Traagisia maratoneja.

Kyllä mä sen muistan että Bostonissa juostaan aina keväällä mutta tarkasta päivästä en ollut varma. Eilen päivällä sain kuitenkin linkin josta pystyisi seuraamaan live-lähetystä kisasta. En ehtinyt seuraamaan mutta illalla toki katsoin heti tulokset. Kenialaiset ja etiopialaiset jyräsivät, tottakai. Mutta pari jenkkiäkin oli pysynyt loistavasti mukana, USA:n kenties tämän hetken paras naisjuoksija Shalane Flanagan oli neljäs eikä jäänyt kärjelle kuin 43 sekuntia. Samoin miesten kisassa Jason Hartmann pysyi hyvin kärjen tuntumassa ja oli myös neljäs. Ajat eivät olleet erityisen hurjia mutta eihän ne Bostonissa koskaan, reitti on raskas.

30-35 kilometrin kohdalla juoksijat kohtaavat usein seinän, Bostonissa melkein kirjaimellisesti. Neljä peräkkäistä mäkeä joista viimeinen, 600 metriä pitkä Heartbreak Hill on maailman kuuluisimpia juoksunähtävyyksiä ja maratonkohtia. Bostoniin on kuitenkin kovat karsinnat, tiukkojen aikarajojen perusteella mukaan pääsee vain parhaimmat maratoonarit. Silti moni joutuu kävelemään nuo mäet.

Illalla ennen nukkumaan menoa katsoin vielä teksti-tv:n kuten aina. "Räjähdyksiä Bostonin maratonilla". Ajankohta vaikutti oudolta, kisahan loppui jo monta tuntia sitten. Eihän siellä ole kuin hitaimmillaan neljän tunnin juoksijoita? Mutta sitten muistin: kisaan pääsee mukaan myös tuhansia juoksijoita jotka ovat saaneet kutsun sponsoreilta, yhteistyökumppaneilta tai jotka keräävät rahaa hyväntekeväisyyteen. Siellä olisi varmasti vielä paljon juoksijoita saapumassa maaliin.

Tänään aamulla tuhon laajuus ja tapahtumien kulku oli jo paremmin selvillä. Surullinen, aivan hirveä tapaus. Tragediat ja onnettomuudet yleensä koskettavat sitä enemmän mitä enemmän kosketuspintaa asiaan on. Juoksijat muodostavat yhteisön kautta maailman jossa hitaampia tsempataan, peesissä roikutaan ja vastoinkäymisistä huolimatta tullaan aina maaliin. Bostonissakin ne jotka eivät loukkaantuneet jatkoivat matkaa ja juoksivat maaliin asti vaikka järjestäjät tuskin enää räjähdysten jälkeen keskittyivät ajanottamiseen vaan lopulta niihin oikeasti tärkeisiin asioihin elämässä.

Yhdysvaltojen isoja maratoneja on muutenkin koeteltu viime aikoina. New Yorkin maraton peruttiin viime syksynä vain kahta päivää ennen kisaa Sandy-myrskyn iskeydyttyä itärannikolle. Ympäri maailmaa New Yorkiin kokoontuneet juoksijat eivät lannistuneet, osa järjesti erilaisia tapahtumia joissa siivottiin myrskyn aiheuttamia tuhoja, osa juoksi varjomaratonin Central Parkissa tai pienemmällä porukalla.

Ateenan olympialaisten maraton 2004 oli suuri urheilullinen tragedia ja dramaattinen kisa. Brasilialainen Vanderlei de Lima johti kilpailua 35 kilometrin kohdalla kun katsomosta syöksyi sekopää miehen kimppuun ja kaatoi tämän maahan. De Lima pystyi jatkamaan kisaa mutta pasmat ja rytmi sekosivat ja hän tuli lopulta kolmanneksi. Entinen katolilainen pappi, Cornelius Horan, ei lopulta saanut kummempaa rangaistusta ja on nykyään briteissä tosi-tv-tähti. De Lima ei enää Ateenan jälkeen pystynyt merkittäviin juoksusaavutuksiin.

Maailma ja elämä ei ole aina reiluja, usein jopa suorastaan pahoja ja vastenmielisiä. Kaverini osallistui viisi vuotta sitten Bostonin maratonille ja hän on parin muun juoksijatuttuni kanssa tavoitellut ensi vuoden Bostonin aikarajaa. Nyt hän vähän epäröi mutta itse en epäröisi hetkeäkään. Elämän pitää jatkua ja kenelläkään ei ole oikeutta tuhota toisten unelmia.

Toivottavasti Bostonissa juostaan 2014 kuten aina ennenkin.