukeni: jos jää odottamaan muita niin voi joutua odottamaan koko loppuelämän. Pitää elää tässä ja nyt ja lähteä koska siihen on mahdollisuus.

Palaute oli lähipiirissä uskomattoman hämmästynyttä ja kaikkien kommentti oli "et voi oikeasti olla lähdössä yksin?!" Minulta kyseltiin että enkö ole huolestunut, jos jotain sattuu keskellä metsää kivikoiden ja kallioiden vuoraamalla polulla, kukaan ei ole auttamassa. No, en ollut kovinkaan huolestunut. Oikeasti työmatka polkupyörällä on vaarallisempi etappi ja suurin osa onnettomuuksista ja tapaturmista sattuu kotona. Tuntematon vain pelottaa.

Eka reissu oli viime viikolla, toinen eilen, molemmat meni hyvin. Puoliso löysi elämäänsä uuden tärkeän harrastuksen josta on todella innoissaan ja johon minäkin varmasti jatkossa osallistun.

Onni ei löydy odottamalla, miettimällä ja murehtimalla. Se löytyy tekemällä, tarttumalla hetkeen ja painumalla sinne metsään sen sijaan että vain miettii sitä.